Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Teos 2013

339s.

Kirjastosta

Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.

Viime aikani ovat kuluneet selvästi lukemalla niitä kirjoja, jotka muut ovat jo lukeneet ikuisuus sitten, ja joista on joskus pidetty blogisavuja, mutta menneet minulta syystä tai toisesta ohi. Olen huomannut olevani jotenkin trendivastarintainen, eli jos joku kirja on suosittu blogeissa, en tartu siihen ollenkaan tai luen sen vasta myöhemmin sitten, kun muiden mielipiteet eivät enää niinkään tunnu vaikuttavan minuun. Toisaalta kirjailijan kannalta on varmasti kivaa, jos kirjan elinikä lukijoiden käsissä on pidempi kuin se puolivuotiskausi, jolloin kirja on esillä joka paikassa.

Galtbystä länteen kertoo Karinista, joka palaa lapsuutensa kotiseuduilleen Korppoon Fetknoppenin saareen matkan varrelta mukaan poimittu iranilaissyntyinen Azar-tyttö mukanaan. Kumpikin kantaa mukanaan menneisyyttä, joka määrittää nykyhetkeä. Karinia lapsuuden maisemiin vetää arvoitus, jota ei koskaan ratkaistu. Sivu sivulta Parkkinen punoo auki Karinin veljen tarinan, 1940-luvun sodan ajan Turun maisemat, sekä maahanmuuttajatytön lapsuuden. Monitasoiseen romaanin mahtuu niin paljon kaikkea, että lukiessa aivan hengästyy.

Parkkinen kuvailee romaanissaan hienosti sisarusten välistä suhdetta, jossa on rakkautta, salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita. Tarinassa on vahva osansa myös saariston maiseman kuvauksella, ja vaikka kirja sijoittuu osin sota-aikaan, mikään varsinainen kotirintamateos romaani ei ole.

 Itse koin vähän, että romaani kompastui omaan runsauteensa, sillä juonenpätkiä tarinassa on paljon. On murhamysteeriä, seksuaali-identiteettiä, sairautta, perhesuhteita, raskautta, maahanmuuttajatarinaa ja mitä vielä. Toisaalta Parkkinen on kyllä saanut koko nipun jotenkin ällistyttävän hyvin kasaan, vaikka välillä romaania lukiessa kyllä mietin, että vähän vähemmänkin kaikkea voisi olla.

Suosittelen lukijoille, jotka nauttivat monisyisistä juonista ja saariston maisemista.

Pirjo Hassinen: Sano että haluat

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (Otava), 410s.

Voisin päättää, että maaliskuu on jonkinlainen "huonokirjakuukausi". Ei, nyt olen epäreilu. En tiedä onko olemassa huonoja kirjoja, vaiko vain vääriä lukijoita. Viime postauksessani Chun Shun Beijing beibe -kirjasta tuskailin teosta, joka ei saanut minua yhtään innostumaan lukemisesta. Pirjo Hassisen kanssa meinasi käydä vähän samalla tavalla. Taisin aloittaa kirjan joskus helmikuussa, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. 400 sivua silkkaa ihmissuhdesoppaa on vain ihan liikaa minulle.

Sano että haluat kertoo Laurasta ja tämän miehestä Jimistä, joka haaveilee perustavansa ravintolan työtoverinsa Essin kanssa. Ilmassa on kolmiodraaman ainekset, mutta psykologin työtä tekevä osittain minäkertojan, osittain kaikkitietävän kertojan roolissa toimiva Laura analysoi ja pohtii. Ja sitten Essi katoaa, eikä kukaan tiedä miksi. Tarinassa edetään eri aikatasoissa ja tarkastellaan tapahtumia monien kertojien silmin. Hassinen käyttää Lauran puheenvuoroissa ennakointia ja lukijan puhuttelua, mitkä saattavat ärsyttää tai luoda jännitettä. Minusta jännite puuttui oikeastaan kokonaan ja juoni otti mukaansa vasta ihan viimeisillä sivuilla.

En osaa sijoittaa Sano että haluat -romaania mihinkään lokeroon. Ehkä se on hyvä asia, ehkä ei. Huomaan tarvitsevani kontekstia ja viitekehystä (kerran humanisti on aina humanisti). Onko kirja parisuhdedraama vai dekkari? Trilleri? En tiedä. Viimeiselläkään sivulla en ole ihan varma siitä mitä olen lukenut.

