Emma Cline: Tytöt

Emma Cline: Tytöt

Otava 2016

298s.

Arvostelukappale

Etukäteen kohuttu ja kehuttu esikoisromaani herätti uteliaisuutta niin paljon, että tartuin kirjaan mielenkiinnolla heti kun sain sen käsiini. Kahteen aikatasoon sijoittuva romaani kertoo jo nimensäkin mukaisesti tytöistä, tyttönä elämisen vaikeudesta. Mielenkiintoisesti rakennettu tarina piti hyvin otteessaan alkulukujen takkuamisen jälkeen.

Romaanin päähenkilö, Kalifornialainen Evie muistelee lapsuuttaan 1960-luvun lopulla. Evien elämään ilmestyy kiehtova, erilainen tyttö, Suzanne, joka tutustuttaa Evien hippikulttiin. Evie menettää yhteyden entiseen parhaaseen ystäväänsä ja päätyy osaksi maailmaa, jota ei täysin ymmärrä. Kulttia johtava karismaattinen Russell käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen, mutta Evie tuntuu näkevän vain yhteisöllisyyden, ja sen kaukana häämöttävän aikuisuuden, jota itseään etsivä 14-vuotias kaipaa. Toisessa aikatasossa keski-ikäinen Evie avaa tarinaansa niin ikään elämänsä käännekohdassa oleville nuorille. Tytöissä jokainen valitsee oman tiensä.

Clinen tyyli on vähäeleistä, mutta kun teksti tempasi mukaansa, ahmin kirjan muutamassa hetkessä. Muutamassa blogissa on mainittu, ettei kirja "särkenyt sydäntä" tai "räjäyttänyt mieltä", kuten romaanin kannessa kuvataan. Tuollaiseen kokemukseen vaaditaan paljon, kieltämättä ylilauseet asettavat odotuksia, mutta minulle romaani ei ollut pettymys - ehkä siksi, että en ollut uskaltanut asettaa sille kovin suuria odotuksia.

Romaanissa Amerikan ja erityisesti 1960-luvun lopun hippikulttuurin kuvaus on varsin mielenkiintoista. Ehkä yksi kirjan vahvuuksista varsinaisen tyttöyden kuvauksen ohella. Pidän myös Clinen tavasta kirjoittaa tarinaa auki rivien välissä niin, että paljon jää sanomatta ja lukijan tulkittavaksi. Kerrontatapa oli sellainen, joka ainakin nyt sopi mielialaani lukijana. 

Ilmeisesti tarina pohjautuu löyhästi tositapahtumiin Cielo Drivellä. Historiallinen konteksti luo tarinaan tietysti oman vivahteensa, mutta toisaalta jäi fiilis, että nimenomaan tapahtumat ja niiden kauheus onkin ammennettu jostain muusta lähteestä. Toisaalta teksti pitäisi lukea aina sellaisenaan, konteksti unohtaen.

Suosittelen romaania niille, jotka tahtovat tutustua kiinnostavaan ja puhuttuun esikosiromaaniin.

Vladimir Nabokov: Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita 

Gummerus 1959

384s.

Omasta hyllystä

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

     Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita. (Nabokov: Lolita)

Lolita on yksi hienoimmista ja hulluimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Olen lukenut kirjan joskus aikaisemminkin, mutta loppukesästä kaipasin tarttua sellaiseen kirjaan, josta tiedän nauttivani. 

Nauttia on ehkä väärä sana kun puhuu Lolitasta. Lolita on hirvittävä. Se on ahdistava ja surullinen. Ja järisyttävä. Tarina kertoo Humbert Humbertiksi itseään kutsuvasta miehestä, joka rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen, 12-vuotiaaseen Lolitaan. Humbert kuvaa rakkauttaan väistämättömäksi ja intohimoiseksi. Lolita on nymfetti, pieni viettelijätär, jonka edessä Humbert on aseeton: hän ei voi kielletylle rakkaudelleen mitään.

Humbert nai Lolitan äidin, vuokraemäntänsä, ollakseen lähellä Lolitaa. Vaimo kuitenkin menehtyy pian tapaturmaisesti ja Humbertista tulee Lolitan huoltaja. Syyllisenä, pelossa Humbert ja Lolita ajavat ympäri maan, yöpyvät hotelleissa ja motelleissa ja pakenevat. Myöhemmin he asettuvat aloilleen ja murrosikää lähestyvä Lolita kapinoi. Lukija näkee Humbertin kautta vain välähdyksiä siitä, miten isäpuolensa hyväksikäyttämä tyttö tilanteen kokee. Myöhemmin Lolita karkaa, eikä Humbertin elämä ole entisensä ilman Lolitaa.

Kirjan hienous on nerokkaassa tavassa kääntää lukijan mieli sympatisoimaan Humbertia, jonka teko Lolitaa kohtaan on ehdottoman hirveä. Rakastan myös kirjan kieltä. Tiedän, että moni lukija on kokenut sen haastavaksi, mutta minusta Nobokovin kieli on vain yksinkertaisen kaunista. Taivaallista. 

Suosittelen Lolitaa luettavaksi niille, jotka haluavat tarttua klassikkoon, jonka teemat saattavat järkyttää herkempiä lukijoita.

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

Otava 2000

414s.

Kirjastosta

David Ebershoffin Tanskalainen tyttö on julkaistu suomeksi jo vuonna 2000, mutta 2016 elokuvaksi kääntynyt tarina on ajankohtainen juuri nyt. Minulle kirja oli ennestään tuntematon, mutta leffatrailerin perusteella kiinnostuin tarinasta ja bongasin kirjan kirjastosta. Leffaa en ole vielä nähnyt, mutta ehkä saan jossain vaiheessa aikaiseksi katsella senkin.

Taiteilijapariskunta Greta ja Einar viettävät boheemin huoletonta elämää Kööpenhaminassa. Mallin puutteessa Greta houkuttelee Einarin pukeutumaan naisen vaatteisiin saadakseen mallin maalauksiinsa. Gretan mallina istuessaan Einar löytää sisältään Lilin, naisen joka hän on aina ollut. Lili alkaa vierailla Gretan ja Einarin perheessä useamminkin.

Einarin suhde Liliin on kahtiajakautunut. On Einar ja on Lili, mutta he eivät voi olla samaan aikaan samassa kehossa. Vaimon rooli on tukea Einaria, tutustua Liliin, joka tuntuu olevan enemmän kuin se ihminen, jonka Greta otti joskus puolisokseen. Liliin tutustuminen tietää Gretalle Einarin menettämistä, mutta samalla Greta tuntuu tietävän, ettei Liliä voi käskeä enää pois, hän on tullut jäädäkseen ja Einar hiipuu pois.

Tositapahtumiin perustuva kertomus on riipivää luettavaa. Ensinnä kauhistuttaa transsukupuolisten kohtelu kirjan tapahtuma-aikaan 1900-luvun alkupuolella. On helppo toivoa, että maailma on tänään edes hieman suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi. Lääkäreille Einar tuntuu olevan hullu, Lili taas koekaniini. Vaikka löytyy lääkäri, joka osaa auttaa Einaria muuttumaan Liliksi, ei matka ole helppo. Eikä lopulta edes onnellinen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu, mutta tarina tempaisee mukaansa. Kirjaa lukiessa tuli ahdistunut olo ja kertomus jäi vaivaamaan mieltä moneksi päiväksi. Kirjan lukemisen jälkeen en ole varma haluanko enää nähdä elokuvaa, sillä tarina tuntui niin surulliselta. Tositapahtumiin perustuvaan teokseen oli vaikea suhtautua vain tarinana. Googletettuna todellisten, elävää eläneiden ihmisten tarinat tulivat kirjan sivuilta niin lähelle.

Suosittelen kirjaa lähimenneisyyteen sijoittuvien tositarinoiden ystäville.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014

334s.

Oma ostos

Minä aina välttelen kaikkia kohuttuja kotimaisia, ehkä siksi, että olen jotenkin hirveän ennakkoluuloinen sen suhteen mistä uskon itse pitäväni. Olen lukijana itse asiassa aikamoinen juntti: yleensä ne kaikkien rakastamat kotimaiset klassikot ovat minusta vain iso haukotus, joissa en tahdo päästä alkua pidemmälle. Kuitenkin, kun kuulin Tommi Kinnusen uutuuden Lopotin ylistyksiä, ajattelin, että kai minun on nyt pakko sivistää itseäni ja lukea Neljäntienristeys.

