Ilkka Remes: Ikiyö

Ilkka Remes Ikiyö (WSOY 2003)

Pääsiäisreissu ja lukematon määrä kilometreja sujuivat mukavasti Ilkka Remeksen Ikiyötä kuunnellessa. Tämä oli ihan ensimmäinen kokemukseni Remeksen tuotannosta, ja täytyy sanoa, että olen karttanut niihin tarttumista ihan silkan epäluuloisuuden johdosta. Olen ajatellut, ettei dekkari ja vieläpä suosittu dekkari voi millään olla sellaista, joka uppoaa minuun. Tällä kertaa olin väärässä.

Lars Svedberin lukema Ikiyö oli varsin mukaansa tempaava ja jännittävä kokemus. Sopivaa kuunneltavaa pitkälle ja muuten puuduttavalle ajomatkalle!

Arvokuljetusauton ryöstöstä alkava tapahtumaketju kuljettaa Antti Korven aina Kongon viidakkoihin saakka ja matkalle sattuu mukaan monta sellaista vaihetta, joita en osannut ollenkaan ennakoida. Remes kuljettaa juonta eteenpäin sujuvasti ja olin erityisen otettu uskottavista henkilöhahmoista. Kaikille hahmoille tuntui löytyvän jokin järkevä motiivi, eikä kukaan pahiskaan ollut vain yksiselitteisesti "paha", vaan toiminnan taustalla oli aina jotakin sellaista, jonka lukija saattoi hyvin käsittää.

Remeksen käsittelemä aihe on monella tapaa ajankohtainen. En yleensä jaksa innostua murhamysteereistä, joten tällainen jännäri toimi minulla hyvin. Ei etsitty mystistä murhaajaa, vaan taustalla oli paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka lukijan piti ymmärtää käsittääkseen henkilöhahmoja ja tapahtumia. Voisin kuvailla juonta melko moniulotteiseksi, mikä oli tässä tapauksessa hyvä ja tarina piti otteessaan niin, että olisin ihan mieluusti voinut ajaa muutaman ylimääräisen kilometrin voidakseni jatkaa kuuntelemista...

En ole pahemmin törmännyt Ilkka Remeksen kirjojen arvosteluihin täällä blogimaailmassa, mutta jos joku on lukenut Ikiyön, heittäkää kommentilla niin linkitän.

Suosittelen Ikiyötä vauhdikkaiden ja monitasoisten romaanien ystäville.

C .J. Sansom: Luostarin varjot

Miljöönä 1500-luvun Englanti ja taustalla Henrikik VIII:n uskonpuhdistusaatteet: paavin vallan romuttaminen ja luostarilaitosten lakkauttaminen. Luostarissa tapahtunut murha ja ratkaisut joissa punnitaan päähenkilöiden oma usko joko kuninkaaseen tai paavinvaltaan. Ja sitten tietysti kaikki se, mitä tapahtuu luostarin muurien sisällä.

Umberto Econ Ruusun nimeä en ole (vielä) lukenut, joten en osaa vertailla näitä kahta romaania keskenään. C. J. Sansomin Luostarin varjot -romaania on kuitenkin vertailtu Ruusun nimeen, eikä ilmeisesti pelkästään luostarimiljöön takia. Intertekstuaalisuudesta en tiedä, mutta joka tapauksessa tämä oli varsin toimiva "historiallinen dekkari" kevätillan piristykseksi. Ei mikään maailmankaikkeutta järisyttävä teos, mutta sellainen kirja, jonka viitsi lukea.

Luostarin varjoissa minäkertojana toimii lakimies Matthew Shardlake, joka on lähetetty luostariin selvittämään raahaa murhaa. Taustalla häilyy jatkuvasti pelko kuningas Henrikistä, joka voi suuttuessaan tehdä kenen tahansa elämästä hankalaa. Koska olen huono selostamaan juonta tämän pidemmälle, ohjaan teidät Insinöörin kirjahyllyyn, sillä Teresita luki tämän jo aikaisemmin.

Pidin romaanissa siitä, miten Henrik VIII:n hallinnossa tapahtuneet asiat nostetaan toimivaksi kontekstiksi, joka ei tunnu pinnalliselta eikä keksityltä. Kirjailija on kuin onkin onnistunut ujuttamaan tapahtumat englantilaiseen maailmankuvaan ilman silmiinpistäviä säröjä. Sitä en osaa sanoa, onko juoni erityisen kekseliäs, koska dekkareita ja murhamysteereitä harvoin lukeneena minulla ei ole liiemmin vertailukohteita. Tosin oli virkistävää lukea tällainen historiallisen romaanin valepukuun puettu dekkari. Plussaa myös epätyypillisestä päähenkilöstä.

Suosittelen Luostarin varjot -romaania niille, jotka haluavat lukea suhteellisen kevyen, historialliseen ympäristöön sijoittuvan murhamysteerin. Kirjalle on tulossa myös jatkoa (sekä elokuva!), joten samaa on luvassa lisää...

