Recent Posts

perjantai 30. syyskuuta 2011

Ruusuja


Sain Katalta ja Sonjalta blogeissa viime aikoina pyörineen Ruusutunnustuksen. Kiitokset!

Lempiruoka: Minä en ole kauhean innostunut ruokakulttuurista, mutta hyvä ruoka on toki hyvää, melkein riippumatta siitä mitä se on. Siksi olisikin helpompi luetella ne ruokalajit joista en pidä riippumatta siitä miten hyvin ne on laitettu. Yleensä kala ja salaatit maistuvat minulle.

Lempimakeinen: Rakastan salmiakkia.

Lempilukeminen: Jokin kiva, jättimäisen paksu, historiallinen ja hivenen romanttinen. Esimerkiksi Gabaldonin Muukalainen sopii tähän genreen, vaikka alkaa olla aika puhkiluettu. Historiallista sen olla pitää. Tykkään lukea myös nuortenkirjoja ja tietynlaista fantasiaa. Kotimaisen draaman ystävää minusta ei ole vielä kuoriutunut.

Lempipaikka käsitöille: Kotisohva (mielellään samanaikaisesti hyvän elokuvan kera)

Lempielokuva: Pidän monista. Mieleen on erityisesti jäänyt Tyttö ja helmikorvakoru, Amelie, Tuulen viemää yms.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Cecilia Ahern: Ihmemaa

Löysin kirjastosta tämän Cecilia Ahernin romaanin, jonka kansi ennustaa hömppää, mutta takalehti lupailee myös jotakin hiukan muuta: kertomuksen paikasta, jonne kaikki kadonneet asiat päätyvät. En ole ollut viime aikoina mitenkään hirmuisen vakavastiotettavalla mielellä, joten tämä vaikutti ihan sopivalta, varsinkin kun edellinen Ahern osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Tämän ovat lukeneet myöskin Mandi, Kuutar, Tessa (joka muuten vihasi kirjaa!) ja Lumikki.

Romaanissa pakkomielteisesti kadonneita ihmisiä ja asioita etsivä Sandy Shortt katoaa paikkaan, jossa kaikki kadonneet ovat. Fantasiaelementtejä ja hippunen romantiikkaa sävyttää tätä outoa, mutta ihan viihdyttävää romaania, joka ei kauheasti anna mitään, mutta ei myöskään ota. Tämän kirjan kohdalla pätee sama kuin Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan -romaanin: tarina olisi huomattavasti vakuuttavampi, jos sitä ei olisi sullottu hömppä-siirappi kansiin. Olihan tämä tietysti sisällöltäänkin aika kevyt, mutta kansi ei missään nimessä anna oikeutta tarinalle. Ainakin tämä oli sillä lailla mukaansavievää lukemista, että nielaisin tarinan muutamassa illassa iltalukemisena.

Tästä ja Mitä huominen tuo tullessaan -romaanista jää mieleen Ahernin maneeri, joka toistui nyt kummassakin häneltä lukemassani kirjassa. Kummankin tarinan päähenkilöllä oli hassu sukunimi, josta väännettiin vitsiä tarinan edetessä. Sandy Shortt on kuin onkin hurjan pitkä nainen, mitä nimi ei anna ymmärtää, ja Mitä huominen tuo tullessaan nauratti päähenkilö Tamara Goodwinin nimellä. En tiedä olenko sitten vain sattunut lukemaan samalta kirjailijalta kaksi samaa vitsiä hyödyntävää kirjaa vai mikä oli. Täytyy kuitenkin sanoa: sen verran tylsästä vitsistä oli kyse, että toivon mukaan kirjailija ei vaivaudu mokomaa enää muihin kirjoihinsa kirjoittamaan.

Suosittelen Cecilia Ahernin romaania Ihmemaa fantasiahöystetyn hömpän ystäville.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Pöytälaatikkokirjailija


Kun muutimme pari vuotta sitten, naapurin setä kävi pian pihamme nurkalla tervehtimässä ja esittäytymässä. En vielä tänä päivänäkään taida tietää miehen ammattia, sillä ensialkuun hän mainitsi olevansa pöytälaatikkokirjailija. Minusta se kuulosti ihanalta.