Neljäntienristeys on taattua suomalaista realismia. Suomalaista siksi, että se on harmaata, ankeaa ja synkkää. Ja tämä on hyvä asia. Suomalaisuus nimittäin on ankeaa ja synkkää ja yleensä myös harmaata, joten Kinnunen on onnistunut kuvaamaan sen menneisyyden maailman, jossa meitä vanhemmat sukupolvet ovat eläneet. 

Tarina alkaa pitäjänkätilö Mariasta, seuraa kuvaamaan hänen tyttärensä Lahjan ja tämän aviomiehen Onnin elämää, sekä Lahjan miniän Kaarinan vaiheita. Jokainen sukupolvi kamppailee omien ongelmiensa kanssa, mutta keskusteltuani kirjaan rakastuneen ystäväni kanssa, sain häneltä vinkiksi lähestyä kirjaa kertomuksena siitä, että ihmisen on miellytettävä ensisijaisesti itseään, kuljettava omaa polkuaan tai käy huonosti. Tai jotain siihen suuntaan se taisi olla.

Referoinnistani voi päätellä, että olin romaanin kanssa aika kujalla. Tätä ei pidä ymmärtää moitteeksi kirjalle, mutta tajuan olevani kovin juonikeskeinen lukija, eli jollain lailla kaipaan selvänä etenevää juonta, jota pystyn seuraamaan. Neljäntienristeyksessä juoni ei ollut mitenkään olennainen, suoraviivainen asia, vaan Kinnunen keskittyy ennemmin ihmisten ja ihmiskohtaloiden kuvaukseen. Siitä päätellen tämä kirja kestää useammankin lukukerran, koska nyt epäilen, että suuri osa hienoista vivahteista meni ohitse kun yritin metsästää juonta kaiken muun joukosta.

Kinnusen kieli on tietysti hienoa. Sanon tietysti siksi, että kirjaa on hehkutettu niin paljon joka paikassa, että tuntuu tyhmältä hokea itsestäänselvyyksiä. Romaani oli myös helppo ja joutuista lukea, mikä ainakin itselleni oli yllätys, koska kuvittelin sen olevan jotain tajuttoman korkealentoista ja älykästä proosaa, jota en pysty tajuamaan. Jotenkin olen aistivinani, että tästä kirjasta ja sen seuraajista tulee klassikoita. Se on aika hienoa.

Oletan, että kaikki muut paitsi minä ovat jo lukeneet Neljäntienristeyksen. Suosittelen sitä silti kotimaisen realismin ystäville. Ja ehkä myös niille, joilla on samanlaisia realismiangsteja kuin minulla.

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli

Gummerus 2015

387s.

Kirjastosta

Olen näköjään viime aikoina pystytellyt aika tiiviisti menneisyydessä mitä tulee kirjavalintoihini. Anneli Kannon Pyöveli tarttui kirjastosta matkaan, sillä Morren kehuva arvio sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä kirja varmasti kannattaisi lukea. Pyöveli ei ollut sellainen kuin olin odottanut, mutta pidin siitä silti kovasti.

Pyöveli kertoo tarinan kolmesta miehestä: apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Jokainen rakentaa oman kohtalonsa, seuraa ennalta viitoitettua tietä, mutta uskoo, luottaa ja toivoo parempaan huomiseen. Kolmen miehen tarinat ovat erillisiä, mutta rinnakkaisia. Ne riisteävät toisiaan, mutta niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta toisiin juonikulkuihin. Ja kuitenkin on.

Selitettynä Pyöveli tuntuu monimutkaiselta romaanilta, mutta tosiasiassa se ei ole sitä. Kertojaäänet eroavat toisistaan yllättävän selkeinä, vaikka Kanto ei kikkaile erityisemmin kerrontaratkaisujensa kanssa. Kertojien erot ovat hienopiirteisiä, selittämättömiä, mutta silti olemassaolevia sellaisella tavalla, joka saa lukijan pysymään kärryillä tarinassa. Kertomus ei ehkä ole juoneltaan vauhdikas tai moninainen, mutta tarinaan mahtuu paljon. Se on kertomus ihmiskohtaloista mutta ennen kaikkea ihmisyydestä.

Mennyt maailma on kuvattu Pyövelissä uskottavasti. Tarinassa ei ole havaittavissa minkäänlaista infodumppausta, vaan se on varsin uskottava, eikä lukija joudu miettimään millaisesta maailmasta on kyse. Maailma tuntuu suomalaiselta menneisyydeltä, mutta silti käsinkosketeltavalta. Kirjan takaosassa oleva kirjalista osoittaa tarinaa varten tehdyn taustatyön määrän. Menneisyyden faktat on kuitenkin rakennettu taitavaksi fiktioksi, joka ei kyllästytä lukijaansa.

Pidin Pyövelistä paljon. Se oli makuuni (jos puhutaan kesämausta, mikä on yleensä hömpähköä) ehkä liian realistinen, ei-romanttinen, raadollinen ja taiteellinen, mutta ehdottomasti yksi hienoimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut.

Suosittelen Pyöveliä historiallisten romaanien ystäville!

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Gummerus 2011

575s.

Kirjastosta

En pahemmin lue kauhusävytteistä kirjallisuutta, mutta John Ajvide Lindqvist on ollut yksi genren suosikeistani pitkään. Lindqvistin kauhu ei ole sellaista psykedeelistä, selkäpiitä riipivää kauhua, vaan enempi pohdiskelevaa, skandinaavista ja hitaasti syttyvää. Kultatukka, tähtönen oli jostain syystä jäänyt lukematta, mutta kirja osui käteeni kirjastosta ja päätyi lukulistalle.

Theresiksi nimetty tyttö löytyy haudattuna metsästä ja päätyy pariskunnalle, jolla on rikkinäinen menneisyys ja yhteisiä salaisuuksia. Theres kasvaa kellarissa, eikä piittaa ihmisistä, mutta laulaa kuin enkeli. Tunteita tytöllä ei juuri tunnu olevan. Theresin kohtalo kietoutuu yhteen Teresan, ruman ja koulukiusatun tytön kanssa. Yhdessä he kaksi ovat vahvempia.

Tarinan keskeisiä teemoja tuntuu olevan musiikin ja musiikkiteollisuuden lisäksi tyttöjen asema maailmassa, sekä Lindqvistin tapaan aavistuksenomaisten kauhuteemojen hyödyntäminen. Kultatukka, tähtösessä lukijaa ei säästetä väkivaltakuvauksilta, mutta aikaisemmin lukemiini Lindqvisteihin verrattuna varsinaiset kauhuteemat jäävät aika viitteellisiksi. Enemmänkin olisi kelvannut. Siinä mielessä kirja oli hienoinen pettymys, koska odottamaani yliluonnollisuutta ei juurikaan ollut, tai se oli niin tarkasti häivytetty muun tarinan joukkoon, ettei siitä oikein ollut ainekseksi kannattelemaan tarinaa. Ihmisten julmuudesta ja tyttöjen asemasta olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin, tuntui, että tarina hukkui omaan runsauteensa.

Kaikesta huolimatta Kultatukka, tähtönen piti lukijaa tiiviisti otteessaan. Kirjailijan tyylissä on jotakin vangitsevaa, vetoavaa. Kirja luo oman taikapiirinsä, josta on vaikea poistua ennen kuin tarina on saanut loppunsa. Enemmän kuin kauhua, voisin sanoa romaanin olleen psykologisia ja yhteiskunnallisia teemoja hyödyntävä. Hyvä niinkin, vaikka odotukseni olivat vähän muuta.

Suosittelen Kultatukka, tähtöstä vahvojen, järkyttävienkin romaanien ystäville.

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicudes

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides 

Otava 2012 (2002)

287s.

Kirjastosta

Ennen vapun velvollisuuksia (joihin ei suinkaan kuulu bilettäminen vaan erilaiset puutarhavelvollisuudet kuten multa ja kanankakka) muutama sananen viimeksi luetusta kirjasta, joka oli Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides. En tiennyt tarinasta ennalta mitään, enkä ollut nähnyt elokuvaa, mutta nappasin kirjan mukaan kirjastosta heräteluonteisesti. 

