Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti 2016

355s.

Kirjailijalta

Kuura oli yksi tämän vuoden odotetuimpia kirjoja listallani. Eikä - myönnettäköön- vähiten siksi, että tunnen kirjailijan ja olen lukenut kirjan aikaisemman version. Haluisin kuitenkin kirjoittaa myös blogiin muutaman sanan teoksesta.

Lukiolaikäisistä Inkasta ja Aaronista kertova trilogian avausosa on urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa sekoitteleva tarina, jonka tiivistetysti voisi kuvailla kertovan rakkaudesta, menetyksen pelosta ja niistä epätoivoisista teoista, joihin ihminen voi ryhtyä pelastaakseen rakkaansa. Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen, eikä Inka suostu kaihtamaan keinoja pelastaakseen veljensä; ei, vaikka joutuisi tekemään sen vuoksi sellaisia tekoja, jotka tietää vääräksi. Jännitystä lisää se, että Turun kupeessä olevan Kuurankeron pikkukaupungin ulkopuolella elävät ihmissudet.

Pitkäkangas on onnistunut luomaan tarinassaan sellaisen ihmissusityypin, joka oikeasti vähän hirvittää. Valtavat pedot ovat kaikkea muuta kuin paijattavia pikkuhukkia: ne ovat petoja, jota kukaan ei pysty kesyttämään. Tarinan maailman ympärille luotu susimytologia on mielenkiintoinen ja toimiva. Vaikka tarina on genreltään paranormaalia romantiikkaa, ei kukaan kimaltele, vaan vaaran tuntu on käsin kosketeltava. Paranormaalin romantiikan genreä rikkoo myös kolmiodraaman puute: hahmojen väliset jännitteet syntyvät mustasukkaisuudesta, omistushalusta ja itsekkyydestä sen sijaan, että kaksi komeaa urosta tavoittelisi samaa yliluonnollisen kaunista tyttöä. 

Hahmot ovatkin yksi tarinan mielenkiintoisimmista tekijöistä. Pitkäkankaan kirjoitustyyli tuo mieleen Annukka Salaman Faunoidi -sarjan. Kuuran hahmot eivät epäile käyttää nuorison suuhun sopivaa kieltä, ja seksiäkin kuvataan kitsastelematta. Lukijoita jakaa varmasti Inkan hahmo, sillä tarinan keskeiseksi henkilöksi hän on häkellyttävän ärsyttävä. Mutta: Inkan hahmo haastaa lukijan ja saa hänet ajattelemaan. Ja toisaalta hahmon ajatuksia seuratessa lukija joutuu myöntämään, että hänen toiminnallaan on motiivi, vaikka se pahalta tuntuukin. Inka on hahmo, jollainen kukaan ei oikeastaan haluaisi olla, mutta jollaisia me salaa tiedämme tai pelkäämme olevamme. Hän eroaa paranormaalin romantiikan heikoista, moraalisista ja heiveröisistä naisista, ja varmasti osa lukijoista pettyy hahmon valintoihin ja toimintaan. Mutta itse ainakin seuraan varsin suurella mielenkiinnolla hahmon kehitystä ja sitä, millaiseksi hän kasvaa trilogian edetessä. Aaronin ja Matleenan romanssi kosiskelee perinteisemmän paranormaalin romanssin ystäviä ja toimii sellaisenaan hyvänä punaisena lankana tarinassa. 

Pitkäkangas kirjoittaa elävää, sujuvaa ja varmasti myös kohderyhmää miellyttävää kieltä, joka tempaa mukaansa. Kertojaratkaisut toimivat hyvin ja Kuura oli positiivinen lukukokemus. Vaikka paranormaalin romantiikan suosio lienee vähitellen hiipumassa, tällaiselle trilogialle on varmasti kysyntää. Seuraavan osan, Myrskyn pitäisi ilmestyä jo vuoden kuluttua, joten jatkoa tarinalle ei joudu odottelemaan kovin kauaa...

Suosittelen Kuuraa paranormaalin romantiikan ja spefin ystäville.

Supernova - Uusien kirjoittajien antologia

Supernova - Uusien kirjoittajien antologia

Toimittaneet Katri Alatalo, Mia Myllymäki, Leila Paananen ja Shimo Suntila

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2015

160s.

