Vladimir Nabokov: Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita 

Gummerus 1959

384s.

Omasta hyllystä

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

     Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita. (Nabokov: Lolita)

Lolita on yksi hienoimmista ja hulluimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Olen lukenut kirjan joskus aikaisemminkin, mutta loppukesästä kaipasin tarttua sellaiseen kirjaan, josta tiedän nauttivani. 

Nauttia on ehkä väärä sana kun puhuu Lolitasta. Lolita on hirvittävä. Se on ahdistava ja surullinen. Ja järisyttävä. Tarina kertoo Humbert Humbertiksi itseään kutsuvasta miehestä, joka rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen, 12-vuotiaaseen Lolitaan. Humbert kuvaa rakkauttaan väistämättömäksi ja intohimoiseksi. Lolita on nymfetti, pieni viettelijätär, jonka edessä Humbert on aseeton: hän ei voi kielletylle rakkaudelleen mitään.

Humbert nai Lolitan äidin, vuokraemäntänsä, ollakseen lähellä Lolitaa. Vaimo kuitenkin menehtyy pian tapaturmaisesti ja Humbertista tulee Lolitan huoltaja. Syyllisenä, pelossa Humbert ja Lolita ajavat ympäri maan, yöpyvät hotelleissa ja motelleissa ja pakenevat. Myöhemmin he asettuvat aloilleen ja murrosikää lähestyvä Lolita kapinoi. Lukija näkee Humbertin kautta vain välähdyksiä siitä, miten isäpuolensa hyväksikäyttämä tyttö tilanteen kokee. Myöhemmin Lolita karkaa, eikä Humbertin elämä ole entisensä ilman Lolitaa.

Kirjan hienous on nerokkaassa tavassa kääntää lukijan mieli sympatisoimaan Humbertia, jonka teko Lolitaa kohtaan on ehdottoman hirveä. Rakastan myös kirjan kieltä. Tiedän, että moni lukija on kokenut sen haastavaksi, mutta minusta Nobokovin kieli on vain yksinkertaisen kaunista. Taivaallista. 

Suosittelen Lolitaa luettavaksi niille, jotka haluavat tarttua klassikkoon, jonka teemat saattavat järkyttää herkempiä lukijoita.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Otava 2000 

(ensimmäinen painos julkaistu 1719)

718s.

Oma ostos

Olen tässä talven mittaan täyttänyt yleissivistykseni aukkoa lukemalla Robinson Crusoeta. Tarina lienee kaikille tuttu, mutta ne (kuten minä), jotka eivät ole kirjaan tarttuneet äidinkielenopettajan käskystä tai ehdotuksesta, eivät tiedä sen pitävän sisällään paljon muutakin kuin Robinsonin hengailun autiolla saarella. Kirja itse asiassa kattaa koko Robinsonin elämän, niin ennen kuin jälkeenkin saarella vietetyn ajan. Se alkaa Robinsonin nuoruudesta, jolloin hän haikailee merille ja päätyy laivan kyytiin, jatkuu nuoren miehen seikkailuilla ja haaksirikkoutumisella autiolle saarelle, sekä lopulta saarella vietetyn ajan jälkeen kuvaa jo iäkkään Robinsonin myöhempiä matkoja ja seikkailuja.

Robinsonin saarella viettämiä aikoja kuvaava jakso on kirjan laajuudesta huolimatta teoksen parasta antia ja ehkä juuri siksi niin tunnettu. Robinson on huumorintajuinen veikkonen ja kirja on yllättävän hauska, eikä se ajan patinasta ja aavistuksen rasistisista näkemyksistä huolimatta tunnu kovinkaan vanhanaikaiselta. Alkuasukkaisiin suhtautuminenkin on pääosin tietämättömyydestä johtuvaa, eikä niinkää avoimen muukalaisvihamielistä. Lisäksi kirjassa on monta hauskaa kohtaa, joita naureskelin ääneen.

Kissat eivät kuitenkaan olleet samoja, jotka olin tuonut mukanani laivalta - ne olivat kummatkin jo kuolleet ja olin omin käsin haudannut ne lähelle asuntoani. Toinen niistä oli kuitenkin aikanaan löytänyt lisääntymiskumppanikseen ties minkä otuksen, ja jälkeläisistä olin pitänyt nämä kaksi kotikissoina itselläni - muut juoksivat villeinä metsissä ja olivat lopulta käyneet suoranaiseksi maanvaivaksi alettuaan tehdä rosvoiluretkiä kotiini, niin että minun oli pakko ampua useita niistä. (Defoa: Robinson Crusoe, s. 188)

Robinsonin saarijaksossa mielenkiintoisinta oli minusta tapa, jolla haaksirikkoutunut otti haltuun ympäristönsä ja rakensi siitä oman valtakuntansa. Kirjaa lukiessa alkaa haaveilla seikkailuista ja autioista saarista, joilla voisi elää luonnon helmassa. Robinson kuvaileekin saarella elämää lopulta rauhalliseksi, sillä muun maailman vaatimukset eivät ulotu koskettamaan häntä. Yksinäisyyttä vältelläkseen Robinson ottaa lemmikkieläimiä ja opettaa papukaijan puhumaan. Ja myöhemmin hän saa tietysti seurakseen kuuluisan Perjantain, sekä joukon muita epäonnekkaita haaksirikkoisia ja kannibaalien uhkaamia villejä.

