Kirjallista elämää -haaste

En tiedä, miksi Paulan Kirjallista elämää -haaste on mennyt minulta vähän ohitse. Tartun omavaltaisesti tähän haasteeseen vähän luovasti ja kerään alle kaikki Kirjallista elämää -teemaan sopivat kirjat, jotka olen blogini aikana lukenut. Tämä oikeastaan myös siksi, että aihe varmasti kiinnostaa monia ja näin kootusti on helpompi löytää ne kirjat, jotka sopivat teemaan. Lisään alle kirjoja sitä mukaan kun niitä sattuu kohdalleni luettavaksi. Toivon mukaan tällainen tulkinta haasteesta sopii myös haasteen laatijalle ;)

Alla siis listausta lukemistani kirjoista, jotka kertovat kirjoittamisesta tai kirjailijaelämästä!

* Terhi Rannela: Kirjoita nuorille

* Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

* Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat

Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjat on keskiverto salaliittojännäri Da Vinci koodin perintöä kunnioittaen. Tarinassa epäkelpo kirjailija joutuu sotkeutuneeksi Nostradamuksen kadonneiden ennustusten aiheuttamaan vyyhtiin, joka liittää hänet osaksi ranskalaista mustalaisyhteisöä ja tempaisee hänet mukaansa vaaralliseen seikkailuun, jossa on mukana tietysti myös poliiseja sekä pahis.

Näiden kaikkien Da Vinci koodin jälkeen ilmestyneiden mysteerikirjojen seurauksena on todettava, että ilmestyessään tyyliltään ja juonikuvioltaan heikoksi parjattu Da Vinci koodi on itseasiassa loistava kirja. Verrattuna näihin kaikkiin muihin, jotka toistavat omalla tavallaan sitä samaa juonikaavaa onnistumatta luomaan erityistä jännitettä, Da Vinci koodi on sentään ensimmäinen sarjassaan. Nostradamuksen aikakirjoista ei todellakaan voi sanoa sitä samaa. Juonessa on varsinkin kirjan alussa niin paljon epäloogisuuksia, että olin lopettaa lukemisen kesken. Jatkoin kirjan loppuun oikeastaan vain siitä halusta, että tahdoin nähdä muuttuuko loppu yhtään paremmaksi, ja muuttuihan se.

Kiehtovaa Readingin romaanissa on se, että Nostradamuksen asiantuntijana tunnettu kirjailija on ottanut tarinaan mukaan mustalaiset ja runsaan määrän kyseisen ihmisryhmän perinteitä ja tapoja. Mustalaisten kulttuurin kuvaus oli sinällään niin mielenkiintoista, että aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa kirjan ilman sen suurempia salaliittoja ja mystisesti kadonneita ennustuksia. Jos joku sattuu tietämään ennenvanhan mustalaisten tai romanien elämästä kertovia kirjoja, suositelkaa ihmeessä! 


Ihan sivumennen sanottakoon, hupaisalta tuntuu se, että melkein kaikissa näissä mysteerikirjoissa on myös mukana jokin salaseura monituhatvuotisine perinteineen, sekä pahis, jolla on jokin fyysinen poikkeuvuus. Tässä tapauksessa salaseuran virkaa hoitaa epämääräinen inkvisitioseura ja pahiksena heiluu mies, jonka silmissä ei ole ollenkaan valkuaisia. Näillä eväillä siis mennään.

Ei Nostradamuksen aikakirjat nyt kuitenkaan läpeensä huono teos ollut. En kuitenkaan usko, että viitsin lukea trilogian jatko-osia, jotka varmaankin ilmestyvät lähivuosina. Meneehän tämä kesälukemistona ja varmasti voisi innostaa sellaista lukijaa, joka on kiinnostunut Da Vinci -tyyppisistä mysteerikirjoista. Tosin tätä genreä tuntuu vaivaavan nykypäivänä runsaudenpula. Tällähetkellä epäkelpoisena äänikirjaversiona olisi Dan Brownin Kadonnut symboli, mutta katsotaan saanko sitä koskaan kuunneltua.