Arvostelukappale

Sain luettavakseni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Supernova -antologian, joka esittelee tuoreiden kirjoittajien novelleja. Novellit ovat olleet minulle aina vähän kompastuskivi ja Supernova taitaa itseasiassa olla ensimmäinen novellikokoelma, jonka olen lukenut kokonaan. Tiiliskiviproosan ystävä tarttui kuitenkin Supernovaan mielenkiinnolla! Uusi spefi kiinnostaa aina.

Novellikokoelman aloittaa Marko Järvisen novelli Tuuleton taivas, seisovat vedet. Novellissa minäkertoja Niklas tapaa Sallan, naisen joka Niklaksen tavoin on säilynyt maailmassa, josta kaikki muut ihmiset ovat yhtäkkiä kadonneet. Novellin maailma on samaan aikaan dystooppinen, mutta mitä pidemmälle lukija tekstiä lukee, sitä kummallisemmaksi tarinan maailma muotoutuu: miksi ympäröivä kaupunki muuttuu kiihtyvällä tahdilla ja millainen on se rinnakkainen todellisuus, johon tarinan hahmot ovat joutuneet. Keskeisenä kertomuksessa on myös Niklaksen ja Sallan suhde, joka tuntuu tuovan mieltä outoon maailmaan. Novellin maailma on kekseliäs ja mielenkiintoinen, outo yhdistelmä scifiä ja dystooppista fiilistä.

Liisa Näsin Koiratalon minäkertoja tapaa koiranäyttelyssä naisen, jonka kanssa alkaa seurustella. Kertojan ääni ärsyttää sopivasti, ehkä vähän liikaa, mutta Näsi piirtää lukijan eteen tiettyyn ihmislokeroon sopivan miestyypin, josta on helppo piirtää mielikuva. Novellin kerrontatyyli on humoristinen, joitain kikkailuja olisin vähentänyt, mutta kun loppuratkaisu putoaa lukijan eteen, Näsin linjaa ei voi kuin kiitellä: novellin tyyli ja loppuratkaisu sopivatkin yhteen sellaisella tavalla, joka sai lukijan miettimään novellia vielä kirjan sulkemisen jälkeenkin, vaikka tarkkanäköisempi lukija ehkä arvaa novellin koukun jo varhaisemmassa vaiheessa. Koiratalo on kaikessa ristiriitaisuudessaan yksi kokoelman mieleenpainuvimmista novelleista.

Santeri Lanérin Limiaika kertoo pariskunnasta, jotka elävät erilaisilla aikataajuuksilla. Kaksi eriaikaista maailmassa, jossa aamuihmiset ja iltaihmiset yrittävät selvitä yhteentörmäyksiltä. Lanér on punonut novellissaan spefiksi ongelman, joka on tuttu monille pariskunnille. Novellin tyyli toimii hienosti, eikä tarinan idea paljastu lukijalle heti. Lyhyempi teksti toimii hyvänä välipalana osana novellikokoelmaa. Novellin nimi on kerrassaan hieno!

Rami Helosmaan Huomaamaton kohtaaminen jäi minulle kokoelmassa kenties etäisimmäksi novelliksi. Novellin näkökulmahahmo Tommi istuu valvontahuoneessa tekemässä aurinkotutkijan töitä. Toisaalla juoni vie lukijan Zmotkin näkökulmaan. Tarinan sisältö meni minulta vähän ohitse, mutta tässä tapauksessa pitää varmaankin syyttää kirjoittajan sijasta lukijaa. Avaruusscifiin kallellaan olevat tekstit eivät ole oikein koskaan olleet minun juttuni.

Pyry Palermon Kuolemantanssi -novellissa liikutaan Lapin seutuvilla. Taiteilija Launis Varis on ottanut oppipojaksi ja apulaiseksi Jan -nimisen pojan, joka lumoutuu Kuolemantanssi -taideteoksen ballerina-nukesta. Nuket eivät kuitenkaan ole aivan sitä, miltä ne näyttävät. Novellissa on kiehtova idea ja teksti vie mukanaan, mutta loppuratkaisussa en olisi päästänyt lukijaa ihan niin helpolla.

