Marko Hautala: Unikoira

Marko Hautala: Unikoira

Tammi 2012

224s.

Oma ostos

Marko Hautalan Unikoira löytyi kirjakaupan alehyllystä ja nappasin sen epäröimättä mukaani. Olen lukenut Hautalalta pari teosta ja niiden kalmankourainen tunnelma jotenkin vetoaa. Tosin kirjojen välissä täytyy pitää vähän taukoa: sen verran iholle Hautalan tekstit tuppaavat tulla.

Unikoira kertoo Joonaksesta, jonka elämä ei ole ollut tolallaan parisuhteen hajoamisen jälkeen. Hän lähtee etsimään itseään kummallisesta eidolon-terapiasta, joka tuo hänen elämäänsä uuden, hämmentävän ihmissuhteen ja unessa ilmestyvän koiran. 

Unikoira seikkailee unen ja toden rajamailla, myös lukijan mielessä. Se jättää lukijalle mahdollisuuden tulkita, mutta Hautalan tapaan tulee liki. Kertomus on lukemistani Hautalan romaaneista ehkä hämmentävin, enkä ole varma pääsinkö oikein tarinaan sisälle. Sen lukeminen oli raskasta ja ahdistavaa, mutta toisaalta palkitsevaa: kertomus imi mukaansa.

Hautalan kieli on vähäeleistä, mutta pitää lukijan otteessaan. Kaikesta huolimatta Hautala ei päästä lukijaansa helpolla. Lukukokemuksen muistijälki säilyy pitkään.

Suosittelen romaania kauhuteemoista kiinnostuneille lukijoille.

Daphne du Maurier: Rebekka

Daphne du Maurier: Rebekka

WSOY 1952

565s.

Kirjastotalon poistokärryistä

Viime yön näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Daphne du Maurierin Rebekkaa on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen, mutta nyt viimein sain tartuttua kirjaan ja rakastuin. Blogiani seuranneet tietänevät, että brittiläinen miljöö on heikkouteni; kesällä lukemani Mortonin Hylätyn puutarhan tavoin myös Rebekka sijoittuu Cornwalliin, jossa pääsin käymään menneenä kesänä. Saatan edelleen tuntea suolanmakuisen tuulen ihollani ja meren hiomien kivien kosketuksen. Ruohon tuoksun ja auringon poltteen. Kaikki se, löytyi myös Rebekan sivuilta.

Tarinan kertoja rakastuu itseään vanhempaan, mystisellä menneisyydellä varustettuun Maxim de Winteriin ja muuttaa hänen kanssaan Cornwallin rannikolle Manderleyn kartanoon. Talo on täynnä salaisuuksia ja suurin mysteeri on Rebekka. Maximin entinen vaimo, jonka nimi on kaikkien huulilla. Sinä olet niin erilainen kuin Rebekka, kertojalle sanotaan, ja mustasukkaisuus kasvaa hänen mielessään. Hän haluaisi olla yhtä hyvä ja onnistunut, yhtä pidetty kuin Maximin entinen vaimo, joka oli hienoja juhlia järkestänyt taitava kaunotar kertojan kokiessa itsensä ujoksi ressukaksi. Vähitellen tarinan juoni punoutuu auki ja paljastaa todellisuuden, joka on pukeutunut salaperäisen kaunottaren asuun.

Kirjassa kaiken läpi tunkeva brittiläisyys saa suorastaan kuolan valumaan ja alan googletella halpoja lentoja maahan, josta saa cream teata oikealla clotted creamilla, jossa mustarastaat ja punarinnat istuvat salaperäisten puutarhojen oksilla, ja jossa vanhat talot tuoksuvat menneelle ajalle (ja homeelle, mutta ei puhuta siitä nyt). Rebekassa on avaria ruohokenttiä, Atlantin rannalla olevia rantapoukamia, arvokkaan kartanon synkkää palvelusväkeä ja iltapäiväteetä. Kaikkea sitä, mitä brittinostalgialta voi kaivatakin.

Rebekka tuo mieleeni Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun. Siinä on samanlaista synkänjähmeää tunnelmaa, kuin edellämainituissa, mutta minusta Rebekan kerrontaratkaisu on oikeasti varsin kekseliäs ja kirjailija onnistui jujuttamaan minua juuri sopivan herkullisella tavalla. Vaikka tarina oli jossain määrin ennalta-arvattava ja Maxim de Winterin alentuva suhtautuminen nuoreen, naiiviin vaimoonsa välillä aika rasittava (ainakin nykynaisen näkökulmasta), pidin tarinasta paljon. Melkein harmittaa, että olen lukenut sen nyt, ja ihana lukukokemus on takanapäin.

Rebekka jätti minuun vaihteeksi matkakuumeen ja toisaalta kaipuun lukea uudelleen muutama rakas brittiklassikko. Pitääkö sitä aina lukea uutuuksia? Ehkä omistan tämän syksyn nostalgialle!

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ja erityisesti Englantiin sijoittuvien kirjojen ystäville.

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Tammi 2008

239s.

Kirjastosta

Elias Rosvik jättää rakastajattarensa. Eliaksen tytär Iiris katoaa. Maarian vastaanotolla käy outo, sulkeutunut poika, joka puhuu sisällään uivista kaloista. Marko Hautalan Itsevalaisevat rakentuu omituisista arjen kummallisuuksista, ihmisen sisällä uinuvasta pahasta, sekä hyytävän lakonisesta kerronnasta.

Olen lukenut Hautalalta aikaisemmin Torajyvät, joka oli todella vaikuttava ja mielenkiintoinen, kamala romaani. Itsevalaisevat onnistuu kutkuttavaan samalla tavalla: Hautalalla on kummallinen tapa kirjoittaa niin, että teksti menee ihon alle, sekä hyvässä että pahassa.

Itsevalaisevien juonta on vaikeaa selostaa paljastamatta lukijalle juttuja, jotka on hyvä oivaltaa itse. Henkilöiden kohtalot nivoutuvat toisiinsa, eikä Hautala käytä sanoja turhaan, vaan suhteellisen tiiviissä teoksella jokaisella sanalla on oma merkityksensä. Olen kirjan lukemisen jälkeen jotenkin ihan sanaton, enkä osaa oikein kuvailla fiiliksiä, jotka kirja herätti. Välillä se ällötti miltei huonovointisuuteen asti, välillä olin valmis ylistämään Hautalan neroutta maasta taivaaseen. Hämmentävä kirja kertakaikkiaan.

Kotimaisen kirjallisuuden kentällä on aika vähän hyviä kauhukirjailijoita (tai sitten en vain ole törmännyt niihin). Hautala osaa genrensä, mutta olen aika varma siitä, että en pysty lukemaan useampaa Hautalaa peräkkäin. Nämä vaativat tietyn mielentilan.

Suosittelen Hautalan Itsevalaisevia kauhunsekaisen realismin ystäville. Ei herkkiksille.

Aino Kallas: Sudenmorsian

Aino Kallas: Sudenmorsian

Otava 2007 (1928)

98s.

Kirjastosta

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätön käsky, jota totella täytyy, vaikka se kuolemaan ja kadotukseen veisi.