Noiden viheliäisten villi-ihmisen tapa syödä ja ahmia toinen toisiaan sai minut kuitenkin sellaisen alkukantaisen kauhun valtaan, että pysyttelin mietteliäänä ja murheisena miehenä kotipiirissäni melkein kaksi vuotta tuon tapauksen jälkeen. Kun puhun kotipiiristä, tarkoitan kolmea plantaasiani: linnaani, maaseutukartanoani jota nimitin lehtimajaksi, sekä aidattua metsälaiduntani, jossa sielläkään en viipynyt sen pitempään kuin vuohien hoidon kannalta oli välttämätöntä, koska kammosin noita helvetillisiä ihmiskurjia kuin itseään sielunvihollista. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 209)

Kun Robinson 28 erakkovuoden jälkeen pelastautuu autiolta saarelta oman neuvokkuutensa ansiosta, hän ei suinkaan asetu aloilleen vaan reissaamisen ja perheen perustamisen jälkeen palaa hoitamaan siirtokuntaansa, eli autiota saarta, jonne hän on jättänyt villejä ja haaksirikkoutuneita merimiehiä asukkaiksi. Ja tietysti siihen maailmanaikaan laivamatkat olivat pitkiä ja saattoivat johdattaa odottamattomiin suuntiin kuten Intiaan ja lopulta aina Venäjälle saakka. Vieraat maat ja tavat eivät aina ole sellaisia, jotka oisivat Robinsonin mieleen, mutta ihmissyöjävillien kanssa elänyt Robinson osaa ottaa asiat haltuunsa:

On pakko myöntää, että sellainen typeryys ja siivoton peikkojen palvonta kuohutti minua enemmän kuin mikään milloinkaan, ja raivostuin niin että ratsastin suoraa päätä tuon hirvittävän puujumalan luo ja iskin miekallani suoraan sen hattuun niin että hattu ja saman tien pääkin halkesi kahteen kappaleeseen. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 678)

Edesottamuksistaan Robinson saa peräänsä milloin lauman nälkäisiä alkuasukkaita, milloin kolmekymmentätuhatta vihastunutta tataaria. Kummasti hän onnistuu kuitenkin selviytymään kaikista edesottamuksistaan kunnialla ja palaa lopulta vanhana miehenä (ja suuren omaisuuden keränneenä) takaisin kotimaahansa Englantiin.

Robinson Crusoe oli varsin hauskaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka jotkut osat kirjasta olivatkin vähän puuduttavia ja siksi kirja oli minulla kesken pitkään. Kirjaan kannattaa kuitenkin ehdottomasti tarttua, jos sitä ei ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Kyseessä on todellinen hyvänmielen klassikko ja kirja, joka on ollut monen seikkailukertomuksen esikuvana. Tämä sopii hyvin myös nuorille lukijoille.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY 1991 (julkaistu ensimmäisen kerran 1946)

156s.

Minä en ole ollut koskaan mikään suuri muumifani. Tykkäsin lapsena realistisemmista seikkailuista, kuten Viisikoista ja kaikenlaisista etsivämysteereistä, enkä varsinaisesti innostunut fantasiasta. Halusin lukea sellaisista seikkailuista, jotka pienen järkeni mukaan olivat mahdollista. On hassua muistella omaa kirjallista historiaansa varsinkin tästä näkökulmasta. Lapsena olin pieni realisti kun taas aikuisena olen ajautunut spefin ja fantasian maailmaan ihan huomaamatta. Ehkä se johtuu siitä, että aikuisille ei oikein kirjoiteta jänniä seikkailukertomuksia Viisikkojen hengessä?

Muumeihin tutustuin lapsena lähinnä tv-sarjan kautta ja siitä kyllä pidin kovasti. Muumikirjat sen sijaan tuntuivat vähän tunkkaisilta ja omituisilta. En oikein ymmärtänyt Tove Janssonin kielenkäyttöä, kuvatkin olivat merkillisiä enkä oikein käsittänyt muumien filosofiaa: minusta muumit olivat vähän yksinkertaisia. Myöhemmin olen kuitenkin oppinut arvostamaan erityisesti Janssonin kuvitusta ja mielikuvitusrikkaita tarinoita, jotka aikuisen näkökulmasta ovat älykäitä ja mielenkiintoisia. Kirjoissa on paljon sellaista mitä lapsi ei pysty ymmärtämään.

Muumipeikko ja pyrstötähti valikoitui luettavaksi omasta kirjahyllystä. Olen saanut sen vuonna -97 syntymäpäivälahjaksi hyvältä ystävältäni. Osittain se valikoitui luettavaksi Tove Janssonin juhlavuoden johdosta, osittain siksi, että kaipasin jotakin lyhyttä mutta hyvää mieltä tuottavaa lukemista.

Päivästä toiseen oli harmaata mutta ei satanut koskaan. Pilvet vaelsivat juhlallisesti loputtomina synkkinä riveinä yli taivaan, ja niiden alapuolella maa odotti. (Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, s.39)

Tarinassa Muumipeikko ja Nipsu lähtevät kotikonnuiltaan muumilaaksosta selvittämään salaperäisen pyrstötähden arvoitusta. Filosofi Piisamirotta väittää, että tähti saattaa iskeä maahan ja kaikki menevät muhennokseksi. Muumipeikko haluaa tietää pitääkö se paikkansa ja mitä asialle voisi tehdä. Matkalla tähtitornille heidän joukkoonsa liittyy huuliharppua soittava Nuuskamuikkunen sekä Niisku ja tämän sisar Niiskuneiti, johon Muumipeikko rakastuu palavasti. Lopulta päästään takaisin kotiin ja suojaan pyrstötähdeltä, jonka häntä pyyhkäisee laakson yli, mutta joka jatkaa matkaansa taas kohti avaruutta.

Tarinan teema on aika synkkä ja jopa ahdistava ja Pyrstötähti onkin ehkä yksi pelottavimmista muumitarinoista. Siitä voi hakea maailmanloppuun liittyvää symboliikkaa tai sitoa tarinan omaan aikaansa, jolloin sodan varjo oli langennut Suomen ylle. Janssonin piirrokset onnistuvat vangitsemaan hyvin painostavan tunnelman joka tarinassa on. 

