Recent Posts

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Dan Brown: Inferno


Dan Brown: Inferno
WSOY 2013
466s.
Kirjastosta

Syksyn lukemiseni ovat edenneet hitaasti ja tahmeasti. En käsitä miten syksyisin aika vain katoaa, vaikka luulisi, että pimeät illat antavat mahdollisuuden vetäytyä sohvannurkkaan. Ehkä kaikki muut keskeneräiset projektit vain syövät aikaa ja energiaa niin paljon, että sängyssä yöpöydältä kahmittu kirja tuntuu liian painavalta. Dan Brownin Infernoa luin pitkään ja hitaasti, mutta tulihan siitä viimein valmista.

Brown tunnetaan ensisijaisesti Da Vinci koodista, joka herätti vuosia sitten sekä ihastusta että vihastusta. Massojen rakastama ja kriitikoiden ja kirjallisuuspiirien halveksima mysteerikirja oli, tunnustan, minulle vauhdikas ja mieluinen lukuelämys. Brownia ei sattuneista syistä pahemmin blogeissa näe, sillä kirjailijan tuotanto ei tunnu olevan erityisen arvostettua. Itse en oikein jaksa ymmärtää tiettyjen kirjailijoiden (Brown, Coelho, E.L. James) tuotannon vähättelyä, koska niin tai näin, minusta sellainen kirjailija, joka saa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset (sellaisetkin jotka eivät koskaan lue mitään) tarttumaan kirjaan, ei voi olla läpeensä huono kirjailija. Tämä on nyt ehkä vähän myös kritiikkiä kirjablogiyhteisö kohtaan, koska vaikka blogiyhteisön mielipide ei tietenkään säätele yksittäisten ihmisten lukukokemuksia noin laajemmin, on tylsä huomata, että joitain kirjoja arvotetaan aika elitistisin perustein. On tietenkin ihan eri asia, jos ei oikeasti pidä kirjasta, mutta se, että johonkin kirjaan tai kirjailijaan suhtaudutaan kriittisesti kirjan saaman huomion takia, on minusta outoa. 

No, se siitä kritiikistä (joka ei muuten missään tapauksessa kohdistu kehenkään tai mihinkään yksittäiseen ihmiseen tai asiaan, vaan maailmankaikkeuden epäreiluuteen noin ylipäätään)

En minäkään Brownin tuotannosta kritiikittä tykkää, vaikka Da Vinci koodi olikin mieluisaa luettavaa. Infernossa Brown noudattelee melkein samaa kaavaa kuin aikaisemmissa romaaneissaan. Professori Langdon (joka jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä kuvaillaan kirjassa huikean seksikkääksi ja karismaattiseksi, mikä on valtavassa ristiriidassa Tom Hanksin hahmon kanssa, joka Da Vinci koodin elokuvaversion seurauksena on valitettavasti iskostunut mieleeni) päätyy Firenzeen selvittämään Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän tematiikkoihin yhdistyvää mysteeriä. Poikkeuksellista Langdonin tehtävässä on se, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä miten ja miksi hän on Firenzeen päätynyt. Aika käy vähiin ja takaa-ajo alkaa.

Juoni tuntuu noudattelevan aika uskollisesti Brownin hyväksi havaitsemaa kaavaa, vaikka Infernossa Brown päätyykin lopulta huijaamaan sekä hahmojaan, että lukijaa. Loppuratkaisun valjetessa lukija ei voi olla oikein varma, oliko ratkaisu hyvä, vai täysin kaistapäinen. Toisaalta on virkistävää, että Brown poikkeaa odotetusta, mutta toisaalta tarinan loppuratkaisu jätti sen verran isoja aukkoja, ettei kirjan esittämiä kuvia voi oikein niellä pureksimatta. Eikä pureksiakaan oikein viitsisi, sillä sen verran tusinatuotannolta kirja kaikesta huolimatta tuntuu.

