K.K. Alongi: Kevätuhrit

K.K. Alongi: Keävtuhrit

Otava 2016

302s.

Arvostelukappale

K.K. Alongin uutuusromaani Kevätuhrit putkahti sopivasti lukujumin keskellä postilaatikosta. Olin tutkaillut kirjaa kustantamon katalogista epämääräisen kiinnostuneesti, joten se tuli luettua mielenkiinnolla. Kirjailija on minulle ennalta vieras, mutta kustantamon sivuilta lunttaamalla selvisi, että kansainväliseltä kuulostavan nimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, Kaliforniassa perheensä kanssa asuva kirjailija.

Kevätuhrit tuntuu idealtaan etäisesti tutulta ja luettuani tarinaa pidemmälle, muistuu mieleeni 90-luvulla televisiossa pyörinyt sarja Klaani, jossa nuoret joutuvat selviämään postapokalyptisessa maailmassa, josta joku virus oli tainnut tuhota kaikki aikuiset. Kevätuhrien asetelma on periaatteessa ihan sama. Tarina seuraa muutaman nuoren, alussa lähinnä Jaden ja Suseten kamppailua maailmassa, joka ei olekaan enää sellainen kuin ennen. Joka puolella makaa kuolleita ihmisiä, osa selvinneistä nuorista käyttäytyy kummallisen verenhimoisesti ja on vaikeaa tietää kehen ja mihin uskaltaa luottaa. Jade ja Susette keräävät ympärilleen joukon muita selviytyjiä, jotka kaikki haluavat pärjätä uudessa, oudossa maailmassa. 

Kirjan asetelma on lähtökohtaisesti herkullinen. Ajatus maailmasta, josta suurin osa ihmisistä on pyyhkytynyt pois on kammottava ja kiehtova. Kirjaa on verrattu muutamassa yhteydessä Lost tv-sarjaan, mutta sitä yhteyttä en oikein ymmärrä. Vaikka Kevätuhreissa on mystisiä sävyjä, on kyse mielestäni kuitenkin ihan eri genrestä. Kevätuhreissa on joka tapauksessa synkkä tunnelma ja maailma selvinneiden ympärillä on outo ja ahdistava.

Itse en erityisemmin pitänyt kirjan kerronnasta ja kielestä. Olisin kaivannut tarinaan ja henkilöhahmoihin enemmän syvyyttä, nyt kertomus tuntui pintaraapaisulta teemaan, josta olisi saanut irti vielä enemmänkin. Käsitän, että kirjalla varmasti pyritään myös ulkomaan markkinoille, mutta jollain tavalla käännöskirjaan helposti sopivat nimet, stereotyyppisen suomalaisen maiseman kuvaus ja vetävä, helppotajuinen kerronta tuntuivat tympeiltä ratkaisuilta. Lukiessa toivoin koko ajan, että tarina ei päästäisi niin helpolla, mutta lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että kirja oli vähän pettymys. Toisaalta se on ehkä suunnattu ya-genren nuoremman polven lukijoille, ja kielellisten kikkailujen ja tunteen paatoksen ystävänä en ehkä kuulu mieltymysteni puhumattakaan ikäni puolesta teoksen ensisijaiseen kohderyhmään.

Kirjan syntyyn liittyy sellainen hauska yksityiskohta, että kannen kuvaan liittyi kustantamon kilpailu, jossa etsittiin suomalaisia nuoria esittämään romaanin henkilöitä teoksen kansikuvaan. Idea on tuore ja varmasti innostava, mutta lopputulos ei ole erityisesti minun mieleeni. Kannessa on jotain tosi ysäriä, mutta plussaa kivasta, potentiaalisia lukijoita osallistavasta ideasta!

Suosittelen jännittävien nuortenkirjojen ystävälle. Ja tätä muuten varmasti #pojatkinlukee.

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Bazar 2014

557s.

Toukokuu mennä hurahti. En tiedä mihin aika on oikein kadonnut, kuusenlatvaan ja omenankukkaan. Puutarhatöihin ja mihin tahansa, mutta ainakaan en ole ehtinyt istua lukemassa, toivottavasti kesä tuo asiaan muutoksen ja saan järjestettyä itselleni lukuhetkiä, sillä niin kovasti kaipaisin heittäytyä hyvän kirjan pariin. Toukokuussa iltalukemisena kahlaamani Neitsytkivi ei ollut ihan sitä, mitä juuri nyt olisin kaivannut.

Parikymppinen biologianopiskelija Ida saa isoäidiltään oudon puhelun, jonka seurauksena hän päätyy juhliin joista saa haltuunsa mystisen neitsytkiven. Kivellä tuntuu olevan ihmeellisiä voimia ja kaiken lisäksi sitä havittelevat muutkin kuin Idan isoäiti. Ida joutuu murhasta syytettynä pakenemaan perhetuttunsa Lassen luokse, jonka auttamana hän pakenee poliiseja, venäläisiä takaa-ajajia ja muutamaa muuta tyyppiä ensin Ruotsin metsien läpi Suomeen ja lopulta koiravaljakolla Venäjälle (!). Kirja loppuu kuin seinään, sillä vasta viimeisellä sivulla tajusin (olisihan se takakannessa lukenut), että kyseessä oli jatko-osa. Voi tylsyys.

Jatkoa kirja todella kaipaakin, sillä pseudonyymin takana työskentelevä kirjailijakaksikko on upottanut tarinaan niin monta langanpätkää, ettei sitä yhdessä tekstissä millään saisi solmittua järkeväksi kokonaisuudeksi. On mystinen neitsytkivi, on Idan kadonnut äiti, on Idaa jahtaavat tyypit omine taustoineen. Kaikkea piisaa. Välillä kirjaa lukiessa tuli sellainen fiilis, että sen toimittaminen on ilmeisesti tehty vähän vauhdilla, sillä kieli oli paikoin kömpelöä ja tarinaa pätkittävät Wikipediasitaatit tuntuivat vähintäänkin oudoilta. Lisäksi kirjaan oli jostain syystä lätkitty kuvitukseksi rakeisia mustavalkokuvia, jotka kai löyhästi liittyivät juoneen, mutta niiden funktio ei oikein selvinnyt. Liika on liikaa, ja Neitsytkivessä liikaa oli todellakin aika runsaasti.