Nostradamuksen aikakirjat on luettu muuten myös Lukupaikassa sekä täällä. Onko joku muu lukenut tämän?

Suosittelen Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjoja hyvin varauksella mysteerikirjojen ystäville sekä niille, joita kiinnostaa Euroopan mustalaisten kulttuuri - kirjailijan mukaan tiedot perustuvat hänen tutkimuksiinsa, joten jotain perää niissä täytyy olla. Nostradamuksen aikakirjat kelvannee myös osaksi Totally British -haastetta kirjailijan kansallisuuteen vedoten!

Äänikirjatrauma!

Nyt seuraa vuodatusta äänikirjoista ja siitä, miten hankalasti äänikirjat ovat vielä käytettävissä ja saatavilla. Pohdintaa ja ideointia siitä, miten paljon helpommin äänikirjoja voisi ostaa, lainata ja käyttää ja kiukuttelua, miksi asiat eivät ole niin kuin tahdon!

Minä opin lukemaan ekaluokkalaisena hitaasti ja vaivalloisesti, minkä takia äänikirjat olivat minulle ala-asteen ensimmäisillä luokilla kullanarvoinen väline päästä kirjojen maailmaan. Silloin äänikirjat oli luettu kaseteille, jotka kuluessaan väänsivät äänen hassuksi murinaksi, ja jotka piti aina kelata alkuun. Nyt myöhemmin olen lainannut äänikirjoja lähinnä automatkoja, siivous- ja pyörälenkkirupeamia varten. Vaikka tätä nykyä hyvin suuri osa kannettavista soittimista lukee lähinnä mp3 -tiedostoja, on suurin osa myytävistä ja kirjastoissa lainattavista äänikirjoista yhä tiedostoina cd-levyllä. Esimerkiksi Sinuhe egyptiläinen vaatii mahtuakseen järjettömän pinkan levyjä.

Itse kuuntelen äänikirjoja iphonella, joten joudun siirtämään levykkeet yksitellen koneelleni, tai ostamaan internetistä äänikirjan, joka on valmiiksi sellaisessa muodossa, että sitä voi kuunnella puhelimen muistista. Ottaen huomioon sen, miten suuri osa nykypäivän puhelimista ja soittimista lukee nimenomaan  mp3-tiedostoja, on merkillistä ettei äänikirjoja ole saatavilla suoraan kyseisessä muodossa, tai jopa niin, että äänikirjan voisi kirjakaupassa ladata suoraan puhelimeen tai soittimeen! Eikö olisi kätevää, jos kirjakaupoissa, kauppakeskuksissa tai vaikka lentokentillä olisi masiina, josta voisi ladata puhelimeen tai soittimeen haluamansa äänikirjaan ja maksaa ostoksen pankki- tai luottokortilla. Mihin enää tarvitaan hankalia levyjä?

Internetissä on palvelu, joka mainostaa äänikirjoja ja sähkökirjoja, joita voi ladata koneelleen/puhelimeen ja lukea tai kuunnella halutessaan. Erehdyin lataamaan kyseisen ohjelman (jota en nyt nimeä sen takia, että tarkoitukseni ei ole ryhtyä mustamaalaamaan kyseistä yritystä), ja ostin palvelun kautta äänikirjan, jonka kuvittelin siirtyvän laitteeseeni niin, että voin kuunnella sitä milloin haluan. Mutta yllätys: äänikirjaa ei saakaan yli 20euron hinnalla omakseen, vaan se pysyy palvelimella niin, että äänikirjaa kuunnellessa ohjelma lataa kirjaa jatkuvasti internetistä. Tämä kuluttaa ensinnäkin akkua ja toisekseen toimii vain silloin kun internetyhteys on riittävän hyvä. Näin ollen esimerkiksi autossa ja kesäkodissa äänikirjan kuunteleminen osoittautui mahdottomaksi. Äänikirjan hinta meni siis kankkulan kaivoon, koska en ikinä kuuntele äänikirjaa niin, että istua nökötän paikallani, vaan äänikirja palvelee minua matkustaessa ja touhutessa...jolloin internetyhteys on heikoimmillaan...