70-luvulle sijoittuvassa romaanissa kerrotaan lukijalle etäiseksi jäävien poikien äänellä Lisbonin viidestä sisaruksesta, jotka vuoron perään tekevät itsemurhan. Tarina alkaa nuorimman sisaruksen itsemurhasta, minkä seurauksena perhe ajatutuu synkkään tilanteeseen, jossa murrosikäiset tytöt suljetaan kotiinsa suojaan ulkoisen maailman vaaroilta. Nähtävästi suurimmat uhat ovat kuitenkin perheen sisällä, sillä elo neljän seinän sisällä ei takaa tyttärille onnellista tulevaisuutta.

Kirja on aika jännittävä sekoitus epäluotettavaa kertojaa ja sellaista juonettomuutta, joka hassulla tavalla kutkuttaa ja pakottaa lukemaan tarinaa pidemmälle. Vaikka lukijalle ei oikeastaan missään vaiheessa selviä, mitä Lisbonien perheessä todella tapahtui, tarina pitää otteessaan ja Lisbonin taloa vakoilevien poikien tavoin lukija yrittää tirkistellä sisälle suljettujen verhojen raoista ja päästä perille siitä, mitä perheen tytöt kokevat.

Kirja herätti halun katsastaa elokuvakin jossain vaiheessa, ja luulen että lisään sen "katso nämä joskus" -listalleni. Vaikka kirja ei kovin ihmeellisiä lukuelämyksiä suonut, tämä oli silti mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen teos; saatanpa tarttua myös kirjailijan myöhempään tuotantoon.

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat - Huutolaislasten kohtaloita Suomessa

Ajatus kirjat 2011

223s.

Kun Heikki täytti kuusi vuotta, isäntä kävi kunnassa tekemässä "orjanpaperit". Sen jälkeen kunta alkoi maksaa talolle elättikorvausta. Molemmat olivat nyt saman talon palveluksessa, äiti piikana ja poika huutolaisena. (Halmekoski: Orjamarkkinat, s.68)

Jouko Halmetkosken teos Orjamarkkinat on koskettava kokoelma ihmiskohtaloita 1900-luvun alkupuolelta. Kirjassa on kerättynä useita tarinoita, jotka kertovat todellisten ihmisten todellisia kohtaloita ajalta, jolloin lasten myyminen huutolaiseksi oli ihan normaalia. Käytäntö vastasi nykypäivän sosiaalihuoltoa, vaikka huutolaislaisten oloja ei ollut tarkoituskaan valvoa, vaan vain sijoittaa lapset sen sijaan, että he olisivat olleet irtolaisia. Usein huutolaiseksi päätymisen taustalla oli perheen tragedia.

Orjamarkkinat on ravisteleva teos, joka valottaa sellaista osaa Suomen historiasta, josta ei ole pahemmin kerrottu koulussa. Olisin kaivannut kirjaan vielä enemmän historiallista taustoitusta ja faktoja huutolaisuuden historiasta, esimerkiksi tilastotietoja ja tosiasioita siitä, millainen käytäntö huutolaisuus on ollut. Vaikka teos käsitteli pelkästään huutolaisuutta, myös muut 1900-luvun alkupuolen "sosiaalihuoltotoimet" alkoivat kiinnostaa.

Kirjan kertomukset on koottu kerätyn aineiston perusteella. Kirjan kertomusten sävy on paikoin vähän naiivi, mutta toisaalta tarinat ovat niin kamalia, ettei niitä ehkä olisi voinutkaan kirjoittaa kovin raadollisesti; kyse on kuitenkin menneisyydestä, joka on vielä aika lähellä ja käsin kosketeltavissa. Omalle lukulistalleni kirja päätyi siksi, että suvussani on huutolaislapsuuden elänyt ihminen. Onneksi hänen tarinansa on ollut onnellisempi kuin useilla kirjassa tarinaansa kertovilla huutolaisilla.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneita tästä Suomen historian vaietusta asiasta.

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Sara Gruen: Vettä elefanteille
Bazar 2011
366s.
Työpaikan kahvihuoneesta

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanin. Se oli yhteen aikaan blogeissa melko puhuttu, mistä syystä johtuen se taisikin jäädä minulta silloin lukematta. Toisekseen kärsin joskus kamalaa preesensangstia minkä johdosta en oikein tykännyt tarttua sellaisiin kirjoihin, jotka on kerrottu preesensissä. Nyt kuitenkin kirja osui käsiini ja päätin lukea sen.

Vettä elefanteille kertoo Jacobista, joka muistelee vanhainkodissa elämäänsä sirkuksessa. Nykypäivä 90-vuotiaan Jacobin ankeassa arjessa ja värikkäässä menneisyydessä 1930-luvun Amerikassa vuorottelevat ja lukijan eteen piirretään kuva sirkuselämän villistä arjesta ja rakkaudesta. Romaanissa keskeisessä osassa on Jacobin ja sirkuksen eläintenkesyttäjän nuoren vaimon romanssi mutta toisaalta myös ne muut ihmissuhteet (ja eläinsuhteet) joita sattumalta sirkuksen mukaan päätynyt Jacob kokee. Nykypäivään sijoittuvissa kohtauksissa seurataan vanhaa Jacobia, jonka vanhainkodin edustalle on saapunut kiertävä sirkus. Tutun miljöön näkeminen herättää vanhassa miehessä muistot ja kaipuun menneeseen.

Kun junan viimeinen osuus lähtee liikkeelle, minä kyyhötän makuuvaunussa yhden punkan alla ahtautuneena toisen miehen viereen. Tila kuuluu virallisesti hänelle, mutta hän suostui päästämään minut siihen tunniksi tai pariksi kun lupasin hänelle dollarini. Silti hän valittaa ja minä pitelen polvistani kiinni ollakseni mahdollisimman pieni. (Gruen: Vettä elefanteille, s.69)

Vettä elefanteille oli oikeastaan todella surullinen kirja. Surin sekä vanhan Jacobin kohtaloa, että hurjaa sirkuselämää ja sitä miten sirkuksen eläimiä (ja ihmisiä) kohdeltiin. En ole oikein koskaan, edes lapsena, ollut innostunut sirkuksesta ja vielä vähemmän mitä enemmän olen saanut tietää siitä miten niissä on eläimiä joskus kohdeltu. Nykyään sentään asiat taitavat olla toisin. Erityisesti keskeisessä roolissa ollut elefantti ja hevoset herättivät myötätuntoa ja mietin välillä pystynkö ollenkaan lukemaan kirjaa loppuun, sillä niin hurjilta jotkut jutut tuntuivat.

Toisaalta romaanissa oli myös mielenkiintoista ajankuvaa 1930-luvulta, vaikkakin sitä olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Minua jollain tavalla häiritsi se, että kirjassa oli mielestäni asetelmasta ja teemoista huolimatta jotenkin yllättävän vahva viihdekirjan maku ja jotenkin tarinan loppuratkaisut vahvistivat sitä fiilistä, että tarina oli kuitenkin kirjoitettu ajatellen lukijan mielihyvää. Toisenlaisilla ratkaisuilla tämä olisi ollut ihan toisenlainen kirja, ja voi olla että olisin saattanut pitää siitä enemmän. Olisin myös ehkä pitänyt tästä enemmän jos olisin joskus jossakin elämäni vaiheessa pitänyt sirkuksista enkä katsonut vain eläinten surullisia silmiä.

Vaikka eipä silti, vaikka kirja herättikin ristiriitaisia tunteita, se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Koska olen toipunut preesenstraumoista, rakastin sen kieltä ja ajankuvaa, joka oli raadollisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen. Oli myös hienoa huomata, että kirjaa varten oli tehty taustatyötä joka selvästi välittyi lukijalle. Tätä romaania oli ilo lukea.

Suosittelen Vettä elefanteille luettavaksi kaikille 1900-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien ystäville sekä sirkusmaailmasta kiinnostuneille.

Andrea Levy: Pitkä laulu

Andrea Levy: Pitkä laulu

Into 2014

359s.

