Waris Dirien Aavikon kukka: kirja ja elokuva

Waris Dirien omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Aavikon kukka on romaani somalialaisesta paimentolaistytöstä, joka pakkoavioliittoa vältellen pakenee kotoaan jalkaisin aavikon halki päätyen lopulta huippumalliksi Eurooppaan. Warisin tarina on prinsessasatu, mutta ennen sitä kertomus selviytymisestä ja taistelusta näkymätöntä vihollista vastaan: taistelua omaa kansanperinnettä vastaan.

Waris Dirie syntyy paimentolaisperheen tyttäreksi aavikolle, ympärileikataan viisivuotiaana ja naitetaan viittä kamelia vastaan 60-vuotiaalle miehelle. Waris Dirien kertomuksessa kuitenkin korostuu rakkaus perhettä ja Afrikkaa kohtaan. Waris ei ole katkera perheelleen, vaan sille kohtalolle, joka on tehnyt Afrikan naisista miesten alistaman ja silvotun ruumiinsa vangiksi kahlitun kansan. Romaani kertoo kauheuksista, joihin kulttuuri ihmisen alistaa, mutta samalla se on myös ylistyslaulu omalle verenperinnölle, joka näkyy ruanpuutteen vääristämien säärien keinuvassa käynnissä ja kyvyssä olla heittäytymättä Eurooppalaiseen, ajan ja kiireen kahlitsemaan kulttuuriin.

Mallintyöt eivät ole romaanissa pääpainona, vaan selviytyminen arjesta ja vieraasta kulttuurista. Wariksen tarina on välillä hauska, välillä kammottava. Jouheva kerronta vie lukijaa sujuvasti eteenpäin, kunnes loppu päätyy länsimaisen kulttuurin ja kulutushysterian halveksimiseen ja ympärileikkauksen kauhujen ja vääryyksien julistamiseen. Suotta ei Waris tietenkään julista, onhan hän ensimmäisiä naisia, jotka toivat kokemansa vääryydet julkisuuteen, YK:n hyväntahdonlähettiläs. Romaanin loppupuolen saarna-osuuksia lukuunottamatta Aavikon kukka on sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa monestakin eri näkökulmasta katsottuna.

Vuonna 2009 kuvattu elokuva kertoo kirjaan perustuvan tarinan, jossa paimentolaistyttö kipuaa afrikkalaisten naisten puolestapuhujaksi, ja antaa samalla kasvot aavikoiden kansalle. Elokuvan rakenne poikkeaa melkoisesti romaanista, mikä on ainoastaan eduksi. Eri aikatasoilla tempoileva juoni toimii elokuvakerronnassa hyvin.

Elokuva on kaunis, paikoin hauska, paikoin ahdistava, mutta onnistuu välttämään sen julistavan sävyn, johon romaani oli lopussa kompastua. En keksi elokuvasta juurikaan moitittavaa, jos genre vain katsojaa kiinnostaa. Visuaalisesti kaunis ja hyvältä kuulostavakin elokuva ei ole mikään nätti prinsessakertomus tai sankaritarina, vaan tositapahtumat värittävä kuva, josta voi välillä myös nauttia. Raaoista ja järkyttävistä kohtauksistakin huolimatta.

Suosittelen Aavikon kukka romaani-elokuva -paria niille, jotka ovat kiinnostuneita selviytymistarinoista ja kasvukertomuksista. Alkuperäiskansojen kulttuureista ja kulttuurien kohtaamisesta kiinnostuneille. Tämän tarinan kohdalla kannattaa melkeinpä sekä lukea kirja että katsoa elokuva, koska ne tukivat toisiaan monella tapaa niin hyvin. Edellä mainituista teemoista innostuville suosittelen myös Corinne Hoffmanin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Valkoinen masai, ja siihen perustuvaa samannimistä elokuvaa.

Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun Klaani: kirja ja elokuva

Suomalaissukuisen Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -kirjasarjan ensimmäinen osa Luolakarhun klaani kertoo cro-magnontyttö Aylan lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayla menettää perheensä maanjäristyksessä ja päätyy neandertalilaisen Luolakarhun klaanin kasvatiksi. Kahden ihmisrodun välillä on kuitenkin suuria ristiriitoja: tavat ja tottumukset ovat erilaisia, eikä Aylalla ole klaanilaisten "muistitietoa", jonka avulla klaanin omat lapset oppivat yhteisön tavoille. Sinisilmäinen ja vaaleatukkainen Ayla kuuluu Muihin, eikä vanhoihin toteemihenkiin uskova klaani tiedä miten omituiseen lapseen pitäisi suhtautua. Luolakarhun klaanin yksityiskohtaisempi juoniselostus löytyy mm. Sallan lukupäiväkirjasta. Salla vinkkaa myös Grezen hauskaan sarjakuvastrippiin, joka kiteyttää vallan osuvasti Maan lapset -kirjasarjan sisällön! Käykää kurkistamassa!

