Jeff VanderMeer: Hallinta

Like 2015

382s.

Oma ostos

Hotkaisin Eteläraja-trilogian ensimmäisen osan muutamassa päivässä, mutta trilogian toinen osa, Hallinta, ei päästänyt ihan niin helpolla. Hävityksessä lukija heitettiin kummalliselle ja kammottavalle X-alueelle, Hallinnassa aluetta katsellaan Etelärajasta käsin. Kirja kuvaa Etelärajan johtajaksi nimitetyn Controlin rämpimistä X-aluetta käsittelevässä tutkimuksessa. Control haastattelee Hävityksestä tuttuja retkikuntalaisia, mutta tuntuu, kuin kaikki ei olisi kohdallaan.

Hallinnan Etelärajan maailma tuntuu orwellmaiselta painajaiselta. Controllin työhuonetta kuunnellaan, työpöydän laatikosta löytyy omituinen yllätys ja vaikuttaa siltä, että suurin osa Controllin työtovereista ovat sekaisin. Siinä missä kirjasarjan ensimmäinen osa kuvaili outoa, jopa vieraan planeetan kaltaista ympäristöä, Hallinta tuo kauhun teemat lähemmäs lukijaa. Toisaalta kirja oli huomattavasti hidastempoisempi kuin edeltäjänsä. 

Vaikka Hallintakin oli omalla tavallaan mielenkiintoinen teos, se ei kuitenkaan imenyt mukanaan samalla tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa. En pystynyt samalla tavalla samaistumaan tarinan hahmoihin, ja Controllin ahdistuneen maailman läpieläminen tuntui välistä puuduttavalta ja jopa tylsältä. Luin kuitenkin kirjan uteliaana, koska haluan tietää mitä ihmettä alue X:llä oikein tapahtuu.

Kolmas kirja on aloitettuna, mutta into trilogiaan on vähän hiipunut. Taidan lukea välipalana jotakin muuta, joka toivottavasti herättää kadonneen lukuinnon taas uudelleen.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat lukeneet Eteläraja -trilogian ensimmäisen osan.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeer

Like 2015

222s.

Oma ostos

Olin silmäillyt Eteläraja-trilogiaa muutamaan otteeseen kaupoissa, mutta se tarttui mukaan viimein Akateemisen kirjakaupan alennuksesta -70%. En ollut juurikaan lukenut kirjaan liittyviä juttuja tai bloggauksia, joten tartuin siihen ihan ilman suurempia odotuksia.

Mitä ihmettä tästä kirjasta voisi sanoa?

Romaani kertoo tutkimusryhmästä, joka on lähetetty oudolle alue X:lle tutkimaan ja ottamaan näytteitä. Matkalla on mukana minäkertojana toimiva biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi. Alueella on käynyt jo aikaisemminkin retkikuntia, mutta kaikki ne ovat päättyneet jollain tavalla onnettomasti. Vaikuttaa siltä, ettei kukaan oikein tiedä mikä alue X on ja mitä siellä tapahtuu. Se tiedetään, että alue tuntuu leviävän ja lähestyvän Etelärajan tutkimuskeskusta.

Romaanin minäkertojana toimiva biologi on oivallisesti rakennettu hahmo. Hahmon kerronnan analyyttisyys ja havaintojen tekeminen on yksi kiinnostavin osa kirjan antia. Tarina on psykedeelinen ja outo, jopa aika häiritsevä, mutta kieli on ihan huikean kaunista ja taitavasti rakennettu hahmo tekee tarinasta kiinnostavan. Luin kirjan hyvinkin nopeaan tahtiin vaikka ensimmäisiä sivuja selaillessani epäilin, että se saattaa jäädä minulta jopa kesken, koska sen verran oudolta tarina tuntui.

Kirjasta ei voi kirjoittaa kovinkaan paljon paljastamatta liikaa sen juonta ja tarinaa. Jollain tavalla se karttaa määrittelyjä, kai Hävitys jonkinlaista scifiä taitaa olla. Minuun tarina kyllä upposi ja sen outous tuli sopivasti iholle. Muutama teema teoksessa on tietyllä tapaa niin karmiva, että niitä on tullut mietittyä kirjan lukemisen jälkeenkin. Erityisesti tarinan tunnetilan ja ilmapiirin luominen on onnistunut.

Suosittelen Hävitystä oudon ja hämmentävän scifin ystäville.

Richard Matheson: Olen legenda

Richard Matheson: Olen legenda (I Am Legend, 1954)

Suomentanut: Vuokko Aitosalo

Kansi: Jarno Kantelinen

Vaskikirjat 2007

163s.

Richard Mathesonin Olen legenda on yksi vampyyri- ja zombiapokalypsikirjojen klassikoita. Maailmaa riivaa vampirismivirus, joka on tehnyt kaikista ihmisistä yöllä liikkuvia verenhimoisia vampyyreja. Kaikista paitsi yhdestä. Robert Neville taistelee yksinään eläviä kuolleita vastaan, suojaa talonsa vakosipuleilla ja tutkii syitä sille, miksi hirvittävä tauti on ottanut ihmiskunnan otteeseensa ja miksi vain hän on selvinnyt hengissä.

Mathesonin vampyyrit ovat verenhimoisia, öiseen aikaan liikkuvia olentoja, jotka vihaavat valkosipulia, pelkäävät uskonnollisia symboleita, ja jotka voi surmata iskemällä vaarman niiden kehoon. Matheson on kuitenkin vienyt vampyyrimytologian asteen verran tieteellisempään suuntaan, sillä Nevillellä on tarve selittää, mistä kaikki johtuu ja miksi tartunnan saaneiden keho reagoi sellaisella tavalla. Olen legenda poikkeaa siis aika tavalla Houkutuksesta, True Bloodista ja muista vampyyriteemaa hyödyntävistä romaaneista. No, kirjan alkuperäinen versio on kirjoitettu vuonna 54, joten lienee ihan ymmärrettävää, että se goottilaisen romantisoinnin sijaan vie tematiikkaa hiukan scifimpään suuntaan.

