Dan Simmons: Kalin laulu

Dan Simmons: Kalin laulu (Song of Kali, 1985)

Like 2001

318s.

Kaverin kirjahyllystä

Apua mitä minä juuri äsken luin. Sain kaverin kirjahyllystä lainaksi Kalin laulun ja totesin, että en tule ikinä elämässäni matkustamaan Kalkuttaan.

Toimittaja Robert Luczak matkustaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa Kalkuttaan etsimään kuolleeksi luultua intialaista runoilijaa ja hänen käsikirjoitustaan. Kalkutta on täysin kaaoottinen paikka, ja kuluu tovi ennen kuin Luczak pääsee runoilijan jäljille. Siinä sivussa hän sekaantuu Kali -jumalattaren palvojien verkkoon.

Dan Simmonsin kuvaama Kalkutta maistuu ja haisee kirjan sivuilta kotisohvalle saakka. 80-luvulla kirjoitetun kirjan tyylissä on mukavaa nostalgiaa ja ah, miten se saakaan minut kaipaamaan tiettyjä 80-90-luvun kirjaklassikoita, jotka karttavat nykypäivän julkaisupolitiikan pelistettyä linjaa: lauseet rönsyilevät ja miljöökuvaus on käsin kosketeltava. Kalin laulua lukiessani muistin taas sen, millaiselle kirjallisuudelle sydämeni ihan tosiasiassa kuuluu, vaikka olenkin tehnyt kaikenlaisia syrjähyppyjä aidan toiselle puolelle. En voi silti sanoa, että olisin rakastanut tätä kirjaa, koska se sai minut ahdistumaan ja voimaan huonosti. Toisaalta edellä mainitut reaktiot kertovat myös kirjailijan kyvystä kuvata maailmaa, jonne en tämän lukeman perusteella astuisi jalallakaan.

Kirjan juonta on vaikeaa kuvailla paljastamatta sellaisia olennaisia asioita, joiden ilmestyminen lukijan eteen yllätyksenä on mielestäni olennainen osa kirjan juonen lumoa. Simmons ei joka tapauksessa päästä lukijaansa helpolla ja tämä realismin ja spefin rajamailla tanssiva teos houkuttelee katselemaan asioita monesta eri näkökulmasta. Fiilikseksi lukukokemuksesta jäi se, että Kalin laulun voi kaiketi lukea puhtaana realismina johon sekoittuu henkilöhahmojen mielensisäisiä demoneja, tai sitten fantasiaelementtejä hyödyntävänä tekstinä jossa realismin ulkopuolelle jäävät mahdottomuudet ovat osa kirjan sisäistä maailmaa. Niin tai näin, vaikutuin Simmonsin tavasta kiusata lukijaa toden ja epätoden rajamailla häilyvillä tematiikoilla.

Siellä ei ollut viileämpää. Pienet kerjäläisryhmät, ikävät muistot aamun järjettömyydestä, parveilivat kaikkialla luoksemme. Edes usein toistuvat ja ankarat sadekuurot eivät lannistaneet heitä. Olin jo kauan sitten tyhjentänyt taskuni kolikoista, mutta heidän itsepintainen mesoamisensa vain voimistui.

(Simmons: Kalin laulu. s.177)

Vaikuttava kirja. Ja jotenkin Kalin laulun lukeminen vahvisti tunnettani siitä, että minun pitää lukea enemmän vanhempia kirjoja. Unohtaa se ajatus, että kirjamaailmasta kiinnostuneen ihmisen pitäisi lukea  niitä uusia suosittuja kirjoja joita kaikki muutkin lukevat. En edes tiedä miksi olen lähtenyt mukaan sellaiseen ajatteluun. Höh ja pöh. Kaivan kirjahyllyäni ja alan lukea jotakin edemennyttä. Juuri sitä kaipaan nyt.

Suosittelen Kalin laulua jännittävistä, spefin rajoja hipovista romaaneista pitäville lukijoille.

Kang Chol-hwan&Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa

Pjongjangin akvaariot (Siltala 2012) 226s.

Isoäiti herätti minut aamun valjetessa. Ei tullut enää kysymykseen, että olisin pannut vastaan niin kuin Pjongjangissa, jossa teeskentelin nukkuvaa silloin kun halusin viipyä vielä hetkisen lämpimän vuoteen pohjalla. Nousin talon ainoan hehkulampun kelmeässä valossa. Vedin niskaani kamalan univormuni, söin (taas!) maissia ja menin kokoontumispaikalle. Sinne oli kerääntynyt muita lapsia, jotka tarkastelivat minua uteliaana. (Pjongjangin akvaariot, s. 73)

Pohjois-Korea on nyt varsin ajankohtainen aihe. Tuo omituinen, syrjäytynyttä elämää elävä maa herättää levottomuutta ja pelaa omilla pelisäännöillään. Minulle Pohjois-Korea tuli ensimmäisenä tutksi mielenkiintoisesta Suljettu maa -kirjasta, jossa Pohjois-Koreasta paenneet loikkarit kertoivat kokemuksistaan. Pjongjangin akvaariot on samaan tapaan tosipohjaiseen tarinaan perustuva kertomus, joka suurimmaksi osaksi sijoittuu Pohjois-Korean pahamaineiselle vankileirille. Dystopiankaltaista maailmaa on vaikea uskoa todeksi.

Kirjan kertojan isovanhemmat ovat Japaniin siirtolaisina muuttaneita Pohjois-Korealaisia. Heitä houkutellaan palaamaan takaisin lapsuuden kotimaahansa, ja perhe päättää lähteä laivalla Pohjois-Koreaan, vaikka huhut kertovat, että kaikki ei ole aivan niin kaunista kuin on lupailtu. Perhe saa ruhtinaallisen vastaanoton ja hienon asunnon, mutta hyvin pian käy selväksi, että maa ei ole aivan sellainen paratiisi, kuin on luvattu. Ympärillä on köyhyyttä, ja perheen elämää rajoitetaan paljon enemmän kuin Japanissa. He joutuvat luopumaan autostaan, ja pian kaikki oppivat myös olemaan hiljaa silloin, kun lähistöllä on vieraita korvia kuuntelemassa. Pohjois-Korean hallinto näyttää synkän puolensa.

Sukulaiset aavistivat, että isoisän kummallinen katoaminen oli turvallisuuspalvelun tekosia, mutta eivät tohtineet sitä myöntää. Kyllä heidän olisi pitänyt tietää mistä oli kyse, sillä useita henkilöitä lähipiiristä oli kadonnut vastaavanlaisissa oloissa. (Pjongjangin akvaariot, s.48)

Isoisän katoamisen jälkeen isoäiti, isä ja lapset kuljetetaan Yodokin vankileirille. Perheen äiti pakotetaan ottamaan avioero isästä, eikä hän saa nähdä perhettään enää. Vankileirillä koittavat ankarat ajat, sillä kaikista vääristä teoista ja sanoista rankaistaan. Elämä on työtä ja hengissäselviytymistä. Kang Chol-hwan elää lapsuutensa keskitysleiriolosuhteissa, ympärillään nälkää, hätää ja kuolemaa. Lopulta leiriltä vapautumisen jälkeen hän päättä lähteä Pohjois-Koreasta keinolla millä hyvänsä.