(Kallas: Sudenmorsian, s.31)

Olen lukenut Sudenmorsiamen joskus kouluikäisenä, jolloin en muistaakseni tajunnut sen balladinomaista kieltä, vaan pidin sitä ainoastaan vähän outona ja tylsänä (se oli myös aikaa, jolloin kaikki vähääkään fantasiaan tai spefiin liittyvä oli minusta äärimmäisen epäilyttävää ja välttämisen arvoista). Marraskuinen sää houkutteli tarttumaan kuitenkin uudemman kerran Sudenmorsiameen.

Aino Kallaksen romaani on tarina "riivatusta rakkaudesta". Metsänvartijan vaimo Aalo ei voi vastustaa suden kutsua, vaan vetäää suden turkin päälleen ja juoksee ihmissutena metsään. Hän onnistuu salaamaan toisen elämänsä joksikin aikaa, mutta lopulta Priidik saa tietää vaimonsa taipumuksista. Aalon on juostava korpeen muiden susien mukana. Noituutta ja pahuutta ei katsota Hiidenmaalla hyvällä, vaan kurja on sutena juoksevan ja metsän hengen kanssa yhtyvän naisen kohtalo.

Sudenmorsian on kieleltään mielenkiintoinen, vanhahtava ja merkillinen, mutta teemaltaan kiehtova tarina. Kielletyn rakkauden teema on romaanissa vahvana esillä. Jollain tavalla Sudenmorsiamen voi hyvinkin laskea ns. paranormaalin romantiikan kotimaiseksi esikuvaksi! Itselleni Sudenmorsiamesta tulee hyvinkin elävästi mieleen Brönten Humiseva harju. Salaperäinen, mystinen tunnelma kantaa romaanin läpi.

Sudenmorsian on lyhyt pieni kirja, mutta se jää mieleen pitkäksi aikaa. Vaikuttava, mielenkiintoinen ja vähän hämmentävä. Samanhenkisiä romaaneja (mielellään kotimaisia!) saisi suositella minulle, jos jollekin tulee mieleen? Nämä sopivat nyt vallan mainiosta marraskuun iltoihin.

Suosittelen Sudenmorsianta kaikille mystisten, kauhuhenkisten tarinoiden ystäville.

Ja hän huutaa - Splatterpunk-antologia

Ja hän huutaa - Splatterpunk-antologia

(Toim. Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta)

Tajunta media, Aavetaajuus 2014

224s.

Luettavakseni osui runsaasti verta ja suolenpätkiä sisältävä splatterpunk-antologia. En olisi luultavasti tarttunut kirjaan, ellei siinä olisi ystäväni novelli, tyylilaji on näet minulle ihan vieras ja kieltämättä antologian lukemiseen meni jokunen tovi, sillä kohtuullisen veripitoiset jutut pakottivat pitämään aina välillä taukoa. 

Splatterpunkista sanotaan Wikipediassa seuraavaa: Splatterpunk on kauhukirjallisuuden alalaji. Se syntyi 1980-luvun alkupuolella vastareaktiona suuren suosion saavuttaneen kauhukirjallisuuden pysähtyneisyydelle. Splatterpunk-termi on tarkoitettu rinnastukseksi scifin kyberpunk-termiin. Splatterpunk on luonteeltaan huomattavasti perinteistä kauhukirjallisuutta väkivaltaisempaa ja nihilistisempää. Perinteisten kauhuelementtien (vampyyrit, aaveet, jne.) käyttö on vähäistä ja niitä käsiteltäessä on usein tuotu uusia näkökulmia kuluneisiin aiheisiin. Perinteisten kauhuhirviöiden sijaan splatterpunkissa on usein keskitytty sarjamurhaajiin ja psykopaatteihin.

Kokoelmassa ovat mukana seuraavat novellit:

Mixu Lauronen: Ja hän huutaa
Tuomas Saloranta: Pornokauppa
Juha Jyrkäs: Itellajoonin blues
Dess Terentjeva: Ruho
Jani Kangas: Valaistunut
Markus Harju: Koodinimi Carpaccio
Nina Korento: Montmarten kyyhkyt
Matthew Pallasoja: Amurin varjoissa
Jyrki Pitkä: Kirurgi
Suvi Kauppila: Hopeasormi
Stig-Peter Lund: Hyvä nekrofiilis
Juri Nummelin: Lätterin suvun vaiheista
Irinja Itajara: Kuoriainen viemäriaukossa
Jussi Katajala: Orava osansa ottaa
Shimo Suntila: Jake Cannon vastaan veriviholliset
herrah: Mies junassa
Jussi K. Niemelä: Lebensraum

Minun on kovin vaikeaa arvioida novelleja yksittäin, varsinkin kun genre on muutenkin vieras. Kokonaisuutena antologia oli monipuolisella tavalla kamala, jokainen teksti toi lukijan eteen uudenlaisia kammotuksia. En voi sanoa, että olisin varsinaisesti pitänyt teksteistä, mutta jollakin inhottavalla tavalla ne olivat mielenkiintoisia. Joukossa oli myös muutama ovelasti rakennettu teksti, kuten historian lähteillä leikittelevä Juri Nummelinin Lätterin suvun vaiheista, sekä Jussi Katajalan Orava ottaa osansa, joka oli muuten verisen kokoelman sisällä niin huvittava (toivottavasti tarkoituksella!!), että se kaikessa absurdiudessaan pisti ihan naurattamaan. Novellien joukosta pitää myös nostaa esille minulle tutun kirjoittajan Dess Terentjevan Ruho, joka oli lyhyt ja ytimekäs, mutta voimakas teksti.

Tätä antologiaa ei kyllä voi herkimmille lukijoille suositella. Varaudu vereen ja eritteisiin!

Richard Matheson: Olen legenda

Richard Matheson: Olen legenda (I Am Legend, 1954)

Suomentanut: Vuokko Aitosalo

Kansi: Jarno Kantelinen

Vaskikirjat 2007

163s.

Richard Mathesonin Olen legenda on yksi vampyyri- ja zombiapokalypsikirjojen klassikoita. Maailmaa riivaa vampirismivirus, joka on tehnyt kaikista ihmisistä yöllä liikkuvia verenhimoisia vampyyreja. Kaikista paitsi yhdestä. Robert Neville taistelee yksinään eläviä kuolleita vastaan, suojaa talonsa vakosipuleilla ja tutkii syitä sille, miksi hirvittävä tauti on ottanut ihmiskunnan otteeseensa ja miksi vain hän on selvinnyt hengissä.

Mathesonin vampyyrit ovat verenhimoisia, öiseen aikaan liikkuvia olentoja, jotka vihaavat valkosipulia, pelkäävät uskonnollisia symboleita, ja jotka voi surmata iskemällä vaarman niiden kehoon. Matheson on kuitenkin vienyt vampyyrimytologian asteen verran tieteellisempään suuntaan, sillä Nevillellä on tarve selittää, mistä kaikki johtuu ja miksi tartunnan saaneiden keho reagoi sellaisella tavalla. Olen legenda poikkeaa siis aika tavalla Houkutuksesta, True Bloodista ja muista vampyyriteemaa hyödyntävistä romaaneista. No, kirjan alkuperäinen versio on kirjoitettu vuonna 54, joten lienee ihan ymmärrettävää, että se goottilaisen romantisoinnin sijaan vie tematiikkaa hiukan scifimpään suuntaan.

