Recent Posts

perjantai 30. joulukuuta 2011

Kirjavuosi 2011


Vuosi 2011 on ollut täynnä mielenkiintoisia kirjoja ja mieleenpainuvia lukukokemuksia. Minun on ihan mahdotonta yrittää arvioida, mikä tänä vuonna lukemistani kirjoista on ollut kaikkein paras. Vuoteen mahtuu niin monta erilaista, mutta oivallista kirjaa. 

Tänä vuonna luin aika paljon lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja ja tutustuin dystopia -genreen ihan urakalla. Luin myös muutaman jättimäisen tiiliskiven ja vain pari extempore -kirjaa, jotka osuivat sattumalta eteeni kirjastossa tai muualla maailmassa. "Lohtukirja" eli jonkin negatiivisen kokemuksen seurauksena lohdutukseksi hankittu kirja osoittautui hyväksi keksinnöksi, sillä se pelasti pahan päivän pariinkin otteeseen. Kiitos monista hyvistä kirjavalinnoista kuuluu myös kanssabloggareille, sillä suurin osa tämän vuoden kirjavalinnoista perustuu blogeista löytämiini vinkkeihin. Taas sitä nähdään miten suuri merkitys kirjablogeilla onkaan!

Osallistuin (tai yritin osallistua) tänä vuonna myös muutamaan haasteeseen, jotka seuraavassa kootusti. Lue kaupungista, jossa olet käynyt -haasteeseeni luin Noidan ripin sekä Annan sinulle maan, ja matkasin näiden mukana Skotlannin ja Barcelonan mielenmaisemiin. Read the book, see the movie -teemalla luin ja katselin Aavikon kukan, Luolakarhun klaanin ja Ole luonani aina -kirjan. Vaikka haaste kaiketi kesti vain tämän vuoden, aion lukea samalla periaatteella myös jatkossa kun sopiva kirja-elokuva -pari osuu kohdalle. Klassikkohaasteessa epäonnistuin ja luin ainoastaan kaksi klassikkoa: Salaisen puutarhan sekä Häivähdys purppuraa -romaanin.

Kirjavan kammarin Totally British -haaste tuotti hiukan enemmän tulosta. Välillä jopa tuntui siltä, että melkein minkä hyvänsä kirjan saattoi liikutta kategorioiden alle. Minun värisuorani oli seuraava:

- Early Classics
- Silver Fork Novels
- Modern Men Writers
* Ishiguro: Ole luonani aina
C.J. Sansom: Luostarin varjot
* Joe Abercrombie: Ase itse
- Modern Women Writers
* Susan Fletcher: Noidan rippi
* Joanne Harris: Sarkaa ja samettia
-British Chik Lit
*Cecilia Ahern: Ihmemaa
-British Poetry
-Children's Britain
* Burnett: Salainen puutarha
- Detective Novels
- Gothic Fictio
*Sarah Waters: Vieras kartanossa
- Modern Thrillers
Ken Follett: Eedenin vasara
Mario Reading:Nostradamuksen aikakirjat
- Royal Fiction
- Stiff Upper Lip
- Éirinn go Brách
- Maybe British, Never English
- Multicultural Britain
Cris Cleave: Little Been tarina
Waris Dirie: Aavikon kukka
- Commonwealth
Margaret Atwood:Orjattaresi

Kuva elokuvasta Ylpeys ja ennakkoluulo (2005)

Tämän vuoden haasteista lienee tarpeellista mainita myös NaNoWriMo eli marraskuun (maaninen) kirjoituskuukausi, jonka aikana kirjoitin melkein 70 000 sanaa. Vaikka meneillään oli neljäs kertani mukana marraskuisessa kirjoitusurakassa, opin silti taas paljon uutta. Kiitokset kanssananottajille ja kirittäjille.

Tänä vuonna blogiini on eksytty hakusanoilla Vinttikamarissa (kivaa, että joku osaa hakea ihan tarkoituksella), Ildefonso Falcones ja Waris Dirie (sekä Aavikon kukka -kirja). Luetuimmat postaukset ovat olleet Waris Dirien Aavikon kukka: kirja ja elokuva, Dorothy Hearst: Suden lupaus sekä Diana Gabaldon: Luiden kaiku. Nämä postaukset ovat keränneet erityisesti tuntemattomia lukijoita, jotka eivät ole jättäneet itsestään jälkeä kommenttilaatikkoon tai muualle. Yhtä kaikki mukavaa, jos näistä on ollut jollekin iloa.

Tänä vuonna lukemistani kirjoista nostan erityisesti esille seuraavat:

Patrick Rothfus: Tuulen nimi. Ihana fantasiakirja, joka tempaisi minut ihan täysillä mukaansa. Juuri sellainen kirja, josta minä tykkään. Tästä en ole pahemmin lukenut arvosteluja, mutta jotenkin sopii minun genreeni se, että tykkään sellaisista kirjoista, joista ei pahemmin pidetä ääntä blogimaailmassa.

Susan Fletcher: Noidan rippi. Tästä kirjasta on jopa metelöitykin blogimaailmassa eikä ihan suotta. Minuun skotlantilaisen maiseman ystävänä tämä kauniin surullinen kertomus teki lähtemättömän vaikutuksen. Kuuluu sarjaan "kirjat joita en tule koskaan unohtamaan".

Gregory David Roberts: Shantaram. Kirja, josta en ole lukenut yhtään blogiarviota! Miksei kukaan lue tätä? Käsittämätön seikkailukertomus, joka perustuu kirjoittajan omaan elämään. Järkyn kokoinen tiiliskivi, mutta hieno tarina. Lukuromaani sanan jokaisessa merkityksessä.

Näiden lisäksi vietin erittäin hienoja hetkiä Nälkäpeli -trilogian parissa, sekä Vieras kartanossa- ja Ole luonani aina -kirjojen maisemissa. 