Nyt kaipaankin siis vinkkejä teiltä! Mistä saisi ladattua puhelimeen äänikirjoja, jotka toimivat internetyhteydestä huolimatta? Kirjastoillakaan ei tällaista lainapalvelua ole, vaan kaikki äänikirjat ovat vielä toistaiseksi cd-levyillä. Olen valmis äänikirjasta maksamaan, mutta haluan tiedoston omakseni niin, että voin käyttää sitä milloin haluan ja missä haluan! Ideoita?

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Juhannuskirjani loppui lyhyeen, eikä Sarah Watersin 600 sivuinen järkäle riittänyt kuin pariksi päiväksi. Liekö tähän syynä juhannuksen sadesää vai se, että Vieras kartanossa oli hidastempoinen, mutta äärimmäisen koukuttava lukukokemus?

Vieras kartanossa kertoo sotien jälkeisistä yhteiskunnallisista muutoksista brittiläisessä maailmassa. Näyttämönä on Hundreds Hallin rapistunut kartano, jonka sisällä kuohuvat ristiriidat purkautuvat goottilaissävyisiksi kauhuelementeiksi. Minulle romaani toi ensialkuun mieleen Brontën Kotiopettejattaren romaanin, sillä Vieras kartanossa saa samoja sävyjä, kun mystiseen ja omaa elämäänsä elävään vanhaan taloon saapuu vieras, joka vavisuttaa talon elämää.

Vieras kartanossa on äärimmäisen monitahoinen romaani, josta voi tehdä erilaisia tulkintoja sen mukaan, näkeekö tarinan symbolisena kertomuksena luokkaeroista vaiko perinteisenä kauhukertomuksena talosta, jossa kummittelee. Juuri tämä elementti tekeekin romaanista kiehtovan: kun luulet selvittäneesi mistä on kysymys, alat pohtia uutta näkökulmaa ja huomaat sen olevan paljon todennäköisempi kuin ensiksi keksimäsi ratkaisu.

En ala referoida kertomuksen juonta, sillä sen ovat tehneet ansiokkaasi muun muassa Kirsin kirjanurkka, Kirjava kammari, Lukuhetket ja Lainatäti. Järjellä ja tunteella-blogissa on myös pohdittu kertomuksen juonta ja sitä, mistä siinä muka ihan oikeasti oli kysymys: kannattaa käydä katsomassa, jos romaanin on lukenut ja tarina vaivaa mieltä!

Tämä kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kieltämättä juoni oli melko hidastempoinen ja pituutta tarinassa enemmän kuin kylliksi. Kertomuksessa on kuitenkin sellaista moniuloitteisuutta, joka hämmentää lukijan ja saa hänet lopulta tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. Suhtautuminen päähenkilöön muovautuu hieman samalla tavalla kuin Nabokovin Lolitassa, jossa näennäisesti sympaattisen päähenkilön hirveät teot suodattuvat päähenkilön oman ajatusmaailman ja selittelyjen kautta. Muuta syytä Lolitaa ja Vieras kartanossa -romaania ei ole rinnastaa toisiinsa, sillä samantyyppisestä asetelmasta ei tietystikään ole kyse: rinnasta ainoastaan tavan vaikuttaa lukijaan päähenkilön subjektiivisen ajatusmaailman kautta.

Suosittelen Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania luettavaksi niille, jotka pitävät perinteisistä kummittelukertomuksista sekä niille, jotka tahtovat lukea monisävyisen tarinan, jonka voi tulkita hyvin monella eri tavalla. Tämä on varsin sopiva kesälomalukemiseksi!