Ne käänsivät kalpeat kasvonsa häntä kohti kuullessaan moottorin äänen. Hän näki niiden kävelevän ulos autotallin avoimesta ovesta ja puri hampaansa yhteen. Miten typerä, turha tapa kuolla! 

Ne lähtivät juoksemaan autoa kohti leveänä rivistönä. Hän tajusi yhtäkkiä ettei voisi pysähtyä. Hän painoi kaasun pohjaan, auto puski väkijoukon lävitse ja kolme hyökkääjää kaatui nurin kuin keilat. Törmäykset ravistelivat autoa rajusti. Auton ikkunoissa vilisi kirkuvia kasvoja, ja niiden huuto sai Nevillen veren hyytymään. (Matheson: Olen legenda, s.36)

Neville on kuitenkin vahvoilla. Hän liikkuu vain valoisan aikaan, jolloin viruksen saaneet vampyyrit ovat horroksessa. Hän on ottanut missiokseen tuhota kaikki vampyyrit ja etsiä parannuskeino, jonka avulla olisi mahdollista pelastaa edes muutama. Öisin Neville sulkeutuu hyvin varustettuun taloonsa, jonka hän on eristänyt vampyyrien hyökkäyksiä kestäväksi. Yksinäisyys on piinaava, mutta Neville hukuttaa surun ja ikävän alkoholiin, hän on päättänyt ettei kuole.

Romaanin loppu on lohduton ja tuo jollain tavalla mieleen Beckettin Genesiksen, jonka luin viime vuoden puolella. Lähinnä Olen legendassa toistuu ajatus enemmistön muuttumisesta vähemmistöksi. Ylivertaisena itseään pitävä ihmisrotu unohtaa niin helposti, että asena luomakunnan hallitsijana on myös helposti menetetty. Neville suhtautuu kohtaloonsa tyynesti ja jättää lukijan katselemaan viimeistä sivua turtuneena.

Suosittelen Richard Mathesonin romaania Olen legenda klassikoiden ystäville. Myös niille, jotka ovat kiinnostuneet vampyyri-, scifi- ja kauhukirjallisuudesta.

Bernard Beckett: Genesis

"Tunnetko silloin olosi väkeväksi?"

"En tunne mitään."

"Sitä minä en usko", Art sanoi.

"Ihan sama minulle, mitä sinä uskot."

"Sinun täytyy muistaa, että jos suunnitelma epäonnistuu jossain vaiheessa, minä en pysty sinua auttamaan", Art painotti. "Minun ohjelmani ei salli tietoisten olentojen tappamista."

"Mutta pystyt kuitenkin pitelemään ihmistä aloillaan, kun minä tapan?"

"Näköjään."

"Sinun ohjelmasi ei ole mistään kotoisin."

(Beckett: Genesis s.152)

Anaksimandros suorittaa tutkintolautakunnalle koetta, jonka läpäistyään hän pääsisi jäseneksi Akatemiaan, utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxin tutkimuksen aiheena on 2000-luvun lopulla elänyt Adam Forde, joka pelastaa tuntemattoman tytön hengen ja joutuu vangituksi. Vankina olonsa aikana Adam tutustuu robottiin nimeltä Art.

Genesis tarrautuu elämän perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Mitä on olla ihminen? Mikä on sielu ja tietoisuus? Jos tekoaäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi? Kirja tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta - ja vei mukaansa. En ole kovin tottunut robottipitoisen scifi-dystopian lukija, mutta tässä oli elementtejä jotka vakuuttivat.

Beckett hyödyntää tarinassaan antiikin filosofiaa ja Vanhan testamentin kertomuksia. Genesiksen luettuani jäi hyvin vahvasti sellainen vaikutelma, että tämä vuonna 2006 julkaistu kirja tulee olemaan klassikko. Yllätyin iloisesti, kun se löytyi myös bloggarien Nämä kirjat pitää lukea -listalta. Arvosteluihin en ole juurikaan törmännyt, tai sitten ne vain ovat livahtaneet täysin ohitse. Toisaalta ihan hyvä, tämä kirja oli melkein parhaimmillaan luettuna ilman ennakko-oletuksia. Spoilaaminen ja juonipaljastukset pilaavat tarinan täysin.

Suosittelen Genesistä yhteiskunnallisista aiheista ja ihmisyyden olemuksesta kiinnostuneille scifin ja dystopian ystäville.

Ernest Cline: Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One (Gummerus 2011), 510s.

Välillä tulee vastaan kirjoja, joista ilmeisesti on ollut jonkinlaista hypetystä ja blogisavua ilmassa, mutta itse ei ole tiennyt asiasta tuon taivaallista. Ainakin maailmalla Ernest Clinen esikoisromaani Ready Player One on saavuttanut huippusuosion, vaikka kotimaisissa kirjablogeissa sitä ei ihan hirveästi näy. Ehkä en sittenkään ole ihan pihalla kuvioista. Tai olen, koska luin koko 500-sivuisen kirjan eilisen päivän ja yön aikana, ja olen ilmiselvästi nukkunut liian vähän.