 Pohjois-Korean tilanteesta kertovat kirjat ovat järkyttävää ja pysäyttävää luettavaa. On vaikea uskoa, että maailmassa on edelleen sellaisia valtioita, joissa käsite 'ihmisoikeus' on täysin fiktiivinen. Toisaalta on samanaikaisesti hämmentävää, että Pohjois-Korea on säilynyt sellaisena vyöhykkeenä, jonne länsimainen vaikutus ei juurikaan ole ulottanut lonkeroitaan. Kuten aikaisemminkin jo mainitsin: on vaikea erottaa lukeeko fiktiivistä dystopiaa, Nälkäpeliä tai muuta, vai tosipohjaista tarinaa, joka kertoo oikeista ihmisistä ja oikeasta maailmasta. Pelkkä johtajanpalvonta ja kommunistinen valtionhallinto ei sinällään tee kauheudesta niin kauheaa, vaan ne olosuhteet, joissa ihmiset elävät ja olevat. Ja se tietämättömyys, joka heillä on muusta maailmasta.

Yllätykset eivät loppuneet siihen. Päivällisen jälkeen isäntä ehdotti kierrosta naapurikulän yökerhossa. Suostuimme vaikka emme tienneet mitä hän oikein tarkoitti. Minua ihmetti väkisinkin. Eivätkö täkäläiset siis tee työtä? Kello oli 23.00-24.00 ja me olimme lähdössä ulos. (Pjongjangin akvaariot, s.192)

Suosittelen kirjaa luettavaksi Pohjois-Korean elämästä, keskitysleirien kauhuista ja dystopisesta reaalimaailmasta kiinnostuneille. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, tämä on nyt äärimmäisen ajankohtainen.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa A Thousand splendid suns
(Otava 2008) 395s.

Tämä oli Jumalan vika. Jumala pilkkasi häntä. Jumala ei suostunut suomaan hänelle samaa kuin muille naisille. Hän tarjosi ensin houkuttelevasti sitä minkä tiesi tekevän Mariamin kaikkein onnellisimmaksi ja nykäisi sen sitten pois. (Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa, s.91)

Mariam on rikkaan miehen harami, äpärätytär, joka asuu äitinsä kanssa pienessä mökinröttelössä maaseudulla. Mariamin isä käy säännöllisesti tapaamassa tytärtään ja piirtää tälle kuvan maailmasta, joka vaikuttaa kiehtovalta ja ihanalta. Kun Mariam yrittää tavoittaa kuuta taivaalta, hän menettää senkin vähän, mikä hänellä on. Isän perhe ei halua äpärää kattonsa alle asumaan ja äiti kostaa Mariamille kaikkein kauheimmalla tavalla tyttären petollisuuden. Lopulta Mariam naitetaan itseään vuosikausia vanhemmalle miehelle, jonka ainoa toive on saada poika menetetyn lapsensa tilalle. 

Oli kenties järjetöntä haluta niin kipeästi olla lähellä ketään ihmistä tässä maassa, jossa luodit olivat silponeet hänen veljensä. Mutta Lailan ei tarvinnut kuin muistaa, miten Tariq oli käynyt proteesi koholla Khadimin kimppuun, kun se tuntui jo täysin järkevältä. (Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa, s.148)

Laila rakastaa lapsuudenystäväänsä Tariqia, mutta sota ja Afganistanin levottomat olot vetävät nuoret erilleen. Pommit tuhoavat Kabulia ja ihmiset menettävät rakkaimpiaan. Kaiken keskellä Lailan on suojeltava salaisuutta, jonka Tariq hänelle jätti ennen kuin he joutuivat eroon toisistaan. 

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on romaani kahdesta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Romaani kuvaa viiltävästi Afganistanin oloja naisten näkökulmasta tarkasteltuna. Sitä, mitä Talebanien valta teki naisten oikeuksille, sekä sitä, miten julmasti mies voi kohdella naista, jos ei saa haluamaansa. Ja vaikka saisikin. Romaanin tapahtumat ovat surullisia ja järkyttäviä, mutta valitettavan tosia, vaikka tarina ei suoraan perustukaan tositapahtumiin. Se, että tällaisia asioita maailmassa tapahtuu, on kuitenkin fakta.

Olen lukenut romaanin joskus sen ilmestymisen aikoihin ja muistan, että jo silloin järkytyin siitä havainnosta, että Tuhat loistavaa aurinkoa kuvaa ihan oikeasti sitä maailmaa, jossa me kaikki elämme. Kyseessä ei ole menneisyys, ei pimeä keskiaika eikä fiktiivinen dystopiamaailma, vaan tosi. Vakuuttavimmin Hosseini pakottaa lukijan tajuamaan asian puhuessaan Titanic -elokuvasta ja sellaisista ilmiöistä, jotka länsimaalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa elänytkin ihminen tajuaa. Vuosiluvut ovat vain vuosilukuja, mutta konteksti kiinnittää todellisuuteen. Silloin kun minä katselin Titanicia silloisten luokkakaverieni kanssa kotibile-illassa, veti afganinainen hunnun kasvoilleen ja pyysi miestä saattajaksi päästäkseen kotioven ulkopuoliseen maailmaan. Omen teini-iän kriisit alkavat näyttää aika vähäpätöisiltä.

Khaled Hosseini kirjoittaa mielenkiintoisista ja pysäyttävistä aiheista. En malta odottaa hänen uutta romaaniaan, joka ilmestyy suomeksikin muistaakseni joskus toukokuun aikana. Nämä eivät ole kevyttä kivaa luettavaa, vaan kirjoja, jotka pakottavat ajattelemaan. Ja hyvä niin. Kaikelta ei pidäkään sulkea silmiään.

Afganistanin kauhujen alle on vähällä jäädä huomio siitä, miten Hosseini kuvaa tarinan keskiössä olevien naisten suhdetta. Ihmissuhdekertomuksenakin kirja on mielenkiintoinen. Se lähentää ja etäännyttää. Hosseinin kieli on kaunista, mutta ei liian korutettua. Kirja on nopea lukea, mutta sen sulatteleminen vaatii aikaa hetken jos toisenkin.

Suosittelen kirjaa luettavaksi jokaiselle, joka on kiinnostunut naisten asemasta maailmalla. Tämä on myös mielenkiintoinen kuvaus Afganistanista ja Kabulin kaupungista.

Barbara Demick: Suljettu maa

Suljettu maa (Nothing to envy),
Atena 2011, 350s.

Annoin hänelle usein kirjoja luettavaksi. Hänen suosikkinsa oli George Orwellin Vuonna 1984 koreankielisenä käännöksenä. Hän ihmetteli sitä, kuinka George Orwell oli ymmärtänyt pohjoiskorealaista totalitarisimia niin hyvin.

Tätä kirjaa on pitänyt sulatella muutama päivä. Barbara Demick kirjoittaa Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa kirjassa pohjoiskorealaisten loikkarien tarinaa. Kertomusta ihmisistä, jotka ovat eläneet sellaisessa maassa, joka meidän näkökulmastamme kuulostaa dystopiaromaanin fiktiolta. Se vaan ei fiktiota ole, vaan totisinta totta.

Olen aina tuntenut jonkinlaista omituista viehätystä maailman erikoisia kolkkia kohtaan. Haluaisin käydä Tsernobylissä ja nähdä autiot kaupungit. Haluaisin nähdä Syyrian ja arabianhevoset. Tahtoisin Huippuvuorille jääkarhuja katsomaan ja nyt, tahtoisin nähdä Pohjois-Korean, joka tuntuu niin absurdilta paikalta, ettei sellaista voi olla olemassakaan. Toisten ihmisten elämän kamaluudella ei saisi rahastaa, mutta vilaus Pohjois-Korean kaltaiseen maailmaan -ihan kirjan sivujenkin kautta - antaa realiteettejä tarkastella elämää muutenkin uudessa valossa. 