Dystopian lisäksi tutustuin myös aikuisten vampyyreihin Charlaine Harrisin opastuksella, sekä sekoilin Pasi Ilmari Jääskeläisen kintereillä maagisen realismin sokkeloissa. Lähetin myös kirjallista pullopostia ja tein ennätyksen olemalla ostamatta kovinkaan monta uutta kirjaa. Olen myös siinä mielessä onnistunut yrityksissäni, etten lukenut ihan hirveän monta kirjaa, jotka olisin lukenut joskus aikaisemminkin (alla olevassa listassa tähti niiden kirjojen perässä, jotka on aikaisemminkin luettu)

Hieno ja mielenkiintoinen kirjavuosi! Ja jännityksellä jään odottamaan, mitä vuosi 2012 tuokaan tullessaan!

Kuva poimittu täältä





torstai 29. joulukuuta 2011

Mitä uusi vuosi tuo?

Näyttää siltä, että tämän vuoden osalta luvut on luettu, koska viimeiset työt painavat päälle ennen kuin ehdin uuden vuoden viettoon. Onneksi ensi vuosi vaikuttaa kirjojen osalta mielenkiintoiselta, ja olen jo kerännyt lukulistalleni muutamia kirjoja, joihin haluaisin päästä takertumaan mahdollisimman pian. Suurimman osan kirjavinkeistä tulen varmasti poimimaan muista blogeista, sillä olen löytänyt jo useammankin kanssabloggaajan, joiden mielipiteisiin uskallan täydellisesti luottaa. Se on mukavaa. Myös kaikenlaisia uusia ja mielenkiintoisia lukukokemuksia on tullut koettua erilaisten vinkkien perusteella.

Tulevana vuonna 2012 ajattelin lukea muun muassa seuraavia. Näistä suurin osa on nuorille suunnattuja kirjoja, sillä en ole vielä saanut toimeksi selata kustantamojen uutuusluetteloita. Nämä löytyivät Risingshadow -nettisivuilta.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (Robustos), Nukkuu lapsi viallinen (Robustos) sekä uutuus Painajaisten lintukoto (WSOY)
Maria Turtchaninoff: Helsingin alla (Tammi)
J.S. Meresmaa: Mifongin perintö (Karisto)
Lappalainen&Leinonen: Hiekkasotilaat (WSOY)
Jenny Kangasvuo: Sudenveri (TEOS)

Tämän vuoden osalta haluaisin jo nyt lausua kiitoksen kolmelle kanssabloggaajalle, jotka tuntuvat jakavan kiinnostukseni sellaisiin kirjoihin, joista juuri minäkin tykkään. Tämä on hienoa, koska olen välillä kokenut olevani yksin lukiessani sellaisia kirjoja, joista kukaan muu ei ole kuullutkaan. Kirjamielen Marjis, Taikakirjaimien Raija ja Yöpöydän kirjojen Nafisan ovat ilostuttaneet minua monesti jakamalla blogeissaan sellaisia lukuvinkkejä, jotka ovat olleet just minun juttuni. Kiitokset siitä.

Tälle vuodelle vielä aikeissa koota yhteenvetoa 2011 luetuista kirjoista sekä kaikista (epäonnistuneista) haasteista, joissa olen yrittäny olla mukana. Ja kotikirjahyllyn inventaari, jonka lopputulos voi olla mitä tahansa vakavan pölyallergian ja valaistumisen väliltä.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Melissa Marr: Ilki ihana

Minun jouluni on sujunut äärimmäisen rennoissa merkeissä ilman sen suurempaa lahjarumbaa tai pakollisia perinteitä. Ulkona vallitseva äärimmäisen syksyinen sää ehkä hieman latistaa tunnelmaa -varsinkin kun muistelee viime vuoden lumipaljoutta. Tosin silloin, kun katse on luotu kirjan sivuille ei ole väliä, vaikka taivaalta sataisi pieniä ukkoja ja akkoja.

Lueskelin kirjastosta mukaan tarttuneen Ilki ihanan (Wicked Lovely 2001), jossa kirjailija Melissa Marr hyödyntää oivasti vanhoja myyttejä ja kumoaa käsityksiä ihanista, silkkisiipisistä keijukaisista. Romaanissa lukiolaistyttö Aislinn näkee keijukaisia toisin kuin tavalliset ihmiset. Aikaisemmin keijukaiset eivät ole kiinnittäneet häneen mitään huomiota, mutta äkkiä hänestä tuntuu, että ne seuraavat häntä ja pitävät häntä silmällä. Ja hän kun on aina yrittänyt olla herättämättä keijukaisten huomiota. Lopulta hänelle selviää, että itse kesän kuningas on kiinnostunut hänestä. Se ei voi tietää mitään hyvää.

Minusta tässä kirjassa oli tosi hyvät ainekset, ja varmaankin tämä vetoaa hyvin niihin nuoriin, jotka ovat innostuneita paranormaaleista rakkaustarinoista, vampyyreista, ihmissusista ja sellaisista. Tykkäsin kovasti siitä, miten Marr on poiminut tekstiinsä mukaan viittauksia vanhoihin keijukaislegendoihin, jotka tosiaankin poikkeavat merkittävällä tavalla kaiken maailman helinäkeijuista. Kovasti tematiikka toi mieleeni muun muassa Goethen Erlköningin, josta Schubert sävelsi tunnetuimman liedinsä. Tällaiset intertekstuaaliset tai inter-mitkähyvänsä ovat minusta aina yhtä ihania!

Varsinaisesta juonesta en sitten ehkä olekaan ihan niin vakuttunut. Minulle jäi sellainen tunne, että ihmissuhteiden kehittely alkoi ihan lupaavasti, mutta jokin jäi kesken ja hahmot ja heidän välisensä suhteet leijailivat menemään ihan ilman sen suurempaa tarkoitusta. Lisäksi keijumaailman ja ihmismaailman yhdistäminen tuntui jokseenkin ongelmalliselta, koska en päässyt ihan kokonaan perille siitä, missä maailmassa ne keijut oikein elivät ja miten heidän maailmansa oli rakentunut. Voi olla, että olin taas liian kriittinen kirjaa lukiessani, mutta ihan täydellisesti tämä ei kuitenkaan vakuuttanut.