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö Hassinen olisi taitava sanojen käyttäjä. Hän huomioi maailmaa ja piirtää sen lukijan eteen tavalla, joka on melkein nautittava. Hän kuvailee melkein inhorealistisesti joitakin yksityiskohtia ja toisinaan taas piirtää lukijan eteen runollisen maiseman. Voi olla, että mieltymykseni lukijana ovat muuttuneet, kun sanon: vähemmän on enemmän. Tässä tarinassa olisi voinut olla sivuja puolet vähemmän, ja silti se olisi luultavasti toiminut yhtä hyvin. Jopa paremmin. Lukijana kiinnostus alkoi herpaantua, kun samoja asioita vatpottiin sivulta toiselle. Jotkut henkilöt tuntuivat täysin turhilta, kunnes kirjan lopulla paljastui, että heillä oli silti oma merkityksensä. Joka tapauksessa lukeminen tuntuu puuduttavalta, jos vaikuttaa siltä, että kertoja kuljettaa mukana täysin yhdentekeviä henkilöhahmoja.

Sano että haluat ei missään tapauksessa ollut kirja minua varten. Mutta en sano, etteikö tästä voisi tykätä, jos pitää kauniista kielenkäytöstä ja hitaasti kulkevasta juonesta. Aistillisuudesta. Sillä juuri sitä tämä romaani oli. Suosittelen pitkistä ja laveista tarinoista pitäville. Niille, jotka aistivat pieniä vivahduksia ja mutustavat kieltä.

Tämän on lukenut myös Booksy. Käykää tsekkaamassa!

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar 2011) 613s.

Olen katsellut päivät pitkät Downton Abbeyta, joten englantilaiseen herraskartanomiljööseen sijoittuva Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli ehdoton valinta, kun sattumalta tarrasin kirjaan kirjastoreissullani. 1910-20 lukujen Englantiin sijoittuva kirja hyppii ajassa, hoivakodissa elämänsä ehtoota viettävä Grace muistelee aikaa, jolloin oli kamaripalvelijana Rivertonissa. Muistoihin liittyy salaisuuksia, joita hän ei paljasta kenellekään, ei niin kauan kuin elää. Rivertonin tilan elämästä ja siihen liittyvästä traagisesta itsemurhatapauksesta elokuvaa tekevä Ursula haastattelee Gracea ja yrittää piirtää kuvan 1900-luvun alun elämästä. Totuus on kuitenkin jotakin muuta kuin se, mikä filmataan kuvaksi elokuvateatterien valkokankaille.

Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siitä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotista unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille jotka eivät koskaan saapuneet.
(Morton: Paluu Rivertoniin, s.39)

Romaani kuvaa Gracen näkökulmasta tarkasteltuna Rivertonin isäntäperheen elämää ja erityisesti tytärten vaiheita. Gracen ja Hannahin suhde muodostuu yhdeksi tarinan kulmakivistä. Aivan kuin Grace ei eläisi omaa elämäänsä muutoin kuin emäntänsä kautta, ja lopulta käy myös ilmi se, millä moninaisilla tavoilla kahden eri yhteiskuntaluokista peräisin olevan naisen kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa. Suomalaisessa yhteiskunnassa eläneen on vaikea ymmärtää englantilaista palvelusväkikulttuuria, joka ilmeisesti vielä edelleenkin on osa brittiläistä perinnettä ja yhteiskuntarakennetta. Tästä en tiedä tarkemmin, mutta olen käsittänyt, että suurimmissa kartanoissa palvelusväki on edelleen ainakin jossain määrin samalla tavalla osa talon kalustoa - niin omituiselta kuin se tuntuukin.