Olisin itse asiassa voinut pitääkin tästä kirjasta, ellei se olisi ollut niin kamalan rönsyilevä. Keskushahmo Ida jäi niin ikään aika mitäänsanomattomaksi hahmoksi, mutta kenties hänestä irtoaa enemmän aloitekyvykkyyttä tarinan seuraavissa osissa. En ole ihan varma viitsinkö niitä lukea, koska Neitsytkivikin oli aika uuvuttava. Sinällään ihan mielenkiintoinen tarina, mutta en vain jaksanut pysyä perässä kaikissa oudoissa käänteissä...

Suosittelen Neitsytkiveä vauhdikkaiden seikkailujen ja mysteerien ystäville.

Dan Brown: Inferno

Dan Brown: Inferno

WSOY 2013

466s.

Kirjastosta

Syksyn lukemiseni ovat edenneet hitaasti ja tahmeasti. En käsitä miten syksyisin aika vain katoaa, vaikka luulisi, että pimeät illat antavat mahdollisuuden vetäytyä sohvannurkkaan. Ehkä kaikki muut keskeneräiset projektit vain syövät aikaa ja energiaa niin paljon, että sängyssä yöpöydältä kahmittu kirja tuntuu liian painavalta. Dan Brownin Infernoa luin pitkään ja hitaasti, mutta tulihan siitä viimein valmista.

Brown tunnetaan ensisijaisesti Da Vinci koodista, joka herätti vuosia sitten sekä ihastusta että vihastusta. Massojen rakastama ja kriitikoiden ja kirjallisuuspiirien halveksima mysteerikirja oli, tunnustan, minulle vauhdikas ja mieluinen lukuelämys. Brownia ei sattuneista syistä pahemmin blogeissa näe, sillä kirjailijan tuotanto ei tunnu olevan erityisen arvostettua. Itse en oikein jaksa ymmärtää tiettyjen kirjailijoiden (Brown, Coelho, E.L. James) tuotannon vähättelyä, koska niin tai näin, minusta sellainen kirjailija, joka saa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset (sellaisetkin jotka eivät koskaan lue mitään) tarttumaan kirjaan, ei voi olla läpeensä huono kirjailija. Tämä on nyt ehkä vähän myös kritiikkiä kirjablogiyhteisö kohtaan, koska vaikka blogiyhteisön mielipide ei tietenkään säätele yksittäisten ihmisten lukukokemuksia noin laajemmin, on tylsä huomata, että joitain kirjoja arvotetaan aika elitistisin perustein. On tietenkin ihan eri asia, jos ei oikeasti pidä kirjasta, mutta se, että johonkin kirjaan tai kirjailijaan suhtaudutaan kriittisesti kirjan saaman huomion takia, on minusta outoa. 

No, se siitä kritiikistä (joka ei muuten missään tapauksessa kohdistu kehenkään tai mihinkään yksittäiseen ihmiseen tai asiaan, vaan maailmankaikkeuden epäreiluuteen noin ylipäätään)

En minäkään Brownin tuotannosta kritiikittä tykkää, vaikka Da Vinci koodi olikin mieluisaa luettavaa. Infernossa Brown noudattelee melkein samaa kaavaa kuin aikaisemmissa romaaneissaan. Professori Langdon (joka jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä kuvaillaan kirjassa huikean seksikkääksi ja karismaattiseksi, mikä on valtavassa ristiriidassa Tom Hanksin hahmon kanssa, joka Da Vinci koodin elokuvaversion seurauksena on valitettavasti iskostunut mieleeni) päätyy Firenzeen selvittämään Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän tematiikkoihin yhdistyvää mysteeriä. Poikkeuksellista Langdonin tehtävässä on se, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä miten ja miksi hän on Firenzeen päätynyt. Aika käy vähiin ja takaa-ajo alkaa.

Juoni tuntuu noudattelevan aika uskollisesti Brownin hyväksi havaitsemaa kaavaa, vaikka Infernossa Brown päätyykin lopulta huijaamaan sekä hahmojaan, että lukijaa. Loppuratkaisun valjetessa lukija ei voi olla oikein varma, oliko ratkaisu hyvä, vai täysin kaistapäinen. Toisaalta on virkistävää, että Brown poikkeaa odotetusta, mutta toisaalta tarinan loppuratkaisu jätti sen verran isoja aukkoja, ettei kirjan esittämiä kuvia voi oikein niellä pureksimatta. Eikä pureksiakaan oikein viitsisi, sillä sen verran tusinatuotannolta kirja kaikesta huolimatta tuntuu.

Rehtori liikahtu vaivaantuneena. "Tunnetko lääkeryhmää nimeltä bentsodiatsepiinit"

      Langdon pudisti päätään.

     "Ne ovat lääkkeitä joita käytetään muun muassa trauman jälkeisen stressin hoitamiseen. Kenties tiedättekin, että jos joku kokee jotakin hirvittävää, kuten auto-onnettomuuden tai raiskauksen, pitkäaikaiset muistot voivat aiheuttaa pysyviä haittoja. Neurotieteilijät pystyvät  bentsodiatsepiinien avulla hoitamaan trauman jälkeistä stressiä jopa ennen sen syntymistä."

(Brown: Inferno, s. 367)

Langdon on Infernossa, kuten muissakin Brownin romaaneissa ylikyvykäs, eideettisellä muistilla varustettu älykkö, jonka päättelykyky on päätähuimaava ja tiedot maailmasta yhtä rikkaat kuin  täysikokoisella kirjastolla. Langdonille kirjoitettu heikkous, klaustrofobia, tuodaan tarinassa esille pienenä särönä hahmon muuten täydelliseen olemukseen. Hassua kuitenkin, ettei vakavasta pelotilasta kärsivät neropatti ole koskaan kuullut bentsodiatsepiineistä, jotka käsittääkseni ovat suhteellisen yleinen lääke erilaisten fobioiden hoidossa (korjatkaa jos olen väärässä). Langdonin besserwisseröinnit ovat kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa teki mieli googletella paikkoja ja taideteoksia. Siinä mielessä Brown kyllä onnistuu herättämään lukijan kiinnostuksen maailmanhistorian taideaarteita kohtaan.

Pieni reklamaatio on annettava kirjan käännös- ja toimitustyöstä. Romaanin hyvispahiksena esiintyvä "Rehtori" on kirjan alkupuolella Rehtori ja loppupuolella vuoroin Rovasti, vuoroin Rehtori. Luulin ensin, että tarinaan on äkkiä tipahtanut uusi hahmo, mutta kaikesta päätellen samasta tyypistä oli kyse. Harmittava huolimattomuusvirhe.