Muumipeikko ja pyrstötähti herätti halun tarttua myös muihin Tove Janssonin kirjoihin. En myöskään ole koskaan lukenut häneltä mitään aikuisille suunnattua, joten sekin voisi olla mielenkiintoinen kokeilu. Muumikirjat olen tainnut kaikki lukea joskus teininä tai ne on luettu minulle lapsena, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että tarinat avautuvat ihan toisella tavalla aikuislukijan silmin. Ehkä siinäkin on hyvä syy tarttua kirjoihin uudelleen.

Suosittelen Muumipeikko ja pyrstötähti -romaania filosofisten lastenkirjaklassikoiden ystäville.

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu (kirja+elokuva)

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu (The Painted Veil 1925)

Nainen henkäisi syvään ja tarttu hänen käsivarteensa. Hän seurasi naisen katseen suuntaa. He seisoivat katse vipolaan johtaviin ikkunoihin päin. Ikkunoiden edessä oli luukut ja ne oli suljettu salvalla. He näkivät kädensijan valkoisen posliininupin kääntyvän hitaasti. He eivät olleet kuulleet kenenkään kulkevan vilpolassa. Oli kauheata katsella tuota äänetöntä liikettä. Minuutti kului, eikä minkäänlaista ääntä kuulunut. Sitten he näkivät toisenkin ikkunan valkoisen polsiininupin kääntyvän tuolla samalla yliluonnollisen kammottavalla tavalla, yhtä salaperäisesti, äänettömästi ja kauhistuttavasti. (Maugham: Kirjava huntu, s.8)

Välillä vastaan osuu niitä kirjoja, jotka todella koskettavat. Vuosien kuluessa kirjamakuni on muuttunut ja olen oppinut arvostamaan sellaista kaunokirjallisuutta, jotka aikaisemmin "en tajunnut". Jos minulle olisi vaikkapa lukiolaisena tuupattu käteen W. Somerset Maughamin Kirjava huntu, olisin pitkästynyt. Nyt lumouduin. Koskettava, surullinen ja sisäänpäinkääntynyt kirja oli kuin nimensä, tuulessa leijaileva huntu, josta on vaikea saada otetta, mutta joka lumoaa.

Kirjan keskiössä oleva Kitty on hemmoteltu englantilaistyttö, joka menee naimisiin tylsän ja vähäpätöisen lääkärin, Walter Fanen kanssa. Avioliitolle on syynsä. Kitty ei halua päätyä morsiusneidoksi nuoremman sisarensa häihin, eikä häntä huvita antaa äidilleen mahdollisuutta näpäytellä häntä siitä, että hänestä on tulossa vanhapiika. Walter on palavasti rakastunut Kittyyn, ja Kitty sietää miehensä ihailua paremman puutteessa. Hän kuitenkin rakastuu komeaan Charlieen, eikä häpeä pettää tämän kanssa aviomiestään.

Kun Kittyn petollisuus selviää Walterille, tämä antaa hänelle kaksi vaihtoehtoa. Kitty joko lähtee miehensä mukana Kiinan maaseudulle koleraepidemian kynsissä olevaan pieneen kylään, tai menee naimisiin rakastajansa kanssa. Charlie ei kuitenkaan ole tosissaan Kittyn kanssa. Matka Kiinan maaseudulle alkaa. Walter ei enää katso vaimoaan, ja Kitty haluaa löytää uudelleen itsensä sekä elämän, jonka on menettänyt.

Kirjan vanhahtava kieli on kaunista ja salaperäistä, mutta välillä huvittavaa. Silmään pisti eristyisesti tietää-verbin imperfekti tietänyt. Myönnän, että karsastan klassikoita usein juuri kielen takia, mutta Kirjavassa hunnussa se ei kuitenkaan hidastanut lukemista. Luin kirjan melko reippaalla tahdilla, sillä se tempaisi mukaansa. Kittyn kasvukertomuksen ja onnettoman rakkauden seuraaminen oli kuvattu niin koskettavasti, etten malttanut oikein laskea kirjaa käsistäni.

Katselin kirjan lukemisen perään samaan perustuvan elokuvan. Olen yleensä vähän skeptinen kirjoista tehtyihin elokuviin, mutta toisaalta taas rakastan niitä! Ja pelkään pettyväni! Elokuvaa katsellessa yritän aina muistaa, että kyseessä on vain yksi tulkinta romaanista. Kirjavaan huntuun perustuva elokuva oli alkuunsa todella uskollinen tarinalle, jopa repliikkejä myöten, mutta lopussa tarinankertoja oli keksinyt Kittylle ja Walterille hieman onnellisemman lopun, kuin alkuperäisessä kertomuksessa. Tämä ei oikeastaan haitannut, sillä juoneen liittyvistä muutoksista huolimatta kertomuksen tunnelma oli onnistuttu säilyttämään melko autenttisena. Plussaa elokuvalle sen väri- ja äänimaailmasta. Pidin erityisesti siitä, miten onnettomaan parisuhteeseen tuomittujen Kittyn ja Walterin teemana oli elokuvan kuluessa Eric Satien Gnossienne nro.1. Alla elokuvan traileri.

Suosittelen tätä klassikkoromaania ja sen elokuvasovitusta niille, jotka haluavat lukea kauniin ja helppolukuisen klassikon, joka ei rasita ranteita painollaan, mutta jää pitkäksi aikaa mieleen. Osaako joku suositella mitä muuta Maughamilta kannattaisi lukea?

