Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Jarkko Volanen: Hiekankantajat 

Teos 2017

247s.

Oma ostos

Tässäpä muuten kirja, jonka ostin kannen perusteella! Blogini on tämän vuoden aikana (ja itse asiassa jo viime vuonna) ollut tosi hiljainen, mistä johtuen en ole ottanut vastaan arvostelukappaleita ollenkaan. Kirjoja on päätynyt kotiin kuitenkin enemmän kuin pitkään aikaan, kun bloggaamisesta on ollut taukoa, on lukeminen ollut vähän erilaista, enkä ole niinkään seurannut sitä, mikä on suosittua ja juuri pinnalla, vaan tarrannut sellaisiin kirjoihin, jotka ovat erityisesti kiinnittäneet huomioni. Jarkko Volasen esikoisessa se oli huikean synkän lumoava Elina Warstan tekemä kansi, sekä saaristoon sijoittuva miljöö.

Hiekankantajat on kirja, joka kertoo unelmasta. On unelma saaresta. Unelma idyllistä. Unelma perheestä. Jotkut unelmat särkyvät, toiset muuttavat muotoaan. Jotkut häviävät tomuna ilmaan. Aura muuttaa aviomiehensä Henrikin kanssa vanhaan taloon saaristoon, haaveilee hiekkarannasta ja seurailee saariston ankaraa ja kiehtovaa luontoa. Aviomies on paljon töissä, Aura asuttaa saarta yksin ja tutustuu paikallisiin, jotka suhtautuvat epäluuloisesti uusiin tulokkaisiin. Saaressa asuvat ketut tulevat läheisiksi Auralle ja Camillalle, johon hän saaristossa tutustuu. Kirjassa luonto ja luontosuhde tulevat liki.

Hiekankantajat on kaunis ja saaristoa lumoavasti kuvaileva kirja, joka kuitenkin kerronnallisesti hajoaa eri suuntiin. Suhtaudun nykyään jo hiukan kyynisen varauksellisesti kirjoittajiin, jotka ovat opiskelleet Volasen tavoin luovaa kirjoittamista esimerkiksi Kriittisessä korkeakoulussa tai yliopistojen luovan kirjoittamisen oppiaineessa; jostain syystä tuntuu, että luovan kirjoittamisen opetus keskittyy tietynlaiseen kerrontaan ja tarina hajoaa, kun kiellellisiin kikkailuihin käytetään niin paljon energiaa. Syyllistyn kirjoittaessa itsekin samaan, koska jollain tavalla tietynlainen tyyli tuntuu olevan nyt trendinä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Ei silti, Volanen kyllä osaa sanansa ja asettelee ne niin, että Hiekankantajat on paikoin runollisen kaunista luettavaa.

Tarinassa oli juonellisesti suvantopaikkoja kohdissa, joissa olisin kaivannut eteenpäin puskevaa voimaa, imua. Vaikka saaristoluonto ja siitä lukeminen kiehtoi, tuntui välillä, etten pysynyt mukana varsinaisessa tarinassa. Loppujen lopuksi kirjassa on älyttömän paljon erilaisia teemoja ja tavallaan jokaisesta aukeaa vain pintaraapaisu. Sinällään tarina toimii, mutta olisin kaivannut jotain enemmän. Jotain synkempää ja syvempää. 

Toisaalta; voiko unelmista kertova kirja upottaa lukijaa kovin syvälle, vai onko nimenomaan parempi, että moninaiset teemat jäävät vähemmän intensiivisiksi? Yhtä kaikki kirjan tunnelma oli mukaansatempaava ja tarinakin herätti ajatuksia. Mielenkiintoista nähdä, millainen kirjailijan seuraava teos tulee olemaan.

Johanna Venho: Syntysanat

Johanna Venho: Syntysanat

Wsoy 2011

210s.

Oma ostos

Johanna Venhon Syntysanat tarttui mukaan kirjakaupan alennusmyynnistä. Arvelin, että olisin voinut pitää kirjasta, mutta harmi kyllä se tuotti pettymyksen.

Kirjailija Hanna Frank muuttaa mielijohteesta Kourankorven pappilaan kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Pappilan vieressä vanhassa talossa asuu kolmen lapsensa kanssa leskeksi jäänyt Mesi Kivelä, joka haikailee nuoruuden rakastetun perään ja yrittää selvitä arjesta lapsiensa kanssa. Mesi ja Hanna vakoilevat toisiaan, seuraavat toistensa elämää ja liikkeitä. Vähitellen heidän elämänsä punoutuvat yhteen.

Syntysanoista välittyy se, että Venho on runoilija. Se on hyvä asia, kieli on kaunista ja runollista ja tempaa lukijan mukaansa. Oikeastaan koko kirja on enemmän runoa kuin proosaa, ainakin sillä tavalla itse koin tarinaa lukiessani. 

Tarinan hahmot jäävät kuitenkin etäisiksi. He tulevat lukijaa lähelle, mutta siitä huolimatta en tuntenut lukiessa mielenkiintoa hahmoja kohtaan, vaan he lähinnä ärsyttivät. Jollain tavalla kirja haastaa lukijaa niin, että itse olin jo vähällä luovuttaa ja jättää kirjan kesken. Lopultakaan sen lukeminen loppuun ei tuottanut suurta tyydytystä, vaikka kieli itsessään oli nautinnollista. Tarina jätti minut kylmäksi.

Suosittelen romaania niille, jotka nauttivat kauniista ja runollisesta kielestä ja kerronnasta.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Tammi 2015

308s.

Kirjastosta

Vuokko Sajaniemen esikoisromaani Pedot tarttui mukaani kirjastosta. Olin ollut kirjasta varovaisen kiinnostunut jo aikaisemmin, mutta se ei ollut vielä päätynyt lukulistalle. 

Romaani kertoo Mariasta, ortodoksipapin tyttärestä, joka elää pienessä kylässä itärajan tuntumassa. Susien pelko varjostaa kylää ja parhaan ystävän kuolema sysää Mariaa kohti petovihaa ja itsensä tutkiskelua. Menneisyys painaa myös Marian isää, joka yrittää löytää oman onnensa ja rauhansa yhteisössä.