Tässä kirjassa oli muuten juonellisesti yllättävän paljon samaa kuin yhdessä Ilkka Remekseltä lukemassani kirjassa. En vain saa millään päähäni mikä kirja oli kyseessä, mutta jostain blogini uumenista sekin kaiketi löytyisi...

Suosittelen Dan Brownin romaani mysteeritarinoiden ystäville.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013), heräteostos kirjakaupasta

Gillian Flynnin Kiltti tyttö lienee yksi tämän kesän kohutuimmasta kirjoista. Tai ainakin se on sellainen kirja, jonka olen kuullut kesän aikana monesta eri syystä, mistä johtuen kirja tarttui mukaani kirjakaupasta, vaikka olen melkoisen ansioituneesti onnistunut välttelemään heräteostosten tekemisiä. Tässä kirjassa houkutteli maineen lisäksi kaunis, nahkea kansi, joka osoittautui kuitenkin käytössä vähintäänkin arveluttavaksi: kaikki sormenjäljet jäivät kanteen ikään kuin merkkinä tehdysä rikoksesta. Ja mikä sopisikaan sen paremmin, kun kyseessä on rikosmausteilla maustettu jännityskertomus.

Nickin vaimo Amy katoaa pariskunnan viidentenä hääpäivänä. Amy on ihana, kaunis ja suosittu, melkoinen ihmetyttö, varakkaan perheen ainokainen. Nickin roistomainen olemus ja mielistelevät hymyt eivät tee vaikutusta mediaan tai poliiseihin. Vaimo on mitä ilmeisimmin murhattu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että veriteon taustalla on parisuhteeseensa kyllästynyt aviomies. Kuinka ollakaan.

Jokaisella tarinalla on kaksi puolta... Vuoroin Amyn, vuoroin Nickin otteessa kulkeva kerronta heittää lukijan eteen epäluotettavan kertojan ja asetelman, joka saa jo aluksi käsittämään, että on tarttunut hieman erilaiseen tarinaan: avioliittoromaanin ja murhamysteerin sekoitukseen. Aavistelin koko romaanin alun ajan tapahtumaa, joka käänsi tarinan suunnan päälaelleen. Ratkaisu (jota en kerro, etten pilaa toisilta lukuelämystä) ei yllättänyt minua, enkä tiedä oliko tarkoituskaan. Flynn antaa kuitenkin lukijan ymmärtää, että hän on koko ajan askeleen edellä. Kirjaa on lähestulkoon mahdoton päästää otteestaan.

Viihdyin romaanin kanssa erittäin hyvin, mutta samalla se aiheutti myös pettymyksen. Tarinan henkeen kuuluu henkilöhahmojen kärjistäminen, mutta kertomus oli absurdiudessaan jotakin epäuskottavan ja kammottavan välimaastosta. Ja kuitenkin niin addiktoiva. Flynn osaa leikitellä kertojaäänillä taitavasti, lukija tulee huijatuksi ja odottaa seuraavaa käännettä. Loppuratkaisu nykäisi maton alta. Suututti ja kiukutti, ehkä tarkoituksellisesti. Kaikki tarinat eivät pääty niin kuin lukija tahtoisi.

Kiltistä tytöstä on vaikea kirjoittaa paljastamatta sellaisia yksityiskohtia, jotka pilaavat lukijan nautinnon. Tarina on luultavasti parhaimmillaan niin, ettei siitä ole ehtinyt muodostua ennakko-oletuksia tai luuloja. Bestsellerin on vaikea pysyä huomaamattomana, mutta Kiltti tyttö on jonkinmoisessa groteskiudessaan muös teos, jossa on monia tasoja. Se on jännäri, mutta samalla se on osuva kuvaus ihmisluonnosta. Kärjistetty mutta osuva. Kirja josta pidin ja josta en pitänyt. Vaikea selittää.

Suosittelen Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä sellaisille lukijoille, jotka tahtovat lukea otteessaan pitävän, mutta hämmntävän kirjan. Tämän jälkeen omaakin parisuhdetta voi punnita ihan uudenlaisella vaa'alla.

Jyrki Erra: Kaunasin sivut

Jyrki Erra: Kaunasin sivut (Otava 2012) 544s.
Kirjastolöytö

Dan Brownin pidetyn ja haukutun Da Vinci koodin jälkeen erilaisia historiallisiin lähteisiin perustuvia mysteerikirjoja on tupsahdellut sieltä täältä. Itse en ole mikään valtavan suuri genren ystävä, mutta mysteerikirjat ovat yleensä viihdyttävää luettavaa, kevyempää ja toisaalta monipuolisempaa kuin dekkarit, joissa kaikki pyörii kuoleman ympärillä. Da Vinci koodin henkisissä tarinoissa mysteerin keskiössä on jokin vanha, historiallinen salaisuus, plus lisämausteena jokin fanaattinen lahko, joka salaisuutta vaalii. Näin kärjistettynä.

Jyrki Erran esikoisteos Kaunasin sivut tarttui kirjastosta mukaan sattumalta. Romaanissa suomalainen tutkija muuttaa Roomaan tekemään väitöskirjaansa, mutta Vatikaanin arkistossa hänen eteensä osuu salaperäinen, vanhalla suomenkielellä kirjoitettu dokumentti. Dokumentti vetää Johanin niin pauloihinsa, että väitöskirja jää vähemmälle ja tyttöystävälläkin menee hermot. Mystinen kirjoitus heittää tutkijan Roomasta Kaunasiin, vanhojen luostarien uumeniin ja muinaisten salaisuuksien jäljille.

Erran esikoinen on hieno ja mielenkiintoinen avaus kirjailijan uralle. Pahoittelen mielessäni sitä, että heinäkuun helteiset illat olivat minulle täysin väärä hetki tarttua järkäleeseen, joka olisi vaatinut ajattelua ja keskittymistä. Erra pitää lukijan otteessaan, mutta teksti vaatii paneutumista, eikä se toimi samanlaisena höthöttönä makupalana kuin vaikkapa Da Vinci. Kaunasin sivuihin täytyy keskittyä ja silloin kirja vie mukanaan mysteerien maailmaan. Erran kerronta on genrelle tyypillisen kuvailevaa, eikä henkilöhahmoihin paneuduta kovinkaan syvällisesti. Kaunasin sivuissa se ei jää harmittamaan, sillä tarinassa on sisältöä kylliksi muutenkin.