Draper oli ensimmäisiä puhelin-phreaking harjoittajia ja kuuluista keksinnöstään, että Cap'n Crunch -muropaketeista löytyvien muovisten lelupillien avulla saattoi soittaa ilmaisia kaukopuheluita, koska niiden 2 600 hertsin taajuus hämäsi vanhat analogiset puhelinjärjestelmät avaamaan ilmaisen yhteyden. (Cline: Ready Player One, s.246)

Vuoteen 2044 sijoittuva romaani kertoo Wade Wattsista, joka on koulukiusattu nörtti todellisessa elämässään, mutta OASIS virtuaalimaailmassa Parzival, joka metsästää maailmanlaajuisen virtuaaliyhteisön luojan testamenttia. Wade ei ole ainut testamentin, tai tarkemmin ottaen "munan" perässä juokseva nörtti. Arvoituksen ratkaiseminen ei takaa ainoastaan mainetta ja kunniaa, vaan myös maallista omaisuutta, joka Wadelle kyllä kelpaa. Hän elää monen muun tapaan kaksoiselämää. Toinen maailma on saasteiden ja liikakansoituksen rapistama maapallo, toinen on OASIS; utopian kaltainen keinotodellisuus, jossa melkein mikä vaan on mahdollista.

Harry Potter meets Nälkäpeli. Taikakirjainten Raija kritisoi kirja-arvostelussaan rinnastusta Harry Pottereihin, mutta minä jotenkin ymmärrän logiikan. Harry Pottereita ja Ready Player Onia yhdistää fantasiakirjallisuuden traditioon vahvasti kytkeytyvät etsintämatka. Erityisesti Viisasten kivi ja Kuoleman varjelukset arvoituksineen muodostavat mieleeni assosiaatioita, kun seuraan Waden matkaa tehtävästä ja ratkaisusta toiseen. Kirjan dystopia ei ole varsinaisesti kauhistuttava ja synkkä tulevaisuudenkuva, vaan kirja on loppujen lopuksi aika positiivissävyinen, vaikk kahtia jakautuneen maailman olemassaolo (ja se, miten realistiselta Clinen maalailema tulevaisuudenkuva tuntuu) vaikuttaa aika hurjalta.

Fantasiaperinteen seikkailu- ja etsintätematiikka on eräs osa kirjan viehätystä. Moni kirjan lukeneista on maininnut, että 80-luvun tietämys syventää mahdollisuutta ymmärtää kirjan maailmaa ja toisaalta tämä on tottakin. Tarina kietoutuu vahvasti 80-luvun populaarikulttuurin eri ilmiöiden ympärille. Luonnollisesti myös tietokonepelit ovat vahvasti esillä. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, etteikö kirjasta saisi jotakin irti myös ilman 80-lukuun syventymistä. Itse muistan 80-luvusta lähinnä muutaman "älä vie mun hiekkalapiota" -tyyppisen keskustelun päiväkodista, enkä lisäksi ole milloinkaan ollut kiinnostunut tietokonepeleistä tai nörtti-ilmiöistä. Siitä huolimatta kirja tempaisi minut täysin mukaansa, eivätkä heikot tietoni peli- ja populaarikulttuurimaailmasta vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti lukukokemukseen. Onhan maailmassa muitakin kirjoja, joiden aihealueista minulla ei ole ennakkotietoa, ja mielestäni hyvän kirjan merkki on juuri se, että se pystyy vangitsemaan lukijansa, vaikka lukija ei olisi kirjan erikoisalan intohimoinen harrastaja. Jos kirja kuitenkin onnistui vangitsemaan kasarina syntyneen anti-nörtin, en pysty mitenkään kuvittelemaan miten hienolta ja mielenkiintoiselta se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on elänyt teini-ikänsä 80-luvun tietokonepelejä takoen.

Kirja on kaiketi genretetty nuortenkirjaksi, mikä tuntuu ehkä hivenen omituiselta. Voisin hyvin kyllä kuvitella tämän päivän teini-ikäisen lukemassa nostalgista virtuaalimaailmaan sijoittuvaa kirjaa, mutta tarinassa on paljon myös sellaisia elementtejä, jotka on selvästi suunnattu vanhemmille lukijoille. En pidä Clinen henkilöhahmoja mitenkään erityisen syvällisinä tai ihmeellisinä, mutta plussaa tarina saa moniulotteisesta tavastaan käsitellä ihmisyyttä kahden eri todellisuuden kautta. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan tavanneet todellisessa maailmassa voivat silti tuntea toisensa läpikotaisin - ulkoisista seikoista (kuten ulkonäkö, sukupuoli jne) piittaamatta. Ajatuksessa on jotakin kiehtovaa: mahdollistaako virtuaalitodellisuus ihmisten aidomman kanssakäynnin, vai onko se aina valheellista?

OASIS -virtuaalimaailmassa anonymiteetti on osa todellisuuden luomia mahdollisuuksia. Munanetsintäpelissä on vaakalaudalla myös OASIS:ksen tulevaisuus, sillä suuren IOI -yrityksen tavoitteena on saavuttaa voitto ja virtuaalimaailman hallinta. Kaupallisuus ja yksilönsuojaan kajoaminen ovat vaarassa rikkoa utopian. Tarinassa pahiksen roolia hoitavat IOI:n "kuutoset", jotka yrittävät häikäilemättömästi saalistaa OASIS:ksen herruutta. Peliä käydään myös todellisessa maailmassa.

Perinteistä fantasiaseikkailua, kyperpunkia ja ripaus dystopiaa. 500 sivullista herkullista luettavaa. Luulen, että tällä on aineksia kilpailla vuoden parhaiden kirjojen kolmikkoon pääsystä. En muista milloin viimeksi olisin käyttänyt koko yön kirjan lukemiseen.

