7 asiaa

Satu heitti minulle haasteen, joka on kiertänyt jo useammassakin blogissa. Mikäpä siinä sitten muu, kuin keksimään seitsemän sellaista asiaa, jotka tahtoisin kertoa.

1. En ole aamuihminen. Heräämiseni kestää ikuisuuden, mutta en toisaalta myöskään osaa nukkua myöhäiseen. Herään ilman kelloa joka aamu samaan aikaan ja kestää pari tuntia ennen kuin tajuan mistään mitään.

2. Minulla on ihan hirveä määrä kaikenlaisia keskeneräisiä projekteja. Aloitan uusia juttuja, mutta en millään saa toimeksi saattaa vanhoja valmiiksi!

3. Pidän punaisista unikoista

4. En pidä kovista äänistä. Tästä johtuen en ole ikinä tykännyt käydä baareissa, joissa musiikki soi kovalla ja ihmiset meluavat. Samasta syystä johtuen vihaan ilotulituksia...

5. Scifi -elokuvat ovat minusta melkein kammottavampia kuin kauhuelokuvat. En ymmärrä mitä niissä tapahtuu ja näen niistä painajaisia

6. En ole mikään kotitalousihminen: tykkään kyllä sisustaa kotona, mutta siivoaminen, tiskaaminen ja ruoanlaitto ovat isoja mörköjä!

7. Onnistun yleensä murhaamaan kaikki viherkasvimme, erityisesti orkideat ovat vaaravyöhykkeellä...

Ken Follett: Eedenin vasara

Olen lukenut Ken Follettin Eedenin vasaran joskus monta vuotta sitten, mutta nyt tartuin siihen paikassa ja tilanteessa, jossa ei ollut muuta lukemista ja kaipasin kipeästi kirjaa käsiini.

Eedenin vasara edustanee Follettille tyypillistä jännityskirjallisuutta. Asetelmassa vastakkain ovat FBI:n poliisit, jotka selvittävät omituista terroristiuhkausta, sekä hippikommuuni, joka yrittää pelastaa laaksonsa voimalaitokselta. Romaanin kerronta vaihtelee oikeastaan kahden keskeisen hahmon välillä: Judy Maddoxin, joka on FBI:n naisagentti, sekä Priestin, joka on entinen rikollinen, nykyisin kommuunin karismaattinen ja vaikutusvaltainen johtohahmo.

Follettin romaani on mielenkiintoinen, sillä se asettaa vastakkain käsityksiä ns. hyvästä ja pahasta ja näyttää lukijalle vilahduksen terroristiepäillyn maailmasta, jossa pahat teot selitetään niitä seuraavalla hyvällä. En ole itse pahemmin lukenut jännityskirjallisuutta, joten en tiedä kuinka tyypillinen lajinsa edustaja Eedenin vasara on. Miksikään perinteiseksi dekkariksi sitä ei kyllä voi sanoa.

Follettille tyypilliseen tapaan romaani ei tyydy pelkästään selostamaan toimintaa, vaan Follett kantaa mukanaan myös mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden väliset suhteet ovat selvästi osa tarinaa. Vaikka hahmot eivät kenties muodostukaan kovin poikkeuksellisiksi verrattuna kirjallisuuteen ylipäätään, on kaikesta huolimatta viihdyttävää lukea hahmoista, jotka ovat jonkinlaisesta stereotyyppisestä olemuksestaan huolimatta edes hyvin laadittuja. Siitä pisteet Follettille.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan ja sujuvasti kirjoitetun jännärin.

Romaanista lautapeliksi eli Taivaan pilarit pelattuna

 Suhtaudun yleensä aika skeptisesti kaikkeen oheiskrääsään, joka liittyy romaaneihin tai ylipäätään taideteoksiin ja niiden kaltaisiin ilmiöihin. Kaupallisuus tunkee lonkeronsa joka paikkaan, eikä siltä näköjään voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Ratkesin minäkin, sillä totta kai minun piti saada Ken Follettin Taivaan pilarit -romaaniin perustuva lautapeli!

Onneksi Taivaan pilarit -lautapeli on tehty huolella ja hyvällä maulla. Pelilauta on valtavan kaunis, ja siihen on mahdutettu mukaan kaikki romaanin juonen kannalta olennaiset paikat kuten katedraali (jota pelin kuluessa rakennetaan hauskoilla puupalikoilla), luostari, Shiringin linna, louhos, Kingsbridgen markkinat, metsä jne. Pelissä on pieniä puisia rakentajia, rakennusmestareita, sekä iso pino kortteja, joista löytyy sekä romaanista tuttuja henkilöitä että tapahtumia.  Peli seuraa eri elementeillään uskollisesti Follettin romaanin juonta.