Luolakarhun klaanin voisi kai sanoa olevan jo jonkinlainen klassikko, ainakin se on yksi paleofiktiiivisen genren tunnetuimpia teoksia ja taattua tavaraa jokaiselle romanttis-historiallisesta draamasta innostuvalle lukijalle. Oikeastaan Maan lapset -sarjaa voisi verrata Diana Gabaldonin Matkantekijä sarjaan, jonka luin läpi viime vuoden puolella. Samaan tapaan myös Untinen-Auel kehittelee historiallisten faktojen ympärille vetävän, romanttisen tarinan, josta ei puutu jännitystä eikä myöskään erotiikkaa. Olen lukenut Maan lapset -sarjan läpi joskus vuosia sitten ja nyt tartuin Luolakarhun klaaniin, koska sain käsiini siihen perustuvan, 1980-luvulla tehdyn elokuvan!

Luolakarhun klaanin erääksi mielenkiintoisimmista piirteistä muodostuvat kahden ihmisrodun väliset erot. Neanderilaisethan katosivat jonnekin historian hämärään, kun cro-magnonin ihminen valtasi yhä enemmän elintilaa itselleen. Untinen-Auel ei viisaasti esitä neandertalilaisia osaamattomina ja typerinä "apinaihmisinä", vaan kuvailee hienosti neandertalilaisen perimässä kulkevaa muistitietoa ja uskomuskulttuuria. Ihmisrotujen väliset erot kuitenkin johtavat lopulta siihen, ettei Aylankaan ole mahdollista sulautua klaaniin, vaan hänen on hakeuduttava omiensa, Muiden pariin.

Untinen-Auelin romaaniin perustuva, -86 valmistunut elokuva on pikkuisen huvittava nostalgiapläjäys, joka toisaalta onnistuu kuvittamaan klassikkokirjan ihan kelpoisella ja hyväsyttävällä tavalla. Elokuva noudattelee romaanin juonta kohtuullisesti, mutta ymmärrettävistä syistä monia yksityiskohtia on jouduttu monisataasivuiseen romaaniin perustuvasta elokuvasta jättämään pois. Elokuva on kuitenkin joka tapauksessa ihan viihdyttävä otos romaanin maailmasta, ja toisaalta 80-90-luvun elokuvanteon tunnelma välittyy katsojalle sympaattisella tavalla. Kirjan tunnelmaa ja moniuloitteisuutta elokuva ei kuitenkaan pysty toistamaan, minkä takia en lähtisikään suosittelemaan elokuvaa sellaiselle, joka ei ole Luolakarhun klaania lukenut.

Plussaa Luolakarhun klaani -elokuva saa ehdottomasti siitä, etteivät neandertalilaiset puhu englantia, vaan urahtelevat ja viittovat elekieltä, kuten romaanikin antaa ymmärtää. Tämä tosin tekee elokuvan dialogista melkoisen köyhän, mikä tavallaan sopii elokuvan henkeen ihan hyvin. Erityisen eeppistä elokuvakokemusta Luolakarhun klaanista on turha odottaa.

Suosittelen Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaania luettavaksi niille, jotka tahtovat lukea vetävän ja otteessaan pitävän historiallisen romaanin. Niille, jotka ovat kiinnostuneita esihistorian hämärästä ja siitä maailmasta jossa varhaisimmat esi-isämme ovat joskus eläneet. Tämä on hyvä lukuromaani vaikka lomalukemiseksi. Elokuva kannattaa katsoa, jos kaipaa nostalgisen kuvituksen kirjan maalaamalle mielikuvalle.

Lisäys: Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan uusin osa The Land Of The Painted Caves eli Maalattujen luolien maa ilmestyy sekä suomennettuna että alkuperäiskielellä maaliskuun 2011 lopulla!

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina: kirja ja elokuva

Kävi tässä eräänä päivänä sellainen sattuma, että liukastuin ja kaatua muksahdin kauppareissulla ja päätin siitä lohdutuksena itselleni ostaa kirjan. Ruokakauppapokkareiden valikoima ei yleensä ole ihmeellinen, mutta lähikaupasta käteeni tarttui Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, joka sattumoisin on ilmestynyt myös elokuvana.

Ishiguron kirjasta ei voi kertoa paljon paljastamatta juonen ja loppuratkaisun kannalta olennaisia yksityiskohtia. Sen voin kuitenkin todeta että ostopaikastaan huolimatta kirja ei ole mikään kioskipokkari, vaan väkevästi ja taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka herättää vahvoja tunteita. Ishiguron kirjasta ovat toisaalla kirjoittaneet ainakin Humisevan harjun Cathy, sekä Satun luettujen Satu.