Lopputulema on kuitenkin se, että olisin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän. Liekö syynä väärä ajankohta vaiko se, että olen viime aikoina lukenut aika paljon lähinnä YA-genreen sijoittuvaa kirjallisuutta. Oman rajoittuneisuuden huomaa: kun pään käntää tietylle modelle, on vaikea hypätä aukotta maailmasta toiseen. Aikaisemmin helpolta ja nopealukuisilta tuntuneet historialliset romaanit vaativat enemmän keskittymistä. Monipuolisuus on kaiken kaikkiaan hyvä asia, joten Kaunasin sivuista oppineena lisään lukulistalleni vastaisuudessakin sellaisia kirjoja, joihin en ole muistanut vähään aikaan tarttua. Romaani oli lukijan kompuroinnista huolimatta mielenkiintoinen ja on jännittävä nähdä millainen on Erran seuraava teos; pysytäänkö historiallisissa mysteereissä vaiko mitä lienee seuraavaksi luvassa.

Niin tai näin, tämä lukija on vaihtelevasti netin ääressä, joten muutama lähiviikkojen lukukokemus saattaa jäädä kirjaamatta, mutta palaan niihin sitten kun olen taas sivistyksen parissa. Tiedossa maisemia, mutta en vielä kerro missä! Mukana myös pari kirjaa, joilta odotan paljon. Saa nähdä miten odotukset täyttyvät.

Jyrki Erran Kaunasin sivuja suosittelen jännittävien, historiallisista lähteistä ammentavien mysteeriromaanien ystäville.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri (Tammi 2012)

Kesällä lukemiseni on ollut hidasta ja tuskaista. Töiden ja aika jännittävienkin juttujen välissä selailtuja muutamia sivuja. Kesäkuu oli kaaos, mutta heinäkuu näyttää lupaavalta. Susi (www.hukkatiet.blogspot.com) antoi minun varastaa kirjahyllystään Salla Sinukan Punainen kuin veri -romaanin, jonka meinasin kerran ostaa, mutta joka sitten kuitenkin sai jäädä kaupan hyllyyn yli 30 euron hintansa johdosta.

Punainen kuin veri on satumytologiaan puettu rikostarina, joka kertoo 17-vuotiaasta Lumikista. Lukiolaistyttö joutuu mukaan omituiseen rikosvyyhtiin, kun koulun pimiöstä löytyy kuivumassa olevia, pestyjä seteleitä. Lumikki sekaantuu asiaan tahtomattaan, ja joutuu hyödyntämään kykyään olla näkymätön ja huomaamaton. Tarinan edetessä Lumikin oma tausta paljastuu vähitellen ja lukijalle alkaa selvitä, miksi tyttö on tottunut juoksemaan pakoon ja olemaan itsekseen.

Romaanin satu-kytkentöjen funtio ei varsinaisesti selvinnyt minulle, vaan viitteet tunnettuun satuun tuntuivat hieman päälleliimatuilta. Olin etukäteen pelännyt tarinan olevan jonkinlaista paranormaalin romanssin ja spekulatiivisen fiktion sekoitusta, mutta sitä se ei onneksi ollut. Jäinkin miettimään, oliko yhteys satuperinteeseen vain houkuttelemassa lukijoiksi niitä nuoria, jotka ovat kasvaneet harrypotterien ja paranormaalien romanssien ympäröimänä. Keskeisiltä teemoiltaan Punainen kuin veri ei juurikaan eronnut männövuosien viisikkohenkisistä romaaneista, joissa joukko lapsia tai nuoria selvitti rikoksia. Erityisesti romaani palautti mieleeni Taru Mäkisen Jade-sarjan, jota luin innoissani joskus 90-luvulla. Lumikin tarina on kuitenkin edellämainittuja synkkävireisempi, mikä kertoo (jopa surullisella tavalla) jotakin siitä, millainen nykynuorten maailma on tänä päivänä.

Punainen kuin veri on visuaalinen, hajuilla, väreillä ja aisteilla leikittelevä kertomus, jonka parissa viihtyy hyvin. Kertomus tempaa mukaansa, vaikka en ole koskaan (edes silloin lapsena) pitänyt erityisen uskottavana sitä, että lapset ja nuoret selvittävät alamaailman rikoksia. Varmasti tällaiset aihealueet kuitenkin uppoavat kohderyhmäänsä, ja romaanin mukaansatempaavan kerronnan parissa viihtyi myös aikuinen. Vaikuttaa siltä, että pitää laittaa myös trilogian tulevat osat lukulistalle.

Suosittelen romaania luettavaksi jännitystä kaipaaville nuorille ja nuorille aikuisille.

Ilkka Remes: Musta Kobra

Ilkka Remes: Musta Kobra (WSOY 2004)

Nuorille suunnattu jännäri, joka yhdistelee kirjailijan aikaisemmasta tuotannosta tuttuja henkilöhahmoja, kansainvälisen jännärin ideaa ja lisää joukkoon ripauksen nuorten maailmaa ja elämää.

Aaro Korpi lähtee sukuloimaan Englantiin. Reissuun kuuluu netissä tavatun Gemma-tytön tapaaminen, mutta osoittautuu, että kyse onkin jostain muusta kuin kaverusten kohtaamisesta. Gemman isä tarvitsee hoikkaa ja fiksua teinipoikaa plutoniumkuorman ryöstöä varten, ja Gemma on jutussa mukana pelkkänä välikätenä. Aaro tempautuu mukaan seikkailuun!

Ilkka Remes lainaa nuortenkirjaansa aikuistenjännäreistä tutuksi tulleen Antti Korven pojan Aaron, jolla on taipumusta joutua seikkailuihin ja hankaluuksiin. Halusin lukea Remeksen nuortenkirjan ihan mielenkiinnosta, sillä tahdoin nähdä miten huikeista jännäreistä tunnettu Remes selviytyy nuortenkirjasta.