Kirjaan yhtä innostuneesti suhtautui myös Norkku, käykää vilkaisemassa mitä hän tykkäsi. Tämän on lukenutt myös Minna. Entä joku muu?

Suosittelen kaikille mukaansatempaavista seikkailuista tykkääville. Erityisesti 80-luvulla datanneille nörteille.

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

Kiitos Nafisanin suosituksen, nappasin kirjastosta mukaani vielä vähän lisää dystopiaa, eli Mary E. Pearsonin romaanin Kuka on Jenna Fox? Nafisan on kirjoittanut tästä niin fiksun ja perusteellisen arvion, että en edes yritä pistää paremmaksi, vaan ohjaan lukemaan sille suunnalle. Nafisanin lisäksi tämän on lukenut ainakin Jossu.

Mikä tekee minusta minut? Ihmisestä ihmisen? Näihin kysymyksiin voisi kiteyttää romaanin keskeisimmän problematiikan. Eletään tulevaisuuden yhteiskunnassa, joka muistuttaa monella tapaa omaamme. Viime aikoina lukemistani dystopioista tämän maailmankuva on ehkä kaikkein lähinnä sitä elämää, jota kohti olemme kulkemassa, ja juuri siksi kirja on sävyltään melko ahdistava ja jopa karmaiseva. Romaanissa dystopiaa ei ole rakennettu "isoveli valvoo" -ajatuksen varaan, vaan tulevaisuuden visioita rakennetaan geeniteknologian ja lääketeollisuuden ihmeellisen kehityksen saavutuksia seuraten. Näihin ihmeisiin pääsee (tai joutuu) tutustumaan myös kirjan 17 -vuotias päähenkilö Jenna Fox.

Jenna Fox herää koomasta, eikä muista mitään. Vähitellen palaset alkavat asettua kohdalleen, mutta samalla avautuu myös totuus, joka ei ole aivan sellainen kuin Jenna on toivonut. Ihmisyys ja ihmisyyden syvin olemus on koetteilla tässä kirjassa, joka kansikuvaa myöten heijastelee merkityksiä, piilomerkityksiä ja syvimpiä totuuksia siitä keitä me oikein olemme.

Voisin sanoa, että pidin tästä kirjasta, ja toisaalta taas en. Se oli ahdistava, ja asetti monella tapaa vaakakuppeihin inhimillisen olemassaolon peruskysymykset. Ja toisaalta taas myös kysymyksen siitä kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään saadakseen pitää sen mitä eniten rakastaa. Ajateltavaa tämä kirja ainakin antoi, ei välttämättä mielenrauhaa tai ainakaan levollisia yöunia.

Olen muuten kiinnittänyt dystopia -kirjallisuudessa huomiota aikamuotoihin. Onko kukaan muu pistänyt merkille käytetäänkö scifi- ja varsinkin dystopiateemalla kirjoitetuissa kirjoissa jotenkin poikkeuksellisen paljon preesens -muotoa? Minä olen aina aikaisemmin karttanut preesensissä kirjoitettujen kirjojen lukemista, mutta tällaisiin kirjoihin preesens tuntuu kuitenkin jotenkin istuvan. Ja ilmeisesti sen ovat huomanneet myös dystopioiden kirjoittajat. Mistähän mahtaa moinen ilmiö johtua vai luulenko vain?

Suosittelen Pearsonin Kuka on Jenna Fox? -kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät ahdistu liikaa tulevaisuuden kauhukuvista ja ihmisenä olemisen identiteettikysymyksistä. Niille, jotka tahtovat lukea ajatuksia herättävän nuortenkirjan, joka sopii myös aikuiseen makuun.

Michael Crichton: Aikamatka

Jatkan syksyäni scifi -teemalla, sillä Satu viittasi taannoisen Gabaldon -postaukseni kommentissa Crichtonin Aikamatkaan, jonka päätin uteliaisuuttani kaivaa jostakin luettavakseni. Huomasin myös Nafisanin blogin sivupalkissa viittauksen tähän, ja koska kirjamakumme osuvat usein yksiin, päätin lukea kirjan. Onneksi tämä sattui olemaan saatavilla lähikirjastossa.

Aikamatkassa leikitellään hieman Diana Gabaldonin Matkantekijän tapaan ajatuksella siirtyä ajassa taaksepäin. Romaanissa varsinainen aikamatkustus perustuu hienoihin fysiikan teorioihin, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Ehkä juuri siitä syystä aikamatkustus vaikuttikin suhteellisen uskottavalta. Ehdotonta scifi -ainesta tässä aikamatkailussa kuitenkin on, joten siitä luokittelu mainittuun genreen.

Aikamatkassa arkeologian opiskelijat siirtyvät 1300-luvun Ranskaan pelastamaan professoriaan, joka on tieteilijöiden keksinnöstä innostuneena vaatinut testata aikakone -laitetta, palaamatta kuitenkaan takaisin. Menneisyys näyttää aikamatkaajille raadollisen puolensa, mutta  samalla myös menneisyyden juuri sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ja on tietysti selvää, ettei aikamatkasta aivan mutkatta selvitä.

Valitettavasti Aikamatkan kerronnalliset ansiot jäävät melko vähäisiksi, ja lisäksi romaanista löytyy kummallisia asiavirheitä, jotka tosiaan kiusasivat lukiessa. Katsokaa vaikka tätä: "Sophie ojensi hevosensa ohjakset Chrisille, laskeutui ratsun selästä ja juoksi - - ". Ihan asiasta jotain tietävänä ihmettelen, miten hevosen selässä oleva ihminen voi ojentaa ohjat toiselle ratsastajalle ja laskeutua vasta sitten ratsun selästä alas. Kokemukseni mukaan tämä on käytännössä äärimmäisen hankalaa ja melko vaarallista. Tiedän takertuvani typeriin yksityiskohtiin, mutta tällaiset todella käyvät hermoille.