Olisin kauheasti halunnut pitää romaanista, mutta se oli ihan hirvittävän uuvuttava. Sajaniemen kerrontatyyli oli hidastempoinen ja maalaileva, mikä sinällään ei ollut ongelma. Ongelma oli se, että en saanut tarinan punaisesta langasta kiinni, tapahtumat tuntuivat vain seuraavan toisiaan, eikä kaunis kieli varsinaisesti riittänyt pelastamaan tarinaa, joka ei muuten temmannut mukaansa. 

Tarinassa on vahva tunnelma ja Sajaniemi kuvaa hienosti pienen, vahvasti ortodoksisen kyläyhteisön elämää. Itäinen Suomi on itselleni melkoisen vierasta, joten Pedot tuntui matkalta johonkin minulle tuntemattomaan. Tunnelma pysyy vahvana romaanin edetessä ja hahmokuvaus on uskottavaa. Punaisen langan puuttuminen toki harmitti lukukokemusta latistavana tekijänä. Olisin kaivannut susiteemaan lisää buustia, nyt sudet jäivät aika symboliseksi tekijäksi muuten vahvoja tunnelmia käsittelevässä romaanissa.

Suosittelen romaania hidastempoisten kertomusten ystäville.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Into 2016

254s.

Arvostelukappale

En ole aikaisemmin lukenut Laura Gustafssonin kirjoja, enkä olisi luultavasti Korpisoturiinkaan sattunut tarttumaan, ellei se olisi putkahtanut minua vastaan arvostelukappaleen muodossa. Mutta huh, enhän mitenkään olisi voinut jättää lukematta kirjaa, joka on omistettu Ahmoille! Kirja ei yksinkertaisesti voi olla huono... eikä se ollutkaan.

Korpisoturi kertoo Ahmasta, joka ostaa mökin metsästä, varustaa sen talven ja mahdollisen maailmanlopun varalle ja alkaa omavaraiseksi. Ahma on itse asiassa ihan kauhea tyyppi: hän on sovinisti, rasisti, epäsosiaalinen ja aika juntti. Mutta ihan hirveän sympaattinen. Hän on nähnyt mitä tuleman pitää ja aikoo varautua siihen lanttumaan ja rynnäkkökiväärin turvin.

Ahma kaveeraa metsässä elävän villiintyneen sian kanssa, tutustuu Pamsuun ja mustalle miehelle raskaana olevaan hevosnaiseen. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan silloin, kun kännykkäverkko oikeasti romahtaa ja ihmiset jäävät yhteiskunnan kouran tavoittamattomiin. Spekulatiivisista maailmanlopunajatuksista hypätäänkin ihan oikeaan dystopiaan, tarina saa tummia sävyjä.

En tiedä oliko Gustafsson varsinaisesti tarkoittanut romaaniaan komediaksi, mutta itse nauroin välillä kippurassa Ahman toilailuille. Toisaalta tarinassa oli yhteiskuntakriittinen sävy, mutta Gustanfsson oli onnistunut piilottamaan kaikki saarnat Ahman kärjistetyn persoonan taakse. 

Lukematta Gustafssonin aikaisempia teoksia en osaa sanoa millainen rooli Korpisoturilla on kirjailijan tuotannossa, mutta minä joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aion tarttua kirjailijan teoksiin vastaisuudessakin. Täytyykin seuraavalla reissulla kirjastoon katsoa, jos hyllystä löytyisi jotain mukaan.

Suosittelen kirjaa sarkastisella huumorintajulla varustetuille lukijoille, jotka ovat joskus halunneet ryhtyä erakoiksi ja muuttaa metsään.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014

334s.

Oma ostos

Minä aina välttelen kaikkia kohuttuja kotimaisia, ehkä siksi, että olen jotenkin hirveän ennakkoluuloinen sen suhteen mistä uskon itse pitäväni. Olen lukijana itse asiassa aikamoinen juntti: yleensä ne kaikkien rakastamat kotimaiset klassikot ovat minusta vain iso haukotus, joissa en tahdo päästä alkua pidemmälle. Kuitenkin, kun kuulin Tommi Kinnusen uutuuden Lopotin ylistyksiä, ajattelin, että kai minun on nyt pakko sivistää itseäni ja lukea Neljäntienristeys.

Neljäntienristeys on taattua suomalaista realismia. Suomalaista siksi, että se on harmaata, ankeaa ja synkkää. Ja tämä on hyvä asia. Suomalaisuus nimittäin on ankeaa ja synkkää ja yleensä myös harmaata, joten Kinnunen on onnistunut kuvaamaan sen menneisyyden maailman, jossa meitä vanhemmat sukupolvet ovat eläneet. 

Tarina alkaa pitäjänkätilö Mariasta, seuraa kuvaamaan hänen tyttärensä Lahjan ja tämän aviomiehen Onnin elämää, sekä Lahjan miniän Kaarinan vaiheita. Jokainen sukupolvi kamppailee omien ongelmiensa kanssa, mutta keskusteltuani kirjaan rakastuneen ystäväni kanssa, sain häneltä vinkiksi lähestyä kirjaa kertomuksena siitä, että ihmisen on miellytettävä ensisijaisesti itseään, kuljettava omaa polkuaan tai käy huonosti. Tai jotain siihen suuntaan se taisi olla.

Referoinnistani voi päätellä, että olin romaanin kanssa aika kujalla. Tätä ei pidä ymmärtää moitteeksi kirjalle, mutta tajuan olevani kovin juonikeskeinen lukija, eli jollain lailla kaipaan selvänä etenevää juonta, jota pystyn seuraamaan. Neljäntienristeyksessä juoni ei ollut mitenkään olennainen, suoraviivainen asia, vaan Kinnunen keskittyy ennemmin ihmisten ja ihmiskohtaloiden kuvaukseen. Siitä päätellen tämä kirja kestää useammankin lukukerran, koska nyt epäilen, että suuri osa hienoista vivahteista meni ohitse kun yritin metsästää juonta kaiken muun joukosta.

