Kansallisooppera: Oopperan kummitus

Kuvat: Helsingin kansallisooppera

Kävimme marraskuussa perheeni kanssa katsomassa Helsingin kansallisoopperassa Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksen. Liput olin varannut jo vuosi takaperin, koska halusin ehdottomasti päästä näkemään miltä musikaali näyttää suomalaisella lavalla. Olen aikaisemmin nähnyt musikaalin Lontoossa talvella 2007, joten aikaa oli ehtinyt vierähtää sen verran, ettei ihan jokainen kohtaus ollut enää muistissa. Tarina ja biisit olivat kuitenkin sen verran tuttuja, että huomasin muistavani melkein jokaisen kohtauksen ulkoa!

Minä olen musikaali-ihminen, tosin valikoivasti. Oopperan kummitus on yksi suosikkejani, mutta Helsingin versio oli yllättäen tunnelmaltaan täysin erilainen kuin Lontoossa intiimillä pienellä lavalla, rennossa brittiläisessä tunnelmassa esitetty näytös. Helsingin kummituksessa oli jotakin oudon suurta ja mahtipontista. Näyttelijöiden puheesta kuulsi läpi suomalainen aksentti ja hieno lavastus tuntui silmiini melkein liiankin kliiniseltä. Ja toisaalta, ehkä monta kertaa leffaversiona ja erilaisina sovituksina nähty musikaali alkaa menettää hohtoaan, kun sen vaan näkee tarpeeksi monta kertaa. Tästä pienestä kritiikistä huolimatta kokemus oli hieno, ja musikaali oli siirretty lavalle todella tyylikkäästi.

Se, jos mikä Oopperan kummituksessa minua viehättää, on musiikki. Olen käynyt katsomassa monta sellaista musikaalia, joissa musiikki ei yksinkertaisesti nouse sellaisiin svääreihin, että biisit jäisivät soimaan päässä tai ylipäätään tuntuisivat toimivan järkevänä kokonaisuutena itse tarinan kanssa. Olin esimerkiksi vähän pettynyt Turun kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten näkemäni Jekylin ja Hyden, joka yllätti positiivisesti lavastuksen ja lavatekniikan osalta, mutta oli musiikillisesti pettymys. Oma suosikkini Oopperan kummituksen biisigalleriassa on hämmentävä, riehakas Masquerade, joka eroaa mukavasti musikaalin toistuvista teemoista ja on sävyltään ihan erilainen kuin muut musikaalin biiseistä.

Mitä taas tulee Oopperan kummituksen tarinaan, kyseessä on tietysti melko klassinen juoni, kolmiodraama hyvis-pahis asetelmalla. Tutustakin tarinasta löytää kuitenkin uusia näkökulmia, ja minusta Helsingin versio oli jollain tavalla huomattavasti feministisempi kuin Lontoossa näkemäni Kummitus, josta jäi se fiilis, että tarinan sankaritar oli aika mielivaltaisesti vuoroin kummituksen vuoroin Raoulin vietävänä. Sehän hauskuus onkin tuttujen tarinoiden eri versioita katsellessa, kun jokaisella kerralla tarinasta kuitenkin löytää jotakin uutta, mitä ei ole aikaisemmin tullut huomanneeksi.

Minun tuleva teatterikevääni näyttää itse asiassa oikein mukavalta, sillä varattuna on liput jo kolmeen eri juttuun. Tiedossa on yksi ooppera ja kaksi musikaalia! Niistä lisää myöhemmin.

Onko joku muuten nähnyt sen Lloyd Webberin Oopperan kummitukselle säveltämän jatko-osan?

Turun kaupunginteatteri: Jekyll & Hyde

Vietin viime viikolla mielenkiintoisen illan Turun kaupunginteatterin esittämän Jekyll&Hyde musikaalin parissa. Kirjoitin syksyllä Kansallisoopperan Turandotista mainiten, että oopperat ja musikaalit sopivat hyvin ajanvietoksi pariskunnalle, jonka kiinnostus jakautuu musiikin ja tarinallisuuden välillä. Myös Jekyll&Hyde toteutti tämän, sillä yhdistelmä tarinaa ja musiikkia toimi hyvin.