Olihan Aikamatka kuitenkin äärettömän mukaansatempaava lukukokemus kerronnan puutteista ja henkilöhahmojen osittaisesta pinnallisuudesta ja stereotyyppisyydestä huolimatta. Nämä aikamatkustuskirjat pistävät aina spekuloimaan, että mitäpä jos? Siksi kysynkin teiltä: Jos pääsisitte matkustamaan ajassa, minne ja mihin aikaan matkustaisitte? Miksi?

Suosittelen Michael Crichtonin Aikamatkaa mukaansatempaavien seikkailujen ystäville. Niille jotka eivät kiinnitä liikaa huomiota epätodennäköisyyksiin ja mahdottomuuksiin. Kannattaa myös katsoa kirjaan perustuva elokuva Timeline.

Ally Condie: Tarkoitettu

Jatkan lukemista Atwoodin ja Collinsin jalanjäljissä tarttumalla Ally Condien romaaniin Tarkoitettu. Tämä dystopia sijoittaa henkilönsä Yhteiskuntaan, joka ohjailee kansalaisia kuin shakkipelin nappuloita: jokainen ateria on suunniteltu, jokainen liikuntasuoritus on ohjelmoitu. Jopa puoliso -tai pari, kuten sanotaan, on Yhteiskunnan valitsema. 17-vuotias Cassia kuitenkin kyseenalaistaa. Mutta kyseenalaistaako hän siksi, että Yhteiskunta tahtoo hänen tekevän niin, vai siksi, että hän ei halua kulkea sovinnolla?


Tämä sinänsä melko perinteistä, ja nykyään jopa suosittua kolmiodraama-ainesta hyödyntävä nuortenkirja laittaa lukijan pohtimaan itsenäistymistä ja toisaalta myös yksilön mahdollisuuksia valintoihin. Yhteiskunnassa kaikki on ohjelmoitua ja suunniteltua, mutta kuinka paljon loppujen lopuksi oma elämämme ja maailmamme eroaa tätä nykyäkään näistä dystopioista, joissa kaikella on tarkoituksensa? Siinä piilee viehätys -ja kauhu. Condie säväyttää muuten ehkä keppoiseksi jäävää ideaa kauniilla kielellä, sekä runoudella, josta punaiseksi langaksi nousee Dylan Thomasin ihana Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla. Miten runonpätkään, sanoihin voikin sellaisella tavalla kiteytyä koko ajatus kapinasta, vapaasta tahdosta ja toivosta johonkin parempaan? Herkullista!

Trilogian aloittava Tarkoitettu lupailee jotain saman tyyppistä kuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogia. Vaikka Tarkoitettu ei pysty ihan samalla tavalla pyydystämään Nälkäpelin jännitystä ja tosi-tv -formaatin luomaa kutkutusta, haluaisin silti lukea koko kirjasarjan ja saada selville miten Cassian käy: löytääkö hän vielä sen pojan, jota rakastaa, mutta jota ei ollut tarkoitettu hänelle? Selviääkö, miksi ulkoprovinsseissa taistellaan ja mitä Yhteiskunta piilottelee? Saako hän vielä joskus kirjoittaa sanoja paperille niin kuin isoisä joskus?

Tätä kirjaa ei ole kovin laajalti vielä blogeissa esitelty, mutta löysin sen ainakin Yöpöydän kirjat -blogista, sekä Alas taikavirtaa -blogista. Jos joku muu tunnustaa lukeneensa, saa ilmoittautua! Katsoin juuri viime viikolla muuten elokuvan Cubic, jossa oli hyvin samantyyppinen lähtöasetelma (tapa millä yhteiskunta rajoitti kansalaisia mm. rajoittamalla kulttuuria ja lääkitsemällä) kuin Tarkoitetussa. Kannattaa katsoa, jos saa käsiinsä ja genre kiinnostaa.

Suosittelen tätä romaania luettavaksi niille, jotka innostuvat dystopia -tyyppisistä scifi -kirjoista, eivätkä kiusaannu nuortenromaaneille tyypillisestä otteesta ja näkökulmasta. Myös runouden ystäville! Fiilikseltään tässä oli myös hiukan jotain samaa kuin Stiefwaterin ihmissusi -kirjasarjassa.

Suzanne Collins: Matkijanärhi

Kiitos kesäkodin kirjaston, sain haalittua käsiini Collinsin Nälkäpelin viimeisen osan, Matkijanärhen. Trilogian ahmimisen jälkeen (ja siinä välissä meni vielä Atwood ja muutama luku Valtaistuinpeliä) on vähän sellainen olo, kun olisi paukutettu lekalla päähän. Voi olla, että pidän pari päivää taukoa lukemisesta, tai muutun ihan hupsuksi.

Matkijanärhi saattaa päätökseen Nälkäpelin ja tarinan, joka alkoi kun Katniss ilmoittautui vapaaehtoisena peliin pelastaakseen sisarensa. Matkijanärhessä liikutaan Vyöhykkeellä numero 13, joka on jo yli 70 vuoden ajan ollut Capitolin valtaa vastustavien, tuhotun vyöhykkeen asukkaiden kotipaikka: maanalainen verkosto täynnä aseita ja kontorolloitua sekä kurinalaista elämää. Jotta Capitolin valta saataisiin lopulla murrettua, on pelin jatkuttava vielä hetki, ja Katnissin astuttava taas esiin Matkijanärhen puvussa, vallankumouksen ja kapina-aatteen symbolihahmona.