Ne käänsivät kalpeat kasvonsa häntä kohti kuullessaan moottorin äänen. Hän näki niiden kävelevän ulos autotallin avoimesta ovesta ja puri hampaansa yhteen. Miten typerä, turha tapa kuolla! 

Ne lähtivät juoksemaan autoa kohti leveänä rivistönä. Hän tajusi yhtäkkiä ettei voisi pysähtyä. Hän painoi kaasun pohjaan, auto puski väkijoukon lävitse ja kolme hyökkääjää kaatui nurin kuin keilat. Törmäykset ravistelivat autoa rajusti. Auton ikkunoissa vilisi kirkuvia kasvoja, ja niiden huuto sai Nevillen veren hyytymään. (Matheson: Olen legenda, s.36)

Neville on kuitenkin vahvoilla. Hän liikkuu vain valoisan aikaan, jolloin viruksen saaneet vampyyrit ovat horroksessa. Hän on ottanut missiokseen tuhota kaikki vampyyrit ja etsiä parannuskeino, jonka avulla olisi mahdollista pelastaa edes muutama. Öisin Neville sulkeutuu hyvin varustettuun taloonsa, jonka hän on eristänyt vampyyrien hyökkäyksiä kestäväksi. Yksinäisyys on piinaava, mutta Neville hukuttaa surun ja ikävän alkoholiin, hän on päättänyt ettei kuole.

Romaanin loppu on lohduton ja tuo jollain tavalla mieleen Beckettin Genesiksen, jonka luin viime vuoden puolella. Lähinnä Olen legendassa toistuu ajatus enemmistön muuttumisesta vähemmistöksi. Ylivertaisena itseään pitävä ihmisrotu unohtaa niin helposti, että asena luomakunnan hallitsijana on myös helposti menetetty. Neville suhtautuu kohtaloonsa tyynesti ja jättää lukijan katselemaan viimeistä sivua turtuneena.

Suosittelen Richard Mathesonin romaania Olen legenda klassikoiden ystäville. Myös niille, jotka ovat kiinnostuneet vampyyri-, scifi- ja kauhukirjallisuudesta.

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenosen Se ken tulee viimeseksi on kuolema osui luettavakseni ihan sattumalta, eikä minulla ollut mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. 80-luvun kauhuklassikko osoittautui viihdyttäväksi ja vähän värisyttäväksikin luettavaksi.

Snidi ja Epe ovat olleet kavereita pikkupojista saakka, Helsinkiläisessä kerrostaloyhtiössä kasvaneiden lasten elämään kuuluu normaalin koulupojan arjen lisäksi myös yliluonnollisia elementtejä, jotka tuntuvat lapsen mielikuvitukselta, järkkyneen nuoren harhoilta tai myöhemmin joltakin ihan muulta. Tarina on ehkä kliseinen 666-viittauksineen, mutta siinä on hämmentävää kerrontaa ja erikoisia juonikuvioita, jotka pitävät lukijan otteessaan. 

Se pukeutu jostain vitun ylijäämävarastomyymälästä hankittuihin tummiin teryleeneihin ja ruudullisiin flanellipaitoihin tai poolokauluksisiin banloneihin ja Instrun terveyskenkien näköisiin monoihin ja jos sillä oli joskus farkut niin ne oli jotkut ihmeelliset 60-luvun alaspäin levenvät, ja kun se joutu just silloin syksyllä sairaalasta päästyään hankkimaan rillit, niin tietysti nekin oli semmoset perttijotunit ja fleda sillä oli aina silleen ihmeellisesti kynitty niinku joku vitun kananperse.

(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema s.70)

Kirjan kerronta vaihtelee ovelasti Snidin ja Epen pätkien välillä, mutta vaikka kertojaa ei erikseen ilmoiteta kappaleiden alussa, ei lukija voi erehtyä, sillä noin erilaisilta Nenonen on saanut pojat kuulostamaan. Tarina hyppii myös aikatasoissa, mutta se ei tee lukemisesta hankalaa vaan pikemminkin tuntuu loogiselta tarinan etenemistä ajatellen.

Jollain tavalla kirjassa minuun teki suurimman vaikutuksen nimenomaan nuorten elämän kuvaus ja se, miten yliluonnolliset elementit hiipivät tarinaan mukaan kuin varkain. Varsinkin, kun en ollut edes tajunnut ryhtyneeni lukemaan kauhukertomusta. Vaikka kauhutematiikka tuntui olevan peräisin 80-luvun urbaanilegendoista, pääsi tarina silti yllättämään.

Mult oli kyllä vähän aikaa pallo totaalisen hukassa, ku mä näin sen talon mihin Stidi oli muuttanu asumaan. Mä vaan stondasin siin kadulla niska kenossa ja monttu auki ku joku vitun öö.

(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema, s.143)

Suosittelen kirjaa kauhutarinoiden ja urbaanilegendojen ystäville.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama (Gummerus 2009)

No voi hyvät hytinät. Elän ilmeisesti vaihetta, joka jostain syystä altistaa minut lukemaan sellaisia kirjoja, joista en pidä tai joita en tajua. John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut kirjailijalta Ystävät hämärän jälkeen sekä Kuinka kuolleita käsitellään ja pidin kummastakin. Ihmissatama on ollut minulla joskus aikaisemminkin kirjastosta lainassa, mutta viimeksi se jäi kesken (paha tapa). Olisi jäänyt nytkin, ellen olisi ollut niin itsepäinen.

Ihmissatamassa Anders ja Cecilia lähtevät kuusivuotiaan tyttärensä Majan kanssa retkeilemään kesämökkisaaren läheisyydessä olevalle majakalle. Maja katoaa, eikä hänestä löydy jälkeäkään. Tarinassa hypitään menneen ja nykyhetken välillä ja vähitellen lukijalle paljastuvat niin saaren salaisuudet kuin sen mielenkiintoiset ihmiskohtalotkin.

Olin tarinan juonesta koko ajan ihan ulalla, mutta Lindqvist onnistuu luomaan maagisesti saariston salaperäisen ja merentyrskeisen tunnelman. Kirja ei todellakaan ollut kevyt eikä helppo, sillä yliluonnollisten elementtien ohella se henkii pohjoismaalaista melankoliaa ja synkkyyttä, joka tulee melkeinpä liian lähelle. Kirja on ahdistava, eikä se oikein tempaa mukaansa, vaan masentaa synkillä kuvauksilla ja olotilalla, joka antaa ymmärtää, ettei kaikki välttämättä pääty hyvin. Ihailen kuitenkin meren voimaa, jonka kirjailija on saanut vangituksi tarinaan. Ihmissatama on todella vaikuttava kokonaisuus, vaikka tarina jääkin oudoksi ja irralliseksi.

Minulla on ollut aina hiukan hankaluuksia lukea kauhugenreen sijoittuvia kirjoja, koska niiden tunnelma on outo ja jotenkin vieraannuttava. Törmään samaan ilmiöön oikeastaan aina, kun yritän lukea yliluonnollisilla elementeillä maustettuja kauhukirjoja. Kauhun tunnelma onkin hankala asia, sillä lukiessa sitä ymmärtää, mikä merkitys esimerkiksi kauhuelokuvien musiikilla on. Ihmissatama jättää epämiellyttävän olon, joten ainakin kammottavan tunnelman luomisessa Lindgvist onnistuu.