Musiikillisesti tämä klassikkotarinaan perustuva musikaali ei ollut ihan älyttömän mielenkiintoinen. Ainakaan jos vertaa lähivuosina Lontoossa näkemään Webberin Oopperan kummitukseen tai kesäteattereissa usein pyörivään Viulunsoittaja katolla. Tässä musiikki oli lähinnä kivana sivumausteena, mutta ei mitenkään sellaisella tavalla, että se olisi laittanut hengen salpaamaan ja sukat pyörimään jaloissa.

Sen sijaan Jekyll&Hyde vakuutti ihan mielettömän hienolla lavastuksella ja valotyöllä, aiheeseen täydellisesti sopivalla puvustuksella sekä synkällä tunnelmalla, joka pisti katsojan istumaan penkissä jännityksestä tutisten. Totesin joskus jollekin, että en käsitä 3D-elokuvia, koska niissä mennään koko ajan kauemmas ja kauemmas siitä ajatuksesta, että luotetaan katsojan mielikuvitukseen ja siihen, että oma pää täydentää ne kohdat, joita ei pystytä tai haluta muuten toteuttaa. Teatterissa ihmismieli toimii mielenkiintoisella tavalla, sillä kaikki on ihan oikeasti elävää ja hetkessä toimivaa. Jekyl&Hyden pyrotekniikka oli minusta oikeasti pelottavaa ja toteutus oli muutoinkin sellainen, että lavalle täytyi vain jäädä tuijottamaan silmät pyöreinä.

Harmi, että musiikki ja sanoitukset olivat vähän sivuseikka. Lontoon Oopperan kummituksesta on jäänyt varmasti ikuisesti mieleen se, miten hienolla tavalla musiikki ja näyttämötyö täydensivät toisiaan. Turussa orkesteri soitti joka tapauksessa hyvin ja laulu kuulosti hienolta, vaikka musiikki itsessään ei ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta älyttömän mielenkiintoista.

Turun kaupunginteatterin sivuilta lainattua:

Jekyll & Hyde saa Suomen kantaesityksensä Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä
helmikuussa. Ylistetty ja moneen kertaan palkittu suurmusikaali
vie katsojat 1800-luvun Lontooseen, missä kadut ovat sateesta kosteat ja sumusta
hämärät. R.L. Stevensonin klassikkokertomus vyöryy katsomoon
tunteellisena tarinana hyvän ja pahan kamppailusta.

Kirkasotsainen tohtori Jekyll suorittaa ihmiskokeen, minkä seurauksena hän
tulee tahtomattaan vapauttaneeksi oman pimeän puolensa ja luoneeksi
julman herra Hyden. Koskettavassa tarinassa tohtori Jekyllin sydämestä kilpailevat
myös kauniit naiset Lucy ja Emma, jotka kylvävät juonenkäänteisiin
romantiikkaa.

Henkeäsalpaava musiikki, suuri tanssiryhmä ja iso orkesteri takaavat kaikille musikaalin ystäville ennennäkemättömän elämyksen, matkan, jolta ei halua jäädä paitsi. Voimakkaina jylisevien joukkokohtausten vuorotteluna soivat herkät balladit, jotka piirtyvät muistin kortteleihin pitkäksi aikaa.

Musikaalin roolitus on täysin ainutkertainen. Kaksoisroolissa Jekyllinä ja Hydenä loistaa Riku Nieminen (Putous, Tanssii tähtien kanssa, Peter Pan/Suomenlinnan kesäteatteri) ja hänen vierellään rakkaudesta taistelevat
Jennie Storbacka (Hair/ÅST) ja Anna Victoria Eriksson (Aladdin/
Aleksanterin teatteri). Musikaalin ohjaa omintakeisista ohjauksistaan tunnettu
Tuomas Parkkinen ja kapellimestarina toimii kiitetty Jussi Vahvaselkä.
Koreografiasta vastaa mm. Talent-ohjelmassa juontajana toiminut Osku Heiskanen.

Esityksen arvioitu kesto n. 2h 30 min 

Musiikki – Frank Wildhorn • Käsikirjoitus ja laulujen sanat – Leslie Bricusse • Suomennos – Tuomas Parkkinen• Jussi Vahvaselkä • Kristiina Vahvaselkä • Ohjaus – Tuomas Parkkinen • Musiikin sovitus ja johto – Jussi Vahvaselkä • Koreografia – Osku Heiskanen • Lavastus –Teemu Loikas • Pukusuunnittelu – Pirjo Liiri-Majava • Valosuunnittelu – Janne Teivainen • Äänisuunnittelu – Jari Tengström • Naamioinnin suunnittelu – Heli Lindholm • Rooleissa – Jukka Aaltonen • Anna Victoria Eriksson • Minna Hämäläinen • Mika Kujala • Riku Nieminen • Petri Rajala • Severi Saarinen • Riitta Salminen • Jennie Storbacka • 