Mikko Rauhalan Höyryväki taitaa olla nyt sitä kuuluisaa steampunkia! Itse en ole steampunk -genreen tutustunut Magdalena Hain romaanitrilogiaa lukuunottamatta, mutta suuren rakennuksen konesisäköt ja mekaaninen henkilökunta antaa viitteitä siitä maailmasta, josta tarina ammentaa ideansa. Myös mytologiset elementit ovat toimiva osa tarinaa. Höyrypunkkia tuntematonkin lukija kuitenkin miettii, eikö ihmisen ja koneen kohtaaminen ja ihmisen syrjäytetyksi tuleminen ole aika keskeinen teema genren kirjallisuudessa?

Hanna Hohenthalin Kuolleena syntynyt heittää suomalaisen kansanperinteen kuolemakulttuurin jonnekin kauas tulevaisuuteen. Kuolemaan liittyvät riitit ja uskomukset ovat keskeinen osa tarinaa, mutta Hohenthal on tuonut kertomukseensa mukaan spekulatiivisen fiktion elementtejä. Kertomuksessa on vanhan ajan fiilistä, mutta olisin kaivannut ehkä vähän pidempää tekstiä ja tunnelmointia novellin ideoiden tiimoilta.

Aino-Kaisa Koistisen novelli Tullivirkailija on yksi suosikeistani koko antologiassa. Novellissa H, tätiopiskelija matkaa Yläkertaan noutamaan elintarvikkeita ja tapaa matkalla tullivirkailijan, joka jää hänen mieleensä. Novellin maailma on outo dystopia-utopia-scifinen ja tuo mieleeni viime vuonna lukemani Hugh Howeyn Siilon. Novellin idea on kekseliäs ja Koistinen huijaa lukijaansa paljastamalla hahmoistaan vain juuri sen verran kuin on tarpeellista. Aiheesta lukisi mieluusti myös romaanin.

Anna Salonen kirjoittaa novellissa Kahdeksanjalkaisia hämähäkeistä. Tai hämähäkkipelosta, joka karkaa vähän käsistä. Jaakko joutuu jäämään yksin kotiin Maijan matkan ajaksi, mutta hämähäkkikammon takia viikosta on tulossa piinaava. Ongelma on kuitenkin suurempi kuin kukaan olisi voinut kuvitella, eikä kaikki ole kiinni pelkästään Jaakon korvienvälistä. Kahdeksanjalkaisia on jollain tavalla huvittavakin novelli, enkä ollut tekstiä lukiessani varma siitä, onko se kirjoitettu tosissaan vaiko huvitellen. Kauhu- ja fantasiasävyjä sisältävä teksti saisi kiusata lukijaa enemmänkin. Hämähäkkikammoiselle se lienee ahdistavaa luettavaa.

Mia Myllymäen Talven lapset on varmasti kokoelman kiellisesti upein novelli. Novellin kertoja jättää vaimonsa ja pienen lapsensa kotimökkiin lähtiessään avuksi ystävien kiukaan asennuksessa. Matka saa kuitenkin odottamattoman käänteen, kun moottorikelkalla ajaa Iisku eksyy outoon paikkaan ja tapaa kummallista väkeä, joiden olemassaolosta hän ei tiennyt. Novellin kieli oli kertakaikkisen kaunista ja jouduin lukemaan osan lauseista uudelleen ja uudelleen vain maistellakseni sanoja. Juoni ja loppuratkaisu olisivat minusta kaivanneet vielä jotakin koukkua, mutta kokonaisuutena teksti oli vallan erinomainen ja sopiva lopetus antologialle.

Suosittelen antologiaa luettavaksi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet tuoreista kotimaisen spefin kirjoittajista ja heidän teksteistään.

Veronica Roth: Uskollinen

Veronica Roth: Uskollinen

Otava 2014

397s.

Kirjastosta

Luin Suomessa Outolintu-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa englanniksi joskus vuosi takaperin. Ensimmäinen osa, Divergent, meni hotkien, mutta toisen kirjan, Insurgentin kanssa alkoi tökkiä. Siksi viimeinen kirja jäikin lukematta, vaikka se englanninkielisenä löytyykin omasta hyllystäni. Olen tosi huono lukemaan kirjoja vieraalla kielellä, eli kirjan täytyy oikeasti olla hyvä ja helppolukuinen, että jaksan kahlata sen läpi (tätäkin taitoia voisi tietysti harjoitella). Kirjastossa trilogian päätösosa osui silmiini, joten nappasin Uskollisen mukaan ja luin sen vappuviikonloppuna pihatöiden ohessa.