Juhannusta odotellessa

Meidän nurkilla juhannuksena tyypillisesti sataa vettä. Pitää mennä monen, monen vuoden taakse, jotta mieleen kirjastuisi sellainen juhannus, joka olisi päästy viettämään kuivin jaloin. Minun juhannukseeni kuuluu (ainakin siinä tapauksessa että kaatosade ei haittaa) juhannuskokon polttamista ja uusia perunoita. Kesäkodissa tietysti. Aika perinteistä, mutta ei se haittaa.

Viime kesänäkin satoi vettä. Kesäkodin kuistilta kuvattuna kohti rajuilman pieksemää metsää.

Tälle juhannukselle ja sen sateita ennakoiden olen varannut Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanin, sekä Helena Wariksen Suden lapset. Näistä jälkimmäinen saattaa jäädä lukematta, koska yritin joskus lukea Wariksen Uniin piirrettyä polkua, eikä se oikein sytyttänyt. Lisäksi puhelimen muistiin on ladattu kolme uutta äänikirjaa, johin liittyvästä problematiikasta kirjoitan myöhemmin. Problematiikkaa näet on ollut...

Mukavaa juhannusta kaikille lukijoille ja muille. Mitä luettavaa tai haaveiltavaa teidän juhannukseenne kuuluu?

Kirsti Ellillä: Eksyneet näkevät unia

Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia on kaunis ja perinteinen fantasiakertomus lapsille ja varhaisnuorille. Tarinassa Varjojen maassa maahisten parissa asuva Nimetön lähtee etsimään kotiaan, josta hänellä on muistona vain pieni avain ja villisilkistä kudottu takki. Matkallaan Nimetön kohtaa vaaroja ja metsän omituisia asukkaita ja löytää lopulta sen mitä on ollut etsimässä.

Eksyneet näkevät unia on perinteikkyydessään ihana sekoitus fantasiakirjallisuuden klassikoita. Jo pelkästään juoneltaan tarina noudattaa odotuksia, mutta tämä ei haittaa ollenkaan sillä varsinkin kohderyhmää ajatellen kirja tarjoaa helpon tien tutustua fantasiakirjallisuuden maailmaan. Satumaiseman ja fantasiaperinteen yhdistäminen toimii hyvin. Lisää tällaisia romaaneita kaipaisin todella lapsille ja varhaisnuorille suunnatun kirjallisuuden joukkoon!

Kirjassa on paljon elementtejä, jotka tuovat mieleeni vanhoja, tuttuja fantasiaklassikoita. Muun muassa mukana kulkee Suojelus -hirvi (joka muistuttaa minua Harry Potterin hirvenhahmoisesta suojeliuksesta), maapulliaiset (jotka ovat aivan kuin Ronja Ryövärintyttären ihanat kakkiaiset), sekä ympäristön kuolemiseen liittyvät teemat, jotka muistuttivat mieleeni Päättymätön tarina -elokuvaklassikon (romaania en ole koskaan lukenut). Olisin ehkä joskus aikaisemmin ärähtänyt kaikesta intertekstuaalisuudesta, mutta itseasiassa juuri kyseiset seikat tekevät kirjasta aika viehättävän varsinkin aikuislukijalle.

Plussaa romaani saa ihanan mystisestä, surullisenhaikeasta tunnelmasta, sekä Kirsi Haapamäen upeasta kansikuvasta, joka sopii tyylillisesti kirjan henkeen aivan loistavasti. Tässä yhteydessä on taas todettava, miten huikean tärkeässä osassa kansikuva on: toisenlainen kansi olisi antanut tästä saturomaanista aivan erilaisen mielikuvan. Nyt kansikuvaa ihaillessani odotukseni romaanista osuivat ihan kohdalleen.