Luin eilen lehdestä jutun kirjailijoiden taloudellisesta tilanteesta nyky-Suomessa. Synkkää luettavaa, kirjoittamisella ei elätä itseään kuin muutama kirjailija. Kirjoittamisesta ei makseta ja todellisuudessa vain pienen pieni osa pöytälaatikkokirjailijoista saa koskaan tekstejään julkaistua. Tavallaan sekin on surullista. Minusta olisi hauska tietää mitä naapurin setä kirjoittaa aina öisin, kun pienen talon yläkerran ikkunaverhojen läpi kajastaa pöydän ääressä istuvan vanhan miehen kumarainen hahmo.

Johtuuko kirjallisuuden tilanne siitä, että kuluttajat eivät ole valmiita maksamaan kirjoista? Ohjaavatko kustannustoimittajien vetämät linjat liiaksi sitä mitä luemme? Missä määrin kaupallisen kustantajan allekirjoittama kustannussopimus on tae oikeasta kirjailijuudesta? Ainakin minun naapurissani asuu ihan oikea kirjailija, olen siitä varma.

En millään usko, että kirjoittaminen ja kirjailijuus häviäisivät, vaikka kirjoittamisesta ei maksetakaan niin, että puuhassa olisi oikeasti mitään järkeä. Harvapa taitaa kirjoittaa rahan takia, kyllä siihen on muita motiiveja. Ja niin kauan kuin löytyy kirjoittajia, löytyy myös lukijoita ja niitä, jotka tekevät rahaa sillä, että kirja siirtyy kirjoittajalta lukijalle.

Kuulin joskus sanottavan, että kulttuuri säilyy elinvoimaisena niin kauan kuin ihmiset kertovat toisilleen tarinoita. Tarinat luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja piirtävät viivoja menneestä nykypäivään. Kun tarinat katoavat, katoaa ainutlaatuinen kulttuuri. Mutta me luetaan ja kirjoitetaan. Ei kadota!

Hyvää yötä kaikille pöytälaatikkokirjailijoille, jotka kiipeävät työpöytänsä ääreen kertomaan tarinoita. Yötä niille, jotka vielä illan suussa nappaavat kirjan käteensä ja lukevat muutaman sivun sitä mitä meille on annettu luettavaksi. Annetaan tarinoiden elää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Cecilia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

Tiedättekö mikä on lohtukirja? Lohtukirja voi tietysti olla kirja, jota säännöllisesti luetaan aina silloin kun on paha mieli, mutta minulle lohtukirja on täysin suunnittelematon kirjahankinta, joka tapahtuu jonkin negatiivisen asian seurauksena. Vähän niin kuin se, että jotkut ostavat murheeseensa suklaata. Minä ostan kirjan.

Talvella ostin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -kirjan, kun liukastuin kaupan pihalla ja sain naarmun polveeni. Tällä kertaa olin vieraassa kaupungissa hämmentyneenä ja eksyneenä ja löysin turvapaikakseni kirjakaupan ja Cecilia Ahernin romaanin Mitä huominen tuo tullessaan.

En tiedä voisiko lohtukirjavalinta olla juurikaan tämän onnistuneempi. Varsinkin, kun romaanissa nimenomaan mainitaan, että kirjat valitsevat ihmisensä. Tämän kirjan kohdalla kävi juurikin nimenomaan näin.

Romaanissa 16-vuotias Tamara joutuu isänsä kuoleman jälkeen muuttamaan äitinsä kanssa maalle, rappeutuneeseen portinvartijan tupaan, jonka omistavat äidin veli ja tämän vaimo. Seudulla ei tunnu olevan mitään muuta kuin vanhan linnan rauniot, joilla Tamara kiertelee tutustuen muun muassa paikalliseen nunnaan ja kirjastoautoa kuljettavaan komeaan poikaan. Kirjastoautosta Tamara löytää omituisen, tyhjän kirjan, joka alkaa kirjoittaa sivuilleen Tamaran tarinaa. Vähitellen Tamaralle selviää, ettei mikään ole niin kuin hänelle on kerrottu. Perheen menneisyyteen liittyy salaisuuksia, jotka saavat Tamaran silmät avautumaan.