Suosittelen kirjaa pohjoismaisen kauhun ystäville.

Charlaine Harris: Pedon veri

Charlaine Harris: Pedon veri (Gummerus 2012)

Kuka juuri muutama kirja sitten sanoi, ettei aio lukea vähään aikaan vampyreista? No, Sookien tarinat ovat jonkinlainen poikkeus, koska niitä ei missään nimessä voi ottaa liian vakavasti. Pedon veri oli kuten aikaisemmatkin Sookie Stackhouse -sarjaan kuuluvat kirjat: kevyttä ja aivotonta vampyyrihömppää.

Olin vihainen vähän kaikille kun ajoin sinä iltana kotiin. Minulle tulee aina välillä sellaisia puuskia. Ehkä niin käy jokaiselle. Se johtuu varmaan kuukautiskierrosta tai jostain muusta kierrosta. Tai ehkä tähtien asennosta. (Harris: Pedon veri, s. 122)

Sookiella on ollut elämässään vauhtia siitä saakka, kun vampyyrit astuivat ulos arkuistaan ja hän tapasi vampyyri-Billin, joka johdatteli hänet mukaan yön salaperäiseen maailmaan. Nyt Bill on menneen talven lumia, sillä Sookie on verisiten sidottu viikinkikomistus Ericiin. Veriside on löyhä tekosyy, sillä Sookie on tuntenut Ericiin vetoa miltei alusta saakka. Nyt Sookien elämään on tullut vieläkin lisää jännitystä, sillä myös muodonmuuttajat aikovat paljastaa todellisen luontonsa ihmisille. Eikä Sookien keiju isoisoisästäkään tunnu olevan pidemmän päälle muuta kuin harmia.

"Minun täytyy siis varoa lähestymästä keijuja, koska kimppuuni saatetaan käydä milloin tahansa siksi, että olen Nialin lapsenlapsenlapsi."
     "Aivan. Keijujen maailmassa on hirvittävän vaarallista, varsinkin nyt. Se on yksi syy siihen, miksi olemme päättäneet elää ihmisten keskuudessa." Claude vilkaisi Claudinea, joka ahmi nugetteja aivan kuin olisi joutunut näkemään nälkää. (Harris: Pedon veri, s. 145)

Sookielle käy selväksi, että hänen isoisoisänsä viholliset yrittävät hankkiutua hänestä eroon. Bon Tempsissä tapahtuu jälleen kerran myös murha, jolla näyttää olevan jotain tekemistä muodonmuuttajien paljastuksen kanssa. Sookie on jälleen joutunut vaaraan, josta hänen pitäisi yrittää selvitä ehjin nahoin.

No niin, ehkä tämä ei kuitenkaan ollut niin kovasti vampyyripainotteinen kirja. Harris tuntuu jo itsekin kyllästyneen pimeässä viihtyviin henkilöhahmoihinsa, sillä tässä romaanissa leijonan osan syövät keijut ja muodonmuuttajat, jotka rikastuttavat yliluonnollisten olentojen hahmogalleriaa läsnäolollaan. Minulla on tältä osin hyvinkin hatarat käsitykset kansanperinteen vastaavista olennoista, mutta keijut vaikuttavat jäätävän kammottavilta otuksilta samaan tapaan kuin muutamassa muussa romaanissa, jossa ne ovat esillä (esimerkiksi Melissa Marrin Ilki ihana, sekä Kiesten Whiten Paranormaali ja Yliluonnollisesti. )

On virkistävää lukea kevyttä hömppää. Olen käytännössä sitä mieltä, että Harrisin juoni alkaa polkea paikallaan, enkä jotensakaan pysty näkemään mitään järkevää ja toimivaa loppua koko kirjasarjalle. Kai tämä kaikki jossain vaiheessa päättyy, mutta se, onnistuuko Harris pitämään lukijansa tyytyväisinä loppuun saakka jää nähtäväksi. Kenties mukaan saadaan taas lisää yliluonnollisia olentoja, murhia ja verellä mässäilyä? Vai valitseeko Sookie helpon ja tavallisen elämän? 

Pedon veri jättää jälleen avonaisia kysymyksiä, jotka saavat luultavasti tarttumaan myös seuraavaan romaaniin. Kannattaa lukea, jos on jäänyt sarjaan koukkuun niin kuin minä näköjään olen...

Matt Haig: Radleyn perhe

Matt Haig: Radleyn perhe (Atena)

Sain NaNoWriMo-tekstini maagiseen 50 000 sanaan muutama päivä sitten. Luin Matt Haigin Radleyn perheen jo marraskuun alussa, mutta minulla ei ole ollut tippaakaan ylimääräistä energiaa niin, että olisin saanut toimeksi kirjoittaa siitä edes muutaman sanasen. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut sen verran aikaa, etten hirveän hyvin muista mitä siinä tapahtui. Osittain tästä voinee päätellä, että kirja ei muutenkaan jäänyt erityisesti mieleeni.

Radleyn perhe vaikuttaa ulospäin aivan tavalliselta perheeltä. He ovat kuitenkin vampyyreja. He yrittävät elää normaalia elämää, mutta kun ominaisuuksistaan tietämätön teinityttö erehtyy murhaamaan ihmisen, ovat hyvät neuvot tarpeen. Radleyn perheen vanhemmat joutuvat turvautumaan apuun, joka ei välttämättä ole hyvä idea. Veri houkuttelee niitäkin, jotka ovat sen kiusauksista päättäneet vapaaehtoisesti luopua.

Lukiessani tätä kirjaa, minulle tuli viimeistään selväksi se, että olen kurkkua myöten täynnä vampyyreja. Kaikki sen veren kanssa läträäminen vain inhottaa. Onpa kyseessä miten klassinen hahmo hyvänsä, voinen todeta, että olen vähäksi aikaa saanut todella tästä sakista yliannostuksen. Vampyyrit ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin samanlaisia; okei, jotkut kimeltelevät, jotkut palavat auringossa, toiset nukkuvat arkussa ja jotkut roikkuvat pää alaspäin kuin lepakot. Samaa porukkaa kaikki tyynni. Miten kliseisestä muka saisi aikaiseksi mitään muuta kuin kliseistä?

En myöskään juurikaan pitänyt kirjan tyylistä. Haig kirjoittaa melko moniselittäistä tekstiä, mutta jostain syystä preesensin lukeminen uuvutti minut ja tuntui siltä, että tähän tarinaan se ei toiminut vaan latisti tunnelman. Jollain tavalla tarina oli myös kovin ennalta-arvattava, tai sitten vain tämä kaikki vampyyriys alkaa olla minulle liikaa ja lähtökohta on se, että en odota kirjalta kovin suurta lukuelämystä. Ehkä vain täytyy todeta, että tämä genre saa hetkeksi nyt jäädä.

Arvosteluita muualla: Luettuja maailmoja, Kirjamielellä, Yöpöydän kirjat.

Suosittelen aikuisemmille vampyyrien ja perherdaamojen ystäville.