Suosittelen romaania luettavaksi saduista ja fantasiasta pitäville koululaisille. Sekä toki muillekin, jotka tahtovat lukea ehkä ennalta-arvattavan, mutta perinnettä kunnioittavan ja kauniin seikkailukirjan. Eksyneet näkevät unia löytyy muuten myös jo Sinisen linnan kirjastosta, sekä Kirsin Kirjanurkasta!

John Ajvide Lindqvist: Kuina kuolleita käsitellään

Huh. Susan Fletcherin Noidan ripin jälkeen oli vaikea löytää mitään kirjaa, joka tekisi mieli lukea. Aloitin muutamaa, mutta työnsin ne sivuun ensimmäisten lehtien jälkeen. Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään tempaisi kaikessa karmeudessa mukaansa, eikä se onneksi muistuta millään muotoa Noidan rippiä ja näin ollen paluu "Noidan ripin jälkeiseen elämään" sujui sen enempiä vertailuja tekemättä.

Mutta tosiaan: mikä karmaiseva kirja. Makaan kesäkodin kuistilla ja lämpömittarin lukemat hipovat 32 astetta. Hiki valuu otsalla, pääkin särkee kun matalapaine velloo seudun yli ja ukkonen hyrähtelee jossain kaukana harjujen toisella puolella. Ja mitä minä teen: luen elävistä kuolleista, jotka yhtenä helteisenä ja päänsärkyisenä päivänä heräävät henkiin Tukholmassa ja lähialueella. Romaanissa seurataan tätä karmeaa tapahtumaa eri henkilöiden näkökulmista tarkasteltuna, yhdellä kuolleista nousee pieni poika, toisella vanha isoisä. Yhtä kaikki, rakkaitaan kaipaavat saavat pian todeta, että rajan takana käyneet eivät ole enää sellaisia kuin olivat ennen.

Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään on hengeltään vähän kuin Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini, mutta jollain tavalla vieläkin kalmaisempi. Minulla on lukijana se vaikeus, että niin sanotun spekulatiivisen fiktion puolelle luisuvat teokset ovat minusta yleensä vain tosi outoja. Kaikki mikä ei ole selvästi fantasiaa tai sitten arjen realiteetit käsittävää kuvausta menee harmaalle alueelle. Lindgvist hiihtelee romaanissaan sujuvasti tässä suossa ja silti näköjään onnistun lukemaan 400 -sivuisen romaanin päivässä huolimatta tajuttomasta kuumuudesta ja päänsärystä. Saavutus sinänsä.

Kuinka kuolleita käsitellään on siis ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos yhtään innostuu kauhukirjallisuudesta, zombeista ja kaikesta muusta inhottavasta. Lindgvist on kerrassaan taiturillinen kirjoittaja, tämä tuli huomattua jo silloin kun luin vähintään yhtä vastenmielisen romaanin Ystävät hämärän jälkeen.

Kuinka kuolleita käsitellään on muuten luettu myös seuraavissa blogeissa: Aamuvirkku yksisarvinen, Kaiken voi lukea, Aamunkajon lukukokemukset,  ja Kolmas linja. Käykäähän katsastamassa mitä muut ovat tykänneet.

Suosittelen luettavaksi kauhukirjallisuuden ystäville ja niille, jotka haluavat tutustua em. genreä edustavaan kirjallisuuteen, mutta eivät tiedä mistä alkaisivat. En kyllä lähtisi suosittelemaan tätä kirjaa sellaiselle, joka on menettänyt juuri läheisensä tai on muuten herkkä kuolemaan liittyville teemoille.

Kaupunki ja kirja: Glencoe ja Susan Fletcherin Noidan rippi

Mikä ihana, ihana kirja. Pääsääntöisesti niin ovat ajatelleet myös muun muassa Leena Lumi, Järjellä ja tunteella -blogin Susa, Nenä kirjassa -blogin Norkku, Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkistä sekä Lumiomena. Minulla oli pienoinen ennakko-oletus, että en pidä kirjasta, koska yleensä en tunnu syttyvän niistä kirjoista, jotka blogeissa saavat mainetta ja kunniaa. Tässä tapauksessa koin kuitenkin varsin iloisen poikkeuksen. Päätin samalla venyttää Lue kaupungista jossa olet käynyt -haasteen rajoja, sillä Glencoe sopii teemaan, vaikkei olekaan kaupunki...