En ole lukenut muita Cecilia Ahernin kirjoja, olen ehkä mieltänyt kirjailijan hiukkasen hömppäkirjailijaksi. Tämä romaani toi kuitenkin hyvin vahvasti mieleeni Dodie Smithin ihanan Linnanneidon lokikirjan, jossa samaan tapaan elämästään ironiseen sävyyn kertoilee nuori, aikuistumisen kynnyksellä oleva tyttö. Mitä huominen tuo tullessaan -kirjaa lukiessani olinkin hiukan hämmentynyt siitä, millainen kansikuva kirjaan on valittu ja miten The Book of Tomorrow -nimi on käännetty suomenkielelle. Kirjan alkuperäinen kansikuva on hyvin samanhenkinen, mutta jollain tavalla  huomattavasti uskottavampi kuin tämä suomalaisen version iloisen kaunis, mutta hömppämäisen kepeä kansikuva.

Hauskuutta romaanissa ovat runsaat intertekstuaaliset viitteet, joista en vasrmasti löytänyt edes murto-osaa. Kirjassa viitataan muun muassa Ihmemaan Liisaan, Jaliin ja suklaatehtaaseen, Hannuun ja Kerttuun sekä moneen muuhun populaarikulttuurin klassikkoon. Tämä oli hauska yksityiskohta eikä ärsyttänyt siten miten joskus intertekstit tuppaavat ärsyttämään. Mitä huominen tuo tullessaan on ehdottomasti kirjoja ja kirjallisuutta omalla, hauskalla tavallaan ylistävä kirja, josta tulee hyvä mieli ja joka osaa paikoin myös jännittää ja säikäyttää. Siis sopivaa luettavaa monenlaiseen mielialaan.

Suosittelen Cecilia Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan -romaania luettavaksi niille, jotka pitävät kepeistä mutta sisältörikkaista romaaneista. Tämä ei missään tapauksessa ollut silkkaa hömppää, vaan sadunomainen kertomus, jossa kirjat, salaisuudet ja vanha linna ovat keskeisessä osassa. Romaanin on lukenut myös ainakin Sivujen viemää -blogin tsirp. Entä joku muu?

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Taakse jäänyttä kesää


Tänään minulle tuli lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta sellainen olo, että kesä on todella ohitse. Johtuuko se sitten keltaisista lehdistä, jotka huomasin puiden latvassa? Siitä, että kesäkodin ikkunat suljettiin? Siitä, että kesän viimeisiä häitä tanssittiin? Siitä, että arki on lomien jälkeen alkanut, eikä tiedossa ole oikeastaan enää yhtään "kesäsuunnitelmaa" vaan kaikki suunnitelmat on tehty ja toteutettu. Villasukkakausi, teekuppikausi, kynttiläkausi ja takanlämmityskausi on alkanut.

Minun kesääni kuului kaikenlaista kivaa. Sellaista kivaa, minkä koin ihan fyysisesti, oikeasti, sekä sellaista mihin hyppäsin mukaan kirjojen sivuilla! Kuulin kesällä hienoa musiikkia Porin jatzeilla ja selvittelin Beethovenin kadonneen sinfonian mysteeriä. Istuin laivan kannella saaristossa ja harhailin Intian elämäntäyteisillä kujilla. Istuin rantahiekalla ja kävin kamppailua elämästä ja kuolemasta Nälkäpelissä. Kuljin vanhan kaupungin kaduilla, pelkäsin kummituksia kartanossa ja katselin sateenkaarta maaseudulla, juoksin Skotlannin nummilla. Ja paljon muuta.

Mikä erottaa kirjan sivuilla koetun siitä, mitä olen oikeasti tehnyt ja nähnyt? Joskus tuntuu siltä, että kirjan sivuilla koetut seikkailut ovat melkein yhtä todellisia kuin ihan oikea tosi. Muistot näyttävät mielessä yhtä värikkäiltä riippumatta siitä ovatko maisemat mielikuvituksen tuotetta vai oikeaa kokemusta.

Kaiken kaikkiaan kesä on ollut täynnä seikkailuja ja elämyksiä. Nyt on hyvä antaa syksyn tulla, kääriytyä vilttiin, kerätä omenia ja katsella kun lehdet leijailevat maahan. Jäädä odottamaan lunta, talven tuloa. Seuraavaa kesää.

torstai 8. syyskuuta 2011

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

Kiitos Nafisanin suosituksen, nappasin kirjastosta mukaani vielä vähän lisää dystopiaa, eli Mary E. Pearsonin romaanin Kuka on Jenna Fox? Nafisan on kirjoittanut tästä niin fiksun ja perusteellisen arvion, että en edes yritä pistää paremmaksi, vaan ohjaan lukemaan sille suunnalle. Nafisanin lisäksi tämän on lukenut ainakin Jossu.