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Vladimir Nabokov: Naurua pimessä

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päätyi turmioon. (Nabokov: Naurua pimeässä, s.5)

Vladimir Nabokov on venäläissyntyinen kirjailija, joka aikanaan kohautti vanhan miehen ja nuoren tytön pedofiilista suhdetta kuvaavalla kirjalla Lolita. Kyseinen kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkiklassikoistani. Se herättää tunteita puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Kirjapeto kuvaa kertomusta Lolitaa kohdanneen hyväksikäytön kautta, ja Morre taas tuskailee kirjan raskaslukuisuutta. Mainitsen Lolitan tässä yhteydessä siksi, että Naurua pimeässä on mainittu Lolitan sisarteokseksi, tai oikeammin olisi parasta sanoa, että teokseksi, josta Lolitakin on saanut alkunsa. Naurua pimeässä -romaanissaan Nabokov lähtee kehittelemään sitä moninaista hyväksikäytön ja toisaalta heikkouden sekä sukupuoliroolien välissä tempoilemaa asetelmaa, joka myöhemmin paisui Lolitan kaltaiseksi kiistellyksi klassikkoteokseksi.

Alun lainaus kiteyttää romaanin juonen. Kirja kertoo Albinuksesta, joka hylkää vaimonsa elokuvateatterissa tapaamansa 18-vuotiaan tytön takia. Margot näyttäytyy Albinukselle viattomana, mutta lukija huomaa, että tyttö vie Albinusta kuin pässiä narussa. Albinuksen elämä päättyy todellakin turmioon. Kirjan suomen- ja englanninkielinen nimi Naurua pimeässä (Lauhgter in the Dark) kuvaa tilannetta, johon Albinus päätyy. Loppuratkaisua voi tarkastella sekä metaforisena että konkreettisena, nauru pimeässä jatkuu koko teoksen ajan, vaikka vasta lopussa se muuttuu vahvaksi elementiksi osana Albinuksen elämää - ja kuolemaa.

Nabokov kohautti Lolitan kohdalla rankan hyväksikäytön teemalla, mutta mielestäni Nabokov sekä Lolitassa että Naurua pimeässä -romaanissaan asettaa lukijan äärimmäisen ristiriitaiseen tilanteeseen. Tässä suhteessa Naurua pimeässä on helpompi pala purtavaksi, sillä Margotin juonikkuus on helpompi hyväksyä kuin ajatus siitä, että 12-vuotias tyttö, Lolita, voisi toimia laskelmoidusti, kuten kirjan minäkertoja antaa ymmärtää. Naurua pimeässä -romaanissa kertojanäkökulmat vaihtelevat, eikä teksti tule niin iholle. Se ei silti tarkoita, ettei se laittaisi miettimään. Asetelman kiero hyväksikäytön ja käytetyksi tulemisen suhde vaihtelee, Nabokov vetoaa järkeen ja tunteisiin, eikä lukija lopulta tiedä mitä uskoa.

Nabokov on ovela. Ajankuvaan nähden romaanien asetelma on häikäilemättömän kettuileva, jos ajattelee vallitsevia sukupuolirooleja. Mielestäni sekä Lolitan että Naurua pimeässä -romaanin keskeisin teema on heikko mies. Nabokovin miehet ovat kykenemättömiä vastustamaan seksuaalisia haluja ja toimimaan rationaalisesti. Nabokov asettaa lukijan vaikeaan tilanteeseen, jossa pitää pohtia saako ja voiko perinteisesti heikoksi miellettyä naista (tai pientä tyttöä, herranen aika!) laittaa vastuuseen teoistaan, voiko heikko ja viaton olla syyllinen näennäisesti ja sosiaalisesti vahvemmaksi ja vastuuntuntoisemmaksi ymmärretyn miehen toimintaan? Nabokov pakottaa lukijan murtamaan heikon miehen tabua ja näkemään romaaninsa henkilöhahmot moniulotteisina: henkilöitä, jotka pystyvät sekä hyvään että pahaan. Yritän olla provosoimatta ja sohimatta muurahaispesiä, mutta nykypäivään tuotuna asetelmaa voi yrittää katsoa kärjistetystä näkökulmasta: onko vihjailevasti käyttäytyvä tai pukeutuva nainen syyllinen tapahtuneeseen hyväksikäyttöön vai raiskaukseen? Ovatko kyseisen kaltaisessa tapauksessa miehen pidäkkeettömät seksuaaliset tarpeet osoitus heikkoudesta ja kykenemättömyydestä vastustaa eläimellisiä viettejä ja kiusauksia, jolloin mies alennetaan eläimen rooliin?

Nabokovin miehet ovat epäilemättä heikkoja. Lolitaan sekaantuva Humbert Humbert perustelee käytöstään sillä, että Lolita kiristää häntä ja käyttää hyväkseen nymfettimäistä vetovoimaansa. Humbertin perusteet tuntuvat järjettömiltä, kun vastapuolella on pieni lapsi. Mutta entäs Margotin ja Albinuksen tapauksessa? Kuka käyttää hyväkseen ja ketä? Kuka on heikko, kenellä on ohjat käsissä? Viattomalla tyttösellä vai aikuisella miehellä?

Mielenkiintoisten ja ravistelevien teemojen lisäksi on pakko todeta, että Nabokovin kieli on häikäisevää. En ole itse koskaan kokenut Lolitaakaan raskaslukuiseksi, mutta Nabokovin runollisuutta karttaville suhteellisen lyhyt Naurua pimeässä on helppo valinta. Kieli on runollisuutensa lisäksi ironista, hykerryttävää ja pysäyttävää. Nabokovia pitää maistella ja nähdä sanojen taakse.

Naurua pimessä on luettu myös Café pour les idiots -blogissa sekä Kirjainten virrassa. Suosittelen kirjaa aika varauksetta kaikille, jotka haluavat lukea kielellisesti ansiokkaan ja teemoiltaan provokatiivisen klassikon.