Kauhua kekrinä

Amerikkalaishenkinen halloween näkyy nykyisin turuilla ja toreilla aina, kun lokakuun illat pimenevät ja marraskuu on koittamassa. Pyhäinmiestenpäivän aikaan vietettävä halloween ei hae esikuvaansa kovin kaukaa, sillä ennenvanhan Suomessa juhlittu ja vietetty kekri nostaa niin ikään hämärän rajamailla kulkevat henkiolennot ihmisten ilmoille. Suomessa kekriä juhlittiin mikkelinpäivän ja pyhäinmiestenpäivän välisenä aikana. Kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä ja loppumista. Kansanomaisen ajanlaskun mukaan kekri onkin ollut vuoden loppu ja uuden alku. Sadonkorjuukautta seurasi pelottava jakoaika (kekristä marttiin), jolloin henget ja vaaralliset voimat olivat liikkeellä. Iloista sadonkorjuun juhlaa, kekriä seurannut henkien aika vaati huolellisuutta, sillä silloin oli suurempi riski sairastua tai joutua onnettomuuteen.

Varsinainen halloween-juhlinta perustuu kelttiläiseen kekriin, samhainiin, jota niin ikään vietettiin sadonkorjuun päätteeksi. Erityisesti alunperin Brittein saarilta alkunsa saanut juhla on levinnyt maailmalle karnevalistiseksi kummitusten ja mörköjen juhlaksi. Jokainen voi itse päättää tahtooko juhlia kelttiläiseen mytologiaan perustuvaa halloweenia vai valita sen sijaan kotoisen kekrin.

Minä aloitin kummitusten ja vainajien juhlan vieton jo viikko sitten käydessäni kuuntelemassa Turun filharmonisen orkesterin kauhukonserttia, jossa kapellimestari Atso Almilan johtama orkesteri soitti kauhuelokuvista tuttuja musiikkeja. Oli hienoa, miten paljon teemaan oli jaksettu panostaa aina aulatarjoilusta lipuntarkastajien asuihin saakka. Ja mikä sen viihdyttävämpää kuin hyytävä klassinen musiikki taitavasti soitettuna ja johdettuna.

Kauhuteema ulottuu helposti myös kirjallisuuteen. Pelottavin ikinä lukemani kirja on Barbara Erskinen Keskiyö on yksinäinen paikka. En muista kirjasta mitään muuta kuin sen, että pelkäsin julmetusti sitä lukiessani. Mikä on pelottavin kirja, jonka sinä olet lukenut?

Muita kauheuksien yöhön sopivia kirjoja ovat esimerkiksi Mia Vänskän Saattaja, Klassikot Mary Shelleyn Frankenstein ja Bram Stokerin Dracula, ja mikseipä myös Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka luo kauhun tunnetta hienovaraisin keinoin.

Kauheuksista päästään toisenlaiseen jännitykseen, nimittäin huomenna on marraskuun ensimmäinen ja NaNoWriMo alkaa. Marraskuu voi olla lukemisen puolelta vähän hiljaisempi kuukausi, mutta täällä kaikesta huolimatta ollaan ja kirjoitellaan minkä keritään...

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja (Atena 2011), 308s.

Liljasta tuntui kuin kaikki hänen ruumiinsa onkalot olisivat äkkiä täyttyneet jääkylmällä vedellä. Hän huusi Kristiinan nimeä uudelleen ja kuuli värinän äänessään, mutta Kristiina ei edelleenkään kääntynyt katsomaan. Jatkoi vain sienten kanssa touhuamista, napsi yhden noista vaaleista toukanpäistä kerrallaan ja pisti sen tyytyväisen näköisenä koriinsa. (Vänskä: Saattaja, s.123)

En ollut kuullutkaan Mia Vänskän Saattajasta, ennen kuin kirja tuli esille Leirinuotiolla, jossa erään leiriläisen käsikirjoitus toi monen mieleen Vänskän esikoisen. Kun sitten näin kirjan kirjastossa, nappasin sen oikopäätä mukaani ilman sen suurempia ennakkokäsityksiä tai -odotuksia. En ole pahemmin lukenut kauhukirjallisuutta, joten genre on vieras, enkä siinäkään suhteessa osannut odottaa mitään. Paitsi ehkä kylmiä väreitä.

Saattaja kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka palaa avioeron jälkeen lapsuuden kotitaloonsa. Talossa tapahtuu kummallisia asioita ja Lilja joutuu ottamaan vastaan tehtävän toimia eksyneiden sielujen saattajana. Rakastan kirjan suomalaisperäisiä myyttejä, metsänpeittoa ja manan maita. Vänskä on poiminut teokseensa onnistuneesti sellaisia myyttisiä teemoja, jotka nykyihmisen maailmankuvasta ovat jo kadonneet. Kirja on monessa mielessä hyvin suomalainen, mutta ei häiritsevällä tavalla.

Olen huono kauhukirjallisuuden lukija, koska pidän genren tyylipiirteitä usein huvittavina, enkä kaiketi osaa pelätä silloin kuin pitäisi. Ainoa oikeasti kauhua herättänyt kirja taitaa olla Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään (okei, myös Watersin Vieras kartanossa oli upea, vaikka ei kovin pelottava), mutta muuten vain kikattelen itsekseen räpsyville valoille ja seiniltä putoileville tauluille. Jos törmäisin niihin oikeassa elämässä, pelästyisin varmasti, mutta kirjan sivuilla kaikki on toisin. Minulle Saattaja oli lähinnä kurkistus rakkaaseen mytologiamaailmaan; siitä olisin lukenut enemmänkin.

Vänskä on onnistunut ymppäämään kertomukseensa kaikenlaisia traumoja aina parisuhdeväkivallasta anoreksiaan. Jotenkin tuntuu siltä, että teemoja olisi voinut olla vähemmänkin. Jäin myös miettimään Liljan ikää, sillä minusta hahmo tuntui paljon nuoremmalta kuin hön tarinan mukaan oli. Ehkä väärä ensivaikutelma sai aikaiseksi sen, että en pystynyt tarinan edetessä suhtautumaan hahmoon niin kuin kai olisi ollut tarkoitus.

Joka tapauksessa Vänskä on rakentanut hienon kertomuksen, jonka kauhuelementitkin varmasti aukeavat sellaiselle, joka genrestä pitää. Vanhassa talossa asuvan on kieltämättä helppo ajatella pelottavaa kellaria ja natisevia nurkkia. Ehkä mielipiteeni kirjan kammottavuudesta muuttuu, kun pääsen kotiin ja sytytän kynttilät (jotka muuten välillä sammuilevat itsestään, koska ilmavirrat puhaltelevat miten sattuu).

Suosittelen Saattajaa kotimaisen kauhukirjallisuuden ystäville, sekä niille, joita suomalaismytologisin maustein väritetty tarina kiehtoo.

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Juhannus ja verenimijät. Ympärilläni leijailee pieni inisevä parvi, kun luen Charlaine Harrisia kesäkodin kuistilla. Mikäs siinä, pääseepähän tunnelmaan.

Sookien ja erillaisten yliluonnollisten olentojen vaiheista kertova kirjasarja etenee kuudenteen osaansa. Näitä lukee näppäränä välipalana, jos harlekiiniromaanit eivät innosta. Pahan veren valtakunnassa Sookie päätyy ihmistiikeri -poikaystävänsä kanssa
Chicagoon jonkinlaiseen vampyyrien kokoukseen, jossa mennään naimisiin ja käydään erilaisia oikeudenkäyntejä. Ja juostaan pakoon pommeja.