Mikä tekee minusta minut? Ihmisestä ihmisen? Näihin kysymyksiin voisi kiteyttää romaanin keskeisimmän problematiikan. Eletään tulevaisuuden yhteiskunnassa, joka muistuttaa monella tapaa omaamme. Viime aikoina lukemistani dystopioista tämän maailmankuva on ehkä kaikkein lähinnä sitä elämää, jota kohti olemme kulkemassa, ja juuri siksi kirja on sävyltään melko ahdistava ja jopa karmaiseva. Romaanissa dystopiaa ei ole rakennettu "isoveli valvoo" -ajatuksen varaan, vaan tulevaisuuden visioita rakennetaan geeniteknologian ja lääketeollisuuden ihmeellisen kehityksen saavutuksia seuraten. Näihin ihmeisiin pääsee (tai joutuu) tutustumaan myös kirjan 17 -vuotias päähenkilö Jenna Fox.

Jenna Fox herää koomasta, eikä muista mitään. Vähitellen palaset alkavat asettua kohdalleen, mutta samalla avautuu myös totuus, joka ei ole aivan sellainen kuin Jenna on toivonut. Ihmisyys ja ihmisyyden syvin olemus on koetteilla tässä kirjassa, joka kansikuvaa myöten heijastelee merkityksiä, piilomerkityksiä ja syvimpiä totuuksia siitä keitä me oikein olemme.

Voisin sanoa, että pidin tästä kirjasta, ja toisaalta taas en. Se oli ahdistava, ja asetti monella tapaa vaakakuppeihin inhimillisen olemassaolon peruskysymykset. Ja toisaalta taas myös kysymyksen siitä kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään saadakseen pitää sen mitä eniten rakastaa. Ajateltavaa tämä kirja ainakin antoi, ei välttämättä mielenrauhaa tai ainakaan levollisia yöunia.

Olen muuten kiinnittänyt dystopia -kirjallisuudessa huomiota aikamuotoihin. Onko kukaan muu pistänyt merkille käytetäänkö scifi- ja varsinkin dystopiateemalla kirjoitetuissa kirjoissa jotenkin poikkeuksellisen paljon preesens -muotoa? Minä olen aina aikaisemmin karttanut preesensissä kirjoitettujen kirjojen lukemista, mutta tällaisiin kirjoihin preesens tuntuu kuitenkin jotenkin istuvan. Ja ilmeisesti sen ovat huomanneet myös dystopioiden kirjoittajat. Mistähän mahtaa moinen ilmiö johtua vai luulenko vain?

Suosittelen Pearsonin Kuka on Jenna Fox? -kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät ahdistu liikaa tulevaisuuden kauhukuvista ja ihmisenä olemisen identiteettikysymyksistä. Niille, jotka tahtovat lukea ajatuksia herättävän nuortenkirjan, joka sopii myös aikuiseen makuun.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Michael Crichton: Aikamatka

Jatkan syksyäni scifi -teemalla, sillä Satu viittasi taannoisen Gabaldon -postaukseni kommentissa Crichtonin Aikamatkaan, jonka päätin uteliaisuuttani kaivaa jostakin luettavakseni. Huomasin myös Nafisanin blogin sivupalkissa viittauksen tähän, ja koska kirjamakumme osuvat usein yksiin, päätin lukea kirjan. Onneksi tämä sattui olemaan saatavilla lähikirjastossa.

Aikamatkassa leikitellään hieman Diana Gabaldonin Matkantekijän tapaan ajatuksella siirtyä ajassa taaksepäin. Romaanissa varsinainen aikamatkustus perustuu hienoihin fysiikan teorioihin, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Ehkä juuri siitä syystä aikamatkustus vaikuttikin suhteellisen uskottavalta. Ehdotonta scifi -ainesta tässä aikamatkailussa kuitenkin on, joten siitä luokittelu mainittuun genreen.

Aikamatkassa arkeologian opiskelijat siirtyvät 1300-luvun Ranskaan pelastamaan professoriaan, joka on tieteilijöiden keksinnöstä innostuneena vaatinut testata aikakone -laitetta, palaamatta kuitenkaan takaisin. Menneisyys näyttää aikamatkaajille raadollisen puolensa, mutta  samalla myös menneisyyden juuri sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ja on tietysti selvää, ettei aikamatkasta aivan mutkatta selvitä.

