Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat

Gummerus 2014

381s.

Ostettu kirjamessuilta

Kun suljin Paula Havasteen kirjan Tuulen vihat, ensimmäinen kysymys oli se, miksi ihmeessä en ole koskaan aikaisemmin lukenut Havasteelta yhtään mitään? Miksi itseasiassa en ollut edes noteerannut koko kirjailijan olemassaoloa? Historiallisten romaanien yhteydessä Suomessa tuutataan tällä hetkellä lähinnä Kristiina Vuorta (mikä ei tietenkään ole huono asia, koska hän kirjoittaa hienoja romaaneja!), mutta näköjään Suomessa on myös muita kirjailijoita, jotka kirjoittavat hienoja historialliseen kontekstiin sijoittuvia kirjoja. 

1100-luvulle sijoittuva Tuulen vihat kertoo kotituvassaan kasvavasta pienestä Kertestä, joka näkee henkiolentoja ja väistelee isänsä ankaraa kättä. Kertestä kasvaa vahva emäntä, joka ottaa tulevaisuuden omiin käsiinsä. 1100-luvun Suomessa elätään vahvasti uskomusten ja kansanperinteen valvomassa maailmassa ja eletään kesästä kesään, elantoa hankkien.

Kerten tarinaa on mahdottoman mielenkiintoista seurata, vaikkakaan en ihan sataprosenttisesti vakuuttunut 1100-luvun maailmasta, joka ainakin minun oppimani mukaan ei ole ollut ihan täysin sellainen kuin Havasteen piirtämä maisema. Toisaalta niin kauan kuin kyse on silkasta fiktiosta, monia juttuja voi katsoa sormien välistä. Havaste on perehtynyt uskomuksiin ja perinteisiin vakuuttavalla tavalla ja tuonut ne osaksi tarinan maailmaa niin, että lukijalle piirtyy varsin mielenkiintoinen mielikuva siitä, millaista elämä muinaisessa Suomessa on joskus voinut olla. Minun makuuni infodumppia uskomusperinteestä tuli aika ylärajalle saakka, mutta se ei onneksi himmentänyt tarinan hehkua, vaan hotkaisin Tuulen vihat miltei yhdeltä istumalta.

Havasteen kieli on varsin mukavaa ja vaivatonta lukea ja kirja oli monella tapaa elämys. Joissain kirja-arvioissa tarinan loppuratkaisua on valotettu, mutta itse en missään tapauksessa olisi halunnut tietää etukäteen mistä kirjassa oli kyse: onneksi en ollut lukenut muita kuin Morren arvion ennen kun tartuin itse kirjaan. Minusta tämä on sellainen kirja, josta ei kannata tietää hirveästi etukäteen, sillä loppuasetelman yllätyksellisyys tuo oman sävynsä tarinaan.

Päivät muuttuivat lyhyiksi, kylmiksi ja hämäriksi. Elämä siirtyi ahtaisiin sisätiloihin. Uvanta talutti uuden sonnin pirtin uksensuuhun, jossa se mellasti monta päivää ja yötä kunnes taipui kohtaloonsa. Ulos hakaan ja tuulen tuoksuihin se kaipasi kuten he muutkin, mutta nyt vastassa oli pelkkä seinä.

(Havaste: Tuulen vihat, s.177)

Suosittelen Tuulen vihoja historiallisten romaanien ystäville.

Aino Kallas: Sudenmorsian

Aino Kallas: Sudenmorsian

Otava 2007 (1928)

98s.

Kirjastosta

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätön käsky, jota totella täytyy, vaikka se kuolemaan ja kadotukseen veisi.

(Kallas: Sudenmorsian, s.31)

Olen lukenut Sudenmorsiamen joskus kouluikäisenä, jolloin en muistaakseni tajunnut sen balladinomaista kieltä, vaan pidin sitä ainoastaan vähän outona ja tylsänä (se oli myös aikaa, jolloin kaikki vähääkään fantasiaan tai spefiin liittyvä oli minusta äärimmäisen epäilyttävää ja välttämisen arvoista). Marraskuinen sää houkutteli tarttumaan kuitenkin uudemman kerran Sudenmorsiameen.

Aino Kallaksen romaani on tarina "riivatusta rakkaudesta". Metsänvartijan vaimo Aalo ei voi vastustaa suden kutsua, vaan vetäää suden turkin päälleen ja juoksee ihmissutena metsään. Hän onnistuu salaamaan toisen elämänsä joksikin aikaa, mutta lopulta Priidik saa tietää vaimonsa taipumuksista. Aalon on juostava korpeen muiden susien mukana. Noituutta ja pahuutta ei katsota Hiidenmaalla hyvällä, vaan kurja on sutena juoksevan ja metsän hengen kanssa yhtyvän naisen kohtalo.

Sudenmorsian on kieleltään mielenkiintoinen, vanhahtava ja merkillinen, mutta teemaltaan kiehtova tarina. Kielletyn rakkauden teema on romaanissa vahvana esillä. Jollain tavalla Sudenmorsiamen voi hyvinkin laskea ns. paranormaalin romantiikan kotimaiseksi esikuvaksi! Itselleni Sudenmorsiamesta tulee hyvinkin elävästi mieleen Brönten Humiseva harju. Salaperäinen, mystinen tunnelma kantaa romaanin läpi.