Sitten romaani kokonaisuutena. On kummallista että minä, tiiliskivien ystävä, sanon näin: kirjaa olisi saanut lyhentää ainakin puolella. Varsinainen juoni tuntui vierähtävän liikkeelle vasta joskus reilusti puolenvälin jälkeen. Alku taas oli silkkaa jaarittelua ja keskusteluja, jotka näin jälkikäteenkin ajateltuna tuntuivat varsin tyhjänpäiväisiltä. Vähän samoissa fiiliksissä tuntuu olleen Amma, joka luki kirjan viime maaliskuussa. Toisekseen kirja laittoi miettimään, voisiko 1900-luvun alun Englantilaisesta kartanomiljööstä vaihteeksi kirjoittaa jotakin muuta kuin sotatraumoja ja palvelusväkeä ja aviokriisejä sisältävän opuksen. Ei sillä, etteivätkö teemat olisi kiinnostavia, mutta varmasti kyseiseen aikakauteen liittyy muutakin. Nyt Paluu Rivertonista tuli sellainen vaikutelma, että siihen on väkisin työnnetty kaikki  mahdollisen ajankuvaan sopivat elementit, vaikka tässä tapauksessa vähemmän olisi ehkä ollut enemmän.

Toisessa kuvassa ei ole ihmisiä. Siinä on itse Rivertonin kartano, tai se mikä sitä on jäljellä vähän ennen toista maailmansotaa riehuneessa tulipalossa. (Morton: Paluu Rivertoniin, s.389)

Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin aika surullinen ja siitä jäi jotenkin lohduton olo. Tuli mieleen Ian McEvanin Sovitus, jonka itseasiassa olen nähnyt vain elokuvana, mutta perustan käsitykseni siihen. Tuli sellainen fiilis, että seuraavaksi haluan lukea jotakin vähän hyväntuulisempaa. Alkuvuosi on kirjallisessa mielessä alkanut aika synkissä merkeissä.

Tästä löytyy paljon blogiarvioita, mutta linkitän vielä Leena Lumin, jolla on aina perusteellisia ja syvällisiä arvioita.

Kannattaa muuten huomata, että Paluu Rivertoniin sopii Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen. Tämän luettuani minulla pitäisi siis olla jo lato pystyssä! Suosittelen tätä haasteeseen osallistuvien lisäksi niille, joille maistuu englantilaiseen maisemaan sijoittuva tummasävyinen, historiallinen draama.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (Gummerrus 2012), 359s.

Arianna siirtyi makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Se oli suuri, ja siellä oli sekä suihku että kylpyamme. Hän katsoi epäröiden pesualtaan viereen sijoitettua kaappia. Tuntui tunkeilevalta kurkistaa sinne ilman lupaa. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton hienotunteisuudesta ja hän silmäili kosmetiikkahyllyt läpi. (Vala: Kuolema sypressin varjossa, s.70)

Minä en ole juurikaa lukenut perinteisiä dekkareita. Olen monesti pohtinut, mikä tällaiseen genrerajoittuneisuuteen mahtaa olla syynä, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että dekkarien yleinen ennalta-arvattavuus ei koukuta minua. Yleensä murhamysteereissä asetelma on selvä: joku on kuollut ja joku alkaa selvittää miksi se toinen joku on kuollut ja kenen toimesta. Lopputuloksena yleensä muutaman mutkan kautta käy niin, että murhaaja selviää. Sama ongelma pätee täysverisiin romansseihin, joissa kaksi ihmistä on kiinnostuneita toisistaan ja päätyy lopulta mutkien kautta yhteen. Kummassakin genressä mahdollisena oivalluksena on se, että lopputulokseen päästään jotain muuta kuin kaikkein ennalta-arvattavinta reittiä. Rajoittunutta tai ei, kullakin on lukijana omat ongelmansa ja minulla on tämä: dekkarit harvoin koukuttavat. Samoin kävi myös Valan esikoisen kanssa; koukuksi nousivatkin ihan jotkut muut tekijät kuin se varsinainen murhamysteeri.

Kuolema sypressin varjossa -romaanissa suomalaissyntyinen Arianna päätyy selvittämään italialaissukuun päätyneen amerikkalaisnaisen murhaa. Käy ilmi, ettei idyllinen yhteisö ole ollenkaan niin idyllinen kuin ensin saattoi kuvitella. Pinnan alla kuohuu ja porisee kuin italialaisen keittiön padassa. Arianna päätyy lopulta itsekin vaiennusyritysten uhriksi, mutta lopulta murha selviää. Siinä sivussa lentelee romantiikan kipinöitä ja mutustellaan italialaisia makuja.