Kirjan on lukenut myös Marjis. Jennikin yritti, muttei tykännyt.

Suosittelen tätä luettavaksi niille, jotka ovat innostuneita kansanperinteessäkin esiintyvien hahmojen hyödyntämisestä, sekä niille jotka tahtovat lukea nyt nuortenkirjallisuudessa ajankohtaiselta vaikuttavista teemoista.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Outoa.

Minulle tulee yksiselitteisesti Pasi Ilmari Jääskeläisen romaaneista sellainen olo, kuin olisin vähän kujalla. Nämä on mielenkiintoisia kirjoja, joo. Vähän sellainen tunne, kun olisin auton renkaan alle jäänyt siili. Pihalla, kujalla, lytyssä ja täynnä reikiä.

Tämä kirja on luettu ja kommentoitu niin monessa blogissa, että en ala sen enempiä linkittämään. Olen taas rankasti jälkijunassa, sillä muut lukivat tämän silloin kun kirja ilmestyi, ja minä luin sen vasta nyt -kuten tavallista, kuukausia myöhemmin kuin olisi kuulunut ollakseen "ajan hermolla". Tätä toisaalta puolustaa myös se, että en yleensä ikinä tunnu pitävän samoista kirjoista kuin muut, joten ehkä hyvä, etten ollut vastarannankiiskenä suurimman innostuksen hetkillä. En tiedä olenko vastarannankiiski nytkään. Kunhan olen vähän pihalla vain.

Harjukaupungin salakäytävissä syödään päärynöitä, tai ainakin kuljetaan päärynämekoissa, jostain syystä aina tuntuu satavan ja sitten on omituisia tunneleita, viittauksia Enid Blytoniin ja joku tyttö tai poika, en tiedä kumpi. Ja sitten se setä, joka on kustannustoimittaja, on kai vähän pihalla kaikesta (kuten myös), mutta en ole varma miksi. Eikä muuten tunnu olevan se setäkään.

Onko tämä nyt sitä maagista realismia? Luulen. Miksi minulla on Jääskeläisen kirjoja luettuani aina sellainen olo, että lukisin mielummin ne kirjat, joista kirjassa kerrotaan, kuin sen kyseessä olevan kirjan, jota parhaillani luen? Elokuvallinen elämä ja kaupunkioppaat kuulostavat huikaisevan mielenkiintoisilta samoin kuin Lumikossa mainitut Otukselat. Salakäytäviin en sen sijaan tahtoisi tutustua tarkemmin, kuulostavat pelottavilta paikoilta.

En usko, että ihan ymmärrän mistä tässä kaikessa oli kysymys, mutta joka tapauksessa tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Tällä kertaa en suosittele kirjaa kenellekään, koska kaikki ovat sen jo lukeneet.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Riippuvuuksia

Gerard Ter Borch: Woman writing a letter
Outoa huomata, että olen kehittänyt itselleni uuden riippuvuuden: pakon kirjoittaa. Olen aina kokenut, että lukeminen pitää minut hyvällä mielellä ja raskaankin päivän jälkeen luetut sivut parantavat mielialaa kummasti. Lukeminen on ollut aina minulle pakokeino arjesta. Näköjään myös kirjoittamisesta on alkanut muodostua samanlainen apuväline mustan talven selättämiseen.

Olenhan minä kirjoittanut aina, mutta en ehkä niin säännöllisesti kuin nyt. Nanowrimo palautti kadoksissa olleen rutiinin ja nyt pikkujoulujen ja muiden joulukiireiden tuoksinnassa huomaan, että pari kirjoittamatonta päivää aiheuttaa levottoman olon: ajatukset pyörivät päässä illalla ja kädet naputtavat levottomasti pöydän pintaa. Tuntuu siltä, että keho tarvitsee kirjoittamista; paikkaa jonne ajatukset voi laittaa.

Ei hassumpi riippuvuus. Nyt kun vielä elämä järjestäisi lisää aikaa lukea ja kirjoittaa, olisin aika tyytyväinen.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Betlehemintähdet ja neljä iloista ponia


Kirjallisuus tunnetusti muokkaa jo olemassaolevia tarinoita ja kertomuksia. Tässä jonkin aikaa sitten J.S. Meresmaa kirjoitti blogissaan osuvan kirjoituksen vaikutteista ja vaikutteiden välttelyn vaikeudesta. Minä ainakin itse olen niin tuttuun kangistunut ihminen, että pidän tarinoiden sisäisistä interteksteistä ja siitä, että voin välillä lukea tuttua ja turvallista tematiikkaa monesta kirjasta. Onkohan niin, että tässä maailmassa on vain rajallinen määrä tarinoita, mutta rajattomat mahdollisuudet muokata niitä erilaisiksi?

Minä en ole ehtinyt pahemmin lukea (paitsi Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä, jota luin pienen pätkän ääneen miehelleni ja sain vastaukseksi kulmien kohotuksen ja hämmentyneen katseen), mutta sen sijaan olen viihdyttänyt itseäni leipomalla Betlehemintähtipipareita ja neljä iloista ponitietäjää tai sitten vain ponia (ponit ovat usein viisaita, joten niitä voisi ihan hyvin kutsua tietäjiksi), jotka kulkevat peräkanaa tähtitaivaan alla. Siinäpä intertekstiä tälle illalle.

Jos sinun pitäisi sanoa mieluisin tarinan teema, mikä se olisi? Voiko keskeisiä teemoja niputtaa edes sillä tavalla paketeihin vai onko tarinoiden maailma rajaton? (Minä tykkään romanttisista seikkailuista. Onneksi siihen sisältyy niin paljon).

tiistai 6. joulukuuta 2011

Wilbur Smith: Polttava rannikko

Välillä on niitä päiviä, kun haluaa lukea jotakin tuttua, turvallista ja varmasti miellyttävää. Grafomaniassa käytävän mielenkiintoisen, lasten- ja nuortenkirjoja käsittelevän keskustelun yhteydessä jäin itsekin pohtimaan, millaista oma lukemiseni oli silloin, kun en ollut vielä aikuinen. Pitää mainita, että Polttava rannikko kuului teini-ikäisenä suosikkeihini. Tämä on minulle sellainen klassikko, johon tulee välillä tartuttua, kun kaipaan jotakin helppoa ja vetävää lukemista.