Sudenmorsian on lyhyt pieni kirja, mutta se jää mieleen pitkäksi aikaa. Vaikuttava, mielenkiintoinen ja vähän hämmentävä. Samanhenkisiä romaaneja (mielellään kotimaisia!) saisi suositella minulle, jos jollekin tulee mieleen? Nämä sopivat nyt vallan mainiosta marraskuun iltoihin.

Suosittelen Sudenmorsianta kaikille mystisten, kauhuhenkisten tarinoiden ystäville.

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Osuuskumma 2014

358s.

Shoppailtu Helsingin kirjamessuilta

Olen koko syksyn odottanut muutamia kirjoja ja Maria Carolen esikoisteos Tulen tyttäriä on yksi niistä. Asiaan vaikuttanee se, että kirjoittaja on blogipiirien kautta tuttu, mutta väitän silti, että pystyn kirjoittamaan romaanista muutaman sanan ihan objektiivisesti. Ainakin voin yrittää.

Olen suhtautunut pitkään aika angstisesti kaikkeen, mikä vähänkään haiskahtaa eeppiselle fantasialle. Siksi tartuin Tulen tyttäriin vähän pelonsekaisin odotuksin, sillä genreen mahtuu paljon kirjoja, jotka eivät ole antaneet minulle sitä, mitä olisin lukijana kaivannut. Tulen tyttäriä osui onneksi tähän ihastuttavien poikkeusten sarjaan, sillä se tempaisi mukaansa ja antoi annoksen juuri sellaista arjen pakoa, jota tähän hätään kaipasinkin.

Tulen tyttäriä kertoo jumalille sukua olevasta soturinaisesta, Naarnista, joka rakastuu mökissä poikansa asuvaan ihmisnaiseen, Emmaan. Tarina ei kuitenkaan kerro vain Naarnista, vaan Carole marssittaa mukaan joukon muitakin keskeisiä henkilöitä. Naarnin ja Emman rakkaustarina toimii kertomuksen punaisena lankana, mutta yhtä suureen rooliin pääsevät pakkoavioliittoa pakeneva Livia sekä parantajien sukua oleva sotilas Vanja. Carolen henkilögalleria on mielenkiintoinen ja sieltä löytyy varmasti jokaiselle lukijalle oma suosikki. Tämä on etu, sillä ainakin itselleni pelkän Naarnin ja Emman tarinan seuraaminen olisi käynyt pitkäveteiseksi.

Juuri kun hän oli painumassa uneen, hevonen värähti ja nosti päätään. Korvat kiertyivät joen suuntaa. Silloin Vanjakin kuuli rasahduksen. Hän nousi hiljaa ylös, hiipi kallionlohkareen viereen ja vei kätensä miekan kahvalle. Ääni lähestyi hitaasti, ja Vanja valmistautui kierähtämään esiin tunkeilijan kimppuun, kun tuulenvire kantoi tuoksun, josta hän ei erehtynyt.

(Carole: Tulen tyttäriä, s.215)

Genren kirjoissa tuppaa yleensä olemaan melko tavalla fantasiamaailman ja miljöön selittelyä, mutta Tulen tyttärien maailma jää sopivan salaperäiseksi, eikä lukijalle tyrkytetä liikaa informaatiota. Vaikka olenkin ihan vähän kyllästynyt keskiaikahenkiseen maailmaan, joka fantasiakirjoissa on tyypillinen, Carolen luomaan maailmaan oli vaivatonta solahtaa.

Kiitosta annan myös romaanin kielelle. Kirjoittajan oma ääni kantaa tekstin läpi, ja romaanin lukeminen on vaivatonta ja mieluisaa. Carole käyttelee sanoja kauniisti, mutta genreen sopivalla tavalla. Lukiessa minua lähinnä harmitti varsinaisten lukujen puuttuminen, olisin kaivannut tekstiin väljyyttä ja hengityspaikkoja, mutta vaikka lukujakoon liittyvä ratkaisu ei minua miellyttänytkään, se ei onneksi riittänyt pilaamaan lukukokemusta. 

Fantasiagenressä Tulen tyttäret sijoittuu ehkä genren viihteellisempään päähän, mutta oikeastaan vain juonenkäänteidensä takia, eikä siksi, että romaani olisi kerrontatavoiltaan tai teemoiltaan jotenkin köykäinen. Tarinassa on feministinen ote, mutta kirjaa lukiessa välittyy vahvasti tunne siitä, että tarina on kerrottu ensisijaisesti tarinankerronnan ilosta eikä siksi, että lukijalle haluttaisiin syöttää jokin suuri syvällinen teema tai uusi tapa katsoa maailmaa. Tulen tyttäriä on rehellistä, kostailematonta ja viihdyttävää fantasiaa, joka on tarpeeseen näin synkkänä, marraskuisena iltana. En yleensä ole kirjasarjojen suuri ystävä, mutta Tulen tyttärien maailmasta ja henkilöistä voisin lukea toisenkin romaanin.

Suosittelen Maria Carolen Tulen tyttäriä helposti lähestyttävän fantasiakirjallisuuden ystäville. Kirja sopii mielestäni luettavaksi niin aikuisille kuin nuorillekin lukijoille