Tämä oli nyt vähän sellainen välipalakirja monella tapaa. Koska suurin osa kirjan tapahtumista sijoittui Chicagoon, ei mukana ollut juurikaan vanhoja tuttuja henkilöhahmoja. Tapahtumatkin olivat vähän sitä sun tätä ja jäi sellainen vaikutelma, ettei kertomuksessa oikeastaan tapahtunut mitään kovin käänteentekemää. Sookie vihoittelee Billille ja fiilistelee tuntemuksiaan Ericiä ja ihmistiikeriään kohtaan. Vaan toisaalta: missäpä näistä kirjoista mitään merkittävää tapahtuisi?

Tänä vuonna on kaiketi ilmestymässä vielä pari suomennettua osaa, eli nähtävästi sarjasta riittää lukemista vielä hetkeksi. Tämän jälkeen pitäisi löytää jotain vastaavanlaista kevyttä ja vaikka hivenen paranormaalia hömppää, jota olisi kiva lukea välipalana silloin, kun ei jaksa lukea mitään älykästä. Saa suositella, jos on ideoita.

Suosittelen luettavaksi kyseisen kirjasarjan ystäville. Varmaan nämä kannattaisi lukea alkukielellä, mutta jos minun tapaani on laiska, niin käännösversiotkin ovat ihan kelvollisia.

Marko Hautala: Torajyvät

Marko Hautala: Torajyvät, Tammi 2011

Vastarannankiiski taas täällä. Minua välillä melkein harmittaa se, että nykyään kirjablogeissa "suositut uutuudet" ilmestyvät lukuun aina kertarysäyksellä eli toisin sanoen samat kirjat arvostellaan melkein samaan aikaan monissa blogeissa. Osittain tämä selittyy arvostelukappalekäytännöllä, osittain sillä, että suurin osa kirjablogien pitäjistä nyt vaan sattuu olemaan kiinnostunut uutuuksista. Olen itse jotenkin ollut tämän virran ulkopuolella. En lähtökohtaisesti pyydä arvostelukappaleita ja luen vähän mitä sattuu kirjastosta eteen osumaan. Siksi olenkin äärettömän innoissani siitä, että olen törmännyt melkein uuteen (2011) kirjaan, joka on kotimainen, ja jota ei ole jo arvosteltu jokaisessa kirjablogissa.

Marko Hautala oli minulle ihan vieras juttu, ennen kuin joku suositteli lukemaan hänen kirjojaan. Löysin Torajyvät sattumalta kirjastosta ja nappasin sen mukaani, vaikka viime aikoina tekemistä on ollut huomattavasti enemmän kuin aikaa lukea. Hyvä että nappasin, sillä olen tainnut löytää uuden suosikkikirjailijan itselleni.

Torajyvät -romaanissa kulkee kaksi päällekkäistä tarinaa, joista toinen sijoittuu 1600-luvulle Spegelön saarelle, jonne haaksirikkoutunut kaleeri kuljettaa mukanaan noituudesta syytetyn Jakob Mörtin. Toisessa tarinassa Jenni matkustaa miehensä Aaronin ja Miro poikansa kanssa saarelle tapaamaan sisartaan, joka hoitaa Markusta, Aaronin poikaa ja Jennin rakastettua, joka on saanut aivovamman autokolarin seurauksena. Saippuaoopperamainen ihmissuhdesoppa kääntyy kauhusävyjä saavaksi jännitysnäytelmäksi, joka tuo mieleeni John Ajvide Lindgvistin romaanin hyytävän ilmapiirin. Torajyvät ei silti ole silkkaa kauhunäytelmää, vaan kyseessä on monitasoinen teos, jonka kaikkia ulottuvuuksia on vaikea ensilukemalta edes käsittää.

Torajyvät vangitsi lukijan mystiseen tunnelmaansa. Hautalan kieli on hienoa ja pidän tyylistä, joka ei paljasta lukijalle heti kaikkea, vaan jättää kysymyksiä ilmaan vielä senkin jälkeen, kun kirjan on laskenut käsistään. En malttanut olla lukematta kirjaa loppuun kertarysäyksellä. Hankin taatusti käsiini Hautalan muutkin kirjat. Kirjailijan blogissa kannattaa muuten käydä kääntymässä!

Sitten olenkin ihan kauhean ihmeissäni, kun etsin googlella kirjaan liittyviä blogiarvioita, enkä löydä yhden yhtäkään. Onko tosiaan niin, että kyseistä romaania ole vielä noteerattu blogimaailmassa, vai olenko pudonnut kärryiltä pahemmin kuin kuvittelinkaan?

Suosittelen Marko Hautalan Torajyvät -romaania niille, jotka haluavat lukea jännittävän ja kauhuelementtejä sisältävän, mystisen romaanin. Osallistun tällä myös Satun luetut -blogin minihaasteeseen, jossa piti lukea saarelle sijoittuva romaani.

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Jatkan vuottani verisissä merkeissä lukemalla Charlaine Harrisin Verta sakeampaa (Dead as Doornail, 2005), joka jatkaa siitä mihin edellinen Sookien elämästä kertova kirja jäi. Tämä romaani pitää sisällään valitettavan vähän romantiikkaa, mutta sitäkin enemmän kosijoita.

Joku vainoaa muodonmuuttajia ja Sookie joutuu tahtomattaan sekaantumaan ihmissusien johtajanvaihdosseremonioihin. Ericiä harmittaa, ettei hän tiedä mitä on tullut tarjoilijatyttösensä kanssa peuhanneeksi muistinmenetyksensä aikana ja suunnilleen kaikki muut urokset, jotka ovat kiinnostuneita Sookiesta, ovat mustasukkaisia kuka kenellekin. Sookie pysyy koko kirjan aikana siveellisenä, eikä ryhdy sen syvällisempään suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka tarjontaa riittäisi. Mystinen muodonmuuttajien vainoajakin selviää, ja pienoinen kipinöinti Sookien ja viikinkivampyyrin välillä jatkuu. Siinä tärkeimmät.

Kirjoitin edellisesti Harrisin kirjasta kommentoidessani siitä, miten minua ärsyttää kun kaikki asiat toistetaan jokaisessa kirjassa aivan kuin lukija ei muistaisi olennaisia yksityiskohtia muutenkin. Huomasin tätä kirjaa lukiessani toisenkin maneerin, joka näkyy olevan Harrisille tyypillinen. Jokaisesta uudesta hahmosta kerrotaan tärkeänä tietona tämän tarkka pituus. Minusta on hassua, että kirjoittaja kokee tärkeäksi mainita uuden vampyyrilurjuksen olevan noin sataseisemänkymmentäviisisenttiä pitkä. Tietysti ulkonäköön liittyvät seikat voivat olla hahmon persoonan kannalta olennaisia, mutta jossain vaiheessa minua alkoi ihan tosissaan naurattaa kun koko kirjan väki marssi edessäni rimpsuna numeroita. Se taitaa vain olla sellaisia asioita, joita en itse ikinä tule miettineeksi!

No. Oli tämä silti viihdyttävä.