Wilbur Smithin Polttava rannikko kertoo Centainesta, joka päätyy sodassa kuolleen rakastettunsa kotiseuduille Etelä-Afrikkaan. Centainea kuljettava laiva uppoaa ja hän pelastautuu rannikolle, jolta alkaa pitkä ja vaarallinen taivallus Namibian erämaiden halki. Hän tutustuu alkuperäasukkaisiin ja lumoutuu Afrikan kauneudesta. Samalla hän kuitenkin joutuu tekemään valintoja ja päättämään hylätäkö hänet pelastaneet sanit ja palatako valkoisen kansan joukkoon?

Tarinan ehdottomana vetonaulana toimii Centainen matka Etelä-Afrikan karulla aavikolla, sekä selviytyminen ja sopeutuminen poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Ymmärrän vieläkin, miksi tällainen kasvutarina sai minut nuorena ahmimaan kirjan kannesta kanteen. Näin myöhemmin en voi olla huomaamatta miehisestä näkökulmasta kirjoitettuja hekumointeja, jotka kohdistuvat päähenkilön auringonpaahtamaan vartaloon, mutta seikkailuna tämä on verraton ja lisäksi alkuperäiskansojen kuvaus on mielenkiintoista ja kiehtovaa.

Polttava rannikko on osa Courtneyn suvun vaiheista kertovan kirjasarjan, mutta muistaakseni muut sarjan osat eivät ole aivan yhtä mukaansatempaavia kuin tämä. Näitä kirjoja ei myöskään ole luullakseni tarvetta lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska ainakin Polttava rannikko toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena.

Suosittelen seikkailunnälkäisille lukijoille. Kannattaa tutustua, jos Smithin tuotanto on muuten vierasta.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

NaNoWriMo 2011: Ohi on!

Niin kului marraskuu kirjoittaessa. Sateinen ja kurainen kuukausi, jota kuitenkin odotan innolla aina joka vuosi. Tänä vuonna sain 50 000 sanaa kasaan jo parissa viikossa, mutta jatkoin tekstini kanssa pakertamista koko kuukauden. Tarinan juoni ei ihan riittänyt 100 000 sanaan, jota ajattelin ensin lähteä kokeilemaan, enkä ole ihan varma olisiko aika ja energiakaan riittänyt. Tähän olen kuitenkin tyytyväinen, oli kiva saada aikaiseksi jotakin.

Marraskuu ja NaNoWriMo ovat aina minulle muistutus siitä, että kyllä sitä aikaa on, kun järjestää, ja kyllä sitä kumminkin saa aikaiseksi, kunhan vaan viitsii. Minä nautin tarinoiden kertomisesta ja saan siitä iloa. Välillä se on työlästä, raskasta ja uuvuttavaa, mutta tykkään silti.

Nyt marraskuun jälkeen yritän taas pitää yllä jonkinlaista rutiinia ja jatkaa keskeneräisiä projekteja. Tosin ajattelin välillä taas palata myös ihan kirjojen lukemisenkin pariin, sillä se puoli on jäänyt hieman vajaaksi marraskuun tiimellyksessä. Tämä oli kuitenkin hyvä ja inspiroiva kuukausi, vaikka välillä väsytti ja usko omaan tekemiseen oli hukassa. Kiitokset kirittäjille ja kannustajille :)

Miten teillä muilla nanoon osallistujilla sujui marraskuu? Mitä sitten seuraavaksi: jatkuuko tarina, vai tavataanko taas ensi marraskuussa?

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

Ihmissusiteemaa uusintava trilogia saa arvoisensa päätöksen romaanilla Ikuisuus (Forever), joka punoo lankoja yhteen ja jättää sopivasti ilmaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Kirjailijan aikaisemmat kirjat Väristys ja Häivähdys rakensivat pohjan tarinalle, jossa Mercy Fallsin kylä elää vaarallisen susilauman pelossa ja samalla viruksen saaneet ihmissudet yrittävät säilyttää ihmisyytensä. Gracen ja Samin rakkaustarina kietoutuu yhteen ihmissusilegendan kanssa. Mausteena saksalaista runoutta.

Stiefvaterin trilogia on ehkä yksi onnistuneimmista ja vakuuttavimmista nuortenkirjasarjoista tämän genren saralta. En sano, että olisin itse mitenkään järin innostunut ihmissusista, mutta tässä tarina on saanut raikkaita piirteitä ja kerronta on yksinkertaisesti tolkuttoman kaunista aikuisen lukijan mieleen. Minun mielestäni tässä kirjasarjan kolmannessa osassa kertojaäänien väliset erot eivät ole enää niin selkeästi havaittavissa kuin aikaisemmissa osissa, mikä on hieman sääli. Onneksi jokainen kertoja kuitenkin onnistuu säilyttämään edes osan persoonallisuuttaan.

Tarinan juoni jättää hieman kysymysmerkkejä, enkä ole ihan varma siitä, miten tasapainoiseksi kokonaisuudeksi kirja rakentuu. Loppuratkaisu riivitään kasaan muutamien kymmenten sivujen aikana, ja loppujen lopuksi lukijalle ei kuitenkaan selviä vastaus niihin kysymyksiin, joita koko tirlogian aikana on odottanut. Olennaisinta kai on kuitenkin se, että rakastavaiset saavat toisensa ja siihen on tyytyminen.