Arvostelukappale

Rattaat eivät olleet vielä ajaneet pois helteiseltä kadulta, ne olivat vielä Clara-neidin näkyvissä. Eivät ne olleet vielä ajaneet edes vielä Ebo Cornwallinkaa ohi, kun July jo pohti täyttä päätä - samalla kun hän toisti joko kolmannen kerran nuorelle valttarille, että "Kyllä, kyllä, tässä on oikein mukavaa" -millaisen puvun hän pukisi ylleen, jos hän Clara-neidin tavoin saisi napattua itselleen valkoisen "aviomieheksi". (Levy: Pitkä laulu, s.225)

Voi miten pitkään ja piinallisesti luin tätä kirjaa! Tartuin 1800-luvun Jamaikalle sijoittuvaan tarinaan suurin odotuksin, mutta kerronnan monimutkaisuus sai minut hidastelemaan kirjan parissa monta viikkoa. Tosin syksy on ollut lukemisten puolesta muutenkin vaivanloinen, joten kaikkea syytä tuskin voi pelkälle kirjalle ja sen kerronnalle laittaa. Olen kuitenkin iloinen, että luin sitkeästi kirjan loppuun, sillä viimein se olikin miellyttävä lukuelämys.

Pitkä laulu on Amityn sokeriplantaasille orjaksi syntyneen Julyn tarina. Kun tuskailin vaikeaa kerrontaa, tarkoitin sitä, millainen ratkaisu Pitkässä laulussa on: välillä kertojana on vanha July (minäkertoja) välillä Julyn poika, välillä kaikkitietävä kertoja, joka selostaa tarinaa hyvin ulkoapäin katsovalla otteella. Minun oli todella vaikea pysyä tarinassa mukana ja välillä kerronta oli jopa piinallisen yksityiskohtaista ja hyppeli aiheisiin, jotka eivät tuntuneet mitenkään olennaisilta tarinan kannalta. Toisaalta kertojaratkaisu oli kiehtova ja jollain merkillisellä tavalla se onnistui tukemaan tarinaa kuitenkin niin, että loppujen lopuksi viehätyin tarinan tyylistä.

July elää aikaa, jona sota lopettaa orjuuden. Vapaus ei sokeriplantaasityöhön tottuneille orjille ole kuitenkaan helppoa, sillä elämässä on haasteita, joita on vaikea käsitellä. Julyn tarina on samalla rakkaustarina ja selviytymistarina, sanojen kaikissa merkityksissä. Mikään kevyt välipala ei kirja ainakaan minulle ollut, sillä se jäi mietityttämään ja lopulta minua alkoi melkein harmittaa se, että olin lukenut kirjan alkupuolen niin huolimattomasti ja haukotellen. Kummasti punaiset langat solmiutuvat yhteen tarinan lopulla ja kertomus saa merkityksensä.

En oikein osaa pukea sanoiksi niitä fiiliksiä, jotka tämä kirja sai aikaan. Pitkään lauluun kannattaa ehdottomasti tarttua jos 1800-luvun siirtomaa-aika ja orjien elämä kiinnostavat.

Suosittelen Pitkää laulua historiallisten romaanien ystäville.

Dan Simmons: Kalin laulu

Dan Simmons: Kalin laulu (Song of Kali, 1985)

Like 2001

318s.

Kaverin kirjahyllystä

Apua mitä minä juuri äsken luin. Sain kaverin kirjahyllystä lainaksi Kalin laulun ja totesin, että en tule ikinä elämässäni matkustamaan Kalkuttaan.

Toimittaja Robert Luczak matkustaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa Kalkuttaan etsimään kuolleeksi luultua intialaista runoilijaa ja hänen käsikirjoitustaan. Kalkutta on täysin kaaoottinen paikka, ja kuluu tovi ennen kuin Luczak pääsee runoilijan jäljille. Siinä sivussa hän sekaantuu Kali -jumalattaren palvojien verkkoon.

Dan Simmonsin kuvaama Kalkutta maistuu ja haisee kirjan sivuilta kotisohvalle saakka. 80-luvulla kirjoitetun kirjan tyylissä on mukavaa nostalgiaa ja ah, miten se saakaan minut kaipaamaan tiettyjä 80-90-luvun kirjaklassikoita, jotka karttavat nykypäivän julkaisupolitiikan pelistettyä linjaa: lauseet rönsyilevät ja miljöökuvaus on käsin kosketeltava. Kalin laulua lukiessani muistin taas sen, millaiselle kirjallisuudelle sydämeni ihan tosiasiassa kuuluu, vaikka olenkin tehnyt kaikenlaisia syrjähyppyjä aidan toiselle puolelle. En voi silti sanoa, että olisin rakastanut tätä kirjaa, koska se sai minut ahdistumaan ja voimaan huonosti. Toisaalta edellä mainitut reaktiot kertovat myös kirjailijan kyvystä kuvata maailmaa, jonne en tämän lukeman perusteella astuisi jalallakaan.

Kirjan juonta on vaikeaa kuvailla paljastamatta sellaisia olennaisia asioita, joiden ilmestyminen lukijan eteen yllätyksenä on mielestäni olennainen osa kirjan juonen lumoa. Simmons ei joka tapauksessa päästä lukijaansa helpolla ja tämä realismin ja spefin rajamailla tanssiva teos houkuttelee katselemaan asioita monesta eri näkökulmasta. Fiilikseksi lukukokemuksesta jäi se, että Kalin laulun voi kaiketi lukea puhtaana realismina johon sekoittuu henkilöhahmojen mielensisäisiä demoneja, tai sitten fantasiaelementtejä hyödyntävänä tekstinä jossa realismin ulkopuolelle jäävät mahdottomuudet ovat osa kirjan sisäistä maailmaa. Niin tai näin, vaikutuin Simmonsin tavasta kiusata lukijaa toden ja epätoden rajamailla häilyvillä tematiikoilla.

Siellä ei ollut viileämpää. Pienet kerjäläisryhmät, ikävät muistot aamun järjettömyydestä, parveilivat kaikkialla luoksemme. Edes usein toistuvat ja ankarat sadekuurot eivät lannistaneet heitä. Olin jo kauan sitten tyhjentänyt taskuni kolikoista, mutta heidän itsepintainen mesoamisensa vain voimistui.

(Simmons: Kalin laulu. s.177)

Vaikuttava kirja. Ja jotenkin Kalin laulun lukeminen vahvisti tunnettani siitä, että minun pitää lukea enemmän vanhempia kirjoja. Unohtaa se ajatus, että kirjamaailmasta kiinnostuneen ihmisen pitäisi lukea  niitä uusia suosittuja kirjoja joita kaikki muutkin lukevat. En edes tiedä miksi olen lähtenyt mukaan sellaiseen ajatteluun. Höh ja pöh. Kaivan kirjahyllyäni ja alan lukea jotakin edemennyttä. Juuri sitä kaipaan nyt.

Suosittelen Kalin laulua jännittävistä, spefin rajoja hipovista romaaneista pitäville lukijoille.

Sally Green: Puoliksi paha

Sally Green: Puoliksi paha

Gummerus 2014

382s.

Arvostelukappale

Sinä kokeilet ensin. Sytytät tulitikun ja pidät sitä sinnikkäästi peukalon ja etuseormen välissä, kunnes se palaa karrelle ja sammuu. Mustunut tulitikku pysyy otteessasi, vaikka olet polttanut näppisi. (Green: Puoliksi paha s.15)

Sally Greenin kovasti kehuttu ja maailmalla kohuttu Puoliksi paha päätyi käsiini Gummerukselta saatuna arvostelukappaleena. Kiitos siitä. Kirjan ennakkokohu ja houkutteleva, taidokkaasti suunniteltu kansi houkuttelivat lukemaan. Kirjan kanteen painettu Kate Atkinsonin kommentti "Uusi Nälkäpeli" niin ikään sai aikaiseksi sellaisen vaikutelman, että uskoi pitäväni kirjasta. Kunnes avasin ensimmäisen sivun.

Puoliksi paha kertoo Nathanista, joka on puoliksi musta puoliksi valkoinen noita. Vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä on ilmeinen, valkoisten noitien pääasiassa hallitsema maailma noitaneuvostoineen haluaa vahtia sekaveristä noitaa, jota kaikki pelkäävät ja jota kukaan ei haluaisi ottaa puolelleen. Nathanin perhe yrittää pitää pojasta huolta, mutta lopulta Nathan päätyy valkoisten noitien holhoukseen. Kidutukset ja kauheudet eivät ota loppuakseen ennen kuin Nathan pääsee pakenemaan ja aloittaa loputtomalta tuntuvan pakonsa metsästäjiä vältellen. Hänen tavoitteenaan on löytää isä, Marcus, suuri musta noita. Sekä saada kolme lahjaa, jotka kuuluvat täysi-ikäistyvälle noidalle.