Suosittelen luettavaksi jos genre kiinnostaa ja aikaisemmat kirjat ovat tuttuja. Minulla tulee näiden lukemiseen nyt pienoinen tauko, koska lähiseudun kirjastoista kaikki mokomat ovat lainassa (myös englanninkieliset! Tarkistin!). En viitsi näitä omaan hyllyynkään ostaa, joten pitänee odottaa, että ne ovat taas saatavilla.

Charlaine Harris: Veren imussa

Kun muut olivat viime yönä rellestämässä ja juhlimassa vuoden vaihtumista, minä lojuin sohvalla ja luin Charlaine Harrisin Veren imussa (Dead to the World, 2004). Ei hassumpi tapa viettää uusi vuosi.

Sookien vanha heila, Bill, on lähtenyt lätkimään ja Sookie päättää vuodenvaihteen (!) kunniaksi pysytellä poissa vaikeuksista. Päätös on hankala pitää, kun komea viikinkivampyyri Eric säntäilee muistinsa menettäneenä pitkin metsiä ja päätyy Sookien hoiviin. Pahat noidat ovat vieneet Ericin muistin ja kaiken päälle Sookien velikin onnistuu katoamaan. Siinä ainekset ihan viihdyttävään kirjaan.

Olen näköjään alkanut oivaltaa mikä koukku näissä Harrisin kirjoissa piilee. Silkan parodian lisäksi näissä on ihan kivaa ihmissuhdemättöä, ja kyllähän nämä aina harlekiinipokkarit voittavat. Sitä paitsi se viikinkivampyyri on söpö, mutta sen varmaan kaikki jo tiesivätkin?

Minua pikkuisen harmittaa se, että Harris kertaa aina kunkin kirjansa alussa melko perusteellisesti Sookien taustaa. Tämä tuntuu turhalta, koska en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi lukemaan tätä kirjasarjaa sattumanvaraisesti mistään muusta kuin ensimmäisestä osasta lähtien. Siksipä kaikenlainen toistaminen tuntuu hiukan hölmöltä. Sookienkin yliluonnolliset kyvyt alkavat olla tässä vaiheessa tuttua kauraa ja ellei mitään uutta sanottavaa ole, en keksi miksi vanhaa pitäisi toistaa uudelleen.

Tämä oli kumminkin kiva. Seuraava osa odottaa jo, eli näköjään saan vuoden ensimmäiset päivät sujumaan varsin mukavasti. Käykää myös katsomassa mitä Marjis ja Morre tykkäsivät.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka tahtovat viihdyttää itseään vampyyrihötöllä ja tykkäävät komeista viikinkimiehistä, jotka ovat kuolleita mutta viriileitä.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi + pohdintaa vampyyrikirjallisuudesta

(Vampyyri-) maailmanvalloitukseni jatkuu. Ostin Kylmäveristen klubin pokkariversion ollessani käymässä vieraassa kaupungissa (ilman kirjaa!) ja päädyin taas kirjakauppaan hakemaan lohtua. Luulen, että olen alkanut ymmärtää, mikä viehätys näissä Harrisin vampyyrikirjoissa on. Ei nämä nyt ihan hirveän vakavastiotettavaa luettavaa ole, mutta ei varmaan tarvitse ollakaan.

Kylmäveristen klubissa Sookien vampyyripoikaystävä Bill katoaa, ja Sookie lähtee selvittämään asiaa hurmaavan ihmissuden ja viikinkivampyyri Ericin kanssa. Kirja on melko lailla samanlaista koheltamista kuin aikaisemmatkin osat, mutta hyvin tämän parissa viihdyin illan, kun kytkin päästäni pois asetuksen "lue älykästä korkeakirjallisuutta" ja valitsin sen sijaan "viihde" vaihteen päälle.

Ei Kylmäveristen klubista sen enempää, koska en ehkä osaa lähteä näitä yksittäisinä kirjoina sen syvällisemmin analysoimaan. Sen sijaan vampyyrikirjallisuudesta hiukan yleisemmin.

Minä ja vampyyrikirjallisuus?

Minun ensimmäinen kosketukseni vampyyrikirjallisuuteen tapahtui lapsena, kun isä luki minulle "iltasatuna" Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -kirjasarjaa. Isän mielestä kirjat olivat "tunkkaisia", enkä minäkään niistä erityisemmin innostunut. Eli ensimmäinen kosketukseni genreen ei kannustanut tarttumaan aiheeseen myöhemmälläkään iällä.

Olen jotenkin aina kokenut vampyyrit äärimmäisen kliseiseksi ja mauttomaksi aiheeksi, ja siksi välttänyt genreen kuuluvien kirjojen lukemista. Stephenie Meyerin Houkutus päätyi minulle luettavaksi ihan sattuman kaupalla muutama vuosi sitten, ja yllättäen kirjasarja tempaisikin minut mukaansa. Ehkä johtuen siitä, että Meyer nimenomaan muokkasi vampyyreihin liittyvät kliseet vähän uuteen uskoon. Vaikka kirjat olivat minusta naiiveja ja selvästi teineille suunnattuja romansseja, ne olivat silti ensimmäinen aikuisiän kosketukseni aiheeseen. Pikku vampyyrin tunkkainen haju alkoi haihtua.

Meyerin kirjasarjan luettuani silmäilin hieman muitakin aiheesta kirjoitettuja romaaneja. Anne Ricen jopa kulttimaineeseen nousseet kirjat eivät sytyttäneet tippaakaan, vaan palattiin taas pimeisiin Dracula-kuvioihin. Harrisin kirjat taas ovat osoittaneet, että genreä voi hyödyntää myös hauskasti. Olen aika varma, että vampyyrikirjojen vannoutunutta ystävää minusta ei kuitenkaan koskaan tule. Ne klassikot, jotka kirjoittavat vampyyrit sellaisina, kuin vanhat kansantarinat kertovat, eivät vakuuta minua. Sen sijaan hömppää ja teinidraamaa tulee luettua helpommin: ehkä juuri siksi, miten kaukana ne ovat alkulähteestään. Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, oli sen sijaan poikkeus: kalmainen vampyyritarina, joka kyllä vei minut mukaansa.

Vampyyrikirjallisuudesta yleensä

Tarinat vampyyreistä perustuvat ikivanhoihin myytteihin, jotka ovat peräisin aina muinaisen Babylonian deminitarustoista, Egyptiläisistä myyteistä sekä Homeroksen Odysseiasta. Mitä ilmeisimmin kyseessä on äärimmäisen vanha taruolento, jonka synnyn on epäilty perustuvan mm. verta imeviin lepakoihin, kannibalismiin, katalepsiaan jonka aiheuttama kuolemaa muistuttava tila on herättänyt kauhua, vesikauhuun, sekä yleisesti kristinuskon vaikutukseen. Ilmiö on kuitenkin alkanut elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa, jonka seurauksena vampyyristä on muodostunut eroottinen ja entistä enemmän ihmisen kaltainen hahmo.

Lisää vampyyreista ja niiden suosiosta mm. Yle: Vampyyrit iskevät entistä lujempaa, UtuOnline: Vampyyrien evoluutio,  Helmi: Vimmaiset vampyyrit, Hanna Kuisman opinnäytetyö, Jyväskylän yliopisto: Pimeydestä päivänvaloon, 2000 -luvun vampyyri, kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja

Hyväksi kysymykseksi (johon varmaan joku viisaampi osaa vastata) jää se, mikä vampyyreissa viehättää? Meyerin sarjan suosion seurauksena myös paranormaalit rakkaustarinat ovat kokeneet uuden tulemisen, mutta ainakin minulle on jäänyt mysteeriksi se, miksi jokin tällainen ilmiö kiinnostaa lukijoita ja muita populaarikulttuurin kuluttajia? Mikä vampyyreissa viehättää?

