Recent Posts

lauantai 28. elokuuta 2010

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Sain tänään päätökseen dekkariviikkoni viimeisen kirjan, Larssonin Millennium-trilogian päättävän Pilvilinna joka romahti. Tiiliskivimäinen järkäle piti otteessaan ja koko sarja toimi ihan hyvänä lukukokemuksena. Se oli erilainen, outo ja hämmentävä muutamista aukoistaan huolimatta. Oikeastaan näitä kirjoja ei voi käsitellä nide kerrallaan (vaikka niin olenkin yrittäny tehdä), vaan sarjaa on luontevampi tarkastella yhtenä kokonaisuutena...

Minun on jostain syystä hankala muodostaa kokonaiskäsitystä siitä pidinkö trilogiasta vai en. Luultavasti pidin, koska luin sen sujuvasti melkein kirja päivässä -tahdilla, ja henkilöhahmot olivat kliseisyydestään ja jonkinasteisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta mielenkiintoisia. Tarkemmin ajatellen sarja ei oikeastaan edes ollut mikään tavallinen murhakertomus, vaan juoni punoutui yhteiskunnallisten salaisuuksien selvittämiseen.

Pilvilinna joka romahti oli tavallaan trilogian haastavin kirja, sillä se keskittyi lähinnä naispäähenkilö Lisbet Salanderin oikeudenkäyntiin ja niihin toimenpiteisiin, joita häntä tukevat tahot joutuivat tekemään todistaakseen naisen syyttömyyden niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin. Toisaalta romaani valotti aika tavalla kahden ensimmäisen osan kiemuroita ja löi sinetin vahvistaakseen romaansarjan keskeisimmän teeman: miehet jotka vihaavat naisia toistuu jokaisen romaanin keskeisenä ajatuksena, ja kenties aavistuksen feministinenkin trilogia pohtii ja ruotii yhteiskuntaa ja sitä, miten korruptoituneet miehet johtavat valtiota naisista ja naisten oikeuksista piittaamatta. Näin kärjistetysti luonnehdittuna.

Stieg Larssonin trilogia on syystä tai toisesta noussut tietynlaiseen kulttimaineeseen, ja jollain tavalla pystyn ymmärtämään miksi. Jos jätetään huomiotta Larssonin mystifioitu kuolema ja spekulaatiot kirjailijan alter ego päähenkilövalinnasta, on kirjasarja kieltämättä omalla tavallaan poikkeuksellinen ja varsin luettava siihen nähden mitä se olisi voinut olla. Elokuvasovituksissa on omat ongelmansa ja jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan millaisen version amerikkalaiset ovat päättäneet kursia kasaan ryhtyessään toteuttamaan omaa versiotaan Larssonin romaaneista.

Suosittelen Pilvilinna joka romahti -romaania sarjan aikaisemmat osat lukeneille ja koko romaanisarjaa ylipäätään niille, jotka tahtovat tutustua kohtalaisen suurta huomiota herättäneeseen ilmiöön.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tartuin Larssonin toiseen tiiliskivipokkariin Tyttö joka leikki tulella heti edellisen lopeteltuani. Kuten arvelinkin, pureutuu trilogian toinen osa enemmän romaanisarjan naispäähenkilöön ja siihen poliittiseen soppaan, johon hän on tahtomattaan kietoutuneena.

Romaani etenee tyylilleen uskollisesti yksityiskohtia selvitellen, ja valaisee vähitellen päähenkilö Lisbetin merkillitä taustaa ja niitä tahoja, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla hänen elämäänsä. Lisbet joutuu syytetyksi kahdesta murhasta, joiden selvittämiseen paneutuu poliisivoimien lisäksi myös Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomqvist, jolla on omat syynsä todistaa omitusen Lisbetin syyttömyys. Aina hämmentävään loppuunsa saakka juoni etenee kuin pendolino vavisten välillä raiteillaan kovassa sivutuulessa.

Teksti pitää otteessaan ja laittaa keskittymään. Paikkapaikoin juoni on kuitenkin melkoisen epäuskottava ja absurdi, aikaisemmin kehumani henkilöhahmot muuttuvat karikatyyreiksi ja yli-ihmisiksi. Jostain syystä pidin silti jokseenkin paljon lukemastani, sillä tarina kuljetti mukanaan kummallisuudestaan huolimatta. Tietysti on tartuttava myös sarjan viimeiseen osaan, sillä elokuvan paljastamista loppuratkaisuista huolimatta haluan kokea myös kirjailijan version tapahtumista.