Rehtori liikahtu vaivaantuneena. "Tunnetko lääkeryhmää nimeltä bentsodiatsepiinit"
      Langdon pudisti päätään.
     "Ne ovat lääkkeitä joita käytetään muun muassa trauman jälkeisen stressin hoitamiseen. Kenties tiedättekin, että jos joku kokee jotakin hirvittävää, kuten auto-onnettomuuden tai raiskauksen, pitkäaikaiset muistot voivat aiheuttaa pysyviä haittoja. Neurotieteilijät pystyvät  bentsodiatsepiinien avulla hoitamaan trauman jälkeistä stressiä jopa ennen sen syntymistä."
(Brown: Inferno, s. 367)

Langdon on Infernossa, kuten muissakin Brownin romaaneissa ylikyvykäs, eideettisellä muistilla varustettu älykkö, jonka päättelykyky on päätähuimaava ja tiedot maailmasta yhtä rikkaat kuin  täysikokoisella kirjastolla. Langdonille kirjoitettu heikkous, klaustrofobia, tuodaan tarinassa esille pienenä särönä hahmon muuten täydelliseen olemukseen. Hassua kuitenkin, ettei vakavasta pelotilasta kärsivät neropatti ole koskaan kuullut bentsodiatsepiineistä, jotka käsittääkseni ovat suhteellisen yleinen lääke erilaisten fobioiden hoidossa (korjatkaa jos olen väärässä). Langdonin besserwisseröinnit ovat kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa teki mieli googletella paikkoja ja taideteoksia. Siinä mielessä Brown kyllä onnistuu herättämään lukijan kiinnostuksen maailmanhistorian taideaarteita kohtaan.

Pieni reklamaatio on annettava kirjan käännös- ja toimitustyöstä. Romaanin hyvispahiksena esiintyvä "Rehtori" on kirjan alkupuolella Rehtori ja loppupuolella vuoroin Rovasti, vuoroin Rehtori. Luulin ensin, että tarinaan on äkkiä tipahtanut uusi hahmo, mutta kaikesta päätellen samasta tyypistä oli kyse. Harmittava huolimattomuusvirhe.

Tässä kirjassa oli muuten juonellisesti yllättävän paljon samaa kuin yhdessä Ilkka Remekseltä lukemassani kirjassa. En vain saa millään päähäni mikä kirja oli kyseessä, mutta jostain blogini uumenista sekin kaiketi löytyisi...

Suosittelen Dan Brownin romaani mysteeritarinoiden ystäville.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Fantastinen(!) syksy

Hehkutin viime postauksessani tulevan syksyn kirjoista, joten ajattelin (ennen kuin unohdan) mainita parilla sanalla tämän syksyn kirjoista. Kävin jossain vaiheessa kustantamojen katalogeja läpi, mutta kuten aina, unohdin ottaa ylös ne, jotka aion lukea. Toisaalta, niin kuin kirjoitin jonkin aikaa sitten, minua ahdistaa ajatus siitä, että kirjabloggarina pitäisi aina olla ajan hermolla lukemassa niitä tuoreimpia uutuuksia. Tänä syksynä on kumminkin tulossa pari sellaista kirjaa, joita en aio missata vaikka kärsinkin uutuusvastarinnasta (joka on poikkeuksetta ollut ohimenevä ilmiö). Nostan siis seuraavassa esille pari syksyn fantasiakirjaa, joita odotan kovasti.


Silja Susi: Routamieli 
Torni kustantamo (marraskuu 2014)
376s.

Kättäni kirveli ja kuumotti puukon terän jäljiltä. Nyrkkiin puristetusta kädestäni valui verta rannettani pitkin. Olin viiltänyt verivalan kämmeneeni samalla puukolla, jolla valan oli vannonut kauan kuolleena maannut nainen. Uskollisuuteni soturiklaanille ja vannomalleni valalle jatkuisi suurin piirtein yhtä kauan kuin hänenkin. Verivalan sanat hakkasivat mielessäni samaa tahtia kuin nopeaksi käynyt sykkeeni. Mielessäni pyörivät vain vanhojen jumalten nimet.


Routamieli elää Pohjolassa, jossa asutaan luonnon ehdoilla ja soturiklaani valvoo rauhaa. Hän unelmoi paikasta soturiklaanin riveissä ja tulevaisuudesta rakkaansa, Ranan, rinnalla. Unelmat murenevat, kun Routamieli saa jumalilta tehtävän. Hänen on lähdettävä kauas tuntureiden taakse kuullakseen jumalten äänen.

Turussa asuvan Silja Suden esikoisromaani Routamieli on aikuisellekin lukijalle sopivaa fantasiaa. Se yhdistelee tuoreella tavalla suomalaista ja kalevalaista traditiota sekä fantasiaperinnettä.  