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Jostain syystä taidan alkaa sittenkin ymmärtää, miksi Charlaine Harrisin vampyyrikirjat ovat olleet niin suosittuja. Luin toisen osan, Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas) samasta syystä kuin sarjan ensimmäisen kirjan: se vain sattui tarttumaan käsiini sopivasti kun olin käymässä kirjastossa. Ja toisaalta halusin antaa kirjasarjalle uuden mahdollisuuden ensimmäisen - hämmentyneen - lukukokemuksen jälkeen.

Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei kyllä ole, mutta viihdyttävää ja toiminnantäyteistä luettavaa varsinkin silloin kun ei tahdo käyttää aivojensa kapasiteettia yhtään enempää kuin on välttämätöntä.

Romaanissa telepaatti-Sookie lähtee vampyyri-Billin kanssa Dallasiin vampyyri-Ericin käskystä selvittämään sikäläisen vampyyriyhteisön jäsenen katoamista. Muodonmuuttajat ja verenhimoinen mainadi sekä ääriuskonnollinen ja vampyyreitä vihaava yhteisö ovat omassa osassaan tarinassa. Ja tuttuun tapaan kuvioon kuuluu myös paljon verta ja sitä, mitä vampyyrit ja ihmiset touhuavat öiseen aikaan lakanoiden välissä. Ei ihan perheen pienimmille siis.

Ihmettelen näitä kirjoja lukiessani, miten on mahdollista että suhteellisen pieneen sivumäärään on saatu upotettua niin valtavasti tapahtumia. Kuten sanottu, olen nähnyt kirjasarjan perusteella tehdyn tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, jonka tapahtumat oli ihan tosissaan saatu revittyä yhdestä ainoasta kirjasta (mukaan lukien tietysti muutamat ylimääräiset seikat, jotka sarjan tekijä oli ilmeisesti halunnut mukaan). Vaikka en kakkoskautta olekaan nähnyt, voin hyvin arvailla että sen sisältö on yhtä monenkirjava kuin ensimmäisen kauden.

Hömppää tai ei, suosittelen luettavaksi niille, joita genre kiinnostaa ja joihin vampyyrikomiikka iskee. En linkitä, koska tämän ovat lukeneet suunnilleen kaikki muut paitsi minä.

Charlaine Harris: Veren voima

On muuten ihan äärimmäisen hyvä kysymys miksi kummassa luin tämän kirjan. No, se sattui kirjastossa sopivasti kohdalle ja satuin kerran sairaana ollessani tuijottamaan sarjan ensimmäisen tuotantokauden vuokraamosta löydetyltä dvd:ltä. Mutta silti. Miksi, oi miksi?

Charlaine Harrisin suureen suosioon nousseen kirjasarjan aloittava osa Veren voima (Dead until dark) kertoo Sookiesta, joka kuulee muiden ajatukset ja päätyy deittailemaan vampyyrin kanssa. Mukaan kuvioon kuuluu omituisia murhia, baarin omistaja joka onkin koira -tai siis muodonmuuttaja, miljoonavuotias viikinkivampyyri sekä paljon verta ja seksiä. Ja ai niin, omituinen jälkeenjäänyt vampyyri, joka muistuttaa mystisesti kuuluisaa, edesmennyt populaarimusiikin ikonia. Joo.

Olihan tämä viihdyttävä, luulen. Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Ehkä tämä ei ollut kirja, vaan jokin outo ilmiö joka kiteyttää ja parodioi ajan henkeä: paranormaalin rakkauden suosiota nuortenkirjallisuudessa. Taitaa olla parempi, että en sano enempää.

Suosittelen tätä luettavaksi niille, jotka tykkäävät vampyyrikirjallisuudesta. Olen ihan varma, että jotakin olennaista jäi minulta tajuamatta, enkä siksi uskalla sanoa tästä sen enempää. Ehkä pitää lukea sarjan toinen osa ja katsoa mitä mieltä sen jälkeen olen.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Juhannuskirjani loppui lyhyeen, eikä Sarah Watersin 600 sivuinen järkäle riittänyt kuin pariksi päiväksi. Liekö tähän syynä juhannuksen sadesää vai se, että Vieras kartanossa oli hidastempoinen, mutta äärimmäisen koukuttava lukukokemus?

Vieras kartanossa kertoo sotien jälkeisistä yhteiskunnallisista muutoksista brittiläisessä maailmassa. Näyttämönä on Hundreds Hallin rapistunut kartano, jonka sisällä kuohuvat ristiriidat purkautuvat goottilaissävyisiksi kauhuelementeiksi. Minulle romaani toi ensialkuun mieleen Brontën Kotiopettejattaren romaanin, sillä Vieras kartanossa saa samoja sävyjä, kun mystiseen ja omaa elämäänsä elävään vanhaan taloon saapuu vieras, joka vavisuttaa talon elämää.

Vieras kartanossa on äärimmäisen monitahoinen romaani, josta voi tehdä erilaisia tulkintoja sen mukaan, näkeekö tarinan symbolisena kertomuksena luokkaeroista vaiko perinteisenä kauhukertomuksena talosta, jossa kummittelee. Juuri tämä elementti tekeekin romaanista kiehtovan: kun luulet selvittäneesi mistä on kysymys, alat pohtia uutta näkökulmaa ja huomaat sen olevan paljon todennäköisempi kuin ensiksi keksimäsi ratkaisu.

En ala referoida kertomuksen juonta, sillä sen ovat tehneet ansiokkaasi muun muassa Kirsin kirjanurkka, Kirjava kammari, Lukuhetket ja Lainatäti. Järjellä ja tunteella-blogissa on myös pohdittu kertomuksen juonta ja sitä, mistä siinä muka ihan oikeasti oli kysymys: kannattaa käydä katsomassa, jos romaanin on lukenut ja tarina vaivaa mieltä!

Tämä kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kieltämättä juoni oli melko hidastempoinen ja pituutta tarinassa enemmän kuin kylliksi. Kertomuksessa on kuitenkin sellaista moniuloitteisuutta, joka hämmentää lukijan ja saa hänet lopulta tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. Suhtautuminen päähenkilöön muovautuu hieman samalla tavalla kuin Nabokovin Lolitassa, jossa näennäisesti sympaattisen päähenkilön hirveät teot suodattuvat päähenkilön oman ajatusmaailman ja selittelyjen kautta. Muuta syytä Lolitaa ja Vieras kartanossa -romaania ei ole rinnastaa toisiinsa, sillä samantyyppisestä asetelmasta ei tietystikään ole kyse: rinnasta ainoastaan tavan vaikuttaa lukijaan päähenkilön subjektiivisen ajatusmaailman kautta.

Suosittelen Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania luettavaksi niille, jotka pitävät perinteisistä kummittelukertomuksista sekä niille, jotka tahtovat lukea monisävyisen tarinan, jonka voi tulkita hyvin monella eri tavalla. Tämä on varsin sopiva kesälomalukemiseksi!