Susan Fletcherin Noidan rippi kertoo siis Corragista, joka pakenee Englannista menetettyään äitinsä hirsipuulle. Hevonen kuljettaa pienen, noidaksi haukutun naisen Glencoen laaksoon Skotlantiin. Romaanissa Corrag kertoo vankilassa istuessaan tarinaansa kirkonmiehelle, joka on tullut selvittämään kuolemaan tuomitun noidan avustuksella mitä Glencoen laaksossa ihan oikeasti tapahtui sinä yönä, kun hurja verilöyly oli koitua McDonaldin klaanin turmioksi. Romaanin tapahtumat perustuvat osittain tosikertomuksiin, mutta kirjailija korostaa loppusanoissaan tekstin olevan kuitenkin täysin fiktiivinen.

Täytyy todeta, että Fletcherillä on ihan todella sana hallussa. Tarina kulkee kauniin polveilevasti, eikä erikoinen kertojaratkaisu tunnu ollenkaan kömpelöltä saatikka raskaalta. Romaani on kuin taidolla punottu kuvakudos, jossa kaikilla väreillä, muodoilla ja kuvioilla on oma merkityksensä. Kerrassaan nautinnollista luettavaa. Ja vielä kun lisätään siihen se, että olen valtavan ihastunut Skotlannin ylämaahan... Onneksi Fletcher kuitenkin välttää taitavasti ne kaikki kliseet, joita Skotlannin historiaa sivuavissa kirjoissa usein harrastetaan (; ei mm. yhtään viittausta kiltteihin tai siihen, mitä skotit pitävät kilttiensä alla!)

Ja sitten Glencoe. Glencoe, Glencoe, Glencoe... Mikä ihana paikka Skotlannin vuorien sylissä! Reissasin Skotlannissa keväällä 2003 ja pidin kovasti, suorastaan menetin sydämeni mokomalle maailmankolkalle ja varsinkin Glencoe oli jotakin ihan mahtavaa. Vuoret, pilvien varjot pehmeiden, sammaleisten vuorin kyljillä, taivaan kuvajainen järven pinnassa: kaksi maisemaa päällekkäin! Lisäksi Skotlantilainen mentaliteetti teki minuun syvän vaikutuksen. Sinne tahdon uudelleen joskus.

Ja mitä tulee Fletcherin Noidan rippiin verrattuna kokemukseeni Glencoesta. Kyllä! Corrag pukee sanoiksi sen, mitä näin ja koin lyhyellä piipahduksella Glencoen vuoristoalueella. Suurimmaksi osaksi matkalla tuli reissattua eri kaupunkeja ja linnoja ihmettelemässä, mutta juurikin tuo karunkaunis vuoristomaisema jäi mieleen paikkana, jonne tahdon joskus uudelleen. 

Suosittelen Susan Fletcherin Noidan rippiä luettavaksi niille, jotka haluavat lukea äärimmäisen kauniisti ja herkästi kirjoitetun historiallisen romaanin. Tämä ei ole mikään harlekiinikirja tai hätäinen sutaisu, vaan kirja, joka todella tekee vaikutuksen ja jää mieleen. Glencoeta suosittelen matkakohteeksi niille, jotka tahtovat reissata silmiähivelevissä maisemissa ja kokea vanhan ja ainutlaatuisen kulttuurin.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Päädyin tähän äänikirjavalintaan sattuman oikusta. On nimittäin niin, että äänikirjat ovat kaupoissa vielä ihan hirveän kalliita ja kirjastojenkin valikoima on kovin, kovin rajallinen. Nappasin Potterin mukaani, koska halusin jotakin sopivan kevyttä kuunneltavaa pitkille automatkoille. Mikään liian ajateltava ja syvällinen ei automatkakuunnelmaksi sovi, sillä silloin herpaantuu ajatus ja muut tielläliikkujat ovat vaarassa. Harry Potter ja Feeniksin kilta sattui olemaan ainoa Potter lähikirjastossani, joten se sitten. Sopi minulle, koska olin lukenut kirjan aikaisemmin vain kertaalleen (ja minähän tunnetusti tykkään lukea samoja kirjoja aina uudelleen ja uudelleen).