Demicin kirjassa keskiöön nousee kuusi elämäntarinaa. Mi-ran ja Jung-san ovat nuoria rakastavaisia. Rouva Song on suurta johtajaa kunnioittava perheenäiti joka tuskailee kapinallisen tyttärensä Oak-heen kanssa. Kim on työlleen omistautuva tohtori, Hyuck orpo katulapsi. Kaikki he yrittävät parhain keinoin selvitä 90-luvun nälänhädästä, sähköpulasta ja tiukasta valvonnasta, joka rankaisee jokaista suurta johtajaa kritisoivaa ihmistä, jokaista joka uskaltaa katsella rajan yli ja epäillä onko maailmalla tarjota muuta. Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta -sanovat propagandajulisteet. Mutta mikä on totuus?

Tämä oli varsin mielenkiintoinen kirja. Yhteydet jo aikaisemmin mainitsemaani scifikirjallisuuteen ovat ilmeiset. Maailma on niin outo ja niin kummallisia asioita tapahtuu jatkuvasti joka paikassa. Täällä meidän on hyvä olla, ellei sitten länsimaalaisuuskin ole kollektiivinen harha, jonka vallassa me kaikki elämme. Tosin pieni sisäinen kulttuurintutkijani heräsi tätä lukiessa ja huusi pienellä äänellä: lähdekriittisyys! Suljettu maa on tietysti yhden toimittajan näkemys, yhden toimittajan välityksellä kerrottu kuva maailmasta. Se miten asiat ovat todella, onkin toinen asia.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille, joita kiinnostaa tuon mystisen maailmankolkan tilanne. Niille, joille fiktiivinen dystopia ei ole tarpeeksi.

Suzanne Collins: Matkijanärhi

Kiitos kesäkodin kirjaston, sain haalittua käsiini Collinsin Nälkäpelin viimeisen osan, Matkijanärhen. Trilogian ahmimisen jälkeen (ja siinä välissä meni vielä Atwood ja muutama luku Valtaistuinpeliä) on vähän sellainen olo, kun olisi paukutettu lekalla päähän. Voi olla, että pidän pari päivää taukoa lukemisesta, tai muutun ihan hupsuksi.

Matkijanärhi saattaa päätökseen Nälkäpelin ja tarinan, joka alkoi kun Katniss ilmoittautui vapaaehtoisena peliin pelastaakseen sisarensa. Matkijanärhessä liikutaan Vyöhykkeellä numero 13, joka on jo yli 70 vuoden ajan ollut Capitolin valtaa vastustavien, tuhotun vyöhykkeen asukkaiden kotipaikka: maanalainen verkosto täynnä aseita ja kontorolloitua sekä kurinalaista elämää. Jotta Capitolin valta saataisiin lopulla murrettua, on pelin jatkuttava vielä hetki, ja Katnissin astuttava taas esiin Matkijanärhen puvussa, vallankumouksen ja kapina-aatteen symbolihahmona.

Suzanne Collinsin tuotannossa on kokemukseni mukaan sellainen ote, että romaanien tapahtumat onnistuvat joka kerta yllättämään minut. Aina vastassa on jotain sellaista, mitä en yhtään osannut odottaa. Olen myös iloinen siitä, ettei romanssi ole millään muotoa keskeisessä osassa tätä kirjasarjaa, vaikka kolmiodraaman ainekset ovatkin yksi mielenkiintoisista elementeistä. Matkijanärhen juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa keskity romantiikan ympärille, vaan sävy on synkeä. Maanalaisissa käytävissä vaeltavien ihmisten elämä tuntuu surkealta, ja samalla päähenkilöiden realiteetit asettuvat omiin uomiinsa. Katniss ei missään nimessä ole sankari, vaikka lukija on ehkä jossain vaiheessa erehtynyt uskomaan tai toivomaan niin.

Nälkäpeli ei kokonaisuudessaan ole mikään lastenkirjasarja, vaan pistää ihan aikuislukijankin pohtimaan maailman menoa. Itse jäin kuitenkin näin kuriositeettina ihmettelemään mikä yhteiskunnan on sysännyt siihen asetelmaan, jossa se Nälkäpelin alkaessa oli? Mitä on vyöhykkeiden ulkopuolella, ja miksei kukaan lähde sinne? Pakene ja perusta omaa elämäänsä johonkin muualle? Näiden kysymysten lisäksi kirjasarjassa tuli vastaan myös joitain muita epäloogiselta tai ristiriitaiselta tuntuvia juonikuvioita ja ratkaisuja, jota kuitenkin mieluusti sivuutin, sillä niin mukaansatempaava tarina kokonaisuudessaan oli.

Hieno ja mielenkiintoinen lukukokemus kerrassaan, ja kiitokset kaikille bloggaajille, joiden ansiosta löysin nämä kirjastosta ja päädyin lukemaan. Tämä on nimittäin ihan 100% niitä kirjoja, jotka olisivat jääneet minulta lukematta, sillä en olisi ikinä keksinyt lähteä hakemaan kirjastosta tällaista käsiini. Kiitos!

Suosittelen Matkijanärheä Nälkäpeli -trilogiaa lukeneille ja näin yhteenvetona koko sarjaa niille, jotka tahtovat lukea mukaansatempaavan, älykkäästi rakennetun, mutta paikoin raa'an ja ahdistavan tarinan tulevaisuuden maailmasta.

Margaret Atwood: Orjattaresi

Katinka vinkkasi minulle taannoin Nälkäpeli -postauksen kommentissa tätä Atwoodin kirjaa, ja se tarttui mukaani kirjastoreissulla, kun mitään muuta samaa genreä edustavaa ei juuri sillä hetkellä ollut hyllyssä. Nälkäpeli kun inspiroi etsimään luettavaksi tällaisia "tulevaisuuden yhteiskuntaan" sijoittuvia scifi -kirjoja, jotka eivät ole välttämättä mitään androidi-kyborgi -mättöä vaan enemmän "isoveli valvoo" -henkistä luettavaa. Lisää vinkkejä saa antaa, nyt kirjastolistalla on Matkijanärhen lisäksi kotimainen Routasisarukset.

Margaret Atwoodin Orjattaresi sijoittuu aikaan ja yhteiskuntaan, jossa fundamentalistit ovat alistaneet naiset synnytyskoneiksi ja tahdottomiksi esineiksi kodin seinien sisälle. Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö, tai oikeammin isäntänsä mukaan nimetty Frediläinen, kertoo elämästään tavalla, joka saa lukijan masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Vähä vähältä selviää palasia siitä maailmasta, jonka osana päähenkilö joutuu olemaan: lapsi joka häneltä on riistetty, sekä aviomies jonka olinpaikkaa hän ei tiedä vilahtelevat päähenkilön ajatuksissa. On kuitenkin selvää, että toivoa ei enää ole. Kapinan siemen silti itää ja jossain toisaalla on ihmisiä jotka eivät usko yhteiskuntaan.

Pelkäsin alkuun tätä kirjaa kovin feministiseksi, mutta sellainen se ei onneksi ollut. En näet innostu kovin feministisistä aatteista (feminismissä sinänsä ei ole vikaa, vaan lähinnä ilmaisutavat, jotka yleensä asiaan liittyvät särähtävät korvaani), ja ajattelin, että kirjassa esiintyvät dystopiakuvat saattaisivat saada lopussa toisenlaisen sävyn. Romaanin ote oli kuitenkin koko kirjan ajan sellainen, ettei lukijan ahdistukseen anneta juuri helpotusta väläyttelemällä toisenlaisten yhteiskuntamallien aatteita.

