Recent Posts

tiistai 17. marraskuuta 2009

Susan Cooper: Yllä meren alla kiven

Suuri osa lapsuudestani meni erilaisten seikkailukertomusten lukemiseen. Olin ennen kouluikää kahlannut Enid Blytonin sarjat ja myös myöhemmin kaikenlaiset seikkailut ovat olleet minusta äärimmäisen kiehtovaa luettavaa. Kun seikkailuun vielä yhdisti jonkun myytin tai mytologisen elementin, oli kasassa aika nautinnollinen kokonaisuus.

Susan Cooperin Yllä meren alla kiven sijoittuu hämyiseen Englantiin, jossa lapsijoukko päätyy metsästämään legendaarista Graalin maljaa. Ajatus Graalin maljan metsästämisestä alkaa olla jo äärimmäisen kliseinen ja kulutettu, mutta kun maljan etsijöiksi laitetaankin lapsikolmikko, muuttuu teatterin lava ihan uudenlaiseksi.

En tiennyt mitä odotin, kun törmäsin kirjaan kirjakaupan alehyllyssä ja nappasin sen mukaani mielenkiintoisen takakannen ja inspiroivan kansikuvan perusteella. Vaikka juonessa onkin pieniä epäloogisuuksia ja se etenee välillä harppauksittain, oli tarinassa myös uskomattoman jännittäviä ja vavahduttavia kohtia, jotka laittoivat kylmät väreet juoksentelemaan selkää pitkin. Vaikka romaani onkin kirjoitettu lapsille, on se myös aikuiselle viehättävää lukemista, eikä kirjoittaja syyllisty lässyttämään.

Entä sitten entisaikojen myyttien yhdistäminen nykypäivään? Voi toimia tai sitten ei. Tässä yhteydessä toimii melkoisen kiitettävästi. Tosin, kun paljastuu, että lasten isosetä Merriman onkin kenties itse Merlin, muinainen velho, ja Graalia jahtaava "pahis" näyttäytyy lähestulkoon kosmisena pahana, joka kuitenkin vaivautuu ajelemaan moottoriveneellä lasten perässä maljaa jahdaten, vaikka kaiken järjen mukaan voisi räjäyttää koko universumin tohjoksi... Mutta epäkohtiin puuttumatta ainakin käytännön tasolla ajatus toimii ja juoni vie mukanaan.

Susan Cooperin Pimeä nousee-sarjaan kuuluu käsittääkseni kokonaiset kuusi romaania, joten lukemista ainakin riittää, ja se lienee fantasiannälkäisille lukijoille hyvä uutinen...

maanantai 2. marraskuuta 2009

HS:n klassikkoautomaatti

Tutustuin tässä aamutuimaan koneella pyörähtäessäni Helsingin Sanomien klassikkoautomaattiin, jonka tarkoituksena on kertoa lukijalle tämän oman mieltymysten mukaiset klassikkokirjat. Eli listasta valitaan tietyt kriteerit ja kone arpoo kirjat sen mukaisesti. Tässä oma klassikkolistani (Kaksi tähteä kirjan perässä tarkoittaa, että olen aloittanut/selaillut kirjaa joskus, Yksi tähti, että olen lukenut sen kokonaan. Kaksi tähteä voi tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että olen aloittanut kirjaa, mutta se on tuntunut niin tylsältä, että olen jättänyt sen kesken...)

1. Boccattio: Decamerone
2. Enqvist: Henkilääkäri **
3. Cervantes: Don Quiote I-II **
4. Eco: Ruusun nimi **
5. Hesse: Narkissos ja kultasuu
6. Saramago: Baltasar ja Blimuda
7. Tasso: Vapautettu Jerusalem
8. Chaucer: Canteburyn tarinoita
9. Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo *
10. Rane: Naurava neitsyt

Listassa suuri osa on minulle tuttuja kirjoja ja muutama tosiaan myös sellaisia, joita olen joskus alkanut lukemaan, mutta jättänyt kesken. Hauskaa oli se, että kun valitsin valikosta suhteellisen korkean romantiikka-asteen, tuli valikoimaan useampi homorakkaudesta kertova kirja. Ja tietysti kun valitsemani ajanjakso oli jotakuinkin 1000-1800 lukua, niin voi olettaa että moni romaani sijoittuu luostarimaailmaan ja kertoo siellä tapahtuvista jännitteistä.

En ehkä lähde liputtamaan hesarin suosittelemien kirjojen puolesta. Klassikkoautomaatti tietysti syytää niskaani ehdottomia klassikoita, joiden luettavuus on aina välillä mitä sattuu. Tosin esimerkiksi Decamerone, ja Canteburyn tarinoita ovat ehdottomasti sellaisia kirjoja, joihin olen aikonut tutustua jossakin vaiheessa.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Kuka keksi noidat ja kummitukset?

Olen tässä pidempään kaivellut muistini sopukoita, ja sain varmistuksen, kun hankin käsiini lapsuudesta tutun Eva Ibbotsonin kirjan Haamupartio ja kadonnut prinssi (alkukielellä The Secretof Platform 13). Yleisesti puhutaan J.K Rowlingin Potterien ainutlaatuisuudesta, mutta alan olla tästä asiasta entistä enemmän eri mieltä. Ibbotsonin edellä mainittu romaani on julkaistu 1994, eli muutamia vuosia ennen ensimmäisen Potterin (1997) ilmestymistä. Ei tarvitse olla edes tarkka lukija huomatakseen romaanin yhtäläisyydet Rowlingin romaaneissa vilahteleviin yksityiskohtiin. En syytä Rowlingia plagioinnista, mutta sanon: velhot ja kummitukset keksittiin ennen Harry Potteria. Vilkaiskaa vaikka tätä:

Tämän kaiken ovat nykylapset ja jo heidän vanhempansa unohtaneet, mutta kupru itse on kyllä olemassa. Se sijaitsee Lontoon King's Crossin rautatieaseman kolmannentoista asemalaiturin odotushuoneessa. Se salainen luukku puolestaan on vanhan miestenvessan seinässä, siinä missä resuinen juliste toitottaa, että "Junalla olisit jo perillä!".

Ibbotsonin romaanissa Pottereista tutuksi käyneen King's Crossin aseman kautta seuraa siis pääsy salaiseen, haltioiden ja muiden kummajaisten asuttamaan maailmaan, jonka prinssi on varastettu ja asutettu tavalliseen perheeseen, jossa häntä syrjitään ja ylenkatsotaan (huomaammeko tässä yhtäläisyyksiä Harry Potterin kohtaloon?). Prinssiä lähtee pelastamaan kokoonpano, johon kuuluu vanha taikuri (josta kuvittelen löytäväni yhteyksiä Dumbledoreen), haltijatar, yksisilmäinen jättiläinen (Hagrid?), sekä neuvokas noitatyttö(mikseipäs tuttu Hermione...). Tietystikään kaikki elementit eivät vastaa Rowlingin juonikuvioita ja henkilöitä, mutta näistäkin löytyy yhtäläisyyksiä niin paljon, että epäilen niiden olevan pelkkiä sattumia sattumien perään.

Kuka siis keksi kirjallisuuden kummitukset. Tolkien ehkä valotti maailmaamme fantasiakirjallisuuden saralla, mutta Rowlingin nostaminen velhomaailman genren luojaksi lienee liioiteltua. Potter- kirjat ovat omalla tavallaan tietysti kiistämättä klassikoita, mutta väittäisin Ibbotsonin avanneen genren haamu- ja noitakirjoillaan jo kauan ennen Rowlingia. Ja vähintäänkin yhtä ansiokkaasti.