Valitettavasti Aikamatkan kerronnalliset ansiot jäävät melko vähäisiksi, ja lisäksi romaanista löytyy kummallisia asiavirheitä, jotka tosiaan kiusasivat lukiessa. Katsokaa vaikka tätä: "Sophie ojensi hevosensa ohjakset Chrisille, laskeutui ratsun selästä ja juoksi - - ". Ihan asiasta jotain tietävänä ihmettelen, miten hevosen selässä oleva ihminen voi ojentaa ohjat toiselle ratsastajalle ja laskeutua vasta sitten ratsun selästä alas. Kokemukseni mukaan tämä on käytännössä äärimmäisen hankalaa ja melko vaarallista. Tiedän takertuvani typeriin yksityiskohtiin, mutta tällaiset todella käyvät hermoille.

Olihan Aikamatka kuitenkin äärettömän mukaansatempaava lukukokemus kerronnan puutteista ja henkilöhahmojen osittaisesta pinnallisuudesta ja stereotyyppisyydestä huolimatta. Nämä aikamatkustuskirjat pistävät aina spekuloimaan, että mitäpä jos? Siksi kysynkin teiltä: Jos pääsisitte matkustamaan ajassa, minne ja mihin aikaan matkustaisitte? Miksi?

Suosittelen Michael Crichtonin Aikamatkaa mukaansatempaavien seikkailujen ystäville. Niille jotka eivät kiinnitä liikaa huomiota epätodennäköisyyksiin ja mahdottomuuksiin. Kannattaa myös katsoa kirjaan perustuva elokuva Timeline.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Ally Condie: Tarkoitettu

Jatkan lukemista Atwoodin ja Collinsin jalanjäljissä tarttumalla Ally Condien romaaniin Tarkoitettu. Tämä dystopia sijoittaa henkilönsä Yhteiskuntaan, joka ohjailee kansalaisia kuin shakkipelin nappuloita: jokainen ateria on suunniteltu, jokainen liikuntasuoritus on ohjelmoitu. Jopa puoliso -tai pari, kuten sanotaan, on Yhteiskunnan valitsema. 17-vuotias Cassia kuitenkin kyseenalaistaa. Mutta kyseenalaistaako hän siksi, että Yhteiskunta tahtoo hänen tekevän niin, vai siksi, että hän ei halua kulkea sovinnolla?


Tämä sinänsä melko perinteistä, ja nykyään jopa suosittua kolmiodraama-ainesta hyödyntävä nuortenkirja laittaa lukijan pohtimaan itsenäistymistä ja toisaalta myös yksilön mahdollisuuksia valintoihin. Yhteiskunnassa kaikki on ohjelmoitua ja suunniteltua, mutta kuinka paljon loppujen lopuksi oma elämämme ja maailmamme eroaa tätä nykyäkään näistä dystopioista, joissa kaikella on tarkoituksensa? Siinä piilee viehätys -ja kauhu. Condie säväyttää muuten ehkä keppoiseksi jäävää ideaa kauniilla kielellä, sekä runoudella, josta punaiseksi langaksi nousee Dylan Thomasin ihana Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla. Miten runonpätkään, sanoihin voikin sellaisella tavalla kiteytyä koko ajatus kapinasta, vapaasta tahdosta ja toivosta johonkin parempaan? Herkullista!

Trilogian aloittava Tarkoitettu lupailee jotain saman tyyppistä kuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogia. Vaikka Tarkoitettu ei pysty ihan samalla tavalla pyydystämään Nälkäpelin jännitystä ja tosi-tv -formaatin luomaa kutkutusta, haluaisin silti lukea koko kirjasarjan ja saada selville miten Cassian käy: löytääkö hän vielä sen pojan, jota rakastaa, mutta jota ei ollut tarkoitettu hänelle? Selviääkö, miksi ulkoprovinsseissa taistellaan ja mitä Yhteiskunta piilottelee? Saako hän vielä joskus kirjoittaa sanoja paperille niin kuin isoisä joskus?

Tätä kirjaa ei ole kovin laajalti vielä blogeissa esitelty, mutta löysin sen ainakin Yöpöydän kirjat -blogista, sekä Alas taikavirtaa -blogista. Jos joku muu tunnustaa lukeneensa, saa ilmoittautua! Katsoin juuri viime viikolla muuten elokuvan Cubic, jossa oli hyvin samantyyppinen lähtöasetelma (tapa millä yhteiskunta rajoitti kansalaisia mm. rajoittamalla kulttuuria ja lääkitsemällä) kuin Tarkoitetussa. Kannattaa katsoa, jos saa käsiinsä ja genre kiinnostaa.