Kansallisooppera: Turandot

                         

Olin jonkin aikaa takaperin Helsingissä katselemassa ja kuuntelemassa Puccinin oopperan nimeltä Turandot. Ooppera toimii kohtuullisen hyvänä ajanvietteenä pariskunnalle, jonka toinen osapuoli kaipaa musiikkia ja toinen tarinaa. Minä valitsin tämänkertaiseksi Turandotin, koska siinä on yksi harvoista minulle tutuista oopperabiiseistä eli Nessun dorma, ja koska siinä on suhteellisen onnellinen tarina joka ei pääty siihen, että kaikki kuolevat, tappavat toisensa tai ajautuvat hulluuteen.

Turandot kertoo kiinalaisesta prinsessa Turandotista, jolla on jonkin menneisyyden esiäidin kurjan kohtalon takia päähänpinttymä mestata kaikki kosijaehdokkaat, jotka eivät selviydy hänen asettamastaan kolmesta arvoituksesta. Alussa Persian prinssi menettää päänsä, mutta se ei estä komeaa muukalaista haaveilemasta Turandotista. Calaf (ah, niin perinteinen miessankari!) päättää voittaa Turandotin itselleen siitä huolimatta, että hänen raihnainen isänsä ja häneen rakastunut orjatyttö yrittävät estellä. Calaf onnistuukin suoriutumaan Turandotin arvoituksista, mutta mimmi ei haluakaan mennä muukalaisen kanssa naimisiin. Calaf ei halua pakottaa Turandotia ihan niin vain naimisiin kanssaan vaan lupautuu kuolemaan, jos Turandot selvittää yön aikana hänen nimensä. Tätä seuraa muun muassa orjatytön kidutus ja se hieno Nessun dorma sekä muuta hauskaa ja lopulta kaikki päättyy feministien kauhuksi siihen, että Calaf pusuttelee Turandotin kanssa ja neitokainen menettää sydämensä urholle, eikä paljasta tämän kertomaa nimeä valtakunnalle vaan menee urhonsa kanssa naimisiin.

Giuseppe Adamin ja Renato Simonin libretto ja koko Turandotin stoori on ehkä maailmankaikkeuden kliseisin rakkaustarina ja väitän, että juuri siksi se toimii. Oopperaksi tämä on viihdyttävä siksikin, että se päättyy (ainakin romantikon mielestä) onnellisesti, ja siinä on hassut senaattorit Ping, Pang ja Pong. Tosiasiassa tekisi mieli Turandotin pohjalta pähkäillä enemmänkin tällaisten kohtuu universaalien romanttisten juonikuvioiden käyttöä ja sitä onko tällainen tarina ihan kamalaa naissukupuolen alistamista vai pelkästään hitsin toimiva juoni, jota voi käyttää missä vain, milloin vain, musiikilla höystettynä tai ilman.

Musiikista ja muusta oheissälästä ymmärrän sen verran, että saatan kehua orkesterin kuulostaneen hienolta, laulajien komealta ja vaatteiden ja lavastusten olleen häikäiseviä. Oopperassa on myös se hauska pointti, että kaikki laulajat eivät välttämättä ole näyttelijöitä, mutta joskus nämä asiat kohtaavat ja varsinkin Turandotissa Calafin ja tämän orjatytön laulaja/näyttelijäsuoritukset olivat hienoja vaikka myönnän ihan auliisti etten asiasta mitään ymmärräkään. Nautin joka tapauksessa kokemuksesta suunnattomasti. Aikaisemmista oopperakokemuksistani vain Carnen yltää kilpailemaan Turandotin kanssa muiden jäädessä kauas jälkeen. Turandotin etu Carmeniin verrattuna oli se, että jälkimmäisessä oli outoa hengailua ja lauleskelua tallissa ja kujilla, kun taas Turandotin juoni kulki eteenpäin kuin juna ja koko ajan tapahtui. Ja vain Persian prinssi menetti päänsä...

Suosittelen oopperassa käyntiä kaikille niille, jotka eivät ole sitä ennen kokeilleet ja jotka pelkäävät sen olevan tylsää, kiduttavaa ja kummallista. Turandot on ihan ehdoton juttu kaikille kliseisten romanssien ystäville!