Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
Bazar 2016
671s.
Oma ostos
Ei mahda mitään, vuosisadan tai muutaman takaiseen Englantiin sijoittuvat romaanit vievät minut aina mukanaan. Ne ovat kuin jokin outo huume, heikkous, ne imaisevat omaan maailmaansa, saavat aikaan kaukokaipuun, tuoksuvat teelle ja homeisille taloille ja nummille ja lampaille. Englanti <3 p="">
3>
Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu tarttui kirjakaupasta hetkellisenä heräteostoksena. Olen yrittänyt vältellä uusien kirjojen hankkimista, mutta epäonnistuin tavoitteessani kesällä. Keskiyön ruusun lukemisesta on jo muutama tovi aikaa, mutta se oli melkein täydellinen kesäkirja. Ainoa suoranainen vika oli sen aiheuttama matkakuume Englantiin...
Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahitan jättää kuolinvuoteellaan lapsenlapselleen käsikirjoituksen elämäntarinastaan ja tehtävän etsiä Anahitan poika, joka kaikkien tietojen mukaan on kuollut 3-vuotiaana. Vanhan isoäidin höpinöitä ei ota enää kukaan uskoakseen, mutta Arin elämän ollessa muutosvaiheessa, hän viimein tarttuu isoäidin kirjoitelmaan ja tempaa samalla romaanin lukijan Intian palatseista sumuiseen Englantiin. Toisaalla amerikkalainen filmitähti Rebecca päätyy englantilaiseen kartanoon kuvaamaan pukudraamaa ja talon salaperäinen isäntä ja mystinen historia alkavat kiehtoa häntä, vaikka oma elämä on myllerryksessä. Arin ja Rebeccan tiet kohtaavat ja vähitellen Intiasta alkunsa saaneen tarinan langat punoutuvat yhteen.
Tosiasiassa -vaikka Brittilä miljöönä ihastuttaakin - Keskiyön ruusu oli hirveän sekava ja loppuratkaisuiltaan kömpelöltä tuntuva teos. Viehätyin kyllä tarinasta, jossa oli yhdistelmä goottilaista kartanoromantiikkaa Rebeccan ja Kotiopettajattaren romaanin hengessä, mutta kokonaisuutena tarina oli aika sekava. Kirjailijan tyyli ja miljööt muistuttivat Kate Mortonin teoksista, mutta jokin hienovarainen vire jäi uupumaan, että olisin aivan täysin voinut lumoutua tarinasta. Vaikka kertomus oli loppuratkaisultaan outo, viihdyin sen parissa mainiosti, enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Intian tuominen mukaan kertomukseen antoi lisäväriä tarinalle, joka olisi muuten muistuttanut liikaa vastaavanlaisia, kartanoromantiikkaa hyödyntäviä teoksia.
Kirjailijalta ei ole suomennettu muita teoksia, mutta aion pitää tekijää silmällä vastaavanlaisten tiiliskivien varalta. Vaikka tämä tarina jäi anniltaan vähän epämääräiseksi, en silti epäröi tarttua Rileyn seuraaviin kirjoihin, jos ne vain suomennetaan. Runsaista aineksista syntyy varmasti myös jotain vähän harkitumpaa ja vähemmän polveilevaa. Keskiyön ruusussa oli ehdottomasti loistavan lukuromaanin ainekset.
Suosittelen niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneita, romantiikkaa ja tiiliskivipitkiä tarinoita.
3>