Suzanne Collinsin tuotannossa on kokemukseni mukaan sellainen ote, että romaanien tapahtumat onnistuvat joka kerta yllättämään minut. Aina vastassa on jotain sellaista, mitä en yhtään osannut odottaa. Olen myös iloinen siitä, ettei romanssi ole millään muotoa keskeisessä osassa tätä kirjasarjaa, vaikka kolmiodraaman ainekset ovatkin yksi mielenkiintoisista elementeistä. Matkijanärhen juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa keskity romantiikan ympärille, vaan sävy on synkeä. Maanalaisissa käytävissä vaeltavien ihmisten elämä tuntuu surkealta, ja samalla päähenkilöiden realiteetit asettuvat omiin uomiinsa. Katniss ei missään nimessä ole sankari, vaikka lukija on ehkä jossain vaiheessa erehtynyt uskomaan tai toivomaan niin.

Nälkäpeli ei kokonaisuudessaan ole mikään lastenkirjasarja, vaan pistää ihan aikuislukijankin pohtimaan maailman menoa. Itse jäin kuitenkin näin kuriositeettina ihmettelemään mikä yhteiskunnan on sysännyt siihen asetelmaan, jossa se Nälkäpelin alkaessa oli? Mitä on vyöhykkeiden ulkopuolella, ja miksei kukaan lähde sinne? Pakene ja perusta omaa elämäänsä johonkin muualle? Näiden kysymysten lisäksi kirjasarjassa tuli vastaan myös joitain muita epäloogiselta tai ristiriitaiselta tuntuvia juonikuvioita ja ratkaisuja, jota kuitenkin mieluusti sivuutin, sillä niin mukaansatempaava tarina kokonaisuudessaan oli.

Hieno ja mielenkiintoinen lukukokemus kerrassaan, ja kiitokset kaikille bloggaajille, joiden ansiosta löysin nämä kirjastosta ja päädyin lukemaan. Tämä on nimittäin ihan 100% niitä kirjoja, jotka olisivat jääneet minulta lukematta, sillä en olisi ikinä keksinyt lähteä hakemaan kirjastosta tällaista käsiini. Kiitos!

Suosittelen Matkijanärheä Nälkäpeli -trilogiaa lukeneille ja näin yhteenvetona koko sarjaa niille, jotka tahtovat lukea mukaansatempaavan, älykkäästi rakennetun, mutta paikoin raa'an ja ahdistavan tarinan tulevaisuuden maailmasta.

Suzanne Collins: Vihan liekit

Voi kun pistää harmittamaan, että olen välillä kuin pahainen ahmimisikäinen lapsi, joka lukee ja lukee ja lukee ja haukkaa koko kirjan yhdeltä istumalta. Suzanne Collinsin kirjoilla näyttää nyt olevan sellainen vaikutus, että ne on pakko lukea yhdeltä istumalta. Niin kävi myös Vihan liekkien kanssa.

Romaanissa eletään Nälkäpelin jälkeistä aikaa, ja Katnissin tehtävänä on uskotella, että pelissä kylvetyt kapinan siemenet ovat vain rakastuneen tytön hourailua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei yhteiskunta anna anteeksi virhettä, Katnissista on tulossa vallankumouksen symboli, kun vyöhykkeillä herää kapina vallanpitäjiä vastaan. Ja sitten: Nälkäpeli alkaa uudestaan.

Vihan liekit ei ottanut tulta alleen ihan samalla tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa, mutta väistämättä tämäkin oli sellainen kirja, jonka mielellään luki loppuun saakka. Collins on onnistunut ainakin toistaiseksi välttämään aika hyvin teinidraaman kuvaamisen, vaikka kaikki ainekset olisivat kasassa. Siitä suuri plussa, sillä tulevaisuuden yhteiskuntaspekulaatiossa on ihan riittämiin pohdiskeltavaa ainakin näin aikuislukijan näkökulmasta katsottuna.

Kotipaikkakunnan kirjastossa ei trilogian päätösosaa ollut, joten pitää katsoa, jos kesäkodin kirjastoista vaikka löytyisi. En nyt millään malttaisi olla lukematta sarjan päätöstä, sillä Vihan liekit jää kutkuttavasti kesken. Kaikkein mieluiten olisin lukenut koko tarinan, trilogian, yksien kansien välissä. On kuitenkin ymmärrettävää, että sellainen tiiliskivi olisi varmasti säikyttänyt nuoremmat lukijat pakoon...

Vihan liekit on tullut luettua myös Taikakirjaimissa (en aikaisemmin huomannut, että sieltäkin löytyi Nälkäpelin arvostelu), Kirjamielessä, Alas taikavirtaa -blogissa, Harakanvarpaissa ja Jossulta (myös Nälkäpeli löytyi sieltä, kiitos vinkistä!).

Suosittelen Vihan liekkejä niille, jotka lukivat Nälkäpelin ja pitivät siitä. Tämä kirjasarja nähtävästi pitää lukea kokonaan jos tahtoo tietää miten tarina päättyy...

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Tässä on kirja, johon en olisi varmaankaan ikinä tarttunut, jos en olisi törmännyt niin moneen kehuvaan blogiarvosteluun. Hassua kyllä, yrittäessäni googlettaa kirjaa en törmännyt kuin Kirjamielellä ja Oota, mä luen tän eka loppuun -blogien arvosteluihin. Muutkin tämän lukeneet voisivat laittaa vaikka kommenttiboksiin linkkiä omaan arvosteluunsa, koska kävisin mielelläni lukemassa. Lisäksi ihan taannoin joku kommentoi blogissaan kirjan elokuvaversiota, mutta en kuollaksenikaan muista kuka se oli!