En pitänyt Mustaa Kobraa kovin suurena lukuelämyksenä. Remes ei mielestäni onnistu vangitsemaan tekstiin sitä samaa jännitystä, joka aikuistenkirjoissa elää kosketeltavana. Tarinan juoni on sekava ja paikoin epäuskottava. Luin kirjan vähän harppoen, koska osa tekstistä oli niin puisevaa, että ihmettelin miten kukaan teini jaksaa sitä lukea. Ehkä kirja toimii paremmin päähenkilön ikäluokkaan kuuluvilla pojilla, joita sellainen maailmanmeno kiinnostaa enemmän. Minulle tässä kirjassa ei ollut oikein mitään, enkä usko että luen muita Remeksen nuortenkirjoja, vaikka olen kirjailijan muusta tuotannosta pitänytkin.

Suosittelen teinipojille, jotka haluavat lukea toimintajännärimaustein varustetun romaanin.

Ilkka Remes: Itäveri

Ilkka Remes: Itäveri
(WSOY 2002)

Minulla on aika monta kirjaa kesken tällä hetkellä. Töissä kahvitaukoluettavana Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto. Kotona sängyn vieressä Diana Gabaldonin Muukalainen (kyllä, tämä on vähintään kymmenes kerta kun luen kyseistä kirjaa). Kesäkodin alakerrassa Stephen Kingin massiivinen Lasikuvun alla ja yläkerrassa Sergeanne Golonin klassikko Angelika. Auton nauhurissa on pyörinyt viikkotolkulla Remeksen Itäveri, jonka sain viimein eilisellä mökkireissulla loppuun.

Juho Nortamolle selviää yllättävä asia. Hän ei olekaan vanhempiensa lapsi, vaan hänet on adoptoitu perheeseen kolmekymmentä vuotta takaperin. Koko asiaa peittää salaisuuksien verho, josta Juho päättää ottaa selvän. Hän lähtee Saksan kautta viimein Venäjälle selvittämään sukujuuriaan. Kuka hän oikein on? Venäläinen vai suomalainen? Moraalisen pohdinnan eteen Juho joutuu, kun biologisesta isästä selviää asioita. Moraali- ja identiteettikysymykset kietoutuvat toisiinsa kun salaliitto Venäjän edesmennyttä presidenttiä vastaan alkaa kuroutua auki.

Itäveri on kaiketi vaihtoehtohistoriaa. Remes on rakentanut fiktiivisen rakennelman, joka leikittelee Venäjän ja Suomen suhteilla ja muodostaa mielikuvan Venäjän yhteiskunnasta ja niistä asioista, jotka suurvallassa ovat tyystin toisin kuin kotona Suomessa. Näkökulma värittyy Juhon katkerista ja suoraviivaisista tulkinnoista. Itäveri on ensisijaisesti kertomus Juhosta, ei Venäjän suurvallasta eikä salaliitoista.

Itäveri olisi varmaan ollut ihan ok kirja, ellei päähenkilö olisi ollut niin idiootti. Pahoittelen sensuroimatonta sanavalintaa, mutta mikään ei ole niin ärsyttävää kuin lukea kirjaa, jossa koko ajan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä käyttäytymään. Juho on kolmekymppiseksi keskenkasvuinen ja fanaattinen. Hän toimii hetkellisten mielihalujen ja tunteiden johdattelemana, eikä mieti sitä mikä on järkevää ja mikä ei ole. Kirjan ärsyttävyyden kuittaa "loppu hyvin kaikki hyvin" -asetelma. Juho on onnekas paskiainen, joka idioottimaisesta käytöksestään huolimatta saavuttaa onnen ja ihanuuden.

On kirjassa hyviäkin pointteja. Pidin siitä, miten Remes kuljettaa tarinan mukana Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Venäläisen klassikkoromaanin arvot nousevat useaan otteeseen esille ja heräsi mielenkiinto lukea tiiliskiviklassikko joskus. Intertekstuaalisuus on aina plussaa, jostain syystä tarinan liittäminen kirjalliseen perintöön saa minut aina nostamaan hattua.

Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostavat vaihtoehtohistoria sekä venäläineen maailma. Dekkariksi tätä ei voi sanoa, mutta jännitystä (ja ärsytystä) kyllä piisasi.

Dan Brown: Murtamaton linnake

Dan Brown: Murtumaton linnake
(WSOY 2007)

Murtamaton linnake on historiallisia elementtejä ja salaliittoja sekä mysteerejä menestyksekkäästi hyödyntäneen Dan Brownin esikoinen. Kirjassa liikutaan tietotekniikan ihmeellisessä maailmassa ja taistellaan vastaan tietokonevirusta, joka on vähällä paljastaa NSA:n salaisuudet koko maailmalle. Salasanomien murtamiseen ja urkkimiseen erikoistunut yksikkö joutuu tarkistamaan omia arvojaan, kun vastassa on Digital Fortress, murtamaton linnake, joka osoittautuukin joksikin aivan muuksi, kuin ensinäkemältä vaikuttaa. On vain muutama tunti aikaa löytää koodi, jonka avulla voi pelastaa salaisuuden.

Murtamattomasta linnakkeesta huomaa, että se on esikoinen. Brownin tyyli ei ole kovinkaan hioutunutta, eikä tarinan juonenkuljetus ole vielä ihan sitä luokkaa kuin vaikka Da Vinci koodissa. Murtamaton linnake on paikoin melko pitkäveteinen ja besservisser -tietoa sisältävä opus, joka ehkä inspiroi tietokoneista ja koodeista innostunutta nörttiä, mutta ei humanistia, joka ei tajua puoliakaan tekstin asiasisällöstä.

Mutta ei Murtamaton linnake kuitenkaan ihan ajanhaaskausta ollut. Brown näyttää jo tässä kykynsä koukuttaa lukijaa odottamattomilla käänteillä ja tapahtumilla, sekä yksityiskohdilla, jotka saavat hinkumaan lisää tietoa aiheesta. Mikään henkilögallerian mestari Brown ei ole, ja hahmot ovatkin niin yksiulotteisia kuin vain olettaa saattaa. Virkistävää on se, että Murtamattomassa linnakkeessa ei käsitellä mitään uskonnollista salaseuraa tai yhdyskuntaa, vaan lähtökohdat ovat puhtaasti tieteelliset. Ei sillä, että uskonnollisten yhteisöjen käsittelyssä olisi jotakin vikaa, mutta vaihteeksi on ihan kiva lukea Brownilta myös jostain muusta lähtökohdasta kirjoitettua romaania.