Kirja alkaa (kts. lainaus) perin erikoisella kertojaratkaisulla, jossa minäkertoja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Tai jotain (osaisin selittää tämän paremmin, jos olisin ollut kouluaikaan kiinnostunut äidinkielen kieliopin termistöistä). Alun jälkeen kerronta hyppää preesensiin, missä sinänsä ei ole mitään vikaa (vaikka se tuntuukin soluttavan lonkertoitaan nykypäivän YA-kirjallisuuteen ja varsinkin dystopiaan), ja käväisee taas jossain vaiheessa minäkertojan puhuttelussa. Lukujen nimet on kirjoitettu pienellä, mikä on varmasti jonkinlainen taiteellinen ratkaisu tai kenties sen tarkoituksena on kuvastaa minäkertojan lukutaidottomuutta. Mene ja tiedä.

Puoliksi paha on raaka ja väkivaltainen kirja, joka ammentaa häikäilemättä Harry Potterin suosiosta. Kirjassa on niin paljon yhteneväisyyksiä monelle rakkaan velhopojan seikkailuihin, ettei lukija voi muuta kuin ihmetellä, kun eteen marssitetaan neuvosto (Taikaministeriö?), nurjat (jästit?), metsästäjät (aurorit?) ja monta muuta tutunkaltaista asetelmaa ja henkilöhahmoa. On hetkellisesti sellainen olo, kuin lukisi Harry Potteria jotenkin vääristyneen peililasin läpi.

Puoliksi pahaa ei kuitenkaan voi pelkästään sättiä. Kirja asettaa maailmankaikkeuden kliseisimmän kysymyksen hyvästä ja pahasta uudenlaiseen asetelmaan. Se haastaa lukijan pohtimaan, onko oikeastaan olemassa hyvää tai pahaa, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja riippuvatko nämä määritelmät siitä kuka asian kokee? Julmuudet, joita Nathan joutuu sietämään valkoisilta noidilta, laittavat lukijan ihmettelemään, voiko perinteisesti "hyvänä" pidetty valkoinen noita tehdä sellaisia kamaluuksia nuorelle noidalle, joka ei ole vastuussa syntyperästään. Väistämättä lukija asettuu Nathanin, puoliksi mustan noidan puolelle. Lisäksi Nathanin henkilöhahmo on kohtuullisen mielenkiintoinen. Uskon, että se hyvinkin vetoaa tietynlaisiin lukijoihin ja kirja saa varmasti myös kohderyhmään kuuluvia faneja.

Mutta silti. Joko olen lukenut Harry Potterini liian tarkkaan, tai sitten vain Puoliksi pahan ennakkokohu ja toisaalta oudot kirjalliset ratkaisut saivat aikaiseksi sen, että kokonaisuudesta tuli vähän pannukakku. Toisaalta minua kiinnostaa tietää mihin suuntaan kirjailija on tätä trilogiaa aikonut kirjoittaa, mutta tavallaan pelkään samaan aikaan, että trilogia ei ainakaan muutu paremmaksi. Onneksi loppuratkaisua en pysty kuvittelemaan ennalta, joten ehkä tarinassa on mukana myös virkistävää yllätyksellisyyttä. Täytyy miettiä asiaa uudemman kerran sitten kun Puoliksi villi ilmestyy.

Suosittelen Puoliksi pahaa niille lukijoille, joiden mielestä Harry Potter on liian kesyä ja kilttiä luettavaa, mutta joita kiehtoo hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä noitien maailma. Uskon, että tämä sopii myös lukemisesta innostuneille teinipojille.

Torey Hayden: Nukkelapsi

Torey Hayden: Nukkelapsi

Otava 2007

336s.

Työpaikan taukohuoneesta

Olen ollut vähän lomalla ja reissussa ja luettujen kirjojen päivittäminen ja blogin kommentteihin vastaaminen on vähäsen jäänyt. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa ja yritän päästä ajantasalle myös blogin puolella. Kaiken kaikkiaan tämä kesä on ollut ymmärrettävistä syistä johtuen täydellinen kaaos, mutta oikeastaan se ei ole haitannut, sillä kaaos on joskus myös hyvästä. Onneksi olen päässyt vähän myös reissaamaan ja katselemaan muita maisemia. Se on aina piristävää.

Nukkelapsi löytyi työpaikan lainakirjahyllystä ja otin sen luettavaksi kun kaipasin jotakin aivotonta lukemista. On tietysti kamala sanoa Torey Haydenin tositapahtumiin perustuvia, osittain hyvin järkyttäviäkin teoksia aivottomaksi lukemiseksi. Kyse ei ole tekstin sisällön köykäisyydestä vaan siitä, millainen Haydenin rupatteleva ja jaaritteleva kirjoitustyyli on. Haydenin kirjat eivät todellakaan ole mitään suurta eeppistä korkeakirjallisuutta, mutta ne ovat äärimmäisen mielenkiintoista ja paikoin kovin koskettavaakin luettavaa, amerikkalaiseen tyyliin kultareunuksin kirjottua.

Nukkelapsi kertoo Venuksesta, joka ei puhu. Torey on aikaisemminkin törmännyt erityisopettajan tehtävissään valikoivasta puhumattomuudesta kärsiviin lapsiin, mutta Venus ei yksinkertaisesti tunnu suostuvan sanomaan mitään, eikä Torey voi olla varma siitä, onko lapsi kehitysvammainen, vai johtuuko puhumattomuus ja apaattisuus jostakin muusta. Vähitellen vyyhti alkaa selvitä ja lukijalle paljastuu miten kamalassa maailmassa pieni Venus on joutunut elämään.

Tällaisille rankoille, osittain tosiperäiseen aineistoon perustuville teksteille lienee olemassa jokin ihan oikea genrenimityskin. Ehkä tätä ei ihan misery litiksi voisi määritellä, mutta on selvää, että näitäkin kirjoja luetaan osittain kauhistelun vuoksi, eikä välttämättä niinkän ammatillisen kiinnostuksen tai empatian takia. Haydenin kirjoissa minua kiehtoo hänen kuvaamansa koululuokan dynamiikka ja se, miten erilaisista lapsista kasvaa vahvoja ihmisiä. Haydenin tuotannosta kaikkein masentavimpia ovat ne teokset, joissa lapsiin kohdistunut konkreettinen pahuus on käsittämätöntä ja ahdistavaa. Venuksen tapauksessa kotipuolen hirveydet eivät nouse kirjassa suureen rooliin, mutta on masentavaa lukea opetushenkilökunnan avuttomuudesta, kun asioihin ei voida puuttua, vaikka on selvää ettei lapsen kotona kaikki ole hyvin.

Luin heinäkuun puollella tämän ja muutaman muunkin melko masentavan ja synkkiä kuvia maalailevan kirjan, mikä ei tunnu sopivan kovin hyvin yhteen heinäkuun helteiden ja auringossa paistattelevien onnellisten ihmisten kanssa. Ehkä kurjuus saa vähäksi aikaa riittää ja valitsen seuraavaksi jotakin hieman erilaista lukemista...

Suosittelen Nukkelasta Torey Haydenin kirjojen ystäville, sekä niille jotka ovat kiinnostuneita lukemaan lasten ongelmista ja vaikeista perhesuhteista sekä erityisopettajan työstä ja arjesta.

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Otava 2010

Verkkokirjaston e-kirja

10-vuotias Natascha kaapataan koulumatkalla. Alkaa 3096 päivää kestävä vankeus, joka päättyy siihen, kun 18-vuotiaaksi varttunut nuori nainen karkaa sieppaajansa luota. 3096 päivää Natascha eli suljettuna kellariin, toimi orjana ja seuralaisena miehelle, joka oli päättänyt riistää hänen nuoruutensa ja lapsuutensa. Tositapahtumiin perustuva kirja kertoo tarinan, jollaista ei soisi tapahtuvan kenellekään. 3096 päivää on ikävää luettavaa.