Kirjassa oli monia juttuja, joista pidin ja monia sellaisia, jotka piirsivät pääni päälle kysymysmerkin. Ariannan äärimmäisen stereotyyppiseltä tuntuva homoystävä, jonka homoutta useaan otteeseen korostettiin, vuoroin kursivoidut vuoroin leipätekstin joukkoon katoavat italiankieliset termit ja Ariannan pintapuolisuus, joka kyllä syveni mielenkiintoiseksi salaisuudeksi loppua kohden. Siitä lukisin mielelläni lisää, ja voisin kuvitella, että tarina jatkuu tulevissa kirjoissa. Koukuksi esikoinen oli oivallinen, sillä lukijalle jää sellainen tunne, että Ariannasta on saatava tietää lisää. Jollain tapaa kirja toi mieleeni Rina Rovion esikoisen Ajan loppu, jossa niin ikään punapäinen suomalaisnainen päätyy seikkailuihin ja vaaratilanteisiin.

Tarinan varsinaisesta murhamysteeristä en osaa sanoa mitään. Ennemminkin minulle romaani näyttäytyi katsauksena erilaisiin ihmisluonteisiin, joita pieneen yhteisöönkin mahtuu paljon. Murhamysteerit ovat aina jotenkin sellaista säätämistä: juostaan johtolanganmurusten perässä ympäri ämpäri ja kaikki valehtelevat ja kieroilevat. Jotenkin murhakertomukset paljastavat aina ihmisluonteen kurjimmat puolet. Ehkä siksi en ole koskaan saanut suurta nautintoa niiden lukemisesta.

Kuolema sypressin varjossa on joka tapauksessa kanneltaankin houkuttelevan kaunis ja elämänmakuinen kirja, jonka kautta on helppo aistia italialainen elämänmeno. Suosittelen kaikille kevyistä dekkareista tykkääville lukijoille.

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Jatkan vuottani verisissä merkeissä lukemalla Charlaine Harrisin Verta sakeampaa (Dead as Doornail, 2005), joka jatkaa siitä mihin edellinen Sookien elämästä kertova kirja jäi. Tämä romaani pitää sisällään valitettavan vähän romantiikkaa, mutta sitäkin enemmän kosijoita.

Joku vainoaa muodonmuuttajia ja Sookie joutuu tahtomattaan sekaantumaan ihmissusien johtajanvaihdosseremonioihin. Ericiä harmittaa, ettei hän tiedä mitä on tullut tarjoilijatyttösensä kanssa peuhanneeksi muistinmenetyksensä aikana ja suunnilleen kaikki muut urokset, jotka ovat kiinnostuneita Sookiesta, ovat mustasukkaisia kuka kenellekin. Sookie pysyy koko kirjan aikana siveellisenä, eikä ryhdy sen syvällisempään suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka tarjontaa riittäisi. Mystinen muodonmuuttajien vainoajakin selviää, ja pienoinen kipinöinti Sookien ja viikinkivampyyrin välillä jatkuu. Siinä tärkeimmät.

Kirjoitin edellisesti Harrisin kirjasta kommentoidessani siitä, miten minua ärsyttää kun kaikki asiat toistetaan jokaisessa kirjassa aivan kuin lukija ei muistaisi olennaisia yksityiskohtia muutenkin. Huomasin tätä kirjaa lukiessani toisenkin maneerin, joka näkyy olevan Harrisille tyypillinen. Jokaisesta uudesta hahmosta kerrotaan tärkeänä tietona tämän tarkka pituus. Minusta on hassua, että kirjoittaja kokee tärkeäksi mainita uuden vampyyrilurjuksen olevan noin sataseisemänkymmentäviisisenttiä pitkä. Tietysti ulkonäköön liittyvät seikat voivat olla hahmon persoonan kannalta olennaisia, mutta jossain vaiheessa minua alkoi ihan tosissaan naurattaa kun koko kirjan väki marssi edessäni rimpsuna numeroita. Se taitaa vain olla sellaisia asioita, joita en itse ikinä tule miettineeksi!

No. Oli tämä silti viihdyttävä.

Suosittelen luettavaksi jos genre kiinnostaa ja aikaisemmat kirjat ovat tuttuja. Minulla tulee näiden lukemiseen nyt pienoinen tauko, koska lähiseudun kirjastoista kaikki mokomat ovat lainassa (myös englanninkieliset! Tarkistin!). En viitsi näitä omaan hyllyynkään ostaa, joten pitänee odottaa, että ne ovat taas saatavilla.