Itse olen toistaiseksi pelannut lautapeliä ainoastaan "sääntöjenopettelupelikerran", eivätkä kaikki yksityiskohdat vielä painuneet mieleeni. Säännöt olivat ensilukemalla monimutkaiset, mutta ne varmasti selkiytyvät kun peliä lähtee pelaamaan ihan tosissaan. Vaikutti kuitenkin toimivalta peliltä, joka varmasti herättää mielenkiintoa erityisesti niiden joukossa, jotka ovat Follettin romaanin lukeneet. Tosin pelatessa lienee turha heittäytyä kuvittelemaan, että romaanissa tehdyt ratkaisut auttaisivat myös pelin voittamisessa...

Taivaan pilarien lautapeliversio pistää miettimään: mitä kaikkea oheistuotetta kirjojen ympärille on saatu aikaiseksi? Onko jostain muustakin romaanista tehty peliä? Millaisia oheistuotteita olisit itse halukas ostamaan, jos ne liittyisivät lempiromaaniisi?

Kymmenen klassikkoa

Lumikin blogista liikkeelle lähtenyt klassikkohaaste on pyörinyt jo useammassa blogissa ja päätin sitten minäkin yrittää, josko saisin toimeksi lukea klassikoita. Tämä sinällään ei ole minulle kummallinen asia, koska olen aina tykännyt lukea ns. vanhoja kirjoja, mutta tosin viime vuosina olen yrittänyt tutustua myös uutuuksiin. Klassikoita on kuitenkin ihan hurja määrä lukematta, joten siinä mielessä tämä haaste tulee tarpeeseen.

Alla olevassa klassikkolistassani alustava suunnitelma siitä, mitä ajattelin vuoden kuluessa kahlata läpi. Voi olla, että lista tulee vielä muuttumaan siinä tapauksessa, että päätänkin lukea jotain muuta. Pidätän oikeuden käyttää klassikoita myös elokuva/kirja -haasteessa, sekä mahdollisesti muissa haasteissa, joihin saatan osallistua.

1. Tolstoi: Anna Karenina
2. Shakespeare: Kesäyön unelma
3. Waltari: Turms, kuolematon
4. Eco: Ruusun nimi
5. Chaucer: Canteburyn tarinoita
6. Scott: Ivanhoe
7. Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
8. Hesse: Narkissos ja kultasuu
9. Adams: Ruohometsän kansaa
10. Steinbeck: Vihan hedelmät

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu

Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu olkoon panokseni Sadun haasteeseen. Sain siis viimeinkin luettua kirja, jota useampi taho on minulle suositellut. Muistaakseni ainakin Leena Lumi ja anni.m ovat jossain vaiheessa suositelleet tätä.

Amirrezvanin romaani sijoittuu aikaan ja paikkaan, jossa hunnutetut naiset joutuivat tekemään kaikkensa saadakseen itselleen hyvän elämän. Kukkien verellä kirjottu kertoo mattojen solmimisesta, mutta samalla se on kiehtova tarina ystävyydestä, selviytymisestä ja rakkauden kaipuusta. Minulla kesti hieman päästä kiinni juoneen, mutta alkuvaikeuksien jälkeen lukaisin tämän nopeasti ja innolla loppuun saakka.

Amirrezvanin romaania voisi varmaankin verrata muihin Lähi-itään sijoittuviin tarinoihin, joiden kerrontaa varjostaa naisten yhteiskunnallinen asema ja ne ongelmat, joita arki miesten kanssa aiheuttaa. Kukkien verellä kirjottu ei kuitenkaan ole synkkä ja masentava kertomus, vaan päin vastoin se suorastaan hehkuu toiveikkuutta ja jättää hyvän mielen. Jollain tavalla Kukkien verellä kirjottu tuo kovasti mieleeni Jane Johnsonin Neidonryöstön, jonka luin joskus viime vuoden puolella. Samaan tapaan kumpikin romaani kuljettaa hyväillen lukijaansa tapahtumasta toiseen piirtämättä tarinaan liian synkkiä ja epätoivoisia sävyjä.

Amirrezvanin romaanissa pidin erityisesti siitä, miten koskettavasti päähenkilön ja tämän ystävättären suhdetta kuvailtiin. Äidin kertomat tarinat sen sijaan harpoin läpi haukotellen, sillä tarinan sisäisten tarinoiden ja tarinassa olevien kirjeiden lukeminen on aina ollut minusta kovin puuduttavaa. Kokonaisuutena romaani oli kuitenkin ehjä ja miellyttävä. Olen iloinen, että sain sen lopulta luettua.