Stiefvaterin trilogiassa paranormaali rakkaus saa realistisia piirteitä. Tästä kirjasta puuttuu hohto ja paljonpuhuttu glitteri, mutta sen sijaan se antaa lukijalle pohtimista ja luo lisäksi useaa muuta vastaavaa kirjasarjaa realistisemman ja uskottavamman kuvan ja selityksen vanhoista myyteistä. En ole ihan varma mitä pidän siitä ajatuksesta, että ihmissusitaipumus liittyy virukseen, mutta joka tapauksessa selitys kuulostaa loogisemmalta kuin mystiikalla höystetyt ja yltiöromanttiset paatokset. Odotan muuten mielenkiinnolla, millaisen version ihmissusilegendasta on saanut aikaiseksi toinen Teoksen kirjoituskilpailun voittajista. Teoshan julkaisee Jenny Kangasvuon Sudenveri -romaanin ensi vuonna. Sitä odotellessa.

Suosittelen kirjasarjaa romanttisen spefin ystäville. Tämä kannattaa myös ehdottomasti lukea, vaikka ei kuuluisi ns. kohderyhmään. Kirjan ovat lukeneet myös Kirjamieli sekä Sudet eivät nuku talviunta -blogistit.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi + pohdintaa vampyyrikirjallisuudesta

(Vampyyri-) maailmanvalloitukseni jatkuu. Ostin Kylmäveristen klubin pokkariversion ollessani käymässä vieraassa kaupungissa (ilman kirjaa!) ja päädyin taas kirjakauppaan hakemaan lohtua. Luulen, että olen alkanut ymmärtää, mikä viehätys näissä Harrisin vampyyrikirjoissa on. Ei nämä nyt ihan hirveän vakavastiotettavaa luettavaa ole, mutta ei varmaan tarvitse ollakaan.

Kylmäveristen klubissa Sookien vampyyripoikaystävä Bill katoaa, ja Sookie lähtee selvittämään asiaa hurmaavan ihmissuden ja viikinkivampyyri Ericin kanssa. Kirja on melko lailla samanlaista koheltamista kuin aikaisemmatkin osat, mutta hyvin tämän parissa viihdyin illan, kun kytkin päästäni pois asetuksen "lue älykästä korkeakirjallisuutta" ja valitsin sen sijaan "viihde" vaihteen päälle.

Ei Kylmäveristen klubista sen enempää, koska en ehkä osaa lähteä näitä yksittäisinä kirjoina sen syvällisemmin analysoimaan. Sen sijaan vampyyrikirjallisuudesta hiukan yleisemmin.

Minä ja vampyyrikirjallisuus?

Minun ensimmäinen kosketukseni vampyyrikirjallisuuteen tapahtui lapsena, kun isä luki minulle "iltasatuna" Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -kirjasarjaa. Isän mielestä kirjat olivat "tunkkaisia", enkä minäkään niistä erityisemmin innostunut. Eli ensimmäinen kosketukseni genreen ei kannustanut tarttumaan aiheeseen myöhemmälläkään iällä.

Olen jotenkin aina kokenut vampyyrit äärimmäisen kliseiseksi ja mauttomaksi aiheeksi, ja siksi välttänyt genreen kuuluvien kirjojen lukemista. Stephenie Meyerin Houkutus päätyi minulle luettavaksi ihan sattuman kaupalla muutama vuosi sitten, ja yllättäen kirjasarja tempaisikin minut mukaansa. Ehkä johtuen siitä, että Meyer nimenomaan muokkasi vampyyreihin liittyvät kliseet vähän uuteen uskoon. Vaikka kirjat olivat minusta naiiveja ja selvästi teineille suunnattuja romansseja, ne olivat silti ensimmäinen aikuisiän kosketukseni aiheeseen. Pikku vampyyrin tunkkainen haju alkoi haihtua.

Meyerin kirjasarjan luettuani silmäilin hieman muitakin aiheesta kirjoitettuja romaaneja. Anne Ricen jopa kulttimaineeseen nousseet kirjat eivät sytyttäneet tippaakaan, vaan palattiin taas pimeisiin Dracula-kuvioihin. Harrisin kirjat taas ovat osoittaneet, että genreä voi hyödyntää myös hauskasti. Olen aika varma, että vampyyrikirjojen vannoutunutta ystävää minusta ei kuitenkaan koskaan tule. Ne klassikot, jotka kirjoittavat vampyyrit sellaisina, kuin vanhat kansantarinat kertovat, eivät vakuuta minua. Sen sijaan hömppää ja teinidraamaa tulee luettua helpommin: ehkä juuri siksi, miten kaukana ne ovat alkulähteestään. Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, oli sen sijaan poikkeus: kalmainen vampyyritarina, joka kyllä vei minut mukaansa.

Vampyyrikirjallisuudesta yleensä

Tarinat vampyyreistä perustuvat ikivanhoihin myytteihin, jotka ovat peräisin aina muinaisen Babylonian deminitarustoista, Egyptiläisistä myyteistä sekä Homeroksen Odysseiasta. Mitä ilmeisimmin kyseessä on äärimmäisen vanha taruolento, jonka synnyn on epäilty perustuvan mm. verta imeviin lepakoihin, kannibalismiin, katalepsiaan jonka aiheuttama kuolemaa muistuttava tila on herättänyt kauhua, vesikauhuun, sekä yleisesti kristinuskon vaikutukseen. Ilmiö on kuitenkin alkanut elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa, jonka seurauksena vampyyristä on muodostunut eroottinen ja entistä enemmän ihmisen kaltainen hahmo.

Lisää vampyyreista ja niiden suosiosta mm. Yle: Vampyyrit iskevät entistä lujempaa, UtuOnline: Vampyyrien evoluutio,  Helmi: Vimmaiset vampyyrit, Hanna Kuisman opinnäytetyö, Jyväskylän yliopisto: Pimeydestä päivänvaloon, 2000 -luvun vampyyri, kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja

Hyväksi kysymykseksi (johon varmaan joku viisaampi osaa vastata) jää se, mikä vampyyreissa viehättää? Meyerin sarjan suosion seurauksena myös paranormaalit rakkaustarinat ovat kokeneet uuden tulemisen, mutta ainakin minulle on jäänyt mysteeriksi se, miksi jokin tällainen ilmiö kiinnostaa lukijoita ja muita populaarikulttuurin kuluttajia? Mikä vampyyreissa viehättää?

lauantai 19. marraskuuta 2011

Miksi kirja jää kesken?