L.M. Montgomery: Sininen linna

L.M. Montgomery: Sininen linna

Ihana, ihana kestosuosikkini, varmaankin kymmenen kertaa luettu Sininen linna pääsi tänään käsiini, kun sateisena helatorstaina löysin sen kesämökin kirjahyllystä. Voiko päivä kuluttaa paremmin!

L.M Montgomeryn aikuisemmille suunnattuun tuotantoon kuuluva Sininen linna sijoittuu Kanadan Ontarioon, Muskokan alueelle kuvitteelliseen Deervoodin kaupunkiin. Kirjan päähenkilö, 29-vuotias Valancy Stirling elää äitinsä ja sukunsa otteessa. Parantumaton vanhapiika on saanut kokea elämässään vähättelyä, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään vaikuta järin lupaavilta. Salaa Valancy haaveilee Sinisestä linnasta, jossa kaikki asiat ovat juuri niin kuin hän toivoisi niiden olevan.

Valancyn elämässä tapahtuu käänne, kun lääkäri kertoo hänen sairastavan parantumatonta sydänsairautta. Valancy päättää, ettei kerro asiasta kenellekään, vaan viettää loppu elämänsä eläen sellaista elämää kuin itse tahtoo -miellyttämättä ketään. Hän pestautuu Karjuvan Abelin taloudenhoitajaksi ja järkyttää sukulaisensa. Ehkä hyvä niin, toisinaan rohkeat teot avaavat uusia ovia.

Pelko on alkuperäinen synti. Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä, että joku pelkää jotakin.

Montgomery tunnetaan kirjailijana Anna-sarjasta ja Runotytöistä. Sininen linna on tyylillisesti samanhenkinen kuin nuorille lukijoille suunnatut kirjat. Luonto ja sen salaperäisyydet elävät Montgomeryn luomassa maailmassa. Annoista ja Runotytöistä poiketen Sinisen linnan Valancy ei haaveile kirjailijuudesta vaan keskittyy elämiseen. Se on tyttökirjahaaveilujen jälkeen mukava poikkeus. Tosin Sininen linna herätti halun tarttua taas pitkästä aikaa myös muihin Montgomeryn klassikoihin.

Ajankuvastaan huolimatta Sininen linna on iätön kirja, jonka luulisi lohduttavan jokaista, joka on joskus pelännyt pitää puoliaan ja seurata unelmiaan. Valancyn rohkeus kannustaa uskomaan, että unelmien saavuttaminen on loppujen lopuksi kiinni vain pienistä teoista: ja siitä ettei aina mieti mitä muut ajattelevat. Tämä kirja ei vanhene koskaan, vaan säilyttää arvonsa ainakin minun kestolukemistonani.

Ihmiset, jotka eivät pidä kissoista, näyttävät aina ajattelevan, että on jokin erikoinen hyve olla pitämättä niistä.

Suosittelen Sinistä linnaa luettavaksi klassisten tyttökirjojen ystäville, niille jotka haaveilevat sinisistä linnoista, ja jotka haluaisivat uskoa unelmiinsa.

Colleen McCullough: Okalinnut

Okalinnut (The Thorn Birds), 1977
658s.

Lukujumista kärsineenä päätin lukea vähän aikaa sellaisia kirjoja, joista tiedän ihan varmasti nauttivani. Kirjahyllystä putosi käteeni Okalinnut, jonka olen varmaankin lukenut ainakin kaksi tai kolme kertaa. Edellisestä kerrasta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa, joten tämä sopi nyt hyvin.

Okalinnut kuuluu sarjaan "minun suuret klassikkoni", eli se on kirja, jonka listaan aina kymmenen elämäni tärkeimmän kirjan joukkoon. Colleen McCulloughin riipaisevanromanttinen sukudraama sijoittuu Austraaliaan 1900-luvun alkupuolikkaalle. Sen voisi oikeastaan sanoa kertovan kolmen sukupolven tarinan. Tarinan, jossa erityisesti naishahmojen valinnat, päämäärät ja toiveet värittävät kuivan ja armottoman Australian arkea.

Okalinnuissa Clearyjen perhe muuttaa Uudesta-Seelannista Austraaliaan suurelle Droghedan tilalle, joka myöhemmin päätyy heidän hallintaansa. Pappi Ralph de Bricassart ottaa perheen seurakuntansa suojiin, eikä hän voi olla kiinnittämättä huomiota perheen ainoaan tyttäreen, 4-vuotiaaseen Meggieen, joka tuntuu jäävän perheen poikien jalkoihin. Kunniallinen ja määrätietoinen isä Ralph, Clearyjen perheen katkeroitunut äiti Fee, viaton Meggie ja monet muut hahmot solmiutuvat tarinassa seitiksi ja punovat lukijan otteeseensa.

On olemassa legenda linnusta, joka laulaa vain kerran elämässään, suloisemmin kuin mikään muu olento maan päällä.

Okalinnut on hienosti kerrottu tarina, joka on samalla surullinen, mutta omituisella tavalla myös lohdullinen. Sukusaagoja välttelevälle lukijalle Okalinnut ei ehkä sovi, mutta itse nautin tavasta jolla Cullough kuljettaa henkilöhahmojaan ja nostaa varsinaisten päähenkilöidenkin ohi uuden sukupolven, jolla on tulevaisuus. Cullough antaa ymmärtää, että loppukin voi omalla tavallaan olla uusi alku. Myös silloin, kun pettymykset, katkeruudet ja viha saavat aikaiseksi sen, että oman hyvän sijaan onkin tavoiteltava hyvää jollekin toiselle. Jollain tavalla rinnastan Okalinnut Steinbeckin hienoon Eedenistä itään -romaaniin, joka myös näyttää toiveikkaan perusideologian synkistä tapahtumista huolimatta.