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Jostain syystä taidan alkaa sittenkin ymmärtää, miksi Charlaine Harrisin vampyyrikirjat ovat olleet niin suosittuja. Luin toisen osan, Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas) samasta syystä kuin sarjan ensimmäisen kirjan: se vain sattui tarttumaan käsiini sopivasti kun olin käymässä kirjastossa. Ja toisaalta halusin antaa kirjasarjalle uuden mahdollisuuden ensimmäisen - hämmentyneen - lukukokemuksen jälkeen.

Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei kyllä ole, mutta viihdyttävää ja toiminnantäyteistä luettavaa varsinkin silloin kun ei tahdo käyttää aivojensa kapasiteettia yhtään enempää kuin on välttämätöntä.

Romaanissa telepaatti-Sookie lähtee vampyyri-Billin kanssa Dallasiin vampyyri-Ericin käskystä selvittämään sikäläisen vampyyriyhteisön jäsenen katoamista. Muodonmuuttajat ja verenhimoinen mainadi sekä ääriuskonnollinen ja vampyyreitä vihaava yhteisö ovat omassa osassaan tarinassa. Ja tuttuun tapaan kuvioon kuuluu myös paljon verta ja sitä, mitä vampyyrit ja ihmiset touhuavat öiseen aikaan lakanoiden välissä. Ei ihan perheen pienimmille siis.

Ihmettelen näitä kirjoja lukiessani, miten on mahdollista että suhteellisen pieneen sivumäärään on saatu upotettua niin valtavasti tapahtumia. Kuten sanottu, olen nähnyt kirjasarjan perusteella tehdyn tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, jonka tapahtumat oli ihan tosissaan saatu revittyä yhdestä ainoasta kirjasta (mukaan lukien tietysti muutamat ylimääräiset seikat, jotka sarjan tekijä oli ilmeisesti halunnut mukaan). Vaikka en kakkoskautta olekaan nähnyt, voin hyvin arvailla että sen sisältö on yhtä monenkirjava kuin ensimmäisen kauden.

Hömppää tai ei, suosittelen luettavaksi niille, joita genre kiinnostaa ja joihin vampyyrikomiikka iskee. En linkitä, koska tämän ovat lukeneet suunnilleen kaikki muut paitsi minä.

Charlaine Harris: Veren voima

On muuten ihan äärimmäisen hyvä kysymys miksi kummassa luin tämän kirjan. No, se sattui kirjastossa sopivasti kohdalle ja satuin kerran sairaana ollessani tuijottamaan sarjan ensimmäisen tuotantokauden vuokraamosta löydetyltä dvd:ltä. Mutta silti. Miksi, oi miksi?

Charlaine Harrisin suureen suosioon nousseen kirjasarjan aloittava osa Veren voima (Dead until dark) kertoo Sookiesta, joka kuulee muiden ajatukset ja päätyy deittailemaan vampyyrin kanssa. Mukaan kuvioon kuuluu omituisia murhia, baarin omistaja joka onkin koira -tai siis muodonmuuttaja, miljoonavuotias viikinkivampyyri sekä paljon verta ja seksiä. Ja ai niin, omituinen jälkeenjäänyt vampyyri, joka muistuttaa mystisesti kuuluisaa, edesmennyt populaarimusiikin ikonia. Joo.

Olihan tämä viihdyttävä, luulen. Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Ehkä tämä ei ollut kirja, vaan jokin outo ilmiö joka kiteyttää ja parodioi ajan henkeä: paranormaalin rakkauden suosiota nuortenkirjallisuudessa. Taitaa olla parempi, että en sano enempää.

Suosittelen tätä luettavaksi niille, jotka tykkäävät vampyyrikirjallisuudesta. Olen ihan varma, että jotakin olennaista jäi minulta tajuamatta, enkä siksi uskalla sanoa tästä sen enempää. Ehkä pitää lukea sarjan toinen osa ja katsoa mitä mieltä sen jälkeen olen.

Joseph Gelinek: Kymmenes sinfonia

Mitä seuraa, jos alastaan innostunut tieteilijä päättää kirjoittaa romaanin? Salaliittomysteereitä ja tieteellisiä faktoja ja niiden varaan rakennettu juoni.