Kuva täältä.
Meillä on monenlaisia erilaisia tapoja lukea. Satakieli teki blogissaan taannoin hyvän kyselyn erilaisista lukutottumuksista. Minä itse tunnustaudun leväperäiseksi ja lyhytjänteiseksi lukijaksi. Jos kirja ei heti tempaise minua otteeseensa, jätän sen helposti kesken, mutta asennoidun yleensä myös niin, että saatan yrittää kirjan kanssa joskus myöhemmin toisenlaisessa elämäntilanteessa. Olen nimittäin huomannut, että joskus tylsältä ja mitäänsanomattomalta tuntuva kirja saattaa toisena päivänä yllättää.

Tänä vuonna minulla on jäänyt kesken aika monta kirjaa. Väittäisin, että tämä osittain liittyy siihen, että olen lukenut hirvittävän määrän aivan loistavia kirjoja. Väkisinkin osa jää varjoon, eikä syy ole kirjassa vaan mielentilassa. Muun muassa näiden kanssa olen tänä vuonna epäonnistunut: Eddings Regninan laulu, Waris Suden lapset, van der Steen Ennustus, Eco Ruusun nimi, ja viimeisimpänä Malzieun Sydämen mekaniikka. Mistä syistä sinä jätät kirjan kesken, vai luetko aina aloittamasi sitkeästi loppuun? 


Marraskuu on mennyt aika lailla NaNoWriMo -projektin kanssa pähkäillessä, ja näyttää vähän siltä, että projekti tulee jatkumaan vielä joulukuussa. Toivottavasti onnistun pitämään rytmistä kiinni edes jossain määrin. Loppuvuodelle olen kuitenkin kahminut myös luettavaa, vaikka kirjavuosi alkaa jo lähestyä loppuaan. Katsotaan, millaisiin seikkailuihin pääsen vielä mukaan!

maanantai 14. marraskuuta 2011

NaNoWriMo 2011: 50 000 ja tarina päättyy? Tai sitten ei.


Juban sarjakuvan Wagner tietää, miten NaNoWriMo -romaani kannattaa kirjoittaa. Jos ei itse tiedä miten kaikki päättyy, on huomattavasti jännempää jatkaa eteenpäin. Ei tämä kaikkien kohdalla toimi, mutta juuri tällä hetkellä voin kyllä itse samaistua Wagner -possun mielialoihin.

Tämä pariviikkoisen aikana on tapahtunut kaikenlaista. Tarinani juoni on kulkenut mihin sattuu ja olen itse vain seurannut sivusta, kun sormeni takovat tietokoneen ruudulle jotakin, mistä minulla ei alun alkaen ollut mitään havaintoa. Näitä jänniä kokemuksia tulee, kun kirjoittaa vauhdilla. Ja kun tuossa taannoin käytiin muutamaa hämmentyneissävytteistä blogikeskustelua siitä,  onko muka lastenkirjailija Netta Walldén voinut kirjoittaa romaaninsa viikonlopussa, niin sorkinpa soppaa omalla mielipiteelläni ja väitän, että aivan varmasti. Tosin onnistuneeseen lopputulokseen vaaditaan ehkä vähän muutakin kuin jääräpäinen taisteluraivo, eli siinä mielessä en lähde vertailemaan omaa aikaansaannostani mihinkään muuhun.

Hauskaa tässä on se, että tarina ei ole vielä päättynyt. Minulla on marraskuuta vielä kaksi viikkoa ja jotain ajattelin tähän liittyen laittaa paperille, vaikka maaginen luku onkin saavutettu. Been there, done that ja lopputuloksena 50 000 sanaa ja kipeä niska. Oliko vaivan arvoista? Joo, luulen niin.

torstai 10. marraskuuta 2011

Anneli Kanto&Terhi Rannela: Tähystäjäneito + pohdintaa blogien vaikutuksesta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

Anneli kanto& Terhi Rannela kokoonpanolla kirjoitettu Tähystäjäneito on ollut jo pitkään lukulistallani. Nyt sitten sain sen kirjastosta, ja kaikesta nanowrimottamisesta huolimatta päätin lukea kirjan. Luinkin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä iltana, kun nanowrimon sanamäärät oli saatu jo kasaan ja sanasotakumppanit tainnutettu. Huomasin muuten jostakin, että myös Tähystäjäneito olisi marraskuun aikaansaannosta. Ei siis hassumpi kirjavalinta tälle kuukaudelle.

Kirjan juonta en ryhdy tässä erityisen yksityiskohtaisesti referoimaan, sillä Tähystäjäneidosta on kirjoitettu muu muassa seuraavissa blogeissa(Kirjamielellä, Saran kirjat ) sekä romaanin nettisivuilla. Tarinassa Saramatin tähystäjäneito Amaya lähtee naapurivaltioon edustusmatkalle ja joutuu tempaistuksi valtapelin pyörteisiin. Fantasiaa tai ehkä pikemminkin vaihtoehtohistoriaa edustava lasten- ja nuortenkirja on trilogian ensimmäinen osa.
Kirja on juoneltaan melko ennalta-arvattava, mutta siitä huolimatta mukavaa luettavaa. Jäin kuitenkin hieman pohtimaan kirjan kohderyhmää, sillä kieli on melko helppolukuista jos ei ihan naiivia kuitenkaan, mutta silti kirjassa on suoriakin viittauksia makuukamarin tapahtumiin. Epäilemättä myös kirjasarjan tulevissa osissa Amayan rakkauselämä on enemmän edustettuna. Jonkinlaisena kasvutarinana tämä lienee tarkoitus käsittää. Minusta on kuitenkin mukava huomata, että fantasiakirjallisuutta on alettu yhä enenevässä määrin julkaista myös kotimaisilta kirjoittajilta.