Harry Potter ja Feeniksin kilta kuvaa Harryn ja tämän ystävien viidettä lukuvuotta Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa. Voldemort on juuri edellisen lukuvuoden päätteeksi palannut, mutta velhomaailma ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tahdo uskoa Harrya. Koulussakin ovat uudet kuviot, kun ministeriö lähettää Dolores Pimennon vahtimaan koulua ja lopulta myös johtamaan sen toimintaa. Harryn vuoteen kuuluu romaanin lopun taistojen lisäksi häiritsevän todentuntuisia painajaisia, rakastumisia ja Harrylle tyypillistä angstailua.

Minusta Harry Potter on mielenkiintoinen ilmiö. En ole oikein koskaan fanittanut kirjoja niin kuin monet ikäiseni (olin muistaakseni yläasteella kun ensimmäinen kirja ilmestyi), mutta minusta on mielenkiintoista miten Rowling on onnistunut luomaan tällaisen sarjan, joka käyttää niin fiksulla ja hauskalla tavalla genren elementtejä hyväkseen. Moni on tehnyt sen jo aikaisemminkin, mutta miksi juuri Rowling onnistui niin hyvin? Mikä on menestyksen salaisuus?

Minun täytyy kuitenkin myöntää yksi asia. Minusta Harry on tyhmä! Jos kirjassa ei olisi muita keskeisiä henkilöhahmoja, menisi sen lukemiseen hermot, sillä Harryn paikoin itsekeskeinen, lapsellinen ja turhanpäiväinen jahkailu ja kykenemättömyys ymmärtää ja käsitellä asioita pistää välillä turhauttamaan. Ehkä toisaalta juuri Harryn hahmon näennäinen yksinkertaisuus on yksi kirjasarjan valttikortteja: ketä kiinnostaa täydellisen fiksu, rohkea tai aina kaikessa onnistunut päähenkilö? Niinpä, ei juuri ketään.

Äänikirjasta vielä: kuuntelu avaa ehdottomasti uusia ulottuvuuksia romaanin tulkintaan ja ymmärtämiseen. Kuunnellessa kiinnittää huomiota ihan uusiin ja erilaisiin asioihin, näkee ja kokee asiat eri tavalla. Tavallaan äänikirjan kuunteleminen on myös omituista, sillä eihän se ole yhtään sama asia kuin jos romaanin lukisi itse. On ikään kuin lukenut kirjan, mutta sitten kuitenkaan ei ole. Hämmentävää.

Suosittelen Harry Potter ja Feeniksin kilta -romaania Potter-sarjan ystäville. Äänikirja oli kerrassaan onnistunut ja Vesa Vierikon tulkinta parempi kuin uskalsin ollenkaan odottaa: kivaa automatkakuuntelemista koko perheelle...

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Minulla on pakosta menossa jonkinlainen Harry Potter -kausi. Tämä johtuu siitä, että kirjastosta tarttui mukaan Harry Potter ja Feeniksin kilta -äänikirja ja sen seurauksena mieheni halusi katsoa peräjälkeen kaikki elokuvat. No, mikäs siinä. Itse innostuin pohtimaan kirjojen suomennoksia saatuani käsiini kirjasarjan suomentaneen Jaana Kapari-Jattan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen. Kirjasta on aikaisemmin kirjoittanut ainakin marjis. 