Tämä oli kirja, joka todella imaisi mukaansa. Nälkäpelissä eletään katastrofienjälkeistää aikaa yhteiskunnassa, joka hallitsee jäseniään mm. Nälkäpeli -nimisen tosi-tv:n avulla. Joukko lapsia ja nuoria lähetetään erämaahan  ottamaan mittaa toisistaan ja viimeiseksi hengissä selvinnyt voittaa pelin. Siinä se. Tarinan päähenkilö ottaa pikkusisarensa paikan ja lähtee mukaan Nälkäpeliin.

Stephenie Meyer on tiettävästi suositellut kirjojensa lukijoille Collinsin Nälkäpeli -sarjaa, ja ymmärrän kyllä miksi. Nälkäpelissä on jotain sellaista samantapaista imua, joka vei mukanaan myös vampyyrisaagaa lukiessa. Sillä erotuksella tietenkin, että Nälkäpelistä onneksi puuttuu liian siirappinen romantiikka ja sädehtivät vampyyrit. Minä tykkäsin kirjasta paljon, vaikka ensialkuun preesensissä tapahtuva kerronta iski korvaan - en ole koskaan ollut preesensmuodon ystävä.

Kirja olisi saanut olla minulle vielä paksumpi, sillä lukunautinto oli valitettavasti ohi muutamassa tunnissa, ja nyt pitäisi mennä koluamaan kaikki mahdolliset kirjastot läpi siinä toivossa, että löydän trilogian jälkimmäiset osat. Pakko saada tietää miten kaikki päättyy...

Nälkäpelin maailma on raadollisen realistinen -juuri se piirre, mikä tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä juuri viehättääkin. Nälkäpelissä päähenkilöinä ovat lapset ja nuoret, mikä varmasti johtuu kirjan ensisijaisesta kohderyhmästä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ihan kaikkein nuorimmille sovi, kirja oli tavallaan aika ahdistava ja jäi vaivaamaan mieltä. Ja toisaalta se herätti hämmennystä: miten Nälkäpeli tosi-tv loppujen lopuksi eroaa esimerkiksi jenkkilän Survivors -sarjasta ja vaikka BB:stä sillä erotuksella, että jälkimmäisissä ei konkreettisesti tapeta ihmisiä?

Nälkäpelin ystäville suosittelisin aikuiseen makuun sopivaa Jean-Cristophe Rufinin Globaliaa, joka niin ikään sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, rajanvetoon ihanneyhteiskunta Globalian ja "vartioimattomien vyöhykkeiden" välillä.

Suosittelen Suzanne Collinsin Nälkäpeliä luettavaksi niille, jotka tahtovat haukata palasen tulevaisuuden visioita, heittäytyä armottoman tosi-tv:n maailmaa ja lukea sujuvan ja mukaansatempaavan romaanin.

Isabel Abedi: Lucian

Jostain hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen, ja siitä että kesäkodin kirjastossa sattui vastaan osumaan, otin luettavakseni Isabel Abedin Lucianin, joka kulkee käsi kädessä Meyerin vampyyrisarjan kanssa sillä erotuksella, että mystinen poikaystävä ei ole vampyyri vaan ihmiseksi muuttunut enkeli. Tai jotain.

Romaanissa Rebecca tapaa mystisen, muistinsa menettäneen pojan joka vetää häntä puoleensa magneetin lailla. Lucian ei muista itsestään mitään, mutta hän näkee Rebecasta unia, jotka ovat tapahtuneet -tai tulevat joskus tapahtumaan.

Lucian ei ole mitenkään ihan ruokottoman teiniangstinen romaani vaikka noudatteleekin aika ennalta-arvattavasti tuttua kaavaa. Minua juonessa häiritsi ihan suunnattomasti monet epäloogisuudet, joita olisi ollut syytä avata hieman enemmän lukijalle. Ehkä olen liian kriittinen lukemaan tällaisia kirjoja.

Toisaalta on ihan hurjan mielenkiintoista seurata nuortenkirjallisuuden virtoja ja lukea näitä teini-ikäisten keskuudessa suosion saaneita kirjoja. Johtopäätöksenä voi sanoa, että tyttö ja yliluonnollinen poikaystävä -teema on nyt todella suosittu. Kaikenlaista on jo nähty: tyttö ja vampyyri (vanha juttu, mutta uusista mainittakoon Meyer), tyttö ja ihmissusi (Stiefvater), tyttö ja enkeli (Abedi). Mitä sitten seuraavaksi? Tyttö ja kyborgi? Tyttö ja kentauri?

Juonessa oli kaikesta huolimatta muutamia ihan ovelia käänteitä ja jollain tavalla tarina jäi mieleen: näin siitä viime yönä painajaista. En kuitenkaan ehkä viitsi lukea kirjasarjan muita osia, joita ilmeisesti on jo kirjoitettu tai ainakin tekeillä. Blogeissakaan tätä ei ole pahemmin näkynyt, vai onko joku lukenut?

Suosittelen luettavaksi teini-ikäisille sekä niille, jotka ovat hurahtaneet mahdottomiin rakkaustarinoihin. Laitoin tähän tunnisteeksi myös scifi, koska tarinassa oli mielestäni genreen istuvia piirteitä.