Uskollinen alkaa siitä, mihin trilogian keskimmäinen osa loppuu: Tris, Tobias ja kumppanit ovat päässeet perille siitä, mitä Kaupungin aitojen takana on, ja havittelevat pääsyä ulos. Ulkopuolella odottaa kuitenkin outo ja vieras maailma, joka paljastaa tarinan henkilöille sellaisen asian, joka vie pohjan kaikelta siltä mihin he ovat uskoneet. 

Pohjimmiltaan trilogiassa tuntuu olevan kyse itsensä ja oman identiteettinsä etsimisestä. Uskoako ulkopuolelta saneltuun vai siihen, mitä oma sydän sanoo. Kaupungissa vallitsee osastojako, mutta myös kaupungin ulkopuolisessa maailmassa ihmisiä luokitellaan sellaisilla perusteilla, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tavallaan Outolintu-sarjassa uuvuttaa se sama asia, mihin usea dystopia tuntuu sortuvan: kirjailija näyttää keksineen yhden tosi hyvän, jännän jutun - tarinan ydinajatuksen - jonka ympärillä koko juttu sitten pyörii. Maailma on yksiulotteinen, eikä siinä tunnu olevan syvyyttä. On Se Juttu. Dystopiajuttu, jonka pitäisi pitää koko pakka kasassa. Outolintu-sarjassa se tuntuu olevan osasto jako ja ylipäätään ihmisten luokitteleminen, sekä mausteena erilaisten seerumien kanssa läträäminen. Kolmannessa osassa se alkaa jo uuvuttaa, ja lukija kaipaa jotain muuta.

Roth päättää trilogiansa odottamattomasti. Loppuratkaisusta huolimatta itselleni jäi sellainen olo, että sarjan ensimmäisen, ja sinällään koukuttavan kirjan jälkeen olisin odottanut sarjan muiltakin osilta jotakin tosi mielenkiintoista. Tämän kohdalla se jäi lähinnä haaveeksi, mutta hauska nähdä mitä kirjailija kirjoittaa seuraavaksi.

Suosittelen Outolintu- trilogiaa vähän synkemmän dystopian ystäville. Niille, jotka eivät säikähdä väkivaltaa.

Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen

Kummallisen kirjoittajat - opas fiktivisen maailman luomiseen

Toim. Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi, Anne Leinonen

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2014

256s.

Kirjastosta

Olen jo pitkään halunnut lukea Kummallisen kirjoittajat, ja se tarttuikin mukaani sopivasti kirjastoreissulla. Nyt vain pintaraapaisuna pikkuisen teoksesta.

Teos pitää sisällään seuraavat artikkelit:

Tiina Raevaara: Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä

Saara Henriksson & Anne Leinonen: Rakenne kannattelee tarinaa

Markku Soikkeli: Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys

Liisa Rantalaiho: Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarusten maailman rakentaminen

Jussi Katajala: Historiallisen spefin kirjoittaminen

Heikki Nevala: Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti

Tommi Vänni: Lukijan hämäämisestä

J. S. Meresmaa: Romanttinen fantasia ja sen luominen

Tuomas Saloranta: Tarinan kirjoittaminen

Shimo Suntila: Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto

Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi: Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille

Katri Alatalo: Onko fantasialla tulevaisuutta?

Saara Henriksson: Isona minusta tulee kirjailija

Irma Hirsjärvi: Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen

Monta spefin tuttua nimeä sisällään pitävä teos oli mielenkiintoinen katsaus tämän päivän spekulatiivisen fiktion kirjoittajien mielenmaisemiin. Varsinaisena oppaana en teosta itse osannut pitää, koska aihe on ennalta niin tuttu ja usean kirjoittajan blogiakin on tullut luettua niin paljon, että teemat olivat ennalta luettuja. Ahmaisin kirjan kuitenkin nopeasti, sillä spekultiivisen fiktion taustavärinöistä on välillä hauska lukea jostain muualtakin kuin tietokoneen ruudulta.  Kokonaisuutena teos oli siis mielenkiintoinen ja varmasti sopii oppaaksi jollekulle sellaiselle, jolle spefin maailma on vielä tuntematon. 