Kirjan sävyssä jokin toi muuten mieleeni Ishiguron Ole luonani aina -romaanin. Onko jollekulle muulle tullut samanlaisia mielleyhtymiä?

Nämä tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat kieltämättä mielenkiintoista luettavaa, enkä ole genreen pahemmin tutustunut ellei lasketa mukaan Orwellin 1984 -kirjaa ja Rufinin Globaliaa. Ja tietysti parhaillaan lukemaani Nälkäpeli -tilogiaa. Vaikka onhan tässäkin kaikessa jo sulattelemista: ja onnitelen itseäni uuden aluevaltauksen tekemisestä.

Kirjan ovat muuten lukeneet myös Vauhko, Raija, Zephyr ja Raisa. Käykää kurkkaamassa.

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka ovat innostuneet dystopia- ja yhteiskuntakuvauksista, mutta myös niille, joita kiehtoo hienosti kirjoitettu, ahdistavasävyinen kaunokirjallisuus. Ehkä kokeiltavaksi myös Ishiguron Ole luonani aina -romaanin ystäville.

Suzanne Collins: Vihan liekit

Voi kun pistää harmittamaan, että olen välillä kuin pahainen ahmimisikäinen lapsi, joka lukee ja lukee ja lukee ja haukkaa koko kirjan yhdeltä istumalta. Suzanne Collinsin kirjoilla näyttää nyt olevan sellainen vaikutus, että ne on pakko lukea yhdeltä istumalta. Niin kävi myös Vihan liekkien kanssa.

Romaanissa eletään Nälkäpelin jälkeistä aikaa, ja Katnissin tehtävänä on uskotella, että pelissä kylvetyt kapinan siemenet ovat vain rakastuneen tytön hourailua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei yhteiskunta anna anteeksi virhettä, Katnissista on tulossa vallankumouksen symboli, kun vyöhykkeillä herää kapina vallanpitäjiä vastaan. Ja sitten: Nälkäpeli alkaa uudestaan.

Vihan liekit ei ottanut tulta alleen ihan samalla tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa, mutta väistämättä tämäkin oli sellainen kirja, jonka mielellään luki loppuun saakka. Collins on onnistunut ainakin toistaiseksi välttämään aika hyvin teinidraaman kuvaamisen, vaikka kaikki ainekset olisivat kasassa. Siitä suuri plussa, sillä tulevaisuuden yhteiskuntaspekulaatiossa on ihan riittämiin pohdiskeltavaa ainakin näin aikuislukijan näkökulmasta katsottuna.

Kotipaikkakunnan kirjastossa ei trilogian päätösosaa ollut, joten pitää katsoa, jos kesäkodin kirjastoista vaikka löytyisi. En nyt millään malttaisi olla lukematta sarjan päätöstä, sillä Vihan liekit jää kutkuttavasti kesken. Kaikkein mieluiten olisin lukenut koko tarinan, trilogian, yksien kansien välissä. On kuitenkin ymmärrettävää, että sellainen tiiliskivi olisi varmasti säikyttänyt nuoremmat lukijat pakoon...

Vihan liekit on tullut luettua myös Taikakirjaimissa (en aikaisemmin huomannut, että sieltäkin löytyi Nälkäpelin arvostelu), Kirjamielessä, Alas taikavirtaa -blogissa, Harakanvarpaissa ja Jossulta (myös Nälkäpeli löytyi sieltä, kiitos vinkistä!).

Suosittelen Vihan liekkejä niille, jotka lukivat Nälkäpelin ja pitivät siitä. Tämä kirjasarja nähtävästi pitää lukea kokonaan jos tahtoo tietää miten tarina päättyy...

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Tässä on kirja, johon en olisi varmaankaan ikinä tarttunut, jos en olisi törmännyt niin moneen kehuvaan blogiarvosteluun. Hassua kyllä, yrittäessäni googlettaa kirjaa en törmännyt kuin Kirjamielellä ja Oota, mä luen tän eka loppuun -blogien arvosteluihin. Muutkin tämän lukeneet voisivat laittaa vaikka kommenttiboksiin linkkiä omaan arvosteluunsa, koska kävisin mielelläni lukemassa. Lisäksi ihan taannoin joku kommentoi blogissaan kirjan elokuvaversiota, mutta en kuollaksenikaan muista kuka se oli!

Tämä oli kirja, joka todella imaisi mukaansa. Nälkäpelissä eletään katastrofienjälkeistää aikaa yhteiskunnassa, joka hallitsee jäseniään mm. Nälkäpeli -nimisen tosi-tv:n avulla. Joukko lapsia ja nuoria lähetetään erämaahan  ottamaan mittaa toisistaan ja viimeiseksi hengissä selvinnyt voittaa pelin. Siinä se. Tarinan päähenkilö ottaa pikkusisarensa paikan ja lähtee mukaan Nälkäpeliin.

Stephenie Meyer on tiettävästi suositellut kirjojensa lukijoille Collinsin Nälkäpeli -sarjaa, ja ymmärrän kyllä miksi. Nälkäpelissä on jotain sellaista samantapaista imua, joka vei mukanaan myös vampyyrisaagaa lukiessa. Sillä erotuksella tietenkin, että Nälkäpelistä onneksi puuttuu liian siirappinen romantiikka ja sädehtivät vampyyrit. Minä tykkäsin kirjasta paljon, vaikka ensialkuun preesensissä tapahtuva kerronta iski korvaan - en ole koskaan ollut preesensmuodon ystävä.

Kirja olisi saanut olla minulle vielä paksumpi, sillä lukunautinto oli valitettavasti ohi muutamassa tunnissa, ja nyt pitäisi mennä koluamaan kaikki mahdolliset kirjastot läpi siinä toivossa, että löydän trilogian jälkimmäiset osat. Pakko saada tietää miten kaikki päättyy...

Nälkäpelin maailma on raadollisen realistinen -juuri se piirre, mikä tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä juuri viehättääkin. Nälkäpelissä päähenkilöinä ovat lapset ja nuoret, mikä varmasti johtuu kirjan ensisijaisesta kohderyhmästä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ihan kaikkein nuorimmille sovi, kirja oli tavallaan aika ahdistava ja jäi vaivaamaan mieltä. Ja toisaalta se herätti hämmennystä: miten Nälkäpeli tosi-tv loppujen lopuksi eroaa esimerkiksi jenkkilän Survivors -sarjasta ja vaikka BB:stä sillä erotuksella, että jälkimmäisissä ei konkreettisesti tapeta ihmisiä?

Nälkäpelin ystäville suosittelisin aikuiseen makuun sopivaa Jean-Cristophe Rufinin Globaliaa, joka niin ikään sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, rajanvetoon ihanneyhteiskunta Globalian ja "vartioimattomien vyöhykkeiden" välillä.

Suosittelen Suzanne Collinsin Nälkäpeliä luettavaksi niille, jotka tahtovat haukata palasen tulevaisuuden visioita, heittäytyä armottoman tosi-tv:n maailmaa ja lukea sujuvan ja mukaansatempaavan romaanin.

Cris Cleave: Little Been tarina

Tätä kirjaa on luettu blogeissa viime aikoina runsaasti. Minulle se sattui vastaan kesäkodin kirjastossa, mikä oli onnellinen yllätys, sillä kotipaikkakunnalla kyseisessä kirjassa oli pitkä lainausjono. Nappasin kirjan siis hyvillä mielin mukaani, mutta oikeastaan vailla mitään suurempia odotuksia.