Suosittelen Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottua kaikille niille, jotka tahtovat lukea yleissävyltään positiivisen selviytymiskertomuksen, joka samalla valottaa palasen persialaisen matonkudontataidon nimetöntä historiaa. Kukkien verellä kirjottua -romaanin lukeneille ja siitä pitäneille ehdotan Jane Johnsonin Neidonryöstöä, joka mauttomasta kansikuvastaan huolimatta tarjoaa Kukkien verellä kirjotun kaltaisen lukuelämyksen.

Montgomeryn Sinisen linnan ystäville

Törmäsin netin ihmemaassa sivuun, josta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista niille, joiden sydäntä lähellä on L.M Montgomeryn romaani Sininen linna. Kyseinen romaani lukeutuu ikiaikaisten suosikkieni joukkoon, ja suosittelen sitä luettavaksi niille, jotka innostuvat muutenkin Montgomeryn tuotannosta, mutta kaipaavat lukea aikuisille suunnatun romaanin tyttökirjojen sijaan.

Uuden painoksen myötä Montgomeryn miltei unohduksiin painunut romaani on tavoittanut blogimaailmassakin uusia lukijoita. Itse luin romaanin joskus 15-vuotiaana löydettyäni sen äidin kirjahyllystä. Toisin kuin useasta muusta Montgomeryn kirjasta, Sinisestä linnasta ei ole tehty elokuva- tai tv-sovitusta. Sen sijaan ainakin musikaali näyttäisi olevan olemassa!

Blogimaailmassa Siniseen linnaan ovat ihastuneet ainakin Salla, Almafiina, Sara, Teresita ja anni.m.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Patrick Rothfussin Tuulen nimi on vastikään suomeksi käännetty, tiiliskivimäinen fantasiaromaani, kirjoittajansa esikoisteos. Tämä yksi parhaimmista lukemistani fantasiaromaaneista kertoo Kvothesta, näyttelijäseurueen pojasta, joka menettää perheensä, elää metsässä luuttua soitellen, kasvaa katupoikana kaupungissa ja opiskelee yliopistossa. Kvothea ajaa kuitenkin eteenpäin kaksi suurta tahtoa: hän haluaa löytää perheensä surmaajan sekä oppia lausumaan Tuulen nimen.

Rothfusin romaani on ensimmäinen osa Kuninkaan surmaaja -kronikasta ja sitä voisi kuvailla kirjaksi joka sopii niille, jotka pitävät Harry Potterista, mutta ovat mielestään liian vanhoja lukemaan niitä. Tuulen nimi ei kuitenkaan ole missään nimessä pottermaista hokkuspokkus-taikatemppuilua, vaan esimerkiksi yliopistomaailma vastaa enemmän meidän maailmamme opinahjoa kuin Tylypahkaa ja sieltä tuttuja taikasauvanheiluttajia. Tuulen nimen "taikuus" on pikemminkin fysiikan ja kemian tuntemusta sekä filosofiaa ja psykologiaa, kuin mystistä taikuutta, jota varten tarvitaan hienot taikasanat ja sauva jolla huitoa.

Rothfusin fantasiaromaanin maailma miellyttää minua, joka en innostu liian mystisistä taikamaailmoista ja fantasiaolennoista, vaan kaipaan pikemminkin keskiaikahenkistä seikkailua joillain fantasiaelementeillä väritettynä. Ja Tuulen nimi on juuri sitä mukaan lukien paikoin hyvinkin filosofisen näkökulman ja kauniin kielellä maalailun. Romaani on yksinkertaisesti nautinnollinen lukea ja henkilöhahmot ovat juuri niin kliseisiä, mutta samalla niin toimivia kuin hyvässä ja kiehtovassa fantasiaromaanissa kuuluu ollakin. Voisi sanoa, että oikeastaan Rothfuss ei kerro mitään sellaista, mitä moni fantasiakirjailija ei olisi kertonut aikaisemmin, mutta hän yksinkertaisesti kertoo asiat juurikin sellaisella tavalla, jolla nimenomaan minä tahdon ne kuulla.

Seuraavia osia odotellessa. Harmittaa melkein, että Tuulen nimi kaipaa niin kipeästi jatko-osaa, joka ilmeisesti on ilmestymässä alkukielellään joskus 2011 vuoden aikana. Jään kuitenkin itse odottamaan suomennosta joskus hamaassa tulevaisuudessa saapuvaksi, koska englanniksi lukiessa jää minulta paljon olennaista tajuamatta.

Suosittelen Tuulen nimeä erityisen lämpimästi niille, jotka haluavat lukea laadukkaasti ja komeasti kirjoitettua sankarifantasiaa, jossa energiaa ei kuluteta mörköjä vastaan kamppailuun tai hokkuspokkustemppujen opetteluun. Niille, jotka pitivät Harry Potterien "koulumaailmasta", mutta tahtovat lukea jotakin aikuisempaan makuun sopivaa. Suosittelen Tuulen nimeä niille, jotka haluavat käpertyä sohvan nurkkaan ja kadota kirjan maailmaan.