Ensinnä on pakko todeta, että minua harmittaa hurjasti kun olen niin surkea lukemaan englanniksi. Olen lukenut muutaman Potterin alkuperäiskielellä, mutta vieraalla kielellä lukeminen vaatii väistämättä sellaista totuttelua ja harjaantumista joka minulta puuttuu. Ymmärrän toki sanat ja lauserakenteet, mutta pienet vivahteet jäävät minulta tajuamatta. Ja yleensä juuri ne vivahteet ovat olennaisin osa tarinaa ja sitä lukunautintoa, jota haen. Toisaalta juuri siksi oli hauskaa lukea kirjasarjan suomentajan kertomus siitä millaista on suomentaa Potterien tapaan rakennettu, sanoilla leikittelevä kirjasarja.

Kirjassaan Pollomuhku ja Posityyhtynen Kapari-Jatta vastaa kirjojen lukijoiden kysymyksiin ja valottaa suomentajan työtä mielenkiinoisella tavalla. Kieltämättä puuha kuulostaa melkoiselta salapoliisihommalta ja herättää myös suuresti uteliaisuutta vieraita kieliä kohtaan: miten erilaisilla asioilla toisille kielillä voikaan leikkiä. Toivoisin melkein, että Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan sijaan kaikissa Pottereissa olisi alaviitteet erikoisten nimien ja sanaleikkien suomennoksista. No, ehkä se latistaisi lukukokemusta, mutta voi miten se olisikaan mielenkiintoista!

Pollomuhku ja Posityyhtynen on suunnattu selvästi Potterienkin ensisijaiselle lukijakunnalle, lapsille ja nuorille. Kirja on kuitenkin kiehtova pläjäys suomentajan työstä ja siitä, mitä suomenkielisten sanojen takana piileksii. Toimii hyvin varmasti ainakin niillä, jotka eivät ole kirjoja vieraalla kielellä lukeneet tai eivät minun tapaani tavoittaneet kirjan viehätystä samalla tavalla, kun olennaiset jujut jäivät tajuamatta.

Potter -sarjan suomentamisesta onkin kuulunut monensuuntaista kommenttia. Silloin kun minä luin sarjan  ensimmäisiä osia nuorempana ensimmäistä kertaa, olivat monet silloiset koulutoverini ehdottomasti sitä mieltä, että suomennos pilaa koko kirjan ja teokset pitää lukea alkukielellä. Varmasti näin ajattelevia löytyy nytkin. Minä itse pidän suomennoksista kovasti, mutta en ole kyllä koskaan ollut mikään Potter -fanaatikko, joten olen ehkä väärä ihminen kommentoimaan asiaa.

Ainoa seikka joka minua suomennoksissa harmittaa, on tietty kieliopillinen ratkaisu. En ole varma liittyykö tämä englanninkielestä tulleisiin lauserakenteisiin vaiko suomentajan omaan ratkaisuun, mutta minun kielikorvaani särähtää ihan hirveästi se, että muutoin kirjakieltä puhuvat hahmot käyttävät esim. "me menemme" muodon sijaan "me mennään" -muotoa (joku varmaan tietää, mikä tämän kielioppimuodon nimi on?). Kuulostaa ihan hirveältä pilkunviilaukselta, mutta minun pirtaani ei vain yksinkertaisesti sovi se, että varsinkin lapsilukijoiden kielikorvaan istutetaan tällaisia lausemuotoja, jotka ainakin silloin kun minä kävin koulua, olivat ehdottomasti väärin. Ja sitten ihmetellään miksi kieli on muuttumassa ja vanhat kielioppirakenteet katoamassa...

Suosittelen Harry Potter -kirjasarjan suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjaa Pollomyhku ja Posityyhtynen luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneita Potterien suomenkielisten versioiden synnystä. Myös kääntäjän työstä kiinnostuneille.