Little Been tarina on luettu muun muassa Kirjanurkkauksessa, Booking it some more -blogissa, Järjellä ja tunteella -blogissa, Koko lailla kirjallisesti -blogissa, Juuri tällaista -blogissa sekä Lumiomenan blogissa. Voisi siis todeta, että olen kerrankin ajan hermolla, mikä on poikkeuksellista: yleensä luen sellaista, mitä kukaan muu ei viitsi lukea, tai sellaista minkä kaikki muut ovat lukeneet jo joskus ikuisuuksia sitten. Täytyy myöntää, että olen tehnyt hieman parannusta asian suhteen ja ryhtynyt tutustumaan ennakkoluulottomammin myös näihin kaikkiin uutuuksiin ja suosikkikirjoihin, joita blogeissa yleisemmin luetaan. Hyvä minä!

Laitetaan se laiskuuden taikka vapaapäivän aiheuttaman joutilaisuuden piikkiin, mutta en ala referoimaan kirjan tarinaa, koska niin moni on tehnyt sen jo ennen minua. Tiivistetysti sanotaan, että tämä on kertomus sekä pakolaistytöstä että eräästä parisuhteesta jossa asiat menivät pieleen. Ja sitten tämä on toki myös paljon muuta, mutta näin kärjistetysti pähkinänkuoressa.

Minä pidin Little Been tarinasta ja samalla en pitänyt. Kerronta toimi ja juonikin aukeni lukijalle mukavasti, mutta lähinnä minua jäi vaivaamaan se, että suhteellisen rauhallisella tempolla etenevän alun jälkeen huomasin, että kirja olikin jo melkein lopussa, ja varsinainen loppuratkaisu käytiin parinkymmenen hengästyttävän sivun välityksellä. Juonellisesti kertomuksessa oli toki riipaisevia ja pysäyttäviä käänteitä, mutta silti tarinan vahvuus oli ennemmin kerronnassa kuin kertomuksellisuudessa. Niin ainakin itse asian koin. Kaikesta huolimatta tämä kirja imaisi mukaansa ja se oli nopeaa ja helppoa luettavaa. Lisäksi kieli oli hauskaa ja Little Been pikkuvanhat oivallukset nerokkuudessaan hupaisia.

Suosittelen tätä lukemistoksi melkein kenelle tahansa, joka haluaa lukea viihdyttävällä tavalla vakavasta aiheesta kerrotun kirjan. Niille, joita kiinnostavat maahanmuuttajien ja pakolaisten kohtalot ja se, miten erilaisella tavalla vieraasta maasta saapuva voi nähdä länsimaisen kulttuurin.

Donna Woolfolk Cross: Paavi Johanna

Kyselin joskus varmaankin vuosi takaperin vinkkejä historiallisista romaaneista ja joku (en enää muista kuka!) suositteli luettavaksi Donna Woolfolk Crossin Paavi Johannan. Kiitos hyvästä vinkistä; löysin kesäkodin kirjastosta romaanin ihan sattumalta ja ahmaisin sen illassa. Nämä historialliset romaanit vaan ovat minun juttuni, siitä ei pääse mihinkään.

Paavi Johanna kertoo 800-luvulla eläneestä tytöstä, joka opetteli lukemaan ja kirjoittamaan, meni veljensä sijasta mieheksi pukeutuneena luostariin ja päätyi lopulta paaviksi. Johanna oli älykäs ja oppinut, mutta samalla hän oli myös nainen, jolta evättiin miehiä varten tarkoitettu tieto ja viisaus. Ankaran kaniikin ja saksilaisen pakanan tyttärenä varttunut Johanna saavutti kuitenkin sen mitä unelmoi: ei suinkaan korkea-arvoisan viran vaan mahdollisuuden oppia ja kartuttaa tietojaan - ja siinä sivussa hiukan rakastaakin.

Paavi Johannan tarina on mielenkiintoinen, sillä se perustuu ainakin jossain määrin tositapahtumiin tai ainakin legendaan. Onkin kyseenalaista, onko Johannasta kerrottava legenda pelkkää tarua vaiko tosiasia, jonka kirkko on yrittänyt poistaa historiasta: sillä nainen paavin virassa on tietysti kauhistus. Niin tai näin, joitakin todisteita Johannan olemastaolosta löytyy, ja niihin myös Cross pohjaa teoksensa perusajatuksen.

Kirjan lopussa on mielenkiintoinen tiivistelmä, jossa Cross kokoaa yhteen Johannasta tiedetyt faktat, ja esittää oman teoriansa siitä, miksi Johanna luultavasti on ollut todellinen historiallinen henkilö. Tällaisista yksityiskohdista pidän, sillä nautin kirjoista joissa tiedän olevan edes löyhästi taustalla tosielämään pohjautuvat tapahtumat. Paavi Johanna ei ehkä ole kaikkein mielenkiintoisimmin ja taidokkaimmin rakennettu kirja, mutta tuottaa se mielihyvää historiallisia romaaneja ahmivalle lukijalle. Ja kaiken lisäksi jotkut Johannan Paavalin naiskritiikkiin ja Raamatun tulkintoihin liittyvät argumentit ovat oikeasti oivaltavia ja mielenkiintoisia. Tästä esimerkkinä kohta, jossa Johanna pyytää piispaa perustelemaan naisen asemaan kohdistuvat väitteet huomauttamalla, että naisellista heikkoutta edustava Eeva söi hyvän ja pahan tiedon puusta omenan rakkaudesta tietoon, mutta Aatami haukkasi omenaa vain siksi että Eeva käski. Kieltämättä hauska tulkinta.

Suosittelen romaania historiallisten tarinoiden ystäville ja niitä, joita kiinnostaa naisten asema keskiaikaisessa yhteiskunnassa. Kiitokset vielä sille, joka romaania minulle suositteli!

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Juhannuskirjani loppui lyhyeen, eikä Sarah Watersin 600 sivuinen järkäle riittänyt kuin pariksi päiväksi. Liekö tähän syynä juhannuksen sadesää vai se, että Vieras kartanossa oli hidastempoinen, mutta äärimmäisen koukuttava lukukokemus?

Vieras kartanossa kertoo sotien jälkeisistä yhteiskunnallisista muutoksista brittiläisessä maailmassa. Näyttämönä on Hundreds Hallin rapistunut kartano, jonka sisällä kuohuvat ristiriidat purkautuvat goottilaissävyisiksi kauhuelementeiksi. Minulle romaani toi ensialkuun mieleen Brontën Kotiopettejattaren romaanin, sillä Vieras kartanossa saa samoja sävyjä, kun mystiseen ja omaa elämäänsä elävään vanhaan taloon saapuu vieras, joka vavisuttaa talon elämää.

Vieras kartanossa on äärimmäisen monitahoinen romaani, josta voi tehdä erilaisia tulkintoja sen mukaan, näkeekö tarinan symbolisena kertomuksena luokkaeroista vaiko perinteisenä kauhukertomuksena talosta, jossa kummittelee. Juuri tämä elementti tekeekin romaanista kiehtovan: kun luulet selvittäneesi mistä on kysymys, alat pohtia uutta näkökulmaa ja huomaat sen olevan paljon todennäköisempi kuin ensiksi keksimäsi ratkaisu.