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Sain tänään päätökseen dekkariviikkoni viimeisen kirjan, Larssonin Millennium-trilogian päättävän Pilvilinna joka romahti. Tiiliskivimäinen järkäle piti otteessaan ja koko sarja toimi ihan hyvänä lukukokemuksena. Se oli erilainen, outo ja hämmentävä muutamista aukoistaan huolimatta. Oikeastaan näitä kirjoja ei voi käsitellä nide kerrallaan (vaikka niin olenkin yrittäny tehdä), vaan sarjaa on luontevampi tarkastella yhtenä kokonaisuutena...

Minun on jostain syystä hankala muodostaa kokonaiskäsitystä siitä pidinkö trilogiasta vai en. Luultavasti pidin, koska luin sen sujuvasti melkein kirja päivässä -tahdilla, ja henkilöhahmot olivat kliseisyydestään ja jonkinasteisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta mielenkiintoisia. Tarkemmin ajatellen sarja ei oikeastaan edes ollut mikään tavallinen murhakertomus, vaan juoni punoutui yhteiskunnallisten salaisuuksien selvittämiseen.

Pilvilinna joka romahti oli tavallaan trilogian haastavin kirja, sillä se keskittyi lähinnä naispäähenkilö Lisbet Salanderin oikeudenkäyntiin ja niihin toimenpiteisiin, joita häntä tukevat tahot joutuivat tekemään todistaakseen naisen syyttömyyden niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin. Toisaalta romaani valotti aika tavalla kahden ensimmäisen osan kiemuroita ja löi sinetin vahvistaakseen romaansarjan keskeisimmän teeman: miehet jotka vihaavat naisia toistuu jokaisen romaanin keskeisenä ajatuksena, ja kenties aavistuksen feministinenkin trilogia pohtii ja ruotii yhteiskuntaa ja sitä, miten korruptoituneet miehet johtavat valtiota naisista ja naisten oikeuksista piittaamatta. Näin kärjistetysti luonnehdittuna.

Stieg Larssonin trilogia on syystä tai toisesta noussut tietynlaiseen kulttimaineeseen, ja jollain tavalla pystyn ymmärtämään miksi. Jos jätetään huomiotta Larssonin mystifioitu kuolema ja spekulaatiot kirjailijan alter ego päähenkilövalinnasta, on kirjasarja kieltämättä omalla tavallaan poikkeuksellinen ja varsin luettava siihen nähden mitä se olisi voinut olla. Elokuvasovituksissa on omat ongelmansa ja jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan millaisen version amerikkalaiset ovat päättäneet kursia kasaan ryhtyessään toteuttamaan omaa versiotaan Larssonin romaaneista.

Suosittelen Pilvilinna joka romahti -romaania sarjan aikaisemmat osat lukeneille ja koko romaanisarjaa ylipäätään niille, jotka tahtovat tutustua kohtalaisen suurta huomiota herättäneeseen ilmiöön.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tartuin Larssonin toiseen tiiliskivipokkariin Tyttö joka leikki tulella heti edellisen lopeteltuani. Kuten arvelinkin, pureutuu trilogian toinen osa enemmän romaanisarjan naispäähenkilöön ja siihen poliittiseen soppaan, johon hän on tahtomattaan kietoutuneena.

Romaani etenee tyylilleen uskollisesti yksityiskohtia selvitellen, ja valaisee vähitellen päähenkilö Lisbetin merkillitä taustaa ja niitä tahoja, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla hänen elämäänsä. Lisbet joutuu syytetyksi kahdesta murhasta, joiden selvittämiseen paneutuu poliisivoimien lisäksi myös Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomqvist, jolla on omat syynsä todistaa omitusen Lisbetin syyttömyys. Aina hämmentävään loppuunsa saakka juoni etenee kuin pendolino vavisten välillä raiteillaan kovassa sivutuulessa.

Teksti pitää otteessaan ja laittaa keskittymään. Paikkapaikoin juoni on kuitenkin melkoisen epäuskottava ja absurdi, aikaisemmin kehumani henkilöhahmot muuttuvat karikatyyreiksi ja yli-ihmisiksi. Jostain syystä pidin silti jokseenkin paljon lukemastani, sillä tarina kuljetti mukanaan kummallisuudestaan huolimatta. Tietysti on tartuttava myös sarjan viimeiseen osaan, sillä elokuvan paljastamista loppuratkaisuista huolimatta haluan kokea myös kirjailijan version tapahtumista.

Suosittelen niille, jotka lukivat sarjan ensimmäisen osan ja pitivät siitä. Tätä romaania ei kannata missään tapauksessa lukea yksittäisenä kirjana, vaan nähdäkseni on luettava koko sarja, jos haluaa saada tästä jotakin irti...