Joseph Gelinek -salanimellä kirjoittava musiikkitieteilijä rakentaa romaanissaan Kymmenes sinfonia Beethovenin viimeisen, kadonneen sinfonian ympärille murhamysteerin. Tarinassa selvitellään murhaa, ihmetellään nuotteihin piilotettuja salakirjoituksia ja viestejä ja pohditaan toki myös Vapaamuurarien ja Illuminaattien osuutta tähän kaikkeen. Paketissa on kasassa siis perus mysteerikirjallisuuden ainekset.

Pistää pohtimaan olisiko Gelinekin ollut viisaampaa kirjoittaa kansantajuinen tieteellinen teos Beethovenista. Kymmenes sinfonia väläyttelee toki mielenkiintoisia yksityiskohtia musiikinteoriasta ja kaikista salamerkityksistä joita säveltäjät ovat kautta aikojen jättäneet teoksiinsa. Tämä on toki kiinnostavaa ja varsinkin musiikkia harrastavana (ja erityisesti Beethovenin tuotantoa rakastavana) lukijana yksityiskohdat todella kiinnostivat. Varsinainen juoni jäi kuitenki  väljäksi: miksi murha tapahtui? Mikä oikein oli se mysteeri? Miksi kirjailijan piti vasta ihan lopussa sekoittaa mukaan katkelmia Beethovenin elämästä, kun koko kirjan alku liikuttiin nykypäivässä? Miten päähenkilön ihmissuhde liittyi koko kuvioon?

Kymmenettä sifoniaa ovat lukeneet myös Norkku sekä Lukutoukka.

Suosittelen kirjaa musiikkitieteestä kiinnostuneille mysteerien ystäville.

C .J. Sansom: Luostarin varjot

Miljöönä 1500-luvun Englanti ja taustalla Henrikik VIII:n uskonpuhdistusaatteet: paavin vallan romuttaminen ja luostarilaitosten lakkauttaminen. Luostarissa tapahtunut murha ja ratkaisut joissa punnitaan päähenkilöiden oma usko joko kuninkaaseen tai paavinvaltaan. Ja sitten tietysti kaikki se, mitä tapahtuu luostarin muurien sisällä.

Umberto Econ Ruusun nimeä en ole (vielä) lukenut, joten en osaa vertailla näitä kahta romaania keskenään. C. J. Sansomin Luostarin varjot -romaania on kuitenkin vertailtu Ruusun nimeen, eikä ilmeisesti pelkästään luostarimiljöön takia. Intertekstuaalisuudesta en tiedä, mutta joka tapauksessa tämä oli varsin toimiva "historiallinen dekkari" kevätillan piristykseksi. Ei mikään maailmankaikkeutta järisyttävä teos, mutta sellainen kirja, jonka viitsi lukea.

Luostarin varjoissa minäkertojana toimii lakimies Matthew Shardlake, joka on lähetetty luostariin selvittämään raahaa murhaa. Taustalla häilyy jatkuvasti pelko kuningas Henrikistä, joka voi suuttuessaan tehdä kenen tahansa elämästä hankalaa. Koska olen huono selostamaan juonta tämän pidemmälle, ohjaan teidät Insinöörin kirjahyllyyn, sillä Teresita luki tämän jo aikaisemmin.

Pidin romaanissa siitä, miten Henrik VIII:n hallinnossa tapahtuneet asiat nostetaan toimivaksi kontekstiksi, joka ei tunnu pinnalliselta eikä keksityltä. Kirjailija on kuin onkin onnistunut ujuttamaan tapahtumat englantilaiseen maailmankuvaan ilman silmiinpistäviä säröjä. Sitä en osaa sanoa, onko juoni erityisen kekseliäs, koska dekkareita ja murhamysteereitä harvoin lukeneena minulla ei ole liiemmin vertailukohteita. Tosin oli virkistävää lukea tällainen historiallisen romaanin valepukuun puettu dekkari. Plussaa myös epätyypillisestä päähenkilöstä.

Suosittelen Luostarin varjot -romaania niille, jotka haluavat lukea suhteellisen kevyen, historialliseen ympäristöön sijoittuvan murhamysteerin. Kirjalle on tulossa myös jatkoa (sekä elokuva!), joten samaa on luvassa lisää...