Suosittelen tätä romaania luettavaksi niille, jotka innostuvat dystopia -tyyppisistä scifi -kirjoista, eivätkä kiusaannu nuortenromaaneille tyypillisestä otteesta ja näkökulmasta. Myös runouden ystäville! Fiilikseltään tässä oli myös hiukan jotain samaa kuin Stiefwaterin ihmissusi -kirjasarjassa.

torstai 1. syyskuuta 2011

Diana Gabaldon ja Matkantekijä -sarja

Olen pannut merkille, että blogiini eksytään usein Diana Gabaldoniin liittyvillä hakusanoilla. Luin Gabaldonin Matkantekijä -sarjan läpi viime vuonna ja aiheeseen liittyviä postauksia onkin kertynyt jokunen. Ajattelin, että voisin Gabaldonia hakevien helpotukseksi koota aiheeseen liittyvät postaukset yhteen ja pohtia muutenkin samaan teemaan liittyviä kirjoja, jos vaikka niistä löytyisi vinkkejä Gabaldonin tuotannosta innostuneille.

Kirjailija Diana Gabaldon. Kuva mylot.com.
Diana Gabaldon on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka suosituimpaan tuotantoon kuuluu historiaa ja aikamatkustusteemaa yhdistelevä romanttinen kirjasarja Matkantekijä (Outlander). Alla linkit ilmestyneisiin ja lukemiini osiin, joita olen kommentoinut blogissani. Kirjasarjan juonta en ala tarkemmin selostamaan, sillä halukkaat löytävät sen esimerkiksi Gabaldonia käsittelevältä Wikipediasivustolta. Tämä teksti pysykööt spoilaamisesta mahdollisimman vapaana.

*Muukalainen
*Sudenkorento
*Matkantekijä
*Syysrummut
*Tuliristi
*Lumen ja tuhkan maa
*Luiden kaiku

*Skottilainen vanki

Näiden lisäksi Gabaldon on julkaissut aiheeseen liittyen sarjakuvakirjan The Exile, sekä ensimmäistä kolmea osaa selostavan Trouhgt the Stones, jota en ole toistaiseksi esitellyt blogissa, vaikka kyseinen teos minulta löytyykin.

Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjaa on kehuttu historiallisesta tarkkuudesta ja esimerkiksi kasvilääkintätietojen yksityiskohtaisuudesta. Ennen kaikkea kirjasarja kuitenkin perustunee henkilöhahmojen romanttisiin jännitteisiin, vaikka mukana on myös mm. toimintaa ja sotakuvausta. Myös aikamatkustus -teoria on esillä keskeisenä useissa kirjasarjan osissa.

Diana Gabaldonin kotisivuilta sekä blogista löytyy lisää kirjailijan tuotannosta. Matkantekijä -sarjan lisäksi häneltä on ilmestynyt sarjan sivuhenkilöön, lordi Johniin liittyviä kirjoja, joita itse en ole lukenut. Fanisivusto Ladies of Lallybroch sisältää myös monenlaista tietoa aiheesta kiinnostuneille. Kirjasarja on myös tunnettu siitä, että se on inspiroinut faneja kokoamaan suuren määrän casting -videoita Youtubeen, sillä elokuvaa ei ainakaan vielä ole tulossa, vaikka asian suhteen spekulaatioita on ollut puolin ja toisin, jopa kirjailijan omalta suunnalta. Sarjan ensimmäisestä kirjasta on myös tehty musikaali, sekä muuta oheistuotetta.

EDIT(15.1.2014) Kirjasarjan ensimmäisestä osasta on tekeillä tv-sarja. Traileri löytyy täältä.

Skotlanti - ja miksei myös aikamatkailuteemasta innostuneille voin suositella Matkantekijä -sarjan oheen luettavaksi ja katseltavaksi esimerkiksi seuraavia:

*Ken Follett - Paikka nimeltä Vapaus
*Susan Fletcher - Noidan rippi
*Jude Deveraux - Ylämaa -sarja
*Elokuva Timeline


Gabaldonin kirjoitustyylistä ja tarinanrakennustavasta pitävät saattaisivat innostua myös Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta sekä Marion Zimmer Bradleyn kirjasta Avalonin usvat.