Natascha Kampuschin tapausta ei varmaankaan kukaan mediaa seuraava ole voinut sivuuttaa. Maailmassa katoaa jatkuvasti ihmisiä, mutta osa heistä ei löydy koskaan. Maailman julmuus ja hulluus tuntuu vielä pahemmalta, kun tällaisia asioita tapahtuu lapsille. Kirjassa Kampusch kuvaa tuntojaan ja kertoo elämästään noiden vuosien aikana. Kirjan herättämät tunteet ja ajatukset ovat lähinnä ristriitaisia: se tuntuu välistä tirkistelynhaluisille utelialle ihmisille laskelmoidusti tehdyltä teokselta, toisaalta kirjoittajan tarpeelta selittää ja selventää omia kokemuksiaan.

Tällaiset kirjat, ja varsinkin Kampuschin teos pysäyttävät ajattelemaan, että me elämme yhteiskunnassa, jossa uhrin täytyy pyydellä anteeksi. Kirjoittaja kokee varsin negatiivisena sen, että hänen yhteydessään on käytetty sanaa Tukholma-syndrooma. Hän palaa muutamaan otteeseen puolustelemaan ratkaisujaan ja tapoja, joilla hän on suhtautunut sieppaajaansa. Se tuntuu kamalalta. Vähän sama asia, kuin jos raiskauksen uhrilta kysytään millaiset vaatteet hänellä oli päällään silloin kun hän joutui raiskatuksi.

Kirjaa ja Kampuschia on syytetty median hyväksikäytöstä ja ihmisten rahastamisesta. 8 vuotta elämästään vankina ollut Kampusch antaa kirjan välityksellä itsestään yllättävän vahvan mielikuvan. Hän haluaa säilyttää identiteettinsä ja nimensä, tulla julkisuuteen ja kertoa mitä hänelle on tapahtunut. Se on niin rohkeaa, että on toisaalta vaikea uskoa pelkkään rahastukseen. Ja niin tai näin, nuorelta naiselta riistettiin hänen lapsuutensa, mitä väliä rahalla on enää sen jälkeen?

Kirja oli ahdistavaa luettavaa. Minun oli pakko lukea se yöllä loppuun, mistä johtuen en nukkunut koko yönä enää ollenkaan. Toisaalta tämä kirja oli ehkä sellainen, että se oli myös hyvä lukea. Kaikelta pahalta ei pidä sulkea silmiään. Tavallaan myös Kampuschin näkökulma, jonka mukaan maailman mustavalkoisuus ei ole todellista, herätti ajatuksia. Mitä jos paha ei olekaan kokonaan paha? Se on melkeinpä vielä pelottavampaa kuin mikään muu.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät ole kovin herkkiä tällaisia asioita kohtaan, ja joita kiinnostaa muutama vuosi takaperin maailmaa vavisuttanut ihmiskaappaustapaus.

Ja hän huutaa - Splatterpunk-antologia

Ja hän huutaa - Splatterpunk-antologia

(Toim. Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta)

Tajunta media, Aavetaajuus 2014

224s.

Luettavakseni osui runsaasti verta ja suolenpätkiä sisältävä splatterpunk-antologia. En olisi luultavasti tarttunut kirjaan, ellei siinä olisi ystäväni novelli, tyylilaji on näet minulle ihan vieras ja kieltämättä antologian lukemiseen meni jokunen tovi, sillä kohtuullisen veripitoiset jutut pakottivat pitämään aina välillä taukoa. 

Splatterpunkista sanotaan Wikipediassa seuraavaa: Splatterpunk on kauhukirjallisuuden alalaji. Se syntyi 1980-luvun alkupuolella vastareaktiona suuren suosion saavuttaneen kauhukirjallisuuden pysähtyneisyydelle. Splatterpunk-termi on tarkoitettu rinnastukseksi scifin kyberpunk-termiin. Splatterpunk on luonteeltaan huomattavasti perinteistä kauhukirjallisuutta väkivaltaisempaa ja nihilistisempää. Perinteisten kauhuelementtien (vampyyrit, aaveet, jne.) käyttö on vähäistä ja niitä käsiteltäessä on usein tuotu uusia näkökulmia kuluneisiin aiheisiin. Perinteisten kauhuhirviöiden sijaan splatterpunkissa on usein keskitytty sarjamurhaajiin ja psykopaatteihin.

Kokoelmassa ovat mukana seuraavat novellit:

Mixu Lauronen: Ja hän huutaa
Tuomas Saloranta: Pornokauppa
Juha Jyrkäs: Itellajoonin blues
Dess Terentjeva: Ruho
Jani Kangas: Valaistunut
Markus Harju: Koodinimi Carpaccio
Nina Korento: Montmarten kyyhkyt
Matthew Pallasoja: Amurin varjoissa
Jyrki Pitkä: Kirurgi
Suvi Kauppila: Hopeasormi
Stig-Peter Lund: Hyvä nekrofiilis
Juri Nummelin: Lätterin suvun vaiheista
Irinja Itajara: Kuoriainen viemäriaukossa
Jussi Katajala: Orava osansa ottaa
Shimo Suntila: Jake Cannon vastaan veriviholliset
herrah: Mies junassa
Jussi K. Niemelä: Lebensraum

Minun on kovin vaikeaa arvioida novelleja yksittäin, varsinkin kun genre on muutenkin vieras. Kokonaisuutena antologia oli monipuolisella tavalla kamala, jokainen teksti toi lukijan eteen uudenlaisia kammotuksia. En voi sanoa, että olisin varsinaisesti pitänyt teksteistä, mutta jollakin inhottavalla tavalla ne olivat mielenkiintoisia. Joukossa oli myös muutama ovelasti rakennettu teksti, kuten historian lähteillä leikittelevä Juri Nummelinin Lätterin suvun vaiheista, sekä Jussi Katajalan Orava ottaa osansa, joka oli muuten verisen kokoelman sisällä niin huvittava (toivottavasti tarkoituksella!!), että se kaikessa absurdiudessaan pisti ihan naurattamaan. Novellien joukosta pitää myös nostaa esille minulle tutun kirjoittajan Dess Terentjevan Ruho, joka oli lyhyt ja ytimekäs, mutta voimakas teksti.

Tätä antologiaa ei kyllä voi herkimmille lukijoille suositella. Varaudu vereen ja eritteisiin!

Ildefonso Falcones: Paljasjalkainen kuningatar

Ildefonso Falcones: Paljasjalkainen kuningatar (La reina descalza)

Suomentanut Susanna Ekman

Bazar 2014

782s.

Lainattu kirjastosta

Odotan aina innolla kevään ja syksyn kirjakatalogeja ja bongaan sieltä ihan ensimmäisenä kaikki vähääkään historiallisen romaanin suuntaankin haiskahtavat teokset. Siksi olinkin ikionnellinen, kun huomasin, että Falconesilta on tulossa jälleen uusi Espanjan historiaan sijoittuva romaani. Espanja ja sen historia eivät sinänsä ole suurimpia mielenkiintoni kohteita, mutta Falconesin aikaisemman tuotannon tuntien osasin odottaa, että luvassa on taattua historiallista draamaa tietyillä falconesmaisilla "puutteilla." Aikaisemmin olen lukenut häneltä Meren katedraalin (ilmeisesti ennen Vinttikamaria, koska en löytänyt arvostelua täältä) sekä Fatiman käden.

Falcones on ottanut asiakseen kirjoittaa tuhteja (tämäkin tiiliskivi oli melkein 800 sivua! Nam!) paketteja Espanjan sorretuista vähemmistöisä. Meren katedraalissa ääneen pääsivät katedraalin rakentajat ja kivenhakkaajat, Fatiman kädessä pohdittiin Espanjan islaminuskoisten maurien asemaa. Paljasjalkaisessa kuningattaressa on keskiössä 1750-luvun Espanjan mustalaiset, sekä yksi Kuubasta Espanjaan päätynyt musta orja. 

Caridad on vapautunut orjan asemasta isäntänsä kuoltua laivalla. Espanjassa hän on kuitenkin vailla paikkaa ja asemaa. Hyväksikäyttöjen ja raiskauksien jälkeen mustalaismies Melchor poimii hänet mukaansa. Caridadin ja Melchorin lapsenlapsen, kauniin mustalaistyttö Milagrosin välille syntyy ystävyys. Elämä kuljettaa naisia kuohuvassa Espanjassa, kumpikin etsii omalla tahollaan rakkautta, hyväksyntää ja paikkaa maailmassa ja omassa yhteisössä, jota valkoinen valtaapitävä kansanosa sortaa.