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina: kirja ja elokuva

Kävi tässä eräänä päivänä sellainen sattuma, että liukastuin ja kaatua muksahdin kauppareissulla ja päätin siitä lohdutuksena itselleni ostaa kirjan. Ruokakauppapokkareiden valikoima ei yleensä ole ihmeellinen, mutta lähikaupasta käteeni tarttui Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, joka sattumoisin on ilmestynyt myös elokuvana.

Ishiguron kirjasta ei voi kertoa paljon paljastamatta juonen ja loppuratkaisun kannalta olennaisia yksityiskohtia. Sen voin kuitenkin todeta että ostopaikastaan huolimatta kirja ei ole mikään kioskipokkari, vaan väkevästi ja taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka herättää vahvoja tunteita. Ishiguron kirjasta ovat toisaalla kirjoittaneet ainakin Humisevan harjun Cathy, sekä Satun luettujen Satu.

Romaanin lähtöasetelma kuvaa englantilaista koulukotia tai sisäoppilaitosta, jossa kasvavat lapset, Kathy, Ruth ja Tommy yrittävät kasvaa aikuisiksi sitä yhtä tulevaisuutta varten, joka heille on tarkoitettu. Romaanissa on sience-fiction sävyjen lisäksi aivan järjettömän hieno tapa kuvata erityisesti tyttöjen välistä ystävyyttä ja hatunnosto mieskirjailijalle, joka pystyy niin riipivällä tavalla kuvailemaan sitä kilvoittelua ja kieroilua, joka pienten tyttöjen välillä on.

Romaanin kertoja, Kathy, kuvailee elämäntarinaansa kylmän tunteettomasti, mikä omalta osaltaan herättää lukijassa mielikuvia romaanin maailmasta. Ishiguro ei vetoa tunteisiin tunteilla, vaan nimenomaan sillä laskennoivalla viileydellä, joka tekee meidän elämässämmekin vaikuttavista tosiasioista vieläkin korostetumpia. Kuolema, kipu ja menetykset ovat Ishiguron kerronnassa selvyyksiä: elämään ei tarrata samalla otteella, jolla nykyihminen yrittää pitää kiinni itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ishiguro ei taistele väistämätöntä vastaan vaan näyttää todellisuuden juuri niin raadollisena kuin se voi pahimmillaan olla.

Katselin romaanin perusteella tehdyn elokuvan netistä, eikä kuvan laatu ollut parhaimpia. Elokuvaversio on tehty suhteellisen paljon romaanin juonta seuraten, vaikkakin ratkaisuja tuodaan katsojan eteen huomattavasti tiheämmällä tahdilla kuin romaanissa: jo hyvin alkuvaiheessa elokuvaa katsoja alkaa ymmärtää, mistä todellisuudessa onkaan kysymys.

Vuonna 2010 valmistuneeseen elokuvaan on valittu melko nimekkäit näyttelijöitä (kuten Keira Knightley sekä Carey Mulligan), mutta teatterilevitykseen asti elokuva ei ole ainakaan Suomen oloissa tainnut päästä. Trailerin voi vilkaista vaikka täällä, jos muistaa, että se paljastaa melko tavalla juonta etukäteen ja saattaa pilata lukukokemuksen. Plussaa elokuva saa viehättävästä lavastuksesta ja puvustuksesta, joka todella tuo mieleen muutaman vuosikymmenen takaisen Englannin.

Suosittelen romaania luettavaksi niille, jotka yleensä karttavat scifi-kirjoja, sillä tämä ei todellakaan vastaa niitä mitä olette ehkä aikaisemmin yrittäneet lukea. Niille, jotka tahtovat lukea romaanin riipaisevasta ystävyydestä ja kohtaloista, jotka on ennalta määritelty. Soljuvan ja mukaansa tempaavan minäkerronnan ystäville.

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär

Michael Swanwickin romaani Rautalohikäärmeen tytär on omituinen ja hämmentävä sekoitus, fantasiaa, scifiä ja kyberpunkia. Löysin kirjan sattumalta kirjastosta ja sillä hetkellä tuntui hyvältä ajatukselta lukea se. Takakansi ei paljasta paljoa, kun aloitin kirjan, luulin lukevani silkkaa perusfantasiaa. Todellisuus osoittautui kuitenkin toiseksi.

Lähtöasetelmassa romaani kertoo nuoresta Janesta, joka karkaa lohikäärmetehtaasta suuren rautalohikäärmeen kanssa. Scifielementein sävyttynyt fantasia herättää mielenkiintoisen ajatuksen siitä millainen esimerkiksi Tolkienin luoma maailma olisi, jos hobitit ja haltiat eläisivät keskiaikahenkisen ajan sijaan nykyajassa. Ehkä Swanwick ei ollutkaan hullu, vaan tulikin luoneeksi jotakin sellaista, joka herättää kysymyksiä fantasiagenrestä...

En oikeastaan pitänyt romaanista. Se oli häiritsevä, hämmentävä, sekava, novellinomainen ja jätti jälkeensä suuren määrän kysymyksiä. Yhdynkin Markku Soikkelin kirjoittamaan arvosteluun ihan mieluusti. Romaani oli kuitenkin otteessaanpitävä, enkä voinut jättää lukemista kesken, vaan halusin tietää, miten kaikki lopulta päättyy. Silti loppu jätti tyhjäksi: se oli yhtä omituinen kuin koko kirja kaikkinensa. Mietinkin lopuksi, olivatko Janen kokemukset vain mielisairaan tai huumeharhaisen ihmisen ajatuksia, vai oliko kirjan todellinen viesti jokin sellainen, jota en oikeasti vain kyennyt tajuamaan.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka tykkäävät oudosta ja hämmentävästä fantasiasta, tai haluavat muuten vain koetella ymmärryksensä ja sietokykynsä rajoja.