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Sain tänään päätökseen dekkariviikkoni viimeisen kirjan, Larssonin Millennium-trilogian päättävän Pilvilinna joka romahti. Tiiliskivimäinen järkäle piti otteessaan ja koko sarja toimi ihan hyvänä lukukokemuksena. Se oli erilainen, outo ja hämmentävä muutamista aukoistaan huolimatta. Oikeastaan näitä kirjoja ei voi käsitellä nide kerrallaan (vaikka niin olenkin yrittäny tehdä), vaan sarjaa on luontevampi tarkastella yhtenä kokonaisuutena...

Minun on jostain syystä hankala muodostaa kokonaiskäsitystä siitä pidinkö trilogiasta vai en. Luultavasti pidin, koska luin sen sujuvasti melkein kirja päivässä -tahdilla, ja henkilöhahmot olivat kliseisyydestään ja jonkinasteisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta mielenkiintoisia. Tarkemmin ajatellen sarja ei oikeastaan edes ollut mikään tavallinen murhakertomus, vaan juoni punoutui yhteiskunnallisten salaisuuksien selvittämiseen.

Pilvilinna joka romahti oli tavallaan trilogian haastavin kirja, sillä se keskittyi lähinnä naispäähenkilö Lisbet Salanderin oikeudenkäyntiin ja niihin toimenpiteisiin, joita häntä tukevat tahot joutuivat tekemään todistaakseen naisen syyttömyyden niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin. Toisaalta romaani valotti aika tavalla kahden ensimmäisen osan kiemuroita ja löi sinetin vahvistaakseen romaansarjan keskeisimmän teeman: miehet jotka vihaavat naisia toistuu jokaisen romaanin keskeisenä ajatuksena, ja kenties aavistuksen feministinenkin trilogia pohtii ja ruotii yhteiskuntaa ja sitä, miten korruptoituneet miehet johtavat valtiota naisista ja naisten oikeuksista piittaamatta. Näin kärjistetysti luonnehdittuna.

Stieg Larssonin trilogia on syystä tai toisesta noussut tietynlaiseen kulttimaineeseen, ja jollain tavalla pystyn ymmärtämään miksi. Jos jätetään huomiotta Larssonin mystifioitu kuolema ja spekulaatiot kirjailijan alter ego päähenkilövalinnasta, on kirjasarja kieltämättä omalla tavallaan poikkeuksellinen ja varsin luettava siihen nähden mitä se olisi voinut olla. Elokuvasovituksissa on omat ongelmansa ja jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan millaisen version amerikkalaiset ovat päättäneet kursia kasaan ryhtyessään toteuttamaan omaa versiotaan Larssonin romaaneista.

Suosittelen Pilvilinna joka romahti -romaania sarjan aikaisemmat osat lukeneille ja koko romaanisarjaa ylipäätään niille, jotka tahtovat tutustua kohtalaisen suurta huomiota herättäneeseen ilmiöön.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tartuin Larssonin toiseen tiiliskivipokkariin Tyttö joka leikki tulella heti edellisen lopeteltuani. Kuten arvelinkin, pureutuu trilogian toinen osa enemmän romaanisarjan naispäähenkilöön ja siihen poliittiseen soppaan, johon hän on tahtomattaan kietoutuneena.

Romaani etenee tyylilleen uskollisesti yksityiskohtia selvitellen, ja valaisee vähitellen päähenkilö Lisbetin merkillitä taustaa ja niitä tahoja, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla hänen elämäänsä. Lisbet joutuu syytetyksi kahdesta murhasta, joiden selvittämiseen paneutuu poliisivoimien lisäksi myös Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomqvist, jolla on omat syynsä todistaa omitusen Lisbetin syyttömyys. Aina hämmentävään loppuunsa saakka juoni etenee kuin pendolino vavisten välillä raiteillaan kovassa sivutuulessa.

Teksti pitää otteessaan ja laittaa keskittymään. Paikkapaikoin juoni on kuitenkin melkoisen epäuskottava ja absurdi, aikaisemmin kehumani henkilöhahmot muuttuvat karikatyyreiksi ja yli-ihmisiksi. Jostain syystä pidin silti jokseenkin paljon lukemastani, sillä tarina kuljetti mukanaan kummallisuudestaan huolimatta. Tietysti on tartuttava myös sarjan viimeiseen osaan, sillä elokuvan paljastamista loppuratkaisuista huolimatta haluan kokea myös kirjailijan version tapahtumista.