Mutta kuka on lukija? 
Kirjaa ja sen yhteyteen liittynyttä keskustelua (Yöpöydän kirjat ja Kuparisaari) seurattuani olen alkanut pohtia muutamaa seikkaa liittyen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Vaikka tämän tyyppinen fantasiakirjallisuus on ensisijaisesti suunnattu lapsille ja nuorille, on lukijoiden joukossa myös paljon aikuisia. Aikuisille kun ei pahemmin julkaista kotimaista fantasiaa, mikä luonnollisesti saa aikaan sen, että aiheesta kiinnostuneet lukevat myös genreen sopivat lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Ja blogikeskustelujen ja -arvostelujen myötä yleensä juuri aikuislukijoiden mielipiteet ja näkemykset nousevat lasten ja nuorten mielipiteitä paremmin esille.

Onkin mielenkiintoista kysyä, miten tämä on vaikuttanut kirjailijoihin? Kiinnitin huomiota Tähystäjäneito -kirjan toisen kirjoittajan, Anneli Kannon kirjoitukseen kirjan blogissa. Hän perustelee kirjan kritiikkiä saaneita nimivalintoja muun muassa seuraavalla: "Oletimme, että esimerkiksi nimi Radko ohjaisi lukijan oikeille jäljille. Onhan hän nimikaima serbikenraali Ratko Mladicille, joka parhaillaan on Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa Screbrenican kansanmurhasta syytettynä". 

On toki hienoa, että kirjailija ei aliarvio lukijaansa, mutta onko todellakin realistista odottaa, että kirjan kohderyhmä (lapset ja nuoret) ymmärtävät tällaisen viittauksen? Jos taas tämä ja muut kirjailijan mainitsemat viittaukset on tarkoitettu aikuislukijoille, jää minulle hyvin epäselväksi se, miksi kyseinen kirja ylipäätään on julkaistu lastenkirjana, jos kuitenkin oletetaan että aikuislukijat (blogistit ja kriitikot) tarttuvat edellä mainitun kaltaisiin viittauksiin. Menee yli minun käsityskykyni.

Samantapainen ilmiö käväisi Ennustuksen kirjoittaneen Hanna Van der Steenin blogissa hänen kommentoidessaan parikymppisten ymmärtämätöntä suhtautumista hänen kirjansa maailmaan. Postaus kuitenkin poistettiin myöhemmin, joten ei siitä sitten sen enempää.

Lähinnä asia nousi mielessäni esille siksi, että asetelma tuntuu minusta surulliselta. Eikö lastenkirjoja kirjoiteta lapsille ja lapsilukijoita ajatellen? Miksi sitten meidän, kohderyhmään täysin kuulumattomien lukijoiden mielipiteillä on niin suuri merkitys. Eihän kirjoja ole kirjoitettu meitä varten. Vai onko?

tiistai 8. marraskuuta 2011

NaNoWriMo 2011: Ensimmäinen viikko takana


Takana on viikon verran NaNoWriMoa. Olen elänyt melkein koko viikon pelkällä teellä, omenilla ja kuivakakulla, ja olen ehdottomasti ja täysin epäilemättä nukkunut liian vähän. Ja sen huomaa. 

Tämän vuoden marraskuussa päädyin kirjoittamaan toisen osan tarinaan, jonka kirjoitin vuonna 2009 marraskuun aikana. Jotenkin kuvittelin, että tutuilla hahmoilla olisi helppo lähteä kirjoittamaan, mutta asiassa oli myös omia mutkia, joita olen yrittänyt suoria viikon aikana. Tällainen kirjoitustahti ei ole mitenkään tavanomaista ja saan kiittää siitä vain ja ainoastaan sanasotakavereitani Ketturuukkua ja Sutta, joiden kirittämisessä on ollut aivan pakko pysyä mukana. Nanon sanamäärästä on enää jäljellä kirjoitettavana vajaat 20 000 sanaa, enkä vielä tiedä mahtuuko kertomuksen loppu tuohon sanamäärään, vai tarvitsenko lisää sanoja. Se jää nähtäväksi. Varmaa kuitenkin on, että joko tämän tai jonkin muun projektin parissa vietän koko marraskuuni, enkä jätä tätä absurdia puuhaa siihe, että saan vaaditun sanamäärän täyteen.

Järkevääkö? En usko, mutta melko hauskaa.

Kirjoittaminen on verottanut lukemista, mutta minulla on hirvittävän houkutteleva pino kirjoja, joita olen silmäillyt aina kun olen ehtinyt. Yöpöydällä ovat pinossa muun muassa Martinin Kuninkaiden koitos, Kanto&Rannela kokoonpanon Tähystäjäneito, Prachettin Valtio sekä houkuttelevalla kannella varustettu Malzieun Sydämen mekaniikka. IPadilla hurraa Tammelinin Veriveljekset, ihka ensimmäinen e-kirjani!

Miten muilla nanottajilla on sujunut ensimmäinen viikko? 

perjantai 4. marraskuuta 2011

Celia Rees: Merirosvoja!

Celia Reesin Merirosvoja! (Pirates!) muodostui jonkinlaiseksi "silmäillen ja pikalukien" -tyyppiseksi elämykseksi NaNoWriMo -kuukauden arjessa. Nappasin kirjan kirjastosta mukaani ilman mitään ihmeellisempiä ennakko-oletuksia. Oikeastaan se tarttui mukaan mielenkiintoiselta vaikuttavan takakannen perusteella. En pettynyt, mutta en innostunutkaan.

Kirjassa leikitellään perus tutulla juonikaavalla, jossa isän ja kieron veljen kaavailemaa avioliittoa paetaan -tällä kertaa merirosvoksi. Isän kuoltua meripoika Williamista tykkäävä, äidittä kasvanut Nancy lähetetään Jamaikalle ja yritetään naittaa lurjukselta vaikuttavan miehen vaimoksi. Nancy karkaa orjatyttö Minervan kanssa pois ja päätyy elämään merirosvon elämää, joka pitää sisällään taisteluja ja vanhan rakkauden kaipuuta. Varmasti toimii teini-ikäisillä seikkailun ja historian nälkäisillä lukijoilla.