Milagros ikävöi Caridadia. Pari päivää hanhiravien jälkeen isoisä oli saanut vieraakseen miehen, joka oli soutanut hänen kanssaan joitakin vuosia samalla kaleerilla. Mies oli saapunut yhtä heikoissa kantimissa kuin Melchor aikoinaan, kuten kaikki tuomitut jotka ylipäätään selvisivät kaleerien kidutuksista hengissä, ja muiden selviytyjien tapaan hänkin tunsi satamat ja vertaisensa salakauppiaat, salakuljettajat ja kaikenkarvaiset roistot. (Falcones: Paljasjalkainen kuningatar, s.105)

Valittelin Fatiman käden kohdalla sitä, että Falcones ei onnistunut puhaltamaan hahmoihinsa eloa. Paljasjalkaisessa kuningattaressa tämä onnistui jo paremmin, liekö osittain siksi, että Falcones oli jostanut keskeiseen rooliin voimakkaita naishahmoja. Varsinkin Caridad oli hahmona mielenkiintoinen, vaikka ajankuvan mukaan sekä Caridad että Milagros ovat miesten vietävissä ja määräiltävissä. Historiallisen romaanin kohdalla on ymmärrettävä, että tietynlainen ajankuva vaatii naisen aseman näyttämistä mahdollisimman uskottavassa valossa, mutta väsyin ja ahdistuin jatkuvaan raiskaamiseen, alistamiseen, prostituutioon ja toivottomuuteen. Vaikka naishahmot periaatteessa olivat vahvoja ja toiminnallisia, jäi silti sellainen vaikutelma, että kirjan maailma oli melko miehinen, eikä Falcones päässyt tai edes halunnut astua naisen rooliin syvemmälle. Voi olla, että historiallisten viihderomaanien lukeminen on saanut minut odottamaan naishahmoilta tietynlaista toiminnallisuutta ja ajattelukykyä, tai sitten minun ja Falconesin käsitykset nais- ja miesrooleista eivät vain osu yksiin. 

Tästä tulikin aasinsiltana mieleen, että onpa merkillistä, miten vahvoja naishahmoja sisältävät historialliset romaanit mielletään helposti "viihteeksi", kun taas historiallisia sotakuvauksia ja naisten raiskaamista sisältävät kirjat ovat vakavasti otettavaa historiallista fiktiota. Ehkä hieman kärjistetty mielipide, mutta mitä mieltä te olette?

Falcones sortuu pitämään lukijalle aika ajoin luentoja Espanjan historiasta ja mustalaisten asemasta, mutta minua se ei oikeastaan haitannut, koska ajanjakso on kiinnostava, enkä varsinaisesti tiedä paljoakaan Espanjan historiasta. Tämä minulle kävi selväksi jo Fatiman kättä lukiessa. Kieltämättä mielenkiintoista odottaa, millaisia vaiheita ja ihmiskohtaloita Falcones nostaa esille seuraavassa romaanissaan. Vaikka Falconesia välillä kritisoinkin, hänen tulevatkin romaaninsa ovat ehdottomasti lukulistallani, sillä tällaisia paksuja, historiallisia romaaneita julkaistaan vain ihan liian vähän. Ainakin Suomessa.

Suosittelen Paljasjalkaista kuningatarta tuhtien ja historiallisten romaanien ystäville.

Marja Björk: Posliini

Joistain kirjoista on vaikea kirjoittaa, Marja Björkin esikoinen Posliini on ehdottomasti sellainen. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo viikko tai useampi, mutta en vain ole saanut itsestäni irti niin paljon, että olisin päässyt palaamaan kirjan maailmaan postauksen muodossa. Tästä syystä postaamattomien kirjojen jono on päässyt kasvamaan huolestuttavan pitkäksi. Ehkä ehdin mitättömän lyhyellä joululomallani tekemään asialle jotakin...

Posliini on kertomus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiskunnassa, jossa kaikki muut ongelmat jättävät alleen lapseen kohdistuvan vääryydeen. Jaanan perheessä menee muutenkin huonosti, sillä avioero ja alkoholismi varjostavat arkea. Pako kaupunkiin Nuutti-sedän ja tädin luokse tuntuu paratiisilta, eikä pieni tyttö osaa laittaa vastaan sedän lähentelyille. Björk kirjoittaa aiheesta ahdistavalla tavalla, sillä hyväksikäytöllä on myös toinen puolensa: Jaanan mielessä Nuutti-setä on rakas, vaikka asiat joita sedän kanssa tehdään ovat vähän pelottavia ja tuntuvat vääriltä.

Hyväksikäyttöteemaa on tullut pohdittua aikaisemmin muun muassa Vladimir Nabokovin Lolitan yhteydessä. Hyväksikäyttötapauksissa lapsen kuvaaminen millään tavalla aktiivisena osapuolena tuntuu hirvittävältä, mutta toisaalta se saa lukijan ymmärtämään miten johdateltavissa ihmismieli oikein on. Vaikka teema on raskas ja ahdistava, kirjaa ei voi olla laskematta käsistään siinä toivossa että kaikki vielä jollakin kummallisella tavalla päättyisi hyvin.

Posliinissa minua jäi rankan aiheen ohella vaivaamaan se, miten tällaisia teemoja käsittelevät kirjat ovat usein kirjoitettu niin, että teema kasvaa itse kerronnan yli. Pienen tytön näkökulmasta kirjoitetussa tarinassa on makuuni liian analyyttinen ote ja teksti tuntuu paikoin elämänkerralliselta sen sijaan, että se oikeasti tuntuisi kuvaavan lapsen maailmaa ja näkökulmaa. Vähän samaan törmäsin lukiessani Björkin Poikaa ja jäi sellainen fiilis, että tietynlainen dokumentoiva ote olisi voinut väistyä kaunokirjallisuuden tieltä. Toistaalta tällaiset aiheet ovat ahdistavia joka tapauksessa, mutta jäin vain miettimään sitä millä kirjallisilla keinoilla teema ei nousisi niin vahvasti yli kaiken muun. Joka tapauksessa pidin kovasti Björkin kielestä ja siitä miten hän kirjakielen ja puhekielen vaihteluilla nosti tarinan hahmot esille.

Menin piirongille ja otin posliinitytön käteeni. Hän oli kylmä ja katsoi surullisena. Kääntelin tyttöä käsissäni ja huomasin, että selkäpuolella mekon helmassa oli ohut ruskea viiru. Posliinityttö ei ollutkaan ehjä. Asetin tytön pitsiliinalle vähän vinottain, ettei kukaan huomaisi peilin kautta, että hänen mekkonsa oli rikki. (Björk: Posliini)

Suosittelen kirjaa raadollisista ja rankoista aiheista pitäville lukijoille.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kirjastosta tarttui mukaan kovasti blogeissa kehuttu Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Romaani on lyhyt ja karu kertomus erään perheen kohtalosta Suomea riivanneen nälkävuoden aikana. Kirjan kuvaama ajanjakso oli tuttu, koska satuin juuri jonkin aikaa sitten katsomaan Netflix -elokuvapalvelusta Hovimäki- sarjaa, joka vähän teatterimaisesta asetelmastaan huolimatta onnistuu kuvaamaan Suomen vaiheita ihan mielenkiintoisesti (tyydytän tällä tarvetta, joka syntyi Downton Abbeyn tuijottamisen seurauksena!). Nälkävuoden tarina on piinaavaa luettavaa, joka jää vaivaamaan mieltä vielä kannen sulkeutumisen jälkeenkin.

Postimieheltä oli yhdellä iskulla murskattu kallo. Selkänahka oli viilletty auki, että olisi siitä paikasta voitu nylkeä. Veri oli valunut purona alas Mustalaismäkeä. Hallin Janne sen oli tehnyt, hurjaluontoinen mies, tumma ja komea. Melkein kuin Pohjanmaan parhaat häjyt, vaikka ei aivan heidän veroisensa sentään. Sellaisia miehiä kuin Pohjanmaalla, niitä ei muualla, mitä hurjaan luontoon tulee. (Ollikainen: Nälkävuosi, s.18)

Romaanissa Juhani ja Marja, sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juha joutuvat kohtaamaan nälkävuoden julmuuden. Kotitorpasta on lähdettävä, jos jossakin muualla olisi ruokaa ja edes pieni mahdollisuus selvitä hengissä. Toisaalla kaupungissa voidaan paremmin, mutta ympäröivän maailman kurjuus ei jää edes säätyläisiltä huomaamatta. Kaikille kerjuulle lähteneille ei ole mahdollista tarjota leipää tai edes yösijaa.