En ala referoida kertomuksen juonta, sillä sen ovat tehneet ansiokkaasi muun muassa Kirsin kirjanurkka, Kirjava kammari, Lukuhetket ja Lainatäti. Järjellä ja tunteella-blogissa on myös pohdittu kertomuksen juonta ja sitä, mistä siinä muka ihan oikeasti oli kysymys: kannattaa käydä katsomassa, jos romaanin on lukenut ja tarina vaivaa mieltä!

Tämä kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kieltämättä juoni oli melko hidastempoinen ja pituutta tarinassa enemmän kuin kylliksi. Kertomuksessa on kuitenkin sellaista moniuloitteisuutta, joka hämmentää lukijan ja saa hänet lopulta tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. Suhtautuminen päähenkilöön muovautuu hieman samalla tavalla kuin Nabokovin Lolitassa, jossa näennäisesti sympaattisen päähenkilön hirveät teot suodattuvat päähenkilön oman ajatusmaailman ja selittelyjen kautta. Muuta syytä Lolitaa ja Vieras kartanossa -romaania ei ole rinnastaa toisiinsa, sillä samantyyppisestä asetelmasta ei tietystikään ole kyse: rinnasta ainoastaan tavan vaikuttaa lukijaan päähenkilön subjektiivisen ajatusmaailman kautta.

Suosittelen Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania luettavaksi niille, jotka pitävät perinteisistä kummittelukertomuksista sekä niille, jotka tahtovat lukea monisävyisen tarinan, jonka voi tulkita hyvin monella eri tavalla. Tämä on varsin sopiva kesälomalukemiseksi!

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksasen Finlandiapalkittu romaani Puhdistus on kertomus Virosta ja ihmisistä, jotka yrittävät tehdä elämästään elämisen arvoisen kaikista peloista ja kauheuksista huolimatta. Oikeastaan romaania on vaikea kuvailla: se pitää lukea itse ja rakentaa omat merkityksensä lukukokemukselleen.

Minä pidin Puhdistuksesta, mikä on harvinainen seikka kun ottaa huomioon miten kriittisesti yleensä suhtaudun kotimaisiin romaaneihin. Puhdistus oli kuitenkin kirjoitettu tavalla, joka vei minut mukanaan ja saatoin nauttia kielestä ja ovelasta juonenkuljetuksesta, joka eri aikatasoilla vaihtelevasta rakenteesta huolimatta pysyi kasassa kiitettävästi.

Tietysti Puhdistus oli omalla tavallaan äärimmäisen raskas ja karmaiseva kirja. Ensinnäkin hämmästelen omaa tietämättömyyttäni, sillä Viron historia ja mentaliteetti on ollut minulle ihan vierasta, enkä millään haluaisi ajatella, että niinkin lähellä tapahtuu kaikkea sellaista. Kyllä sitä täällä kotikolossa sohvan nurkassa istuskellessa muuttuu sinisilmäiseksi kuvitellessaan, että oikeasti kaikki paha on jossakin paljon, paljon kauempana. Kauempana historiassa tai kaukana maantieteellisesti.

Nyt kuuluukin kysymys: Onko Puhdistus klassikko? Voinko siis katsoa sen olevan osa "10 klassikkoa" -haastetta, vai eikö se vielä ole saavuttanut klassikonarvoaan?


Niin tai näin, suosittelen Oksasen Puhdistusta luettavaksi oikeastaan ihan kaikille, koska mielestäni kyseinen romaani voisi kuulua yleissivistykseen siinä missä Linnan Tuntematon sotilas ja muutama muu vastaava.

Ildefonso Falcones: Fatiman käsi

Helmikuu on alkanut minulla  lukemisten suhteen todella nihkeästi ja syytän siitä vain ja ainoastaan Ildefonso Falconesin Fatiman kättä, joka ei onnistunut ennakko-odotuksistani huolimatta pitämään minua otteessaan. Emilie on kirjoittanut blogissaan romaanista hyvän ja yksityiskohtaisen arvostelun, enkä siksi ala selostaa juonta kohta kohdaltai, vaan turvaudun ohjaamaan juonesta kiinnostuneet  lukijat kurkistusmatkalle Emilien blogiin Le Masque Rouge.

Fatiman käsi sijoittuu siis 1500-luvun Espanjaan, jossa islaminuskoiset maurit taistelevat oikeuksistaan kristittyjen asuttamassa ja hallitsemassa maassa. Romaani on melkoinen historiapläjäys ja tuo sinällään varsin mielenkiintoista faktatietoa asioista, joista ainakaan minä en tiennyt yhtään mitään. Maurien asema vaikuttaa melkoiselta kansanmurhalta ja näköjään Espanjan historia ylipäätään on jäänyt minulla harmaalle alueelle. Tulipa Fatiman käden kautta ainakin tutustuttua Espanjan historiaan -jos ei muuta.

Syy miksi Fatiman käsi ei sytyttänyt minua oli melko lailla sama, jonka takia Falconesin esikoisromaani Meren katedraali jäi hiukan vajaaksi. Falcones ei mielestäni ole ainakaan vielä osoittanut osaavansa rakentaa uskottavia, moniulotteisia ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja, jotka minulle romaanin lukijana ovat ensiarvoisen tärkeitä. Fatiman käden päähenkilö Hernando jää persoonattomaksi sätkynukeksi, jota liikuttelee milloin mikäkin suuri voima. Lisäksi hahmot muistuttavat huomattavasti Meren katedraalin henkilögalleriaa, mikä luo vaikutelman Falconesin kykenemättömyydestä uusintaa hahmovalikoimaansa.

Olipa romaanissa kuitenkin jännitystä, vauhtia ja romantiikkaa ja kuten jo mainitsinkin: mielenkiintoista ja uskottavaa tietoa Espanjan menneisyydestä. Varmasti tämä romaani kiinnostaa historiallisten romaanien ystäviä, mutta minut se jätti hieman tyhjäksi. Tunteita Fatiman käsi kuitenkin herätti, siinä olen samaa mieltä Le Masque Rougen Emilien kanssa.

Suosittelen Ildefonso Falconesin Fatiman kättä luettavaksi paksujen ja hyvin historiallisten ja faktoja sisältävien, yksityiskohtaisten romaanien ystäville, niille jotka ovat kiinnostuneita uskontojen välisistä ristiriidoista ja Espanjan vaiheista. Meren katedraalin ystäviin tämä myös varmasti vetoaa.

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu

Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu olkoon panokseni Sadun haasteeseen. Sain siis viimeinkin luettua kirja, jota useampi taho on minulle suositellut. Muistaakseni ainakin Leena Lumi ja anni.m ovat jossain vaiheessa suositelleet tätä.

Amirrezvanin romaani sijoittuu aikaan ja paikkaan, jossa hunnutetut naiset joutuivat tekemään kaikkensa saadakseen itselleen hyvän elämän. Kukkien verellä kirjottu kertoo mattojen solmimisesta, mutta samalla se on kiehtova tarina ystävyydestä, selviytymisestä ja rakkauden kaipuusta. Minulla kesti hieman päästä kiinni juoneen, mutta alkuvaikeuksien jälkeen lukaisin tämän nopeasti ja innolla loppuun saakka.

Amirrezvanin romaania voisi varmaankin verrata muihin Lähi-itään sijoittuviin tarinoihin, joiden kerrontaa varjostaa naisten yhteiskunnallinen asema ja ne ongelmat, joita arki miesten kanssa aiheuttaa. Kukkien verellä kirjottu ei kuitenkaan ole synkkä ja masentava kertomus, vaan päin vastoin se suorastaan hehkuu toiveikkuutta ja jättää hyvän mielen. Jollain tavalla Kukkien verellä kirjottu tuo kovasti mieleeni Jane Johnsonin Neidonryöstön, jonka luin joskus viime vuoden puolella. Samaan tapaan kumpikin romaani kuljettaa hyväillen lukijaansa tapahtumasta toiseen piirtämättä tarinaan liian synkkiä ja epätoivoisia sävyjä.