Kinnusen kieli on tietysti hienoa. Sanon tietysti siksi, että kirjaa on hehkutettu niin paljon joka paikassa, että tuntuu tyhmältä hokea itsestäänselvyyksiä. Romaani oli myös helppo ja joutuista lukea, mikä ainakin itselleni oli yllätys, koska kuvittelin sen olevan jotain tajuttoman korkealentoista ja älykästä proosaa, jota en pysty tajuamaan. Jotenkin olen aistivinani, että tästä kirjasta ja sen seuraajista tulee klassikoita. Se on aika hienoa.

Oletan, että kaikki muut paitsi minä ovat jo lukeneet Neljäntienristeyksen. Suosittelen sitä silti kotimaisen realismin ystäville. Ja ehkä myös niille, joilla on samanlaisia realismiangsteja kuin minulla.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014

559s.

Joululahjaksi

Olen aloittanut kirjavuoteni 2015 tiiliskiviromaanien parissa. Olen aina ollut paksujen kirjojen ystävä, mutta muutaman kuluneen vuoden hektisempi rytmi on saanut aikaan sen, että olen karttanut paksuja kirjoja ja valinnut luettavakseni mielummin ohukaisia yksilöitä. Osittain olen huomannut myös kirjabloggaamisen vaikuttaneen asiaan: paksuja kirjoja kun ei ehdi millään lukea niin monta kuin lyhyttä, ja uinailevaan blogiin tulee postauksia harvoin, kun kirjojen sivumäärät lähentelevät tuhatta. Olen kuitenkin päättänyt nyt palata juurilleni eli lukemaan paksuja kirjoja, joiden parissa viihdyn ja jotka vievät minut toisiin maailmoihin ja todellisuuksiin.

Jussi Valtosen Finlandian voittanut He eivät tiedä mitä tekevät löytyi joulupukin paketista. Olinkin toivonut pääseväni lukemaan kirjan; yleensä suhtaudun skeptisesti kaikenlaisten kisojen voittajiin, sillä ne harvoin vastaavat kirjamakuani. Minusta oli kuitenkin siistiä, että Finlandian voitti sellainen kirja, joka ei ollut ennakkosuosikki (ei silti, että ennakkosuosikitkaan olisivat mitenkään huonoja).

He eivät tiedä mitä tekevät kertoo neurotieteen professori Joe Chayefdkistä, joka on nuoruudessaan kokenut lyhyen avioliiton suomalaisen Alinan kanssa. Alinasta, sekä Joen ja Alinan pojasta Samuelista. Spefimausteita sisältävässä tarinassa on pelottavia tulevaisuudenvisioita, mutta ennen kaikkea se on kertomus hukassa olevista ihmisistä, jotka kirjan nimen mukaisesti eivät tiedä mitä tekevät. Minut romaani lumosi hienolla kielellään, vaikka tarinassa olisi kai periaatteessa ollut lyhentämisen ja tiivistämisenkin varaa, jaaritteleva tyyli ja moneen suuntaan polveileva kerronta ei minua haitannut.

Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä pallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät mihin sellainen kehitys johtaisi.

(Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, s.134)

Kiinnitin romaanissa huomiota erityisesti siihen, millaisella tavalla Valtonen kuvailee Suomea ulkopuolisen silmin. Monet havainnot olivat teräviä ja niihin saattoi samaistua, vaikka asuukin Suomessa. Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys on keskeisessä roolissa tarinassa, ja se tulee esille monessa eri yhteydessä. Tiedon ja tietämättömyyden teemat ovat niin ikään keskeisessä asemassa tarinassa.

Valtosen romaanissa minut pysäytti erityisesti sosiaalisen median uusien ulottuvuuksien, kuten iAm -laitteen luomat tulevaisuudenvisiot. Valtosen maalailema kuva ei ole erityisen kaukana tulevaisuudessa, mikä tuntuikin pelottavalta. Itse tietokonetta ja sosiaalista mediaa käyttäneenä on joutunut huomaamaan, millainen riippuvuussuhde internetin ihmemaahan syntyy, ja miten helppoa on goolettaa asioita sen sijaan, että vaivautuisi itse ajattelemaan niitä. Se on surullista ja olen iloinen siitä, että Valtonen avasi silmäni, sillä sen He eivät tiedä mitä tekevät todella teki. Kirjan visioita pohtineena tuntuu entistä helpommalta sulkea tietokone, iPad ja muut härpäkkeet ja lähteä vaikka lenkille.

Suosittelen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät romaania kaikille niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita nykypäivän ihmissuhdekoukeroista, tulevaisuuden visioista, ja jaksavat antaa aikaa pitkälle romaanille ja monipuoliselle kerronnalle.

Aino Kallas: Sudenmorsian

Aino Kallas: Sudenmorsian

Otava 2007 (1928)

98s.

Kirjastosta

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätön käsky, jota totella täytyy, vaikka se kuolemaan ja kadotukseen veisi.

(Kallas: Sudenmorsian, s.31)

Olen lukenut Sudenmorsiamen joskus kouluikäisenä, jolloin en muistaakseni tajunnut sen balladinomaista kieltä, vaan pidin sitä ainoastaan vähän outona ja tylsänä (se oli myös aikaa, jolloin kaikki vähääkään fantasiaan tai spefiin liittyvä oli minusta äärimmäisen epäilyttävää ja välttämisen arvoista). Marraskuinen sää houkutteli tarttumaan kuitenkin uudemman kerran Sudenmorsiameen.

Aino Kallaksen romaani on tarina "riivatusta rakkaudesta". Metsänvartijan vaimo Aalo ei voi vastustaa suden kutsua, vaan vetäää suden turkin päälleen ja juoksee ihmissutena metsään. Hän onnistuu salaamaan toisen elämänsä joksikin aikaa, mutta lopulta Priidik saa tietää vaimonsa taipumuksista. Aalon on juostava korpeen muiden susien mukana. Noituutta ja pahuutta ei katsota Hiidenmaalla hyvällä, vaan kurja on sutena juoksevan ja metsän hengen kanssa yhtyvän naisen kohtalo.

Sudenmorsian on kieleltään mielenkiintoinen, vanhahtava ja merkillinen, mutta teemaltaan kiehtova tarina. Kielletyn rakkauden teema on romaanissa vahvana esillä. Jollain tavalla Sudenmorsiamen voi hyvinkin laskea ns. paranormaalin romantiikan kotimaiseksi esikuvaksi! Itselleni Sudenmorsiamesta tulee hyvinkin elävästi mieleen Brönten Humiseva harju. Salaperäinen, mystinen tunnelma kantaa romaanin läpi.