Suosittelen niille, jotka lukivat sarjan ensimmäisen osan ja pitivät siitä. Tätä romaania ei kannata missään tapauksessa lukea yksittäisenä kirjana, vaan nähdäkseni on luettava koko sarja, jos haluaa saada tästä jotakin irti...

maanantai 23. elokuuta 2010

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Olen maininnut aikaisemminkin blogissani, että en oikein ole koskaan innostunut dekkareista ja rikosmysteereistä. Tartuin kuitenkin Stieg Larssonin romaaniin Miehet jotka vihaavat naisia nähtyäni romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Suureen suosioon nousseen trilogian ensimmäinen osa ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Kun on nähnyt aiheesta filmatun elokuvan, on vaikeaa sanoa, miten paljon elokuvaversio vaikuttaa sellaisenaan lukukokemukseen. Näen tietysti mielessäni elokuvan näyttelijät ja tapahtumapaikat, mutta pystyin siitä huolimatta ottamaan vastaan tapahtumat, jotka poikkesivat elokuvaversion tulkinnasta. Vaikka idealtaan romaani oli tietysti suhteellisen perinteinen rikos- ja murhamysteeri, nousee Larssonin kuvauksessa esille seikka, joka kiinnitti minun huomioni: henkilöhahmot!

Larsson kuvaa mielenkiintoisella tavalla romaaninsa henkilöitä, jotka ovat inhimillisiä, persoonallisia ja mielenkiintoisia. Oikeastaan romaanin keskeisimmäksi vahvuudeksi nouseekin kiehtova henkilögalleria, eikä niinkään itse murhamysteeri, joka sinällään ei ole sen kekseliäämpi kuin missään muussakaan rikosromaanissa. Vaikka Larsson ei herkuttelekaan ihmissuhdedraamoilla ja romansseilla, on tekstissä kuitenkin mukana sellaisia jännitteitä, jotka miellyttävät myös kaltaistani lukijaa, jota pelkkä toiminta ei jaksa kiinnostaa.

Miehet jotka vihaavat naisia väläyttelee mielikuvia myös jatkosta. Larsson ehti ennen kuolemaansa kirjoittamaan kolme romaania, eli kaksi jatko-osaa odottaa vielä yöpöydälläni lukemattomina. Salapoliisitarinan alla piilee myös jotain muuta, mikä toivottavasti selviää trilogian seuraavissa osissa. Sitä mielenkiinnolla odottaen...

Suosittelen mieluusti dekkarikirjallisuuden ystäville, ja vielä lämpimämmin niille, joilla on ennakkoluuloja tämän tyyppistä genreä edustavien suhteen.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia vittulajänkältä

Ehdin pitkästä aikaa lukea ja sain käsiini Mikael Niemen Populäärimusiikkia vittulajänkältä, johon olen halunnut jo pidemmän aikaa tarttua. Pohjoinen rajaseutu ja erityisesti Pajala pitävät sisällään minulle henkilökohtaisiakin merkityksiä, joten oli hauska lukea romaani, joka sijoittuu tuolle seudulle, joka näyttäytyy minulle mystisenä erämaana, ei-suomena ja ei-ruotsina.

Niemen romaani kulkee joustavan polveilevasti ja pitää otteessaan. Se on kasvukertomus, joka jättää sopivalla tavalla kertomatta asioita, joita ei tarvitse kertoa, ja kertoo taas juuri sen, joka saa lukijan edes välähdyksenomaisesti käsittämään millaista elämä on voinut olla Pajalan kylässä Suomen ja Ruotsin rajalla. Toisaalta se on omituinen, melkein sadunomainen tarina, jossa yliluonnollisetkin elementit sekoittuvat melkein absurdiin arkeen: on hiljainen poika, joka alkaa yllättäen puhua esperantoa, on mies joka palkkaa pojan pyydystämään rottia tuvastaan, on omituinen erakko pelottavine voimineen, lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sitten taas pohjalainen luonne. Kaikki se nivoutuu yhteen ja muodostaa omintakeisen tarinan.