En missään tapauksessa voi sanoa, että pystyisin suhtautumaan Suden esikoiseen objektiivisesti, sillä olen saanut lukea kirjan varhaisen käsikirjoitusversion. Siksi onkin niin hauska seurata, kun kirja pääsee kansiin ja levitykseen. Kotimaisen fantasian kentällä on kovasti kaipailtu aikuisille suunnattua fantasiaa, ja on virkistävää, että kustantajat ovat uskaltaneet tarttua haasteeseen ja julkaista fantasiaa, joka ei ole selkeästi suunnattu lapsille ja nuorille, vaan myös aikuisemmille lukijoille. 


Maria Carole: Tulen tyttäriä
(Osuuskumma 2014)

Naarni pakotti itsensä nielemään kaiken katumuksen vaikka tiesi, ettei ollut koskaan ollut näin yksin. Mitä hän oli kuvitellut? Oli uskaltanut uhmata elämän tekemiä valintoja. Luuliko hän nyt, että elämä unohtaisi ja antaisi anteeksi?

Naarni on sotilas ja tulen sukua. Knameira, ei aivan jumala, muttei tavallinen nainenkaan. Naarni laskee vuosia palvelusaikansa loppumiseen, kunnes eräänä syysyönä hän kohtaa valolta tuoksuvan Emman ja lakkaa laskemasta.

Tulen tyttäriä on romanttista fantasiaa maailmassa, jossa jumalat elävät eristyksissä vuorellaan, ja jumalten jälkeläiset sekä ihmiset välttelevät toisiaan. Maria Carolen esikositeos keskittyy siihen, mikä elämässä on tärkeää silloinkin kun ympärillä kuohuu. 

Tulen tyttäret odotuttaa oikeastaan samasta syystä kuin Routamieli, vaikka tätä tarinaa en olekaan vielä lukenut. Calendulan blogia on sen sijaan tullut seurattua jo useamman vuoden ajan, mistä syystä hänen esikoisromaaniaan kohtaan on erityisesti odotuksia. Routamielen rinnalla Tulen tyttäret kuulostaa niin ikään aikuiseen makuun sopivalta fantasialta. 

Nyt ei sitten auta kuin odotella syksyä ja niitä hetkiä kun on mahdollista käpertyä teekupin kanssa sohvalle ja heittäytyä hyvän fantasiakirjallisuuden pariin!

torstai 18. syyskuuta 2014

Syksyä ja sekalaista lukemista

Syksy on ollut melkoista menoa ja kaaosta. Minulla on yöpöydällä hirvittävä pino kirjoja. Se on niin suuri, että se huojuisi tuulessa, jos sisällä tuulisi. Luen montaa kirjaa yhtä aikaa, selailen sieltä täältä ja palaan taas toiseen kirjaan. Tämä metodi johtuu siitä, että suuri osa kirjoista on "tutkimuskirjallisuutta", sellaisia kirjoja, joita ei kuulukaan lukea alusta loppuun kertaistumalla, vaan selailla sieltä täältä, napata mukaan paloja ja tallettaa ne mielen lokeroihin.

Tänä syksynä, olen lukenut jälleen kerran Diana Gabaldonin Muukalaista, sillä Starzin kuvaama tv-sarja alkoi pyöriä maailmalla. Olen seurannut sarjaa ja lukenut kirjaa hitaasti makustellen samaa tahtia, kun olen saanut jaksoja katsottavakseni. Iloksi on todettava, että vaikka sarja ei tietystikään vastaa täysin sitä mielikuvaa, joka minulla on tarinasta, on se riittävän uskottava ja noudattaa kirjaa sen verran hyvin, ettei käy harmittamaan. Toivottavasti sama, tyylikäs linja jatkuu koko sarjan läpi.
Elämä Skotlannissa lienee tällä hetkellä melkein yhtä jännittävää kuin Outlanderin aikoihin, koska tänään skotit pääsivät äänestämään itsenäisyydestä. Kesäkuussa Skotlannissa käydessäni asia oli jo vahvasti esillä. Saa nähdä suuntautuuko seuraava ylämaanreissuni itsenäiseen Skotlantiin.