Okalinnut saa minut aina selailemaan karttakirjaa ja miettimään millaista olisi käydä kirjan kuvailemassa Australiassa. Kirja toimiikin samalla nojatuolimatkana paikkaan ja toisaalta aikaan, joka ei ole niin kovin kaukainen. Tarina kuljettaa lukijan 1960-luvun loppuun ja aikakauden muuttuminen sukupolvien myötä näkyy tarinassa kiehtovalla tavalla. Menneisyydestä onkin siirrytty aikaan, joka tuntuu melkein nykypäivältä, melkein tutulta!

Colleen McCulloughin tuotannosta muistuu mieleeni hieno, Australian siirtolaisuusaikaan sijoittuva Morganin matka, jonka niin ikään nappaisin luettavakseni, ellen juuri olisi muistanut, että se lojuu tällä hetkellä kesämökin hyllystä. Tuttujen ja turvallisten klassikoiden pariin siirtyminen tuntui nyt ainakin väliaikaisesti varsin mukavalta ja taidan mennä penkomaan mitä muuta kivaa hyllystäni löytyykään.

Suosittelen Okalintuja luettavaksi kaikille niille, joita kiinnostaa romantiikan ja draaman sävyttämä kertomus australialaistuneen suvun vaiheista. Tämä on mielestäni myös helppo valinta, jos kaipaa luettavakseen klassikkoa. Kirjaa ei ole pahemmin kommentoitu blogeista, löysin arvostelun vain Hömpän helmistä. En tosin miellä kirjaa "viihdekirjaksi", vaikka tässä romanttinen perussävy onkin. Okalinnuista on myöskin tehty dvd-sarja, joka on ihan mukiinmenevä.

F. H. Burnett: Salainen puutarha

Minä en koskaan pikkulapsena ollut mikään runotyttö. Tutustuin Mongomeryn ja muiden tyttökirjaklassikoiden maailmaan vasta joskus 10-15 -vuotiaana, sillä alakoululaisena halusin lukea Blytonia ja muita seikkailukirjoja, poikakirjoja ja sellaista missä sattui ja tapahtui. Esikuvanani oli pikemmin Viisikkojen poikatyttö Paula tai Ronja Ryövärintytär, kuin joku niistä hempeistä brittiklassikoiden neideistä. Tutustuin kuitenkin teini-ikäisenä brittiläisiin tyttökirjaklassikoihin, joista erityisesti mieleeni on jäänyt Francis Hodgson Burnettin Salainen puutarha.

Kesämökin kirjahyllyä on siis taas kerran tullut koluttua nostalgiamielessä. No, ei se mitään. Salaisessa puutarhassa sairaalloinen ja ikäväluonteinen Mary päätyy kummallisen setänsä hoiviin keskelle Yorkshiren nummia. Hänellä ei ole muuta ajanvietettä kuin seikkailla puutarhassa, joka vähitellen paljastaa hänelle salaisuutensa. Tuossa ankeassa ja kolkossa talossa Mary myös ystävystyy ja lopulta niin puutarha kuin Marykin puhkeavat kukkaan.

Voiko tästä romaanista oikeastaan sanoa muuta kuin että se on klassikko, joka jokaisen pitäisi joskus lukea? Löytyykö muuten blogin kävijöistä joku, jolle Salainen puutarha ei ole tuttu? Kirjasta on tehty myös elokuvat ainakin vuosina 1993 ja 1949.

Tässä kohtaa voisi olla hyvä paikka kysyä, miksi ihmeessä enää nykyään ei kirjoiteta tai julkaista tällaisia lastenkirjoja? Onko aika ajanut ohitse lapsille suunnatuista lukuromaaneista? Jos osaatte, niin suositelkaa minulle tämän päivän lasten- tai nuortenromaaneja, joissa olisi tämä ihana tyttökirjaklassikoiden henki.

Suosittelen luettavaksi suloisten ja iättömien lastenkirjaklassikoiden ystäville.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Kevät taittuu jo huhtikuun puoliväliin ja talvesta on jäljellä enää lumen muisto kutistuvana, valkoisena kasana pihan varjoisimmassa paikassa. Sain sentään pihatöiltäni avattua vuoden klassikkosaldon lukemalla Alise Walkerin Häivähdys purppuraa- romaanin. Ei hassumpi aloitus klassikkourakalle.

Pulizer-palkittu romaani kertoo Amerikan rotusorrosta, rakkauden kaipuusta ja ystävyydestä. Selviytymisestä. Romaanissa Celie kärsii siskonsa Nettien kanssa ankaran isän sortoa joka päättyy siihen, että Celie sysätään naimisiin sopivalle ehdokkaalle. Nettie ei kuitenkaan alistu jäämään Celietäkin hyväksikäyttäneen isähahmon ikeen alle vaan pakenee ja aloittaa oman elämänsä muualla. Ruma ja hyljeksitty Celie sen sijaan kärsii hiljaa ja tyytyy rakentamaan elämänsä niistä elementeistä, jotka hänelle on suotu.

Romaani on kirjoitettu kirjeiden muodossa, joissa Celie ja romaanin loppupuolella myös Nettie kertovat elämästään. Celien kieli on rahvaanomaista ja kömpelöä, kun taas kouluja käynyt ja oppinut Nettie kirjoittaa kauniisti ja elävästi. Kirjeiden välityksellä hahmojen persoonat muodostuvat romaanin kiinnostavimmaksi yksityiskohdaksi. Samaan tapaan eri henkilöhahmojen väliset suhteet ovat romaanin parasta antia.