Tämä on kieltämättä ollut oikea jännärikesä. En ole koskaan mitenkään hirveästi innostunut jännäreistä, mutta jotenkin nämä ovat helppoa luettavaa, ja juuri sellaista olen kaivannut kiireiseen kesääni: helppoa ja yksinkertaista!

Suosittelen jännärien ystäville. Erityisesti niille, joita kiehtoo kryptologia, salakoodit ja tietokoneiden ihmeellinen maailma.

Ilkka Remes: Pedon syleily

Elämme outoja aikoja. Outoja siksi, että MINÄ luen jännäreitä ja olen (mukamas) niin kiireinen tässä kesässä ja kaikessa, että bloggaamattomia mutta luettuja kirjoja on kertynyt rästiin. Korjataan tilanne ja vähennetään urakkaa tällä.

Ilkka Remes on selvästi monipuolinen kirjoittaja, joka hyödyntää erilaisia ihmismieltä kiehtovia aiheita. Jollain tapaa romaanien teemat ja peruselementit ovat hyvin samanlaisia, mutta ilokseni huomasin, että Pedon syleily onkin oikeastaan historiallinen romaani, eikä ihan tavallinen jännäri. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan ja keskiössä ovat Marc ja Anna, sveitsiläiseksi esittäytyvä valokuvaajamies ja suomalainen nainen, jotka rakentavat elämänsä sodan melskeessä. Idylliä rikkoo vain se tosiseikka, ettei Marc ole se, joka väittää olevansa. Vai mitä sinä ajattelisit, jos kuulisit, että puolisosi on venäläinen vakooja, jonka tehtävänä on surmata Mannerheim?

Yksityiskohtaisemman juoniselostuksen voi halutessaan käydä lukemassa Wikipediasta.

Olin ihan hämilläni lukiessani Pedon syleilyä. Miten voi olla, että lukija (joka kuitenkin aavistaa koko ajan, miten homma tulee päättymään -siis mehän kaikki tiedämme, ettei Mannerheimia salamurhattu...) seuraa jännityksellä kyseenalaisen moraalin omaavan Marcin matkaa ja toisaalta samalla toivoo, että Annan ja Marcin parisuhde ei kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Tarinassa on mielenkiintoiset ainekset ja paljon sellaista, mikä jää kertomatta. Epämääräisen salaperäiseksi jäävä loppuratkaisu ja Marcin taustaan liittyvät yksityiskohdat kiehtovat mielikuvitusta. Kirja laittaa miettimään miten paljon tällaisia tarinoita on ihan oikeasti ollut olemassa?

Plussaa kirja saa onnistuneesta kannesta, joka jostain syystä tuntuu kuvaavan mainiosti tarinan sisältöä. En yleensä ole kokenut dekkarien ja jännärien kansia kovin inspiroiviksi, mutta tässä on jotakin kiehtovaa.

Suosittelen Pedon syleilyä luettavaksi lähihistoriaan sijoittuvien jännärien ystäville. Myös niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista Remestä.

Ilkka Remes: Pahan perimä

Ilkka Remes: Pahan perimä
WSOY 2007, 

Rolf Narva katoaa Saksassa ja Erik lähtee etsimään isäänsä. Isän menneisyydestä selviää asioita, joita Erik ei ole uskaltanut edes epäillä. Lisäksi näyttää siltä, että asiaan liittyy myös kaikkea muuta: sellaista, joka on vaaraksi suurillekin ihmisjoukoille.

Ilkka Remeksen Pahan perimä on ollut vuonna 2007 myydyin kotimainen kirja. Remestä ei pahemmin blogimaailmassa ole huomioitu, mikä ehkä kertoo jotakin kirjan kohderyhmistä. Remeksen jännärit ovat jotakin sellaista, mitä luetaan välipalana, mutta ei välttämättä noteerata muuten. Humisevalla harjulla tämä ainakin on luettu.

Remeksen kirjojen vetovoimasta kertoo jotakin se tapa, millä kirjoissa sekotetaan arkielämän realiteettejä ja sellaisia historiallisia ja yhteiskunnallisia asioita, jotka nostavat tunteita pintaan ja herättävät mielenkiintoa. Pahan perimässä natsien historia muuttuu eläväksi. Remes ottaa käsittelyyn muun muassa Hitlerin atomipommihankkeen sekä rodunjalostusopin. Ihmisillä tehdyt, nykynäkökulmasta varsin epäeettiset kokeet saavat uusia ulottuvuuksia, kun niitä lähestytään romaanihahmojen motiivien ja päämäärien kautta. Remes valottaa osaa historiasta, joka ainakin minulle (onneksi!) on aika vierasta ja tuntematonta. Toisaalta Pahan perimä saa myös tajuamaan, että kirjassa kerrotut asiat ovat lähihistoriaa, eivät kaukaista menneisyyttä. Teemat saavat pyörittelemään asioita myös toiselta kantilta: mitä kaikkea kamalaa maailmassa tapahtuu juuri nyt? Sellaista, mitä me emme tiedä?

Remeksen jännärit ovat näköjään taattua viihdettä, jota ei tarvitse ottaa kamalan raskaasti, mutta jossa piisaa silti ajateltavaa, jos mielii ajatella. En ole oikein koskaan ollut suuri dekkarien ja jännärien ystävä, mutta näin kesäkuumalla tällainen luettava on varsin virkistävää. Vähän niin kuin poikien chic-littiä. Tai jotain.

Suosittelen jännityskirjojen ystäville.

Rina Rovio: Ajan loppu

Rina Rovio: Ajan loppu
BoD 2012, 280 sivua

Mayojen maailmanloppu lähestyy. 2012 on vuosi, jolloin kuuluisa kalenteri loppuu, eikä ihmiskunnan tulevaisuudesta ole tietoa.
Romaanissaan Ajan loppu Rina Rovio hyödyntää myyttiset sävyt saaneen kalenterin ennustusta kansainvälisten jännitysromaanien hengessä. Ajan loppu tempaa lukijan mukaan monitasoiseen seikkailuun.

Parisuhteensa loppumisesta toipuva suomalainen Sara kaipaa vaihtelua elämäänsä. Lomamatka Meksikoon tuntuu täydelliseltä ratkaisulta, ja lomaromanssi amerikkalaisen Peterin kanssa saa Saran unohtamaan Samin ja arjen. Toisaalla agentti Corbes tutkii omituisia katoamisia: miksi alueella kidnapataan punatukkaisia naisia? Mitä omituinen lahko heistä oikein haluaa? Loman ja romantiikan huumasta nauttiva Sara ei tiedä olevansa vaarassa...