Turhaan ei ole Niemen romaani kehuttu. Se on kerrassaan omituinen, mutta paikoin hulvattoman hauska ja yllättävän rehellinen. Se on paljas kertomus ilman keinotteluja ja kikkailuja, kerronnaltaan herkullinen vaikka välillä myös melko suorasukainen. Kerrassaan mielenkiintoinen lukukokemus.

Suosittelen luettavaksi kasvutarinoista pitäville, kulttuurien rajamaita koluaville sekä niille, jotka haluavat lukea sellaisen romaanin, joka pistää väkisinkin naurattamaan.

maanantai 2. elokuuta 2010

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

En yleensä lue itsehoito-oppaita. Tässä yhteydessä voi kysyä, miten Julia Cameronin luovan kirjoittamisen opas Tyhjän paperin nautinto vastaa määritelmää itsehoito-opas, mutta sitä se todella on: oppia itsestä, eheytymisestä ja uskalluksesta, joka välittyy kirjoittamisen ja kirjoittamisen ilon kokemuksen kautta.

Cameronin kirja on subjektiivinen ja omalla tavallaan periamerikkalainen, mutta silti osaltaan valaiseva ja hurmaava. Cameron kirjoittaa hyvin vahvasti omiin kokemuksiinsa perustuen niistä erilaisista keinoista, joilla kirjoittaja voi, ja joilla hänen pitäisi suhtautua omaan kirjoittamiseensa ja kirjoittajamaailmaan. Kunkin luvun lopussa on harjoitus, jotka helpottavat kynään tarttumista erityisesti niiden kirjoittajien kohdalla, jotka potevat "tyhjän paperin kammoa" tai pelkäävät ympäristön suhtautumista kirjoittamiseen. Nasevia vastalauseita Cameron osoittaa myös niille, jotka uskaltavat väittää ettei heillä ole aikaa kirjoittamiseen.

Cameronin kirjassa on monia hyviä vinkkejä, jotka varmasti auttavat tai ainakin kiinnostavat sekä aloittelevia kirjoittajia että niitä, jotka ovat kirjoittaneet jo pidempään. Itsehoitoaspekti näkyy vahvana koko tekstin läpi ja Cameron antaa ymmärtää kirjoittamisen ratkaisevan suunnilleen kaikki ongelmat, joita ihmisellä on: kirjoittaminen eheyttää, vapauttaa, rohkaisee, auttaa ajankäytössä jne. jne. Jokainen voi olla Cameronin teeseistä mitä mieltä hyvänsä, mutta luultavasti tekstissä piilee ainakin hivenen totuutta päätellen siitä, miten älykkästä Cameron kommentoi kirjoittajille tyypillisiä tekosyitä ja pelonaiheita.

Cameron kannustaa kirjoittamaan epäkaupallisesti, huonosti ja intohimoisesti. Hän korostaa tekstissään kirjoittamisen nautintoa ja alleviivaa sitä, ettei mitään teosta pitäisi kirjoittaa pelkästään kustannussopimuksen toivossa. Julkaisemisesta haaveileville hän suosittelee omakustannetta, joka vapauttaa kirjailijan kustantajien kynsistä. Toki mahdollista mutta melko epärealistista suurimmalle osalle niistä harrastelijakirjoittajista, jotka haluaisivat tekstinsä kustannetuksi kansien väliin. Ymmärrän kuitenkin Cameronin ajatuksen ytimen, vaikka sen ehkä ampuukin yli niistä realiteeteistä, jotka suurimmalle osalle kirjoittelijoista lienevät ihan arkipäiväistä elämää.

Suosittelen luettavaksi sekä kirjoittamisesta kiinnostuneille, sekä niille, jotka etsivät itsehoito-opasta elämänsä järjestämiseen. Olen aikaisemmin selaillut muutamia luovan kirjoittamisen oppaita ja tämä oli kaikesta huolimatta ehkä mielenkiintoisin ja johdonmukaisin aihetta käsittelevä kirja johon olen törmännyt. Hauskojen ja mielenkiintoisten kirjoitusharjoitusten takia ihan potentiaalinen omaankin kirjahyllyyn hankittavaksi...