Romaanista on tehty myös elokuva, jonka olen nähnyt joskus monta vuotta sitten. Pitäisikin katsoa, jos saan sen jostain käsiini. Muistaakseni elokuva noudatti kauniisti romaanin tarinaa ja väritti muutenkin hienolla tavalla tätä herkkää ja surullisenkaunista kirjaa.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka haluavat lukea kasvutarinan Amerikan tummaihoisten elämästä ajassa, jossa tummaihoisen naisen ihmisarvo oli vieläkin huonompi kuin saattaisi kuvitella. Niille, joita kiehtoo tarina ystävyydestä ja kaipuusta.

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella

Palasin kesälomafiilisten nostalgisoimana seuraavan Blyton-klassikon pariin, ja luin kesämökin kirjahyllystä löytyneen Viisikko aarresaarella romaanin. Kertomuksessa serkukset löytävät pienelle saarelle kätketyn aarteen ja joutuvat kamppailemaan kulta-aarteesta myös muiden rikkauksia tavoittelevien kanssa. Ensimmäinen Viisikko-sarjan kirja muistuttaa tyylillisesti enemmän aikaisemmin mainitsemaani Seikkailusarjaa, sillä siinä varsinaisen "salapoliisiseikkaulun" korvaa sattumanvaraisempi ajautuminen seikkailun pyörteeseen.

Viisikko aarresaarella on seuraajiaan yksinkertaisempi, mutta siitä huolimatta Blytonille ominaiseen tyyliin raikas ja hilpeä lukukokemus. Keskeisessä osassa edelleen nautinnolliset eväsretket ja ulkona oleilu, sekä viihtyminen luonnossa. Suurta ihmetystä minussa on aina herättänyt se, miksi romaanisarjan uudempien painosten kansikuvissa Tim-koira, on kuvattu mustavalkoiseksi, collien näköiseksi koiraksi, kun romaanissa se kuvataan ruskeana ja sekarotuisena. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa neuvokkaat nuoret seikkailevat tässäkin ikäistään reippaamman ja iättömämmän oloisina pikkusankareina, jotka eivät lannistu rajuilmoista, eivätkä revolveria mukanaan kantavista roistoista.

Enid Blyton (jonka luulin jostain syystä lapsena olevan mies, eikä suinkaan nainen) on lukemani mukaan kirjoittanut elämänsä aikana yli 600 romaania, mikä tuntuu huikealta suoritukselta. Mieteinpä tässä, mahtaako nykypäivänä löytyä yhtä tuotteliasta kirjailijaa! Muutenkin: julkaistaanko/käännetäänkö enää Suomessa tällaisia varhaisnuorille tarkoitettuja seikkailukirjoja?

Suosittelen pienille ja suurille seikkailijoille.

Enid Blyton: Seikkailujen laakso

Monet ovat esitelleet blogeissaan viime aikoina parhaimpia lastenkirjakokemuksiaan. Itse aloitin lukemisen varhain, tai pikemminkin kuuntelemisen, koska vanhemmillani oli tapana lukea minulle kirjoja, ja sen lisäksi kuuntelin äänikirjoja jo ihan pienenä. Kaikkein rakkaimpina lastenkirjoina muistankin Enid Blytonin Seikkailu- sekä Viisikkosarjat, joista kaikkein mieluisin on aina ollut Seikkailujen laakso.

Löysin mökin kirjahyllystä vanhan ja kuluneen Seikkailujen laakson ja luin sen sateisena juhannuspäivänä. Blytonin Seikkailusarja henkii perienglantilaisia arvoja, 50-lukulaisuutta ja nostaa kunniaan reippaat, urheilulliset ja ulkoilusta nauttivat lapset, jotka joutuvat tuon tuosta erilaisiin jännittäviin tilanteisiin. Seikkailujen laaksossa lapset menevät väärään lentokoneeseen ja joutuvat vahingossa autioon laaksoon, josta rikolliset yrittävät kuljettaa pois sinne sotien jälkeen kätkettyjä aarteita, kuten kirkollisia patsaita ja muita kulttuuriaarteita. Itävaltaan sijoittuva laakso tuntuu satumaiselta paikalta lumihuippuisine vuorineen, vesiputouksineen ja salaperäisine luolineen. Aarteesta puhumattakaan...

Ihailen Blytonin nuortenromaaneissa sitä käsittämätöntä tapaa luoda tunnelma, joka imaisee mukaansa. Romaanit ovat suloisen viattomia, vaikka niitä joskus aikoinaan pidettiin muun muassa rasistisina ja sukupuolten eriarvoisuutta korostavina. Itse muistan Blytonin kirjoista houkuttelevat eväsretket, joiden takia halusin aina pientä naposteltavaa kirjaa lukiessa, sekä raikkaan ulkoilman ja luonnon, joka vähäeleisestä kuvauksesta huolimatta välittyy kirjojen sivulta. Melkein harmittaa, ettei ole enää lapsi, eikä voi kokea näitä seikkailuita ihan uusina, tuoreina ja jännittävinä.

Suosittelen nostalgisista nuorten seikkailukirjoista pitäville aikuisille, sekä lapsilukijoille, jotka eivät ole aivan täysin omaksuneet 2000-luvun teknologiamaailmankuvaa...

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Tartuinpa sitten lopulta tähän klassikkoon, josta tehdyn elokuvaversion olen nähnyt jo aikaisemmin. Yritin lukea kirjaa joskus teininä, mutta en innostunut siitä ollenkaan. Nyt luin sen läpi ihan mielelläni; onhan se omalla tavallaan klassikkoleimansa ansainnut.

Tuulen viemää mainitaan usein historian suurimmaksi rakkaustarinaksi, jossa hemmoteltu etelän kaunotar Scarlet O'Hara tajuaa vastoinkäymisten ja moninaisten vaiheiden kautta rakastavansa Rhett Butleria, tarinan roistomaista sankaria. Romaani kuvaa lisäksi kiehtovasti Yhdysvaltain sisällissotaa, jossa etelävaltion joutuivat luopumaan itsenäisyyspyrkimystensä lisäksi mustista orjistaan ja puuvillaa tuottavien plantaasien tuomista rikkauksista.