Romaanin lähtöasetelma kuvaa englantilaista koulukotia tai sisäoppilaitosta, jossa kasvavat lapset, Kathy, Ruth ja Tommy yrittävät kasvaa aikuisiksi sitä yhtä tulevaisuutta varten, joka heille on tarkoitettu. Romaanissa on sience-fiction sävyjen lisäksi aivan järjettömän hieno tapa kuvata erityisesti tyttöjen välistä ystävyyttä ja hatunnosto mieskirjailijalle, joka pystyy niin riipivällä tavalla kuvailemaan sitä kilvoittelua ja kieroilua, joka pienten tyttöjen välillä on.

Romaanin kertoja, Kathy, kuvailee elämäntarinaansa kylmän tunteettomasti, mikä omalta osaltaan herättää lukijassa mielikuvia romaanin maailmasta. Ishiguro ei vetoa tunteisiin tunteilla, vaan nimenomaan sillä laskennoivalla viileydellä, joka tekee meidän elämässämmekin vaikuttavista tosiasioista vieläkin korostetumpia. Kuolema, kipu ja menetykset ovat Ishiguron kerronnassa selvyyksiä: elämään ei tarrata samalla otteella, jolla nykyihminen yrittää pitää kiinni itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ishiguro ei taistele väistämätöntä vastaan vaan näyttää todellisuuden juuri niin raadollisena kuin se voi pahimmillaan olla.

Katselin romaanin perusteella tehdyn elokuvan netistä, eikä kuvan laatu ollut parhaimpia. Elokuvaversio on tehty suhteellisen paljon romaanin juonta seuraten, vaikkakin ratkaisuja tuodaan katsojan eteen huomattavasti tiheämmällä tahdilla kuin romaanissa: jo hyvin alkuvaiheessa elokuvaa katsoja alkaa ymmärtää, mistä todellisuudessa onkaan kysymys.

Vuonna 2010 valmistuneeseen elokuvaan on valittu melko nimekkäit näyttelijöitä (kuten Keira Knightley sekä Carey Mulligan), mutta teatterilevitykseen asti elokuva ei ole ainakaan Suomen oloissa tainnut päästä. Trailerin voi vilkaista vaikka täällä, jos muistaa, että se paljastaa melko tavalla juonta etukäteen ja saattaa pilata lukukokemuksen. Plussaa elokuva saa viehättävästä lavastuksesta ja puvustuksesta, joka todella tuo mieleen muutaman vuosikymmenen takaisen Englannin.

Suosittelen romaania luettavaksi niille, jotka yleensä karttavat scifi-kirjoja, sillä tämä ei todellakaan vastaa niitä mitä olette ehkä aikaisemmin yrittäneet lukea. Niille, jotka tahtovat lukea romaanin riipaisevasta ystävyydestä ja kohtaloista, jotka on ennalta määritelty. Soljuvan ja mukaansa tempaavan minäkerronnan ystäville.

Kirja ja elokuva

Törmäsin Luettua -blogissa hauskaan haasteeseen, jonka ideana on lukea kirja ja katsoa kirjasta tehty elokuva (törmäsinpä samalla mielenkiintoiseen blogiin, jossa en ollut koskaan aikaisemmin vieraillut). Millaista sitten on lukea kirja ja katsoa elokuva, jos vertaa tavanomaiseen "näin elokuva, ja olen lukenut joskus kirjan" -mentaliteettiin? Voisin kuvitella, että Taivaan pilarit -luku/katselukokemukseni vastaa aika lailla siihen, mihin tämä haaste pyrkii, eli tarkastelemaan elokuvaa nimenomaan lukukokemuksen rinnalla enemmän vertailevalla ja analyyttisellä mielellä, kuin ihan vain katsella katselemalla.

Taidan lähteä tähän haasteeseen mukaan, eli lukea kirjaa, katsoa elokuvaa ja vähän vielä kaupan päälle ajatella ja pohtia asiaa. Alkuperäinen haaste löytyy sisältöineen käsittääkseni täältä, mutta jokainen luultavasti voi soveltaa ajatuksen omaan mielenlaatuunsa ja käyttöönsä soveltuvaksi.

Itse olen tänä vuonna nähnyt jo uusimman Narnia -elokuvan, joten voisin lukea Kaspianin tarinan uudelleen ja ottaa tämän kirja-elokuva -parin ensimmäiseksi "Read the book, see the movie" -projektin osaseksi. Näkemättä ja lukematta on myös muun muassa Econ klassikko Ruusun nimi, sekä monta muuta, jotka sopisivat luettaviksi ja koettaviksi.