Rovion esikoisteos on vakuuttava kotimainen jännäri, joka hyödyntää ansiokkaasti historiallisia faktoja ja kiehtovia myyttejä. Rovio kuvaa Meksikolaista maisemaa sellaisella varmuudella, että lukija voi hyvin kuvitella ympäröivän maiseman ja muinaisen kulttuurin lumon. Asiaatuntevat faktat ovat ehdottomasti yksi Ajan lopun vahvuuksia. Tulee sellainen vaikutelma, että kirjoittaja tietää mistä puhuu. Monessa kohtaa Rovion tarkkanäköinen tyyli toikin mieleeni Dan Brownin jännärit, joissa samaan tapaan historiallisista yksityiskohdista ja pelottavasta taustakertomuksesta solmitaan lukijaa koukuttava soppa.

Ajan lopun kompastuskivi piilee dialogien niukkuudessa, mikä omalta osaltaan jättää romaanin henkilöhahmot etäisiksi. Toisaalta viihteellisestäkin sävystään huolimatta romaanin painopiste ei ole keveässä henkilökuvauksessa tai ihmissuhdesotkujen selvittämisessä vaan salaliittomaisissa juonenkäänteissä ja miljöökuvauksessa, joka korvaa dialogissa olevat puutteet.

Ajan loppu on nopealukuinen, mutta ajatuksia herättävä romaani, joka laittaa pohtimaan vanhoja myyttejä ja kaipaamaan reppumatkalle jonnekin kauas, missä kulttuuri ja maisema ovat vanhempia kuin kotona. Ajankohtaisuus on plussaa; kukapa tietää, mitä 21.12.2012 tulee tapahtumaan...

Romaanin voit tilata itsellesi täältä. Kirjailijan nettisivut löytyvät täältä.

Suosittelen luettavaksi jännityskirjojen ystäville.

Ilkka Remes: Ikiyö

Ilkka Remes Ikiyö (WSOY 2003)

Pääsiäisreissu ja lukematon määrä kilometreja sujuivat mukavasti Ilkka Remeksen Ikiyötä kuunnellessa. Tämä oli ihan ensimmäinen kokemukseni Remeksen tuotannosta, ja täytyy sanoa, että olen karttanut niihin tarttumista ihan silkan epäluuloisuuden johdosta. Olen ajatellut, ettei dekkari ja vieläpä suosittu dekkari voi millään olla sellaista, joka uppoaa minuun. Tällä kertaa olin väärässä.

Lars Svedberin lukema Ikiyö oli varsin mukaansa tempaava ja jännittävä kokemus. Sopivaa kuunneltavaa pitkälle ja muuten puuduttavalle ajomatkalle!

Arvokuljetusauton ryöstöstä alkava tapahtumaketju kuljettaa Antti Korven aina Kongon viidakkoihin saakka ja matkalle sattuu mukaan monta sellaista vaihetta, joita en osannut ollenkaan ennakoida. Remes kuljettaa juonta eteenpäin sujuvasti ja olin erityisen otettu uskottavista henkilöhahmoista. Kaikille hahmoille tuntui löytyvän jokin järkevä motiivi, eikä kukaan pahiskaan ollut vain yksiselitteisesti "paha", vaan toiminnan taustalla oli aina jotakin sellaista, jonka lukija saattoi hyvin käsittää.

Remeksen käsittelemä aihe on monella tapaa ajankohtainen. En yleensä jaksa innostua murhamysteereistä, joten tällainen jännäri toimi minulla hyvin. Ei etsitty mystistä murhaajaa, vaan taustalla oli paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka lukijan piti ymmärtää käsittääkseen henkilöhahmoja ja tapahtumia. Voisin kuvailla juonta melko moniulotteiseksi, mikä oli tässä tapauksessa hyvä ja tarina piti otteessaan niin, että olisin ihan mieluusti voinut ajaa muutaman ylimääräisen kilometrin voidakseni jatkaa kuuntelemista...

En ole pahemmin törmännyt Ilkka Remeksen kirjojen arvosteluihin täällä blogimaailmassa, mutta jos joku on lukenut Ikiyön, heittäkää kommentilla niin linkitän.

Suosittelen Ikiyötä vauhdikkaiden ja monitasoisten romaanien ystäville.

Dan Brown: Kadonnut symboli

Olen jo tovin kuunnellut Dan Brownin Kadonnutta symbolia, jonka viimein lopettelin eilen. Kyseessä on taas brownmaiseen tapaan historiallista salaliittosettiä, haahuilua vanhoissa arkistoissa ja salaperäisissä taloissa, sekä enemmän kuin ripaus jännitystä ja vauhdikkaita tilanteita.

Minulla on vähän sellainen kaksinainen suhtautuminen Brownin tuotantoon. Da Vinci koodia on monessa suunnassa parjattu mainettaan surkeammaksi tekeleeksi, mutta uskallan tunnustaa, että itse asiassa pidin kirjasta kovasti. Eihän se kaunokirjallisilta ansioiltaan ole mitenkään ihmeellinen, eikä ainakaan henkilöhahmoiltaan, mutta nostan hattua Brownille siitä, että hän on jaksanut punoa niin moninaisen juonen ja saanut sen vieläpä toimimaan. Ja aloittihan Brown Da Vincillään oikean mysteerikirjojen maihinnousun. Se on ihan hyvä saavutus se.

Vedenpitävä fakta vaan on se, että keitetystä kananmunasta ei saa tekemälläkään raakaa. Tällä viittaan siihen, että hyvää ideaa ei voi kierrättää ihan loputtomiin. Tällä kertaa Brown sijoittaa mysteerien tapahtumapaikaksi Washingtonin ja salaperäinen veljeskunta on Vapaamuurarit, joiden hallussa olevan suuren salaisuuden perässä juostaan. Tai ei juostaisi, ellei tarinan pahis olisi napannut Vapaamuurarien suurmestaria ja uhannut tämän henkeä sillä varjolla, että prof. Robert Langdom selvittää salaisuuden. Ja niinhän Robert myös tekee. Kuvioon kuuluu se, että pahis on vähän häiriintynyt ja vangitulla suurmestarilla on vetävän näköinen sisko. Mukaan rippunen taidehistoriaa, noetiikkaa ja kelluntatankkeja johon voi hukkua kuolematta. Sekä tietysti historiallisia maamerkkejä. Soppa on valmis.