Suosittelen niille, jotka lukivat sarjan ensimmäisen osan ja pitivät siitä. Tätä romaania ei kannata missään tapauksessa lukea yksittäisenä kirjana, vaan nähdäkseni on luettava koko sarja, jos haluaa saada tästä jotakin irti...

Kathy Reichs: Pyhimyksen hauta

Luin välipalana Kathy Reichsin Pyhimyksen haudan (johon ei jostain syystä tahdo löytyä suomalaista kansikuvaa millään). Oikeusantropologina työskentelevä päähenkilö joutuu romaanissa erikoisen tapahtumasarjan pyörteisiin joutuessaan tutkimaan useaa, mystistä kuolemantapausta, jotka kaikki loppujen lopuksi liittyvät toisiinsa. Sivujuonen kaltaisena prologina mukana kulkee tarina pyhimyksestä, jonka menneisyydestä antropologi pystyy sanomaan jotakin sellaista, joka yllättää kaikki.

Pyhimyksen hauta on sekalainen lajitelma outoja kuolemantapauksia, uskonnollisia lahkoja sekä himppunen romanttista jännitettä. Sekavuudestaan huolimatta teksti oli mielenkiintoista ja piti otteessaan. Yhteys pyhimykseen tuntui löyhältä ja tekaistulta - en keksinyt mikä sen merkitys oli koko tarinan kannalta.

Suosittelen välipalaksi murhamysteerien ja jännityskertomusten ystäville.

Jean-Cristophe Grangé: Viattomien veljeskunta

Kuvittelin valinneeni kirjastosta ihan jotakin muuta, kun aloitin Grangén Viattomien veljeskunnan. Romaani paljastuikin murhamysteereiksi, joita harvemmin luen. Teksti piti minut kuitenkin otteessaan ja loppujen lopuksi olinkin ihan tyytyväinen siitä, että sain luettavakseni jotain erilaista, sellaista mitä en olisi ajatellut lukevani.

Viattomien veljeskunta kertoo mystisestä murhasarjasta, jota yhdistävät tunnistamaton murhatapa, Miserere-kuorosävellyksen sanat sekä epämääräiset yhteydet lapsien kiduttamiseen, natsismiin ja muihin kauheuksiin. Tarina muuttuu hämmennykseksi entisestään kun kaikki merkit viittaavat siihen, että murhien taustalla on joukko nuoria lapsia. Ovatko kirkon kuoroissa laulavat pojat sittenkään niin puhtaita ja viattomia?

Alussa Da vinci koodi-tyyppisesti punoutuva juoni yhdistää tarinan kirkolliseen maailmaan ja uskonnolliseen lahkoon, jonka vetäjä pyrkii kehittämään tuhovoimaltaan ennennäkemätöntä, suorastaan myyttistä asetta. Rikosvyyhteä ryhtyvät ratkaisemaan 63-vuotias eläköitynyt poliisikonstaapeli, sekä nuori, heroiiniriippuvuudesta irti taisteleva poliisi, jonka kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti lapsiin kohdistuvat julmuudet. Kummankin historiassa on yhtymäkohtia kertomuksen juoneen: pahantekijöiden ja heidän perässään juoksevien tarinat punoutuvat toisiinsa.

Suosittelen luettavaksi murhamysteerien ystäville.

Jodi Picoult: Koruton totuus

Kesäkuun teemana näyttää olevan kulttuurierojen ymmärtäminen, sillä nyt jo useampi kirja on sivunnut sellaisia maailmoja, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Niin ikään Jodi Picoultin amishiyhteisöstä kertova Koruton totuus.

Romaani kertoo siitä, miten rauhanomaisen yhteisön arki järkkyy kun navetasta löytyy vastasyntyneen lapsen ruumis. Nuori ja naimaton amishityttö on synnyttänyt lapsen salaa ja murhannut lapsen. Vai onko? Siitä ottaa selvää uraansa ja parisuhdettaan maalle paennut puolustusasianajaja. Picoultin tapaan juoni tuo mukanaan yllätyksiä ja valottaa vähitellen erikoisen, puritaanisen yhteisön arkea ja