Kirja ja elokuva

Törmäsin Luettua -blogissa hauskaan haasteeseen, jonka ideana on lukea kirja ja katsoa kirjasta tehty elokuva (törmäsinpä samalla mielenkiintoiseen blogiin, jossa en ollut koskaan aikaisemmin vieraillut). Millaista sitten on lukea kirja ja katsoa elokuva, jos vertaa tavanomaiseen "näin elokuva, ja olen lukenut joskus kirjan" -mentaliteettiin? Voisin kuvitella, että Taivaan pilarit -luku/katselukokemukseni vastaa aika lailla siihen, mihin tämä haaste pyrkii, eli tarkastelemaan elokuvaa nimenomaan lukukokemuksen rinnalla enemmän vertailevalla ja analyyttisellä mielellä, kuin ihan vain katsella katselemalla.

Taidan lähteä tähän haasteeseen mukaan, eli lukea kirjaa, katsoa elokuvaa ja vähän vielä kaupan päälle ajatella ja pohtia asiaa. Alkuperäinen haaste löytyy sisältöineen käsittääkseni täältä, mutta jokainen luultavasti voi soveltaa ajatuksen omaan mielenlaatuunsa ja käyttöönsä soveltuvaksi.

Itse olen tänä vuonna nähnyt jo uusimman Narnia -elokuvan, joten voisin lukea Kaspianin tarinan uudelleen ja ottaa tämän kirja-elokuva -parin ensimmäiseksi "Read the book, see the movie" -projektin osaseksi. Näkemättä ja lukematta on myös muun muassa Econ klassikko Ruusun nimi, sekä monta muuta, jotka sopisivat luettaviksi ja koettaviksi.

Joe Abercrombie: Ase itse

Vuoden 2011 ensimmäinen luettu oli Joe Abercrombien Ase itse. Tutustuin tähän kirjaan aluksi hipelöityäni sen miellyttävältä tuntuvia kansia kirjakaupassa, mutta joulun jälkeen sain kirjan ihan oikeasti luettavakseni pienoisin ennakko-odotuksin. Muutaman blogin perusteella näet uskalsin toivoa, että romaanin kerronnassa ja erityisesti henkilöhahmoissa on jotakin poikkeuksellisen onnistunutta.

Ja kuten yleensä: aivan väärässä eivät bloggaajat olleet tälläkään kertaa. Abergrombien Ase itse on nimittäin erityisen mielenkiintoisesti kerrottu fantasiakertomus, jonka viehätys ei missään nimessä piile juonessa (josta en sivumennen sanoen saanut oikein otetta), vaan lähinnä henkilöhahmoissa, joiden kohdalla tarinankerronta on onnistunutta. On raihnainen inkvisiittori, pohjolan pelätty sotilas, itsekeskeinen kapteeninuorukainen, karannut orja. Henkilöhahmot eivät ole millään tavalla fantasiakirjallisuudelle ominaisia sankareita, vaan äärettömän inhimillisiä ja rujoja hahmoja, joiden kautta tarina saa mielenkiintoisia ulottuvuuksia.

Onnistunutta henkilogalleriaa lukuunottamatta Ase itse ei juurikaan iskenyt. Tarina ei saanut siipiä alleen tai sitten en lukijana osannut kiinnittää huomiota olennaisiin asioihin. Toisaalta tekstin rakenne on mielenkiintoinen, sillä lähtökohtaisesti toisilleen vieraat henkilöhahmot punotaan yhteen kertomuksen lähestyessä loppuaan. Jo pelkästään henkilögalleria riittää kuitenkin pitämään mielenkiintoa yllä niin, että romaanin viitsii lukea, vaikka juoni sinällään ei kiinnostaisikaan.

Ase itse on väkivaltainen ja hauska fantasiaromaani, jossa persoonallisten henkilöhahmojen kautta rakentuva juoni paljastaa vähitellen yksityiskohtia suuremmasta kokonaisuudesta, joka selvinnee tarkemmin kirjan jatko-osista. Suomennoksesta olen kuullut jonkin verran kritiikkiä, joten kannattanee lukea alkuperäinen versio, jos kokee kielitaitonsa riittävän siihen.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka ovat kurkkuaan myöten täynnä perinteisiä fantasiasankareita liehuvinen viittoineen, ja kaipaavat luettavakseen hiukan erilaisen tarinan, joka kuitenkin omalla tavallaan kunnioittaa myös perinteisen fantasian rakenteita.