Amirrezvanin romaanissa pidin erityisesti siitä, miten koskettavasti päähenkilön ja tämän ystävättären suhdetta kuvailtiin. Äidin kertomat tarinat sen sijaan harpoin läpi haukotellen, sillä tarinan sisäisten tarinoiden ja tarinassa olevien kirjeiden lukeminen on aina ollut minusta kovin puuduttavaa. Kokonaisuutena romaani oli kuitenkin ehjä ja miellyttävä. Olen iloinen, että sain sen lopulta luettua.

Suosittelen Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottua kaikille niille, jotka tahtovat lukea yleissävyltään positiivisen selviytymiskertomuksen, joka samalla valottaa palasen persialaisen matonkudontataidon nimetöntä historiaa. Kukkien verellä kirjottua -romaanin lukeneille ja siitä pitäneille ehdotan Jane Johnsonin Neidonryöstöä, joka mauttomasta kansikuvastaan huolimatta tarjoaa Kukkien verellä kirjotun kaltaisen lukuelämyksen.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Sain tänään päätökseen dekkariviikkoni viimeisen kirjan, Larssonin Millennium-trilogian päättävän Pilvilinna joka romahti. Tiiliskivimäinen järkäle piti otteessaan ja koko sarja toimi ihan hyvänä lukukokemuksena. Se oli erilainen, outo ja hämmentävä muutamista aukoistaan huolimatta. Oikeastaan näitä kirjoja ei voi käsitellä nide kerrallaan (vaikka niin olenkin yrittäny tehdä), vaan sarjaa on luontevampi tarkastella yhtenä kokonaisuutena...

Minun on jostain syystä hankala muodostaa kokonaiskäsitystä siitä pidinkö trilogiasta vai en. Luultavasti pidin, koska luin sen sujuvasti melkein kirja päivässä -tahdilla, ja henkilöhahmot olivat kliseisyydestään ja jonkinasteisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta mielenkiintoisia. Tarkemmin ajatellen sarja ei oikeastaan edes ollut mikään tavallinen murhakertomus, vaan juoni punoutui yhteiskunnallisten salaisuuksien selvittämiseen.

Pilvilinna joka romahti oli tavallaan trilogian haastavin kirja, sillä se keskittyi lähinnä naispäähenkilö Lisbet Salanderin oikeudenkäyntiin ja niihin toimenpiteisiin, joita häntä tukevat tahot joutuivat tekemään todistaakseen naisen syyttömyyden niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin. Toisaalta romaani valotti aika tavalla kahden ensimmäisen osan kiemuroita ja löi sinetin vahvistaakseen romaansarjan keskeisimmän teeman: miehet jotka vihaavat naisia toistuu jokaisen romaanin keskeisenä ajatuksena, ja kenties aavistuksen feministinenkin trilogia pohtii ja ruotii yhteiskuntaa ja sitä, miten korruptoituneet miehet johtavat valtiota naisista ja naisten oikeuksista piittaamatta. Näin kärjistetysti luonnehdittuna.

Stieg Larssonin trilogia on syystä tai toisesta noussut tietynlaiseen kulttimaineeseen, ja jollain tavalla pystyn ymmärtämään miksi. Jos jätetään huomiotta Larssonin mystifioitu kuolema ja spekulaatiot kirjailijan alter ego päähenkilövalinnasta, on kirjasarja kieltämättä omalla tavallaan poikkeuksellinen ja varsin luettava siihen nähden mitä se olisi voinut olla. Elokuvasovituksissa on omat ongelmansa ja jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan millaisen version amerikkalaiset ovat päättäneet kursia kasaan ryhtyessään toteuttamaan omaa versiotaan Larssonin romaaneista.

Suosittelen Pilvilinna joka romahti -romaania sarjan aikaisemmat osat lukeneille ja koko romaanisarjaa ylipäätään niille, jotka tahtovat tutustua kohtalaisen suurta huomiota herättäneeseen ilmiöön.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tartuin Larssonin toiseen tiiliskivipokkariin Tyttö joka leikki tulella heti edellisen lopeteltuani. Kuten arvelinkin, pureutuu trilogian toinen osa enemmän romaanisarjan naispäähenkilöön ja siihen poliittiseen soppaan, johon hän on tahtomattaan kietoutuneena.

Romaani etenee tyylilleen uskollisesti yksityiskohtia selvitellen, ja valaisee vähitellen päähenkilö Lisbetin merkillitä taustaa ja niitä tahoja, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla hänen elämäänsä. Lisbet joutuu syytetyksi kahdesta murhasta, joiden selvittämiseen paneutuu poliisivoimien lisäksi myös Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomqvist, jolla on omat syynsä todistaa omitusen Lisbetin syyttömyys. Aina hämmentävään loppuunsa saakka juoni etenee kuin pendolino vavisten välillä raiteillaan kovassa sivutuulessa.

Teksti pitää otteessaan ja laittaa keskittymään. Paikkapaikoin juoni on kuitenkin melkoisen epäuskottava ja absurdi, aikaisemmin kehumani henkilöhahmot muuttuvat karikatyyreiksi ja yli-ihmisiksi. Jostain syystä pidin silti jokseenkin paljon lukemastani, sillä tarina kuljetti mukanaan kummallisuudestaan huolimatta. Tietysti on tartuttava myös sarjan viimeiseen osaan, sillä elokuvan paljastamista loppuratkaisuista huolimatta haluan kokea myös kirjailijan version tapahtumista.

Suosittelen niille, jotka lukivat sarjan ensimmäisen osan ja pitivät siitä. Tätä romaania ei kannata missään tapauksessa lukea yksittäisenä kirjana, vaan nähdäkseni on luettava koko sarja, jos haluaa saada tästä jotakin irti...

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Olen maininnut aikaisemminkin blogissani, että en oikein ole koskaan innostunut dekkareista ja rikosmysteereistä. Tartuin kuitenkin Stieg Larssonin romaaniin Miehet jotka vihaavat naisia nähtyäni romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Suureen suosioon nousseen trilogian ensimmäinen osa ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Kun on nähnyt aiheesta filmatun elokuvan, on vaikeaa sanoa, miten paljon elokuvaversio vaikuttaa sellaisenaan lukukokemukseen. Näen tietysti mielessäni elokuvan näyttelijät ja tapahtumapaikat, mutta pystyin siitä huolimatta ottamaan vastaan tapahtumat, jotka poikkesivat elokuvaversion tulkinnasta. Vaikka idealtaan romaani oli tietysti suhteellisen perinteinen rikos- ja murhamysteeri, nousee Larssonin kuvauksessa esille seikka, joka kiinnitti minun huomioni: henkilöhahmot!

Larsson kuvaa mielenkiintoisella tavalla romaaninsa henkilöitä, jotka ovat inhimillisiä, persoonallisia ja mielenkiintoisia. Oikeastaan romaanin keskeisimmäksi vahvuudeksi nouseekin kiehtova henkilögalleria, eikä niinkään itse murhamysteeri, joka sinällään ei ole sen kekseliäämpi kuin missään muussakaan rikosromaanissa. Vaikka Larsson ei herkuttelekaan ihmissuhdedraamoilla ja romansseilla, on tekstissä kuitenkin mukana sellaisia jännitteitä, jotka miellyttävät myös kaltaistani lukijaa, jota pelkkä toiminta ei jaksa kiinnostaa.