En oikein tiedä miksi tämä kirja ei sytyttänyt sen kummemmin. Liekö sitten syynä marraskuun muut aktiviteetit vaiko se, että tämä nuorille suunnattu seikkailu olisi voinut oikeasti olla kiehtova, jos se ei olisi ollut ihan niin naiivi ja teemoiltaan keskeneräinen. Tai ehkä minä vaan olin liian kriittisellä tuulella lukemaan kirjaa aiheesta, joka on vaarallisen käytetty ja täynnä stereotyyppisiä odotuksia. Eli kun kirjassa ei näkynyt Jack Sparrown asuun sonnustautunutta Johnny Deppiä, se ei voinut olla hyvä. Mene ja tiedä.

Suosittelen luettavaksi merirosvoseikkailuista tykkääville nuorille. Nafisan on tainnut lukea tämän, koska päädyin googlettamalla hänen blogiinsa. Arvostelua en kuitenkaan löytänyt, mutta kenties se on siellä jossakin?

Huomio. Pahoittelen, mutta tämäniltaisen kirjoitukseni armoton hiomattomuus johtuu siitä, että NanoWriMo ja 15 tuhannen sanan kriisi syö voimia.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

NaNoWriMo 2011: pikakuulumisia

Ensimmäisen päivän kirjoitussaldo oli 6461 sanaa. Tälle päivälle tiedossa huikeasti vähemmän sanoja, koska aika on kortilla ja energiaa ei ole senkään vertaa. Linkkivinkkinä Maijan ilmestykset -blogin Miten päihität NaNoWriMon? Sieltä energiaa niille, joiden puhti on hiipumaisillaan jo ensimmäisen päivän rutistuksen jälkeen.

maanantai 31. lokakuuta 2011

NaNoWriMo 2011, osa 5: Paikoillanne, valmiit, hep!

Näin ensinnä kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata NaNoWriMo -kirjoitteluani. Erityisiä ohjeita ei enää marraskuun puolella ole tiedossa, korkeintaan tuskailua oman marraskuun ja oman kirjoittelun parissa. Voi olla että päivitystahtini on marraskuussa tavallista hitaampi, mutta jännitysmomentin tähän kaikkeen luo se, ettei koskaan voi tietää miten käy. Kuukausi voi mennä sutjakkaasti tai loistavasti tai sitten tarvon jo ensimmäisen viikon jälkeen mahdottomassa suossa. Se jää nähtäväksi. Minä ennakoin jo marraskuun alkua ja vaihdoin blogini bannerin paremmin teemaan sopivaksi.

Muutama muistutus NaNoWriMo:on virallisesti osallistuville:

-Muistakaa päivittää NaNoWriMo:n sivuilta oikea aikavyöhyke ja valitkaa alueeksenne Suomi.
- Päivittäkää päivittäiset sanamäärät sanalaskuriin, joka ilmestyy (toivon mukaan pian) NaNoWriMon sivuille sinne oikeaan yläkulmaan kirjautumislinkin viereen. Syötä vain päivittäin tekstin kokonaismäärä laskuriin.
- Lisää (halutessasi) omille sivuillesi sanalaskuri, niin muut voivat seurata etenemistäsi (tämä auttaa jos sosiaalinen paine motivoi) tai haasta joku sanasotaan kanssasi.

Hienoa kun meitä on niin monta mukana tavoittelemassa 50 000 sanaa! Inspiraatiota, flowta ja NaNoWriMo:n mieletöntä mielettömyyttä odotellessa!

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Jostain syystä taidan alkaa sittenkin ymmärtää, miksi Charlaine Harrisin vampyyrikirjat ovat olleet niin suosittuja. Luin toisen osan, Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas) samasta syystä kuin sarjan ensimmäisen kirjan: se vain sattui tarttumaan käsiini sopivasti kun olin käymässä kirjastossa. Ja toisaalta halusin antaa kirjasarjalle uuden mahdollisuuden ensimmäisen - hämmentyneen - lukukokemuksen jälkeen.

Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei kyllä ole, mutta viihdyttävää ja toiminnantäyteistä luettavaa varsinkin silloin kun ei tahdo käyttää aivojensa kapasiteettia yhtään enempää kuin on välttämätöntä.

Romaanissa telepaatti-Sookie lähtee vampyyri-Billin kanssa Dallasiin vampyyri-Ericin käskystä selvittämään sikäläisen vampyyriyhteisön jäsenen katoamista. Muodonmuuttajat ja verenhimoinen mainadi sekä ääriuskonnollinen ja vampyyreitä vihaava yhteisö ovat omassa osassaan tarinassa. Ja tuttuun tapaan kuvioon kuuluu myös paljon verta ja sitä, mitä vampyyrit ja ihmiset touhuavat öiseen aikaan lakanoiden välissä. Ei ihan perheen pienimmille siis.

Ihmettelen näitä kirjoja lukiessani, miten on mahdollista että suhteellisen pieneen sivumäärään on saatu upotettua niin valtavasti tapahtumia. Kuten sanottu, olen nähnyt kirjasarjan perusteella tehdyn tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, jonka tapahtumat oli ihan tosissaan saatu revittyä yhdestä ainoasta kirjasta (mukaan lukien tietysti muutamat ylimääräiset seikat, jotka sarjan tekijä oli ilmeisesti halunnut mukaan). Vaikka en kakkoskautta olekaan nähnyt, voin hyvin arvailla että sen sisältö on yhtä monenkirjava kuin ensimmäisen kauden.

Hömppää tai ei, suosittelen luettavaksi niille, joita genre kiinnostaa ja joihin vampyyrikomiikka iskee. En linkitä, koska tämän ovat lukeneet suunnilleen kaikki muut paitsi minä.