Minä en nähnyt Scarlettin ja Rhettin tarinaa ihanana rakkauskertomuksena, vaan lähinnä surullisena kertomuksena ylpeistä ja itsepäisistä ihmisistä. Surullisinta on se, että tosielämän rhetteihin ja scarletteihin törmää nykyään entistä useammin: jääräpäisyys ja tunteettomuus kun ovat nykypäivänä entistä suuremmassa merkityksessä ja niitä arvostetaan aivan toisin kuin Tuulen viemän aikoina. Kaipa rakkaustarinasta saa jotakin irti, jos ei kyllästy tuskailemaan onnettomien ihmisten yrityksiä tyydyttää loputonta himoaan sellaisiin asioihin, joita he eivät voi saada.

Mielenkiintoiseksi Tuulen viemän tekee sen elävä ja realistiselta tuntuva tapa kuvata syvää etelää ja plantaasitalouden arkea. Ku Klux Klan, orjuus, valkoinen ylivalta ja muut termit tuntuvat asiasta tietämättömälle pelkästään negatiivisilta, mutta Tuulen viemää valottaa taustoja niin, että etelävaltiolaisessa elämäntavassa alkaa näkyä oma merkityksensä. Tuulen viemää-romaanin maailmankuva auttaa muistamaan, että kaikissa asioissa on joka tapauksessa kaksi eri puolta.

Mikä sitten on se lumo, joka on saanut lukijat aina uudelleen ja uudelleen viehättymään Scarlet O'Haran tarinasta? Ehkä se on sankarittaren filosofinen tapa ajatella vastoinkäymisiä kohdatessaan: "En ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna", tai sittenkin se tosiasia, että jokaisesta mestä löytyy hieman scarlettmaista itserakkautta: kirjan sankaritar ei olekaan täydellinen ja rakastettava, kuten monissa romanttisissa naistenromaaneissa, vaan päinvastoin hyvinkin inhimillinen ja väliin raivostuttavan naiivi pyrkiessään tavoittelemaan rahaa ja kunnioitusta. Tällaiseen sankariin lienee jokaisen helpompi rakastua kuin hahmoon, joka kaikessa täydellisyydessään onkin pelkkä tyhjä kuori. Loppujen lopuksi epäonnistuvat ja henkisesti rikkonaiset antisankarit ovatkin enemmän sankareita, kuin tarinoiden täydelliset kiiltokuvapojat ja -tytöt...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneet Yhdysvaltojen historiasta, kaipaavat elämäänsä arkipäivän sankareita, vivahduksen romantiikkaa ja sitäkin enemmän särkyneitä sydämiä, sekä tahtovat lukea klassikon, joka isosta koostaan huolimatta on paikoin kevyt kuin höyhen.

Pat Conroy: Vuorovetten prinssi

Löysin äidin kirjahyllystä "klassikon" ja päätin sivistää itseäni romaanilla, josta olen kuullut puhuttavan paljon, mutta josta en tiedä yhtään mitään. Pikaisen googletuksen seurauksena vaikuttaisi siltä, että romaani tunnetaan nykyään lähinnä filmatisaationsa kautta: en löytänyt edes kuvaa suomenkielisestä kannesta, joten tämä postaus jää ilman kansikuva-aihetta.

Vuorovetten prinssi sijoittuu oikeastaan kahteen aikatasoon. Nykypäivässä Etelä-Carolinalainen Tom tilittää psykiatrille lapsuuden traumojaan auttaakseen itsemurhan ja mielisairauden partaalla keikkuvaa sisarta, ja menneessä ajassa Tomin perhe kipuilee päivästä toiseen syvän etelän arjessa. Romaanissaan Conroy avaa pala palalta tarinaa, eikä kieltä ja rakennetta voi kuvata millään muulla sanalla kuin herkullinen. Tekstiä on todella miellyttävä lukea ja juonikin vie mukanaan.

Yhteenvetona koko juonesta voisi sanoa, että ihmisille tapahtuu kamalia asioita. Torey Haydenin kirjoissa lapsuuden traumojen ja kokemusten merkitys näyttäytyy konkreettisena, Conroy tuo sävyt esille kaunokirjallisin keinoin. Toisaalta Vuorovetten prinssissä esille nousee myös muiden ihmissuhteiden merkitys ja se, että pahakaan ei ole koskaan yksiselitteisesi pahaa. Tästä näkökulmasta pidän: maailma ei ole koskaan mustavalkoinen.

Loppujen lopuksi kertomuksen loppuratkaisu ei ollut järin yllätyksellinen, enkä päässyt aivan kiinni siihen, mitä kirjoittaja oikeastaan halusi sanoa. Mikä oli se lopullinen sisältö ja pointti? Tunnelmaltaan romaani oli joka tapauksessa vahva ja ehdottomasti vaivan arvoinen. Traagiset lapsuudenkuvaukset ja niiden yhteys nykyhetken ongelmiin jäi kuitenkin minusta sieluttomaksi. Sen sijaan kirjoittaja kuvaa hienosti sitä ristiriitaa, joka perheyhteisössä voi syntyä: miten voisi koskaan vihata häntä, jota rakastaa, ja miten ihmeessä voikaan rakastaa häntä, jota oikeasti pitäisi vihata?

Suosittelen luettavaksi niille, jotka haluavat sivistää itseään klassikoksi määriteltävällä kirjallisuudella, niille jotka ovat kiinnostuneita menneisyyden ongelmien selvittämisyrityksistä, sekä lukijoille, jotka yksinkertaisesti rakastavat kaunista ja sujuvaa kieltä.