Ilmeisen ironisesta suhtautumisestani huolimatta nautin Kadonneesta symbolista, koska tällainen jännityksellä varustettu mysteerikirja on ihan viihdyttävää luettavaa/kuunneltavaa. Ja googlettaminen on hyvä lisä, jonka avulla voi selvittää pitävätkö kirjassa kerrotut faktat paikkansa. Yleensä pitävät ja siitä kiitos viitseliäälle kirjailijalle.

Suosittelen kirjaa mysteerien ystäville ja niille, jotka haluavat lukea vauhdikkaan ja mutkikkaan jännärin.

Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat

Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjat on keskiverto salaliittojännäri Da Vinci koodin perintöä kunnioittaen. Tarinassa epäkelpo kirjailija joutuu sotkeutuneeksi Nostradamuksen kadonneiden ennustusten aiheuttamaan vyyhtiin, joka liittää hänet osaksi ranskalaista mustalaisyhteisöä ja tempaisee hänet mukaansa vaaralliseen seikkailuun, jossa on mukana tietysti myös poliiseja sekä pahis.

Näiden kaikkien Da Vinci koodin jälkeen ilmestyneiden mysteerikirjojen seurauksena on todettava, että ilmestyessään tyyliltään ja juonikuvioltaan heikoksi parjattu Da Vinci koodi on itseasiassa loistava kirja. Verrattuna näihin kaikkiin muihin, jotka toistavat omalla tavallaan sitä samaa juonikaavaa onnistumatta luomaan erityistä jännitettä, Da Vinci koodi on sentään ensimmäinen sarjassaan. Nostradamuksen aikakirjoista ei todellakaan voi sanoa sitä samaa. Juonessa on varsinkin kirjan alussa niin paljon epäloogisuuksia, että olin lopettaa lukemisen kesken. Jatkoin kirjan loppuun oikeastaan vain siitä halusta, että tahdoin nähdä muuttuuko loppu yhtään paremmaksi, ja muuttuihan se.

Kiehtovaa Readingin romaanissa on se, että Nostradamuksen asiantuntijana tunnettu kirjailija on ottanut tarinaan mukaan mustalaiset ja runsaan määrän kyseisen ihmisryhmän perinteitä ja tapoja. Mustalaisten kulttuurin kuvaus oli sinällään niin mielenkiintoista, että aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa kirjan ilman sen suurempia salaliittoja ja mystisesti kadonneita ennustuksia. Jos joku sattuu tietämään ennenvanhan mustalaisten tai romanien elämästä kertovia kirjoja, suositelkaa ihmeessä! 


Ihan sivumennen sanottakoon, hupaisalta tuntuu se, että melkein kaikissa näissä mysteerikirjoissa on myös mukana jokin salaseura monituhatvuotisine perinteineen, sekä pahis, jolla on jokin fyysinen poikkeuvuus. Tässä tapauksessa salaseuran virkaa hoitaa epämääräinen inkvisitioseura ja pahiksena heiluu mies, jonka silmissä ei ole ollenkaan valkuaisia. Näillä eväillä siis mennään.

Ei Nostradamuksen aikakirjat nyt kuitenkaan läpeensä huono teos ollut. En kuitenkaan usko, että viitsin lukea trilogian jatko-osia, jotka varmaankin ilmestyvät lähivuosina. Meneehän tämä kesälukemistona ja varmasti voisi innostaa sellaista lukijaa, joka on kiinnostunut Da Vinci -tyyppisistä mysteerikirjoista. Tosin tätä genreä tuntuu vaivaavan nykypäivänä runsaudenpula. Tällähetkellä epäkelpoisena äänikirjaversiona olisi Dan Brownin Kadonnut symboli, mutta katsotaan saanko sitä koskaan kuunneltua.

Nostradamuksen aikakirjat on luettu muuten myös Lukupaikassa sekä täällä. Onko joku muu lukenut tämän?

Suosittelen Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjoja hyvin varauksella mysteerikirjojen ystäville sekä niille, joita kiinnostaa Euroopan mustalaisten kulttuuri - kirjailijan mukaan tiedot perustuvat hänen tutkimuksiinsa, joten jotain perää niissä täytyy olla. Nostradamuksen aikakirjat kelvannee myös osaksi Totally British -haastetta kirjailijan kansallisuuteen vedoten!

Ken Follett: Eedenin vasara

Olen lukenut Ken Follettin Eedenin vasaran joskus monta vuotta sitten, mutta nyt tartuin siihen paikassa ja tilanteessa, jossa ei ollut muuta lukemista ja kaipasin kipeästi kirjaa käsiini.

Eedenin vasara edustanee Follettille tyypillistä jännityskirjallisuutta. Asetelmassa vastakkain ovat FBI:n poliisit, jotka selvittävät omituista terroristiuhkausta, sekä hippikommuuni, joka yrittää pelastaa laaksonsa voimalaitokselta. Romaanin kerronta vaihtelee oikeastaan kahden keskeisen hahmon välillä: Judy Maddoxin, joka on FBI:n naisagentti, sekä Priestin, joka on entinen rikollinen, nykyisin kommuunin karismaattinen ja vaikutusvaltainen johtohahmo.

Follettin romaani on mielenkiintoinen, sillä se asettaa vastakkain käsityksiä ns. hyvästä ja pahasta ja näyttää lukijalle vilahduksen terroristiepäillyn maailmasta, jossa pahat teot selitetään niitä seuraavalla hyvällä. En ole itse pahemmin lukenut jännityskirjallisuutta, joten en tiedä kuinka tyypillinen lajinsa edustaja Eedenin vasara on. Miksikään perinteiseksi dekkariksi sitä ei kyllä voi sanoa.

Follettille tyypilliseen tapaan romaani ei tyydy pelkästään selostamaan toimintaa, vaan Follett kantaa mukanaan myös mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden väliset suhteet ovat selvästi osa tarinaa. Vaikka hahmot eivät kenties muodostukaan kovin poikkeuksellisiksi verrattuna kirjallisuuteen ylipäätään, on kaikesta huolimatta viihdyttävää lukea hahmoista, jotka ovat jonkinlaisesta stereotyyppisestä olemuksestaan huolimatta edes hyvin laadittuja. Siitä pisteet Follettille.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan ja sujuvasti kirjoitetun jännärin.