Sudenmorsian on lyhyt pieni kirja, mutta se jää mieleen pitkäksi aikaa. Vaikuttava, mielenkiintoinen ja vähän hämmentävä. Samanhenkisiä romaaneja (mielellään kotimaisia!) saisi suositella minulle, jos jollekin tulee mieleen? Nämä sopivat nyt vallan mainiosta marraskuun iltoihin.

Suosittelen Sudenmorsianta kaikille mystisten, kauhuhenkisten tarinoiden ystäville.

Henni Kitti: Elävän näköiset

Henni Kitti: Elävän näköiset
WSOY 2014
250s.
Arvostelukappale

Henni Kitti on kevään uusi esikoiskirjailija, jonka romaani Elävän näköiset on virran lailla polveileva sukutarina, välähdys maailmasta jossa elämme. Kirja valikoitui luettavakseni oikeastaan kannen perusteella (jonka kuva on muuten taiteilijaksi valmistuneen Kitin piirtämä!), sillä sen vahva, utuinen tunnelma vangitsi. Myös kustantamon esittelyteksti herätti mielenkiinnon, tuli sellainen fiilis, että kirjassa saattaa olla jotakin tosi erityistä.

Romaani alkaa hetkestä, jolloin Alfred ja Sisko päätyvät talliin ja Sakari saa alkunsa. Vaimoaan pettänyt Alfred potee omantunnontuskia, jopa niin paljon, että vieressä virtaava Suomen ja Ruotsin toisistaan erottava jokikin vaihtaa suuntaansa. Ainakin Alfredin mielessä. Elävän näköiset on eräänlainen sukukertomus, joka seuraa Alfredin ja Eevan tyttären Aleksandran elämää aina lapsuudesta vanhuuteen. Vierellä kulkevat vanhempien tekemät virheet, lapsuuden haaveet sekä jäljet jotka pohjoisen Suomen karu maisema on jättänyt kirjan keskeisiin hahmoihin.

Kitti on ehdottoman taitava kirjoittaja, mutta teksti ei päästä lähelle. Preesens etäännyttää tarinaa aivan viimeisille sivuille saakka, lukija on sivustaseuraaja. Tällaiselle juonivetoisten kirjojen ystävälle Elävän näköiset tuntui päämäärättömältä vaellukselta (vähän niin kuin elämä), eikä henkilöhahmoista saanut otetta. Kitti etäännyttää kerronnan lisäksi tapahtumat myös juonen tasolla, sillä suuri osa lukijasta olennaiselta tuntuvista käänteistä sivuutetaan. Kirjan kautta lukijalle välittyy käsinkosketeltavan selvästi ajatus elämän päämäärättömyydestä ja siitä, miten vähäpätöisiä yksittäiselle ihmiselle tärkeät tapahtumat oikeastaan onkaan.

Minä en tiedä mitä oikeastaan ajattelisin kirjasta. Tavallaan se oli valtavan hieno ja taitavasti rakennettu, tavallaan uuvuttava. Ymmärsin pian kirjan aloitettuani, että seikkailua ja värisyttäviä juonenkäänteitä on turha hakea. Kitin tyyli on toteava, hahmojen tunteet kuin piirrettyjä kuvia. Tarinassa on jotakin vinksahtanutta ja samalla jotakin äärettömän loogista. Olen hämmentynyt,

Kielestä on sanottava sen verran, että pohjoisen murre Kitiltä sujuu ja tarinankerrontaan puheenparsi istuu kuin nakutettu. Turun yliopiston luovan kirjoittamisen mestaruuskurssin läpikäynyt käsikirjoitus on ainakin tehty huolella ja ajatuksella. Ehkä liiankin. Kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että siihen on ympätty kaikki. Minun makuuni tarina olisi voinut olla vaikka puolet lyhyempi menettämättä silti mitään. Mutta tämä on vain minun fiilikseni ja olen varma siitä, että tällaista tyyliä ihailevat lukijat lumoutuvat Kitin kuvailusta ja maailmasta, jonka hän piirtää lukijan eteen. Taitelijan nettisivuja vilkaisemalla tulee vahvasti se tunne, että kirjailijana Kitti on tallentanut romaanin sivuilla paljon sellaisia fiiliksiä, jotka ovat ominaisia myös hänen tekemälleen taiteelle.

Laiskalle lukijalle Elävän näköiset tarjoaa haastetta. Alfred, Aleksandra, Albert, Sakari, Santeri... Toisaalta nimien rytmi kuvastaa hyvin tarinaa, yksittäisten hahmojen yhdentekevyyttä. En tiedä, tätä kirjaa pitää ehkä pohtia ja ajatella. Tai sitten vain on todettava, että Elävän näköiset ei ollut varsinaisesti minun juttuni.

Suosittelen Henni Kitin esikoisromaania Elävän näköiset, niille jotka haluavat lukea taitavasti kirjoitetun ja kieleltään ansiokkaan kotimaisen uutuuden.

Pirjo Hassinen: Sano että haluat

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (Otava), 410s.

Voisin päättää, että maaliskuu on jonkinlainen "huonokirjakuukausi". Ei, nyt olen epäreilu. En tiedä onko olemassa huonoja kirjoja, vaiko vain vääriä lukijoita. Viime postauksessani Chun Shun Beijing beibe -kirjasta tuskailin teosta, joka ei saanut minua yhtään innostumaan lukemisesta. Pirjo Hassisen kanssa meinasi käydä vähän samalla tavalla. Taisin aloittaa kirjan joskus helmikuussa, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. 400 sivua silkkaa ihmissuhdesoppaa on vain ihan liikaa minulle.

Sano että haluat kertoo Laurasta ja tämän miehestä Jimistä, joka haaveilee perustavansa ravintolan työtoverinsa Essin kanssa. Ilmassa on kolmiodraaman ainekset, mutta psykologin työtä tekevä osittain minäkertojan, osittain kaikkitietävän kertojan roolissa toimiva Laura analysoi ja pohtii. Ja sitten Essi katoaa, eikä kukaan tiedä miksi. Tarinassa edetään eri aikatasoissa ja tarkastellaan tapahtumia monien kertojien silmin. Hassinen käyttää Lauran puheenvuoroissa ennakointia ja lukijan puhuttelua, mitkä saattavat ärsyttää tai luoda jännitettä. Minusta jännite puuttui oikeastaan kokonaan ja juoni otti mukaansa vasta ihan viimeisillä sivuilla.