Miehet jotka vihaavat naisia väläyttelee mielikuvia myös jatkosta. Larsson ehti ennen kuolemaansa kirjoittamaan kolme romaania, eli kaksi jatko-osaa odottaa vielä yöpöydälläni lukemattomina. Salapoliisitarinan alla piilee myös jotain muuta, mikä toivottavasti selviää trilogian seuraavissa osissa. Sitä mielenkiinnolla odottaen...

Suosittelen mieluusti dekkarikirjallisuuden ystäville, ja vielä lämpimämmin niille, joilla on ennakkoluuloja tämän tyyppistä genreä edustavien suhteen.

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia vittulajänkältä

Ehdin pitkästä aikaa lukea ja sain käsiini Mikael Niemen Populäärimusiikkia vittulajänkältä, johon olen halunnut jo pidemmän aikaa tarttua. Pohjoinen rajaseutu ja erityisesti Pajala pitävät sisällään minulle henkilökohtaisiakin merkityksiä, joten oli hauska lukea romaani, joka sijoittuu tuolle seudulle, joka näyttäytyy minulle mystisenä erämaana, ei-suomena ja ei-ruotsina.

Niemen romaani kulkee joustavan polveilevasti ja pitää otteessaan. Se on kasvukertomus, joka jättää sopivalla tavalla kertomatta asioita, joita ei tarvitse kertoa, ja kertoo taas juuri sen, joka saa lukijan edes välähdyksenomaisesti käsittämään millaista elämä on voinut olla Pajalan kylässä Suomen ja Ruotsin rajalla. Toisaalta se on omituinen, melkein sadunomainen tarina, jossa yliluonnollisetkin elementit sekoittuvat melkein absurdiin arkeen: on hiljainen poika, joka alkaa yllättäen puhua esperantoa, on mies joka palkkaa pojan pyydystämään rottia tuvastaan, on omituinen erakko pelottavine voimineen, lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sitten taas pohjalainen luonne. Kaikki se nivoutuu yhteen ja muodostaa omintakeisen tarinan.

Turhaan ei ole Niemen romaani kehuttu. Se on kerrassaan omituinen, mutta paikoin hulvattoman hauska ja yllättävän rehellinen. Se on paljas kertomus ilman keinotteluja ja kikkailuja, kerronnaltaan herkullinen vaikka välillä myös melko suorasukainen. Kerrassaan mielenkiintoinen lukukokemus.

Suosittelen luettavaksi kasvutarinoista pitäville, kulttuurien rajamaita koluaville sekä niille, jotka haluavat lukea sellaisen romaanin, joka pistää väkisinkin naurattamaan.

Jodi Picoult: Koruton totuus

Kesäkuun teemana näyttää olevan kulttuurierojen ymmärtäminen, sillä nyt jo useampi kirja on sivunnut sellaisia maailmoja, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Niin ikään Jodi Picoultin amishiyhteisöstä kertova Koruton totuus.

Romaani kertoo siitä, miten rauhanomaisen yhteisön arki järkkyy kun navetasta löytyy vastasyntyneen lapsen ruumis. Nuori ja naimaton amishityttö on synnyttänyt lapsen salaa ja murhannut lapsen. Vai onko? Siitä ottaa selvää uraansa ja parisuhdettaan maalle paennut puolustusasianajaja. Picoultin tapaan juoni tuo mukanaan yllätyksiä ja valottaa vähitellen erikoisen, puritaanisen yhteisön arkea ja asenteita.

Olen lukenu muutaman Picoultin kirjan ja kiinnitän huomiota siihen äärimmäisen tunnistettavaan tyyliin, jolla Picoult kirjoittaa tarinaa. Rakenne toimii ensimmäisen kirjan kohdalla, mutta lukiessani Korutonta totuutta tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan, sillä niin ennalta arvattava Picoultin tyyli on. Se ei kuitenkaan vie täysin romaanin viehätystä vaan latistaa loppuratkaisua. Picoult kehittelee jännitettä monta sataa sivua, tarjoaa ratkaisun, mutta lopulta aivan muutaman viimeisen sivun aikana jysäyttää yllätyksen, joka jättää lukijan tyhjän päälle ja hämmennyksen valtaan. Ratkaisu toimii tai sitten ei, sen saa jokainen lukija itse päättää.

Koruttoman totuuden voinee lukea myös amishiyhteisön kuvauksena ja tiettynä ylistyslauluna vanhakantaiselle elämäntavalle, joka kunnioittaa perinteisiä arvoja ja välttelee ns. mukavuuksia. Sitä en kuitenkaan uskalla arvailla, miten realistinen Picoultin kuva on, vaikkakin kirjoittaja mainitsee loppukiitoksissa vierailleensa amishiyhteisöjen luona tutustumassa näiden elämäntapoihin.

Suosittelen kesäjännäriksi sille, joka haluaa lukea hieman erilaisen murhamysteerin sävytettynä kulttuurieroilla ja ihmissuhdedraamoilla. Samaan kirjapakettiin kannattaa lisätä Picoultin romaanit Sisareni puolesta sekä Yhdeksäntoista minuuttia, ja yllättyä siitä, miten ennalta-arvattavalla tavalla sama rakennekaava toistuu jokaisessa Picoultilta suomennetussa romaanissa. Mielenkiintoinen ilmiö sekin!

Khaled Hosseini: Leijapoika

Khaled Hosseinin Leijapoika täydensi yleissivistyksessäni olevan aukon. Olettaisin näet, että kyseessä on sellainen romaani, joka pitäisi lukea. Leijapoika kertoo tarinan ystävyydestä, uskollisuudesta sekä heikkoudesta ja katumuksesta. Samalla se kertoo särkyneestä maasta ja identiteettinsä kadottaneista ihmisistä.

Pidin kovasti Hosseinin romaanista Tuhat loistavaa aurinkoa, ja vaikka Leijapoika ei aivan samalla tavalla iskenytkään, oli se ehdottomasti vakuuttava romaani. Leijapojassa lapsuuden ystävykset ajautuvat erilleen ikävän tapahtuman takia, jossa toinen osoittaa syvän uskollisuutensa ja toinen tajuaa itsensä pelkuriksi. Pelkuruus ja omien tekojen häpeäminen erottavat ystävykset toisistaan, mutta rakkaus lapsuuden ystävään säilyy kaikesta huolimatta. Polveileva tarina kulkee Afkanistanista Yhdysvaltoihin ja lopulta takaisin lapsuuden maisemiin, joissa on mahdollista sovittaa ne virheet, joita on katunut koko ikänsä.

Yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen Leijapoika antaa näkökulmia kulttuuri-identiteettiin ja sellaisiin asioihin, joita turvallisessa, länsimaisessa yhteiskunnassa eläneenä ei ole tullut ajatelleeksi. Jotkut romaanin "yhteensattumat" tuntuivat teennäisiltä, mutta yhtä kaikki viesti meni perille. Yhteiskunnalisen muutoksen myllerryksessä pienet asiat nousevat merkityksellisiksi: sininen leija, ystävän hymy, ikävä.

Suosittelen luettavaksi myllerryksessä olevien maiden yksilöhistorioista kiinnostuneille, niille jotka haluavat lukea ystävyydestä sekä anteeksiannosta sekä niille, jotka tahtovat yksinkertaisesti lukea hyvin ja taidolla kirjoitetun romaanin.