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Olen maininnut aikaisemminkin blogissani, että en oikein ole koskaan innostunut dekkareista ja rikosmysteereistä. Tartuin kuitenkin Stieg Larssonin romaaniin Miehet jotka vihaavat naisia nähtyäni romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Suureen suosioon nousseen trilogian ensimmäinen osa ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Kun on nähnyt aiheesta filmatun elokuvan, on vaikeaa sanoa, miten paljon elokuvaversio vaikuttaa sellaisenaan lukukokemukseen. Näen tietysti mielessäni elokuvan näyttelijät ja tapahtumapaikat, mutta pystyin siitä huolimatta ottamaan vastaan tapahtumat, jotka poikkesivat elokuvaversion tulkinnasta. Vaikka idealtaan romaani oli tietysti suhteellisen perinteinen rikos- ja murhamysteeri, nousee Larssonin kuvauksessa esille seikka, joka kiinnitti minun huomioni: henkilöhahmot!

Larsson kuvaa mielenkiintoisella tavalla romaaninsa henkilöitä, jotka ovat inhimillisiä, persoonallisia ja mielenkiintoisia. Oikeastaan romaanin keskeisimmäksi vahvuudeksi nouseekin kiehtova henkilögalleria, eikä niinkään itse murhamysteeri, joka sinällään ei ole sen kekseliäämpi kuin missään muussakaan rikosromaanissa. Vaikka Larsson ei herkuttelekaan ihmissuhdedraamoilla ja romansseilla, on tekstissä kuitenkin mukana sellaisia jännitteitä, jotka miellyttävät myös kaltaistani lukijaa, jota pelkkä toiminta ei jaksa kiinnostaa.

Miehet jotka vihaavat naisia väläyttelee mielikuvia myös jatkosta. Larsson ehti ennen kuolemaansa kirjoittamaan kolme romaania, eli kaksi jatko-osaa odottaa vielä yöpöydälläni lukemattomina. Salapoliisitarinan alla piilee myös jotain muuta, mikä toivottavasti selviää trilogian seuraavissa osissa. Sitä mielenkiinnolla odottaen...

Suosittelen mieluusti dekkarikirjallisuuden ystäville, ja vielä lämpimämmin niille, joilla on ennakkoluuloja tämän tyyppistä genreä edustavien suhteen.

Jodi Picoult: Koruton totuus

Kesäkuun teemana näyttää olevan kulttuurierojen ymmärtäminen, sillä nyt jo useampi kirja on sivunnut sellaisia maailmoja, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Niin ikään Jodi Picoultin amishiyhteisöstä kertova Koruton totuus.

Romaani kertoo siitä, miten rauhanomaisen yhteisön arki järkkyy kun navetasta löytyy vastasyntyneen lapsen ruumis. Nuori ja naimaton amishityttö on synnyttänyt lapsen salaa ja murhannut lapsen. Vai onko? Siitä ottaa selvää uraansa ja parisuhdettaan maalle paennut puolustusasianajaja. Picoultin tapaan juoni tuo mukanaan yllätyksiä ja valottaa vähitellen erikoisen, puritaanisen yhteisön arkea ja asenteita.

Olen lukenu muutaman Picoultin kirjan ja kiinnitän huomiota siihen äärimmäisen tunnistettavaan tyyliin, jolla Picoult kirjoittaa tarinaa. Rakenne toimii ensimmäisen kirjan kohdalla, mutta lukiessani Korutonta totuutta tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan, sillä niin ennalta arvattava Picoultin tyyli on. Se ei kuitenkaan vie täysin romaanin viehätystä vaan latistaa loppuratkaisua. Picoult kehittelee jännitettä monta sataa sivua, tarjoaa ratkaisun, mutta lopulta aivan muutaman viimeisen sivun aikana jysäyttää yllätyksen, joka jättää lukijan tyhjän päälle ja hämmennyksen valtaan. Ratkaisu toimii tai sitten ei, sen saa jokainen lukija itse päättää.

Koruttoman totuuden voinee lukea myös amishiyhteisön kuvauksena ja tiettynä ylistyslauluna vanhakantaiselle elämäntavalle, joka kunnioittaa perinteisiä arvoja ja välttelee ns. mukavuuksia. Sitä en kuitenkaan uskalla arvailla, miten realistinen Picoultin kuva on, vaikkakin kirjoittaja mainitsee loppukiitoksissa vierailleensa amishiyhteisöjen luona tutustumassa näiden elämäntapoihin.

Suosittelen kesäjännäriksi sille, joka haluaa lukea hieman erilaisen murhamysteerin sävytettynä kulttuurieroilla ja ihmissuhdedraamoilla. Samaan kirjapakettiin kannattaa lisätä Picoultin romaanit Sisareni puolesta sekä Yhdeksäntoista minuuttia, ja yllättyä siitä, miten ennalta-arvattavalla tavalla sama rakennekaava toistuu jokaisessa Picoultilta suomennetussa romaanissa. Mielenkiintoinen ilmiö sekin!