Vaikka syksyni on ollut kirjallisesti hieman kaaoottinen, odotettavissa on varsin kirjallisuuspainotteinen loppusyksy messuineen ja kaikkineen. Lisäksi syksyllä on ilmestymässä eräs kirja, jota odotan oikein erityisen paljon, mutta siitä lisää hiukan myöhemmin. Ihan oikeaa kirjapostaustakin on luvassa, kunhan saan kirjapinoni sellaiseen järjestykseen, että minulla on jotakin mistä kirjoittaa.

Siihen saakka aurinkoista syksyä kaikille!

maanantai 1. syyskuuta 2014

Dan Simmons: Kalin laulu



Dan Simmons: Kalin laulu (Song of Kali, 1985)
Like 2001
318s.
Kaverin kirjahyllystä

Apua mitä minä juuri äsken luin. Sain kaverin kirjahyllystä lainaksi Kalin laulun ja totesin, että en tule ikinä elämässäni matkustamaan Kalkuttaan.

Toimittaja Robert Luczak matkustaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa Kalkuttaan etsimään kuolleeksi luultua intialaista runoilijaa ja hänen käsikirjoitustaan. Kalkutta on täysin kaaoottinen paikka, ja kuluu tovi ennen kuin Luczak pääsee runoilijan jäljille. Siinä sivussa hän sekaantuu Kali -jumalattaren palvojien verkkoon.

Dan Simmonsin kuvaama Kalkutta maistuu ja haisee kirjan sivuilta kotisohvalle saakka. 80-luvulla kirjoitetun kirjan tyylissä on mukavaa nostalgiaa ja ah, miten se saakaan minut kaipaamaan tiettyjä 80-90-luvun kirjaklassikoita, jotka karttavat nykypäivän julkaisupolitiikan pelistettyä linjaa: lauseet rönsyilevät ja miljöökuvaus on käsin kosketeltava. Kalin laulua lukiessani muistin taas sen, millaiselle kirjallisuudelle sydämeni ihan tosiasiassa kuuluu, vaikka olenkin tehnyt kaikenlaisia syrjähyppyjä aidan toiselle puolelle. En voi silti sanoa, että olisin rakastanut tätä kirjaa, koska se sai minut ahdistumaan ja voimaan huonosti. Toisaalta edellä mainitut reaktiot kertovat myös kirjailijan kyvystä kuvata maailmaa, jonne en tämän lukeman perusteella astuisi jalallakaan.

Kirjan juonta on vaikeaa kuvailla paljastamatta sellaisia olennaisia asioita, joiden ilmestyminen lukijan eteen yllätyksenä on mielestäni olennainen osa kirjan juonen lumoa. Simmons ei joka tapauksessa päästä lukijaansa helpolla ja tämä realismin ja spefin rajamailla tanssiva teos houkuttelee katselemaan asioita monesta eri näkökulmasta. Fiilikseksi lukukokemuksesta jäi se, että Kalin laulun voi kaiketi lukea puhtaana realismina johon sekoittuu henkilöhahmojen mielensisäisiä demoneja, tai sitten fantasiaelementtejä hyödyntävänä tekstinä jossa realismin ulkopuolelle jäävät mahdottomuudet ovat osa kirjan sisäistä maailmaa. Niin tai näin, vaikutuin Simmonsin tavasta kiusata lukijaa toden ja epätoden rajamailla häilyvillä tematiikoilla.

Siellä ei ollut viileämpää. Pienet kerjäläisryhmät, ikävät muistot aamun järjettömyydestä, parveilivat kaikkialla luoksemme. Edes usein toistuvat ja ankarat sadekuurot eivät lannistaneet heitä. Olin jo kauan sitten tyhjentänyt taskuni kolikoista, mutta heidän itsepintainen mesoamisensa vain voimistui.
(Simmons: Kalin laulu. s.177)

Vaikuttava kirja. Ja jotenkin Kalin laulun lukeminen vahvisti tunnettani siitä, että minun pitää lukea enemmän vanhempia kirjoja. Unohtaa se ajatus, että kirjamaailmasta kiinnostuneen ihmisen pitäisi lukea  niitä uusia suosittuja kirjoja joita kaikki muutkin lukevat. En edes tiedä miksi olen lähtenyt mukaan sellaiseen ajatteluun. Höh ja pöh. Kaivan kirjahyllyäni ja alan lukea jotakin edemennyttä. Juuri sitä kaipaan nyt.

Suosittelen Kalin laulua jännittävistä, spefin rajoja hipovista romaaneista pitäville lukijoille.