En osaa sijoittaa Sano että haluat -romaania mihinkään lokeroon. Ehkä se on hyvä asia, ehkä ei. Huomaan tarvitsevani kontekstia ja viitekehystä (kerran humanisti on aina humanisti). Onko kirja parisuhdedraama vai dekkari? Trilleri? En tiedä. Viimeiselläkään sivulla en ole ihan varma siitä mitä olen lukenut.

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö Hassinen olisi taitava sanojen käyttäjä. Hän huomioi maailmaa ja piirtää sen lukijan eteen tavalla, joka on melkein nautittava. Hän kuvailee melkein inhorealistisesti joitakin yksityiskohtia ja toisinaan taas piirtää lukijan eteen runollisen maiseman. Voi olla, että mieltymykseni lukijana ovat muuttuneet, kun sanon: vähemmän on enemmän. Tässä tarinassa olisi voinut olla sivuja puolet vähemmän, ja silti se olisi luultavasti toiminut yhtä hyvin. Jopa paremmin. Lukijana kiinnostus alkoi herpaantua, kun samoja asioita vatpottiin sivulta toiselle. Jotkut henkilöt tuntuivat täysin turhilta, kunnes kirjan lopulla paljastui, että heillä oli silti oma merkityksensä. Joka tapauksessa lukeminen tuntuu puuduttavalta, jos vaikuttaa siltä, että kertoja kuljettaa mukana täysin yhdentekeviä henkilöhahmoja.

Sano että haluat ei missään tapauksessa ollut kirja minua varten. Mutta en sano, etteikö tästä voisi tykätä, jos pitää kauniista kielenkäytöstä ja hitaasti kulkevasta juonesta. Aistillisuudesta. Sillä juuri sitä tämä romaani oli. Suosittelen pitkistä ja laveista tarinoista pitäville. Niille, jotka aistivat pieniä vivahduksia ja mutustavat kieltä.

Tämän on lukenut myös Booksy. Käykää tsekkaamassa!

Siri Kolu: Metsänpimeä

Siri Kolu: Metsänpimeä ( Otava 2008), 394s. 

Turkiskuoriaisviikonloppuna aloitin uuden rituaalin. Asetuin johonkin asentoon ja pysyin siinä liikkumatta puoli tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia. Pakotin itseni myös mielen hiljaisuuteen.
(Kolu: Metsänpimeä, s.49)

Me Rosvolat -kirjoista tutuksi tulleen Siri Kolun esikoinen Metsänpimeä, on kirja, josta olisin halunnut kovasti pitää, mutta joka luikahtaa otteesta kuin metsänpeitto, eikä anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Tarinan minäkertoja Laura on lukiolaistyttö, joka huumaantuu kirjallisuuden kurssilla kerrotuista suomalaisista uskomuksista, metsän lumovoimasta, joka innoittavan opettajan ansioista tarttuu joukkoon lukiolaisia. Tarinaa tarkastellaan kahdessa eri ajassa, Lauran lukion aikaan, sekä vuosia myöhemmin, kun Laura on päätynyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon.

Kertomuksen elementit tuntuvat erinomaisilta, mutta melkein neljäsataa sivua angstisten ja elämänsä hallinnan menettäneiden nuorten aikuisten fanaattinen sekoilu on minulle liikaa. Kuolleiden runoilijoiden seura -henkinen porukka hengailee metsässä löytääkseen mystisen yhteyden luontoon ja johonkin muinaiseen mihinlie, josta edesmenneet kirjailijat ovat ammentaneet innostuksensa. Kolu pujottelee langanpäitä sinne tänne, mutta jättää suurimman osan sitomatta. Kirja herättää kysymyksiä huomattavasti enemmän kuin antaa vastauksia.

Makasin metsässä aina vain pidempään, pakotin itseni liikkumattomuuteen useiksi tunneiksi ja kuvittelin, miten minut löydettäisiin kangistuneena monen viikon päästä, kun olisin viimeinkin onnistunut keskittymään niin, että olisin unohtanut hengittää, eivätkä edes refleksini pelastaisi minua enää. (Kolu: Metsänpimeä, s.173)

Kolun kieli on varsin omaäänistä, kielikuvia, pitkiä lauseita ja lauseenvastikkeita lauseenvastikkeiden päälle. Tavallaan monitulkintaisuus ja runollisuus sopii tarinan henkeen. Intertekstuaalisuus, kirjallisuuslainaukset ja kertomuksen yleinen ilmapiiri vetää lukijan kirjallisuuden opiskelijoiden sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, jossa kaikki on sanoja ja runoja ja ah, niin henkevää. Sitten kun mukaan sekoittaa vielä poikaystävän selitystä vaille jäävän sairauden, kummalliset tapahtumat metsässä, kuoleman ja omistavan rakkauden, opettajan ja oppilaan suhteen, isän kaipuun ja äiti-tytär-suhteen. Huh, mikä soppa.

Yritän olla olematta liian kriittinen, mutta sanotaan, että takakannen perusteella odotin pitäväni kirjasta ja olin pettynyt, ettei niin käynyt. Luin sen läpi miltei veren maku suussa, koska halusin ymmärtää mitä kirjassa oikeastaan tapahtui. Ehkä joulu on pehmentänyt pääni, mutta en missään vaiheessa löytänyt selitystä kysymyksille, joita lukiessa heräsi. Kirjasta jäi turhautunut olo, ja vaikka idea oli oivallinen, jäin lopulta kaipaamaan muuta. Jos kirja olisi ollut puolet lyhyempi (ja on muuten harvinaista, että minä sanon näin!) se olisi voinut toimia. Nyt se lähinnä näännytti.

Suosittelen Siri Kolun Metsänpimeää luettavaksi kauniin ja runollisen kielen ystäville, kirjallisuusmaailmoissa hifisteleville, sekä niille, jotka eivät kaipaa vastauksia. Blogimaailmassa tätä ei ole pahemmin luettu.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla (Underfors 2010), Tammi 2012, 493 sivua.

Elämme spekulatiivisen fiktion, maagisen realismin ja dystopian kulta-aikaa. Näin totesi taannoin esimerkiksi Lukuhoukka, joka pohti blogissaa sitä, mihin realistinen nuortenkirjallisuus on kadonnut. Turtschaninoffin Helsingin alla ei tuo helpotusta realisminkaipuuseen, mutta se sekoittaa oivallisesti realistiselta tuntuvaan teini-ikäisten elämään jännittävää, suomalaismyyttistä fantasiaa. Paranormaalit romanssit ovat tästä kaukana: Helsingin alla on omaa luokkaansa, eikä sitä oikein osaa verrata mihinkään genren kirjallisuuteen.

Alva on kokenut aina olevansa jotenkin erilainen. Hän ei muista ensimmäisistä elinvuosistaan mitään, ja halu muistaa piirtyy hänen jokaiseen päiväänsä. Joel katselee Alvaa mielenkiinnolla, eikä tiedä miten herättäisi persoonallisen tytön huomion. Varsinkaan sitten, kun kuvioon ilmestyy Nide, ja Joelille selviää, ettei Alva oli samanlainen kuin muut tytöt. Hän ei kuulu Helsinkiin, vaan maan alle Alistadiin, peikkojen ja velhojen valtakuntaan.

Olen viime aikoina saanut yliannostuksen kaikkea paranormaalia, yliluonnollista ja fantasiaa henkivää. Silti näihin pitää aina tarttua. Helsingin alla on ollut lukulistallani siitä saakka, kun bongasin sen kustantamon luettelosta. Alunperin ruotsiksi kirjoitettu fantasiaromaani on vaikea asettaa mihinkään lokeroon. En oikein osaa kuvitella sitä lastenkirjana, vaikka päähenkilöt ovat yläkouluikäisiä. En tavoita kirjasta lasten ja nuorten maailmaa, vaikka pidän siitä muuten kovasti. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä millaisille kohderyhmille nuortenkirjoja kirjoitetaan, mutta ehkä joudun vain toteamaan, että pystyn lukemaan kirjaa vain omasta subjektiivisesta näkökulmastani riippumatta siitä millaiselle kohderyhmälle kirja on toteutettu.

Helsingin alla on iso teos, joka kuljettaa lukijan maanalisista valtakunnista aina Lapin tuntureille saakka. En tiedä ovatko kesäkiireeni vaikuttaneet siihen, että juoni tuntui välillä vähän liiankin polveilevalta. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjan maailmaan liittyvillä elementeillä on keskeisempi rooli kuin itse juonella ja juonenkuljetuksella. Seikkailufantasiana tämä toimii, mutta jotain jäi sanomatta, ja se vaivaa minua.

En yleensä pohdi käännettyjen kirjojen kieltä, mutta tämän kohdalla on todettava, että jostain syystä ärsyynnyin, kun välillä dialogi oli puhekielellä ja välillä kirjakielellä. En tiedä alkuperäisestä versiosta, mutta ratkaisu tuntui joka tapauksessa oudolta, enkä nähnyt sille mitään järkevää syytä.

Tämä on luettu myös Kirjamielellä -blogissa sekä Lastenkirjahyllyssä. Käykää katsastamassa.

Kyllähän tämän passaa lukea, jos tykkää fantasiasta, kotimaisista myyteistä ja on kaiken lisäksi kyllästynyt "ihana vaarallinen vampyyri" -romansseihin, joita tuppaa joka tuutista. Tässä ei ainakaan imetä kenenkään kaulaa, vaikka synkeitä sävyjä välillä saavutetaankin.

Marko Hautala: Torajyvät

Marko Hautala: Torajyvät, Tammi 2011

Vastarannankiiski taas täällä. Minua välillä melkein harmittaa se, että nykyään kirjablogeissa "suositut uutuudet" ilmestyvät lukuun aina kertarysäyksellä eli toisin sanoen samat kirjat arvostellaan melkein samaan aikaan monissa blogeissa. Osittain tämä selittyy arvostelukappalekäytännöllä, osittain sillä, että suurin osa kirjablogien pitäjistä nyt vaan sattuu olemaan kiinnostunut uutuuksista. Olen itse jotenkin ollut tämän virran ulkopuolella. En lähtökohtaisesti pyydä arvostelukappaleita ja luen vähän mitä sattuu kirjastosta eteen osumaan. Siksi olenkin äärettömän innoissani siitä, että olen törmännyt melkein uuteen (2011) kirjaan, joka on kotimainen, ja jota ei ole jo arvosteltu jokaisessa kirjablogissa.

Marko Hautala oli minulle ihan vieras juttu, ennen kuin joku suositteli lukemaan hänen kirjojaan. Löysin Torajyvät sattumalta kirjastosta ja nappasin sen mukaani, vaikka viime aikoina tekemistä on ollut huomattavasti enemmän kuin aikaa lukea. Hyvä että nappasin, sillä olen tainnut löytää uuden suosikkikirjailijan itselleni.

Torajyvät -romaanissa kulkee kaksi päällekkäistä tarinaa, joista toinen sijoittuu 1600-luvulle Spegelön saarelle, jonne haaksirikkoutunut kaleeri kuljettaa mukanaan noituudesta syytetyn Jakob Mörtin. Toisessa tarinassa Jenni matkustaa miehensä Aaronin ja Miro poikansa kanssa saarelle tapaamaan sisartaan, joka hoitaa Markusta, Aaronin poikaa ja Jennin rakastettua, joka on saanut aivovamman autokolarin seurauksena. Saippuaoopperamainen ihmissuhdesoppa kääntyy kauhusävyjä saavaksi jännitysnäytelmäksi, joka tuo mieleeni John Ajvide Lindgvistin romaanin hyytävän ilmapiirin. Torajyvät ei silti ole silkkaa kauhunäytelmää, vaan kyseessä on monitasoinen teos, jonka kaikkia ulottuvuuksia on vaikea ensilukemalta edes käsittää.

Torajyvät vangitsi lukijan mystiseen tunnelmaansa. Hautalan kieli on hienoa ja pidän tyylistä, joka ei paljasta lukijalle heti kaikkea, vaan jättää kysymyksiä ilmaan vielä senkin jälkeen, kun kirjan on laskenut käsistään. En malttanut olla lukematta kirjaa loppuun kertarysäyksellä. Hankin taatusti käsiini Hautalan muutkin kirjat. Kirjailijan blogissa kannattaa muuten käydä kääntymässä!

Sitten olenkin ihan kauhean ihmeissäni, kun etsin googlella kirjaan liittyviä blogiarvioita, enkä löydä yhden yhtäkään. Onko tosiaan niin, että kyseistä romaania ole vielä noteerattu blogimaailmassa, vai olenko pudonnut kärryiltä pahemmin kuin kuvittelinkaan?

Suosittelen Marko Hautalan Torajyvät -romaania niille, jotka haluavat lukea jännittävän ja kauhuelementtejä sisältävän, mystisen romaanin. Osallistun tällä myös Satun luetut -blogin minihaasteeseen, jossa piti lukea saarelle sijoittuva romaani.

Lasten linnoitus: Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli

Pääsinpä viimeinkin aloittamaan Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea lasten ja nuorten kirjoja aikavälillä 5.2.-12.5. Luen yleensä muutenkin aika paljon lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja, joten varsinaisesti haaste ei tuo uutta, paitsi että päätin lukea myös sellaisia kirjoja, joihin en välttämättä tavallisesti tarttuisi. Tuomas Karhumieli ei kuitenkaan kuulu edellä mainittuun joukkoon, koska suomalaisesta kansanperinteestä ammentava kerronta kiinnostaa aina.

Romaanissa Tuomas lähtee renkipojaksi kestikievariin. Hän oppii pian talon tavoille ja ystävystyy talon tyttären, Annin kanssa. Jopa kissan hahmossa liikkuva talonhaltija suostuu näyttäytymään Tuomakselle. Ongelmia ilmenee vasta sitten, kun taloon palkataan kyytimieheksi Juko, joka ei piittaa nuoresta renkipojasta, vaan tekee tämän elämän hankalaksi. Kun tilanne kärjistyy, vetäisee Tuomas sattumalta päälleen aitassa roikkuvan karhuturkin ja huomaa muuttuneensa karhuksi. Tästä alkaa jännittävä matka joka pitää sisällään niin oman itsensä tutkiskelua kuin metsässä samoiluakin.

Olin ensin hiukan skeptinen kirjaa kohtaan, koska se ei ensin tempaissut minua mukaansa. Ihastelin kuitenkin Toivolan häikäisevää tapata kuvata metsän tunnelmaa ja vangita kertomukseen jotakin perinjuurin suomalaista. Jonnekin 1800-luvun loppuun sijoittuva tarina lupailee myös jatkoa, sillä loppu jää kutkuttavasti hivenen auki.

Tätä on ihasteltu myös Alas taikavirtaa -blogissa.  Kirja muuten voitti LukuVarkaus -palkinnon vuonna 2010!

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti varhaisnuorille, jotka tahtovat lukea kiehtovan ja jännittävän tarinan täynnä suomalaisia myyttejä ja kansanperinnettä. Ehdoton katsastettava myös aikuislukijoille, joita kiinnostaa tietää mitä lapsille kirjoitetaan nykyään.

Laura Honkasalo: Eropaperit

Eropaperit päätyi luettavakseni kiitos Kirsin, jonka ansiosta postilaatikkooni tipahti heti juhannuspyhien jälkeen luettavaa. En enää muista missä joka puolella muualla olen kirjaan törmännyt, mutta sen ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Susa ja Jenni.

Eropaperit on raastava kertomus riitaisasta avioerosta ja siitä miten esikoinen kokee tilanteen, jossa häntä riuhdotaan kahden eri perheen välillä. Romaanissa edetään hienovaraisesti näkökulmasta toiseen niin, että lopulta olennaisimmaksi päähenkilöksi muodostuu Sara, avioeroperheen tytär, joka toimii kiistakapulana vanhempien, Sinikan ja Jokken välillä. Toisaalta romaani on myös sukutarina, jossa etsitään syitä ja syyllisiä: miksi pojasta tuli sellainen? Miksi äiti kääntyi omaa lastaan vastaan? Miksi rakkaus loppui?

Luen itse aika vähän tämäntyyppisiä kirjoja, jotka kuvaavat suomalaista arkea ja kaikkia niitä kurjuuksia joita arkielämään kuuluu. Yleensä lukiessani kaipaan seikkailua, jännitystä ja kokemusta sellaisesta elämästä, jota ei ole mahdollista kokea. Eropaperit ei henkilökohtaisella tasolla tule lähelle, mutta silti aihe koskettaa ja pistää ajattelemaan sitä kaikkea, mitä lapset joutuvat pahimmillaan kestämään joutuessaan seuraamaan vanhempiensa erokiistoja. Honkasalo kirjoittaa todentuntuisesti ja kokemuspohjaisesti: tekstissä välittyy ymmärrys niitä tilanteita kohtaan, joissa lapsi joutuu tekemään valintoja ja punnitsemaan mielessään kumpi on hyvä ja kumpi paha: isä vai äiti?

Honkasalon Eropaperit laittaa ajattelemaan. Saran isän ja tämän uuden naisystävän käytös on keskenkasvuista ja itsekästä: kuinka lapselliseksi aikuinen ihminen voi muuttua? Toisaalta romaani valottaa näkökulmia melko puolueettomasti ja heijastelee myös sitä pahaa oloa, joka Jokke -isänkin toiminnan taustalla ehkä on. Ei löydy yhtä vastausta kysymykseen: mikä oikein meni pieleen?

Suosittelen Laura Honkasalon Eropaperit -kirjaa luettavaksi niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävän ja realistisen kuvauksen avioerosta ja siitä miten lapsi kokee vanhempiensa raastavan välirikon.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Jos minun pitäisi kuvailla Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania Lumikko ja yhdeksän muuta yhdellä ainoalla sanalla, se sana olisi luultavasti kaistapäinen.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt romaanista. Päinvastoin. Lumikko ja yhdeksän muuta oli surrealistinen sekoitus satua ja fantasiaa, paasilinnamaista kansankuvausta sekä välähdyksiä kirjailijuuden maailmasta. Lumiomena on kirjoittanut kirjasta niin hyvän arvostelun, etten ala juonta tässä sen paremmin selostaa vaan ohjaan teidät lukemaan lisää aiheesta täällä.

Minä luin kirjaa ikuisuuden, se ei oikein tempaissut minua mukaansa. Tämän kuvittelisin johtuvan siitä, etten oikein saanut tarttumapintaa henkilöhahmoista: minä kun tarvitsen mieluusti sellaisia hahmoja joihin pystyn tavalla tai toisella samaistumaan. Toinen lukemista jarruttava tekijä oli romaanin absurdius: olin kai kuvitellut lainanneeni kirjastosta sellaisen "ihan tavallisen suomalaisen kirjan", mutta tämä oli onneksi paljon enemmän.

Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään runsain mitoin kontekstia ja intertekstiä ja kaiken lisäksi Jääskeläisen kirjoitustyylissä ja tavassa luoda tarinaa on jotakin huomattavan taitavaa ja hienoa. Vaikka minun oli hankala tempautua tarinaan mukaan, en missään vaiheessa edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, vaan hahmot ja juonenkäänteet vaivasivat mieltäni. Kirjan maailma oli niin merkillinen. Luultavasti tulen joskus lukemaan tämän uudelleen saadakseni paremman otteen näinkin taidolla rakennetusta tekstistä.

Mutta kaistapäinen tämä kirja joka tapauksessa oli, siitä ei päästä mihinkään!

Suosittelen Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -romaania luettavaksi kirjallisuuden ja kirjoittamisen ystäville, niille jotka eivät pidä fantasiasta mutta haluavat lukea kirjan, joka venyttää todellisuuden ja arkielämän kausaliteettien rajat äärimmilleen. Niille, jotka uskovat tonttuihin ja otuksiin.

Riikka Pulkkinen: Totta

Siinä se oli. Riikka Pulkkisen kehuttu romaani Totta, jonka käännösoikeuksia on myyty ympäri maailmaa, joka sai Finlandia -ehdokkuuden, ja jonka ansioita on mediassa kehuttu aina taivaisiin saakka. Siinä se oli.

Totta -romaanin lukukokemuksessa kiteytyy oivallisesti se, millainen lukija minä olen. Totta oli eittämättä mahdottoman kauniilla ja lyyrisellä kielellä kirjoitettu, ovelasti punottu romaani, joka kertoo rakkaudesta, surusta, ikävästä ja muistamisen problematiikasta. Romaanissa on päällekkäisiä kertojia, jotka varastavat toisiltaan sijaa. On mielikuvitusta ja keksittyjä maailmoja. Ja sitten se, mikä on totta.

 Mutta. Pulkkisen romaanissa kuitenkin kiteytyy elävästi se, mitä minä kuvailen aina "suomalaiseksi kirjallisuudeksi". Ensinnäkin Totta toistaa tavallaan Pulkkisen esikoisromaanin Rajan teemoja, ja myös henkilöhahmoista löytyy yhtäläisyyksiä. Tämä ei sinällään haittaa, mutta sitten nouseekin kysymykseksi se, mitä kukin lukija kaipaa saadakseen lukukokemuksestaan sen, mitä on hakenut. Totta on siis hienosta ja taidokkaasta juonenkuljetuksestaan huolimatta juurikin sellainen suomalainen romaani, jonka perusajatuksessa ei ole oikeastaan yhtään mitään sellaista, mitä noin keskimäärin joka toinen suomalainen kirjailija ei olisi aikaisemmin kirjoittanut tai ainakin ajatellut.

Totta kertoo tarinaa ikääntyvästä pariskunnasta, jonka rouva on kuolemassa syöpään. Se kertoo tyttärestä ja tyttärentyttärestä, jotka kantavat omia murheitaan. Ja se kertoo Eevasta, joka on toiminut aikoinaan perheen kotiapulaisena ja ollut suhteessa vanhan pariskunnan miehen kanssa. Tyttärentyttären ja Eevan tarinat limittyvät toisiinsa, eikä lukija voi enää lopussa olla varma, ovatko tapahtuneet asiat käyneet Eevalle vaiko tyttärentyttärelle, Annalle.

Mikä sitten pisti vastaan? Olen monta kertaa maininnut lukevani romaaneja siksi, että ne tuottavat minulle mielihyvää ja mahdollistavat sellaisia asioita joita en muuten pystyisi kokemaan. Ehkäpä tässä elämäntilanteessa Pulkkisen romaanien tyyppisten"suomalaiskansan lyyristen kuvausten" lukeminen ei anna minulle juurikaan mitään. En halua lukea surusta, pettämisestä, enkä pienen ihmisen arjen kuvauksesta ja mielikuvitusleikeistä, vaan mielummin seikkailuista jossain siellä missä en ole itse käynyt ja mitä en ole kokenut. Pulkkisen kuvaama maailma on niin sanotusti jo nähty.

Ei silti, yritän nyt tässä kiemurrella ulos itse kutomastani hämähäkinseitistä. Pulkkisen Totta, sekä aikaisempi romaani Raja ovat ehdottomasti hienoja kirjoja ja niiden kieli on kaunista ja taidokasta. Ihan ansaittua lienee se kaikki hehkutus, jonka Pulkkinen on romaaneillaan saanut. En usko, että kyse on myöskään minun sivistymättömästä kirjamaustani. Tämä ei vain nyt sopinut mielentilaani ollenkaan.

Ja muuten: näyttäkää minulle oikeasti edes kourallinen ihmisiä, jotka ajattelevat niin älykkäästi ja syvällisesti kuin Pulkkisen romaanin hahmot. Ja jos se ihmisjoukko sattuu vielä olemaan samassa paikassa samaan aikaan, niin myönnän virheeni ja totean että en tajua mistään mitään...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka innostuvat lyyrisestä ja kuvailevasta kielestä ja ihmisluonteen syvyyksiä luotaavasta juonesta, joka rakentuu pienten yksityiskohtien varaan sekä toisaalta myös niille, jotka tahtovat lukea tällä hetkellä huippusuosituksi ja -lahjakkaaksi luokitellun kirjailijan teoksen.