Ollikainen ei tosiaan päästä lukijaa helpolla, sillä matto vetäistään alta kerran jos toisenkin. Romaanin tyyli on runollisen herkkä, eikä lukijan kannata kiintyä henkilöhahmoihin liiaksi saakka. Nälkävuosi niittää ihmisiä kuin viljaa, eikä moni selviä ankarasta talvesta ja puutteesta. Ollikainen on onnistunut herättämään henkiin historiallisen ajanjakson, jonka ei ole syykään painua unohduksiin. Kirjan vähäeleistä tunnelmaa korostaa kannen kuvitus ja hyytävä tunnelma.

Jos muu osa romaania ei herkistä, niin viimeistään epilogi tekee sen.

Kirjaa on luettu kovasti blogimaailmassa, itse tulen vaihteeksi jälkijunassa, koska hehkuttaminen saa minut yleensä karttamaan suosituksi nousseita romaaneja. Nyt olen kuitenkin iloinen siitä, että löysin tämän kirjastosta ja nappasin mukaani.

Suosittelen Aki Ollikaisen Nälkävuotta runollisista ja raadollisista romaaneista pitäville lukijoille.

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (WSOY 2013)

Täällä kukaan ei sanonut mitään. Ihmiset katsoivat paksujen hattujensa ja kaulaliinan välille jääneestä aukosta haastavasti. Jos joku puhui, kovat konsonanttijonot kuulostivat ärtyneiltä. Jopa nauru kääntyi kovassa tuulessa ivalliseksi. (Mehr: Veristen varjojen ooppera, s.82)

Marissa Mehrin esikoinen Veristen varjojen ooppera kertoo ranskalaisesta Juliettesta, joka muuttaa 90-luvun Venäjälle ohjaamaan Jevgeni Oneginia. Oopperalla hän tapaa Dmitrin, johon rakastuu. Mutta rakkaus ei ole kaunista ja tasapuolista, vaan Dmitri vetää Julietten mukaan oopperan salaperäiseen ja toden ja tarun rajamailla tanssahtelevaan maailmaan. 

Veristen varjojen oopperan kieli on lyyrisen kaunista ja tunnelmakuvat koskettavia. Tarina ei tule niin lähelle, sillä rosoisesta aiheesta huolimatta jäin lukijana katselemaan tapahtumia etäämmältä. Tarina toi kovasti mieleen Natalie Portmanin tähdittämän Black Swan -elokuvan, mutta en osaa sanoa johtuuko varsinaisesti muusta kuin vaikutteille alttiista naispäähenkilöstä ja miljööstä, joka muistuttaa Veristen varjojen oopperan tapahtumapaikkaa. Kirjan tarina muodostaa joka tapauksessa elokuvan kaltaisen tunnelman, jota Mehrin kieli ainoastaan korostaa. Veristen varjojen ooppera on hyvin visuaalinen tarina, joka kyllä antaa mahdollisuuden maistella kieltä ja tunnelmoida oopperan hämyisissä huoneissa.

Kirjan tarina sen sijaan jätti minut kylmäksi, sillä joka ikinen kerta lukiessani narsistin lailla käyttäytyvän miehen ja alistuvan naisen suhteesta, kaipaisin jonkinlaista kykyä ymmärtää henkilöhahmojen tekemiä valintoja. Julietten riippuvainen roikkuminen Dmitrissä, joka heittää naisen vieraaseen maailmaan ja kulttuuriin Moskovan vilskeeseen, tuntuu tuskastuttavalta. Lukiessa toivon kykyä samaistua tarinan hahmoihin, mutta Julietten valinnat tuntuvat päättömiltä, ja hänen rakkautensa Dmitriin järjettömältä. Lukija ei missään vaiheessa tarinaa erehdy Julietten lailla hurmaantumaan Dmitrin katseen alla, mikä tekee tilanteen käsittämisestä vielä vaikeampaa. Jos pystyy irrottautumaan narsistisen parisuhdemallin järjettömyydesta, voi helpommin heittäytyä Julietten harhaiseen maailmaan ja Veristen varjojen oopperan maagiseen sykkeeseen.

Veristen varjojen ooppera on mielenkiintoinen ja mukavan erilainen esikoinen. Tarinan sijoittaminen tavalliselle suomalaiselle vieraaseen kontekstiin on tuore ja on välillä hauska lukea esikoinen, jonka lähtökohdat eivät ole välttämättä niin perinteiset. Vahva kieli tekee tästä vieläkin kiehtovamman kokonaisuuden, ja onkin mielenkiintoista seurata millainen tarina Mehrin kynästä irtoaa seuraavaksi.

Suosittelen Veristen varjojen oopperaa sellaisille lukijoille, jotka haluavat lukea taitavasti kirjoitetun, toden ja fantasian rajamailla seikkailevan ahdistavan ja tummasävyisen tarinan venäläisen oopperan kulisseista.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006) 544s.

Poikani Kevin on kirja, jota olen tietoisesti hieman vältellyt. Olen kuullut kirjasta blogien kautta liian paljon ja on tullut ähky. Oikeastaan on hämmentävää, että kyseinen kirja on ollut tapetilla niin paljon, kun ottaa huomioon, että se ei ole aivan uusinta tuotantoa. Nyt kirja kuitenkin tuli vastaani kirjastossa ja päätin ennakkoluuloista huolimatta ottaa sen matkaani.

Mielestäni olin onnistunut salaamaan siihen saakka niin loistavasti ne tunteet, joita äitiys todella herätti minussa, että se oli jo suorastaan moraalitonta. Aviopuolisot valehtelevat todella usein toisilleen vain pysymällä vaiti. (Shriver: Poikani Kevin, s.113)

Romaanissa Poikani Kevin Eva kirjoittaa kirjeitä aviomiehelleen. Tarina punoutuu pienistä yksityiskohdista lukijalle, jolle paljastuu tragedia Evan murheiden taustalla. Kevin oli suunniteltu lapsi, joka tuotti pettymyksen, Eva näki lapsen silmissä pahan, mutta aviomies Franklin ei halua uskoa pojasta mitään ikävää. Hän on vain vähän omalaatuinen pieni poika. Poika, joka Evan silmissä haluaa pahaa muille, tekee kiusaa ja vihaa. Kevinin pahuus kulminoituu loppunäytökseen, joka on kamaluudessaan hyytävä.

Poikani Kevin on äärimmäisen ahdistava romaani. Se laittaa punnitsemaan omia käsityksiään pahuudesta ja siitä mitkä kaikki asiat vaikuttavat lapseen ja siihen millainen aikuinen hänestä kasvaa. Evan subjektiivisesta näkökulmasta kirjoitetut kirjeet tuntuvat ensin pettyneen äidin purkaukselta, mutta muuttuvat tavalla, joka pakottaa lukijan pohtimaan ketä uskoa ja miksi. Voiko vastasyntynyt lapsi olla syntyjään paha, vai tekeekö äidin kylmyys tuhoja, joita on vaikea dokumentoida jälkikäteen. Ja miksi isä ei ymmärrä äidin tuskaa ja näe millainen hänen pojastaan on kasvamassa. Poikani Kevin on kirja, joka esittää kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia.

En tietenkään muista kaikkia sen vuoden ikäviä tapahtumia, mutta sen muistan että niitä oli paljon ja että sinä kuittasit ne kaikki sanomalla: "Hei Eva, kaikki pojat tekevät kolttosia."
(Shiver: Poikani Kevin, s.253)

Romaanin tarina tuo mieleen Deborah Spungenin Nancyn ja sen loputtoman taiston joka äidillä on, kun hän yrittää saada muut ymmärtämään, että pelkkä rakkaus ei riitä muuttamaan toista ihmistä. Keviniä on luettu blogeissa paljon, ja se on selvästi herättänyt erilaisia ristiriitaisia tunteita lukijoissaan. En ole siis hämmennykseni kanssa yksin.

En tiedä kenelle kirjaa suosittelisin. Se on ehdottoman hieno teos, mutta saa aikaan ahdistusta ja epätoivoa.