Kummallisen kirjoittajat, Kirjoita Kosmos ja Morren Mitä Kummaa  ovat ehdotonta lukemistoa kaikille spefiä harrastaville!

Dan Simmons: Kalin laulu

Dan Simmons: Kalin laulu (Song of Kali, 1985)

Like 2001

318s.

Kaverin kirjahyllystä

Apua mitä minä juuri äsken luin. Sain kaverin kirjahyllystä lainaksi Kalin laulun ja totesin, että en tule ikinä elämässäni matkustamaan Kalkuttaan.

Toimittaja Robert Luczak matkustaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa Kalkuttaan etsimään kuolleeksi luultua intialaista runoilijaa ja hänen käsikirjoitustaan. Kalkutta on täysin kaaoottinen paikka, ja kuluu tovi ennen kuin Luczak pääsee runoilijan jäljille. Siinä sivussa hän sekaantuu Kali -jumalattaren palvojien verkkoon.

Dan Simmonsin kuvaama Kalkutta maistuu ja haisee kirjan sivuilta kotisohvalle saakka. 80-luvulla kirjoitetun kirjan tyylissä on mukavaa nostalgiaa ja ah, miten se saakaan minut kaipaamaan tiettyjä 80-90-luvun kirjaklassikoita, jotka karttavat nykypäivän julkaisupolitiikan pelistettyä linjaa: lauseet rönsyilevät ja miljöökuvaus on käsin kosketeltava. Kalin laulua lukiessani muistin taas sen, millaiselle kirjallisuudelle sydämeni ihan tosiasiassa kuuluu, vaikka olenkin tehnyt kaikenlaisia syrjähyppyjä aidan toiselle puolelle. En voi silti sanoa, että olisin rakastanut tätä kirjaa, koska se sai minut ahdistumaan ja voimaan huonosti. Toisaalta edellä mainitut reaktiot kertovat myös kirjailijan kyvystä kuvata maailmaa, jonne en tämän lukeman perusteella astuisi jalallakaan.

Kirjan juonta on vaikeaa kuvailla paljastamatta sellaisia olennaisia asioita, joiden ilmestyminen lukijan eteen yllätyksenä on mielestäni olennainen osa kirjan juonen lumoa. Simmons ei joka tapauksessa päästä lukijaansa helpolla ja tämä realismin ja spefin rajamailla tanssiva teos houkuttelee katselemaan asioita monesta eri näkökulmasta. Fiilikseksi lukukokemuksesta jäi se, että Kalin laulun voi kaiketi lukea puhtaana realismina johon sekoittuu henkilöhahmojen mielensisäisiä demoneja, tai sitten fantasiaelementtejä hyödyntävänä tekstinä jossa realismin ulkopuolelle jäävät mahdottomuudet ovat osa kirjan sisäistä maailmaa. Niin tai näin, vaikutuin Simmonsin tavasta kiusata lukijaa toden ja epätoden rajamailla häilyvillä tematiikoilla.

Siellä ei ollut viileämpää. Pienet kerjäläisryhmät, ikävät muistot aamun järjettömyydestä, parveilivat kaikkialla luoksemme. Edes usein toistuvat ja ankarat sadekuurot eivät lannistaneet heitä. Olin jo kauan sitten tyhjentänyt taskuni kolikoista, mutta heidän itsepintainen mesoamisensa vain voimistui.

(Simmons: Kalin laulu. s.177)

Vaikuttava kirja. Ja jotenkin Kalin laulun lukeminen vahvisti tunnettani siitä, että minun pitää lukea enemmän vanhempia kirjoja. Unohtaa se ajatus, että kirjamaailmasta kiinnostuneen ihmisen pitäisi lukea  niitä uusia suosittuja kirjoja joita kaikki muutkin lukevat. En edes tiedä miksi olen lähtenyt mukaan sellaiseen ajatteluun. Höh ja pöh. Kaivan kirjahyllyäni ja alan lukea jotakin edemennyttä. Juuri sitä kaipaan nyt.

Suosittelen Kalin laulua jännittävistä, spefin rajoja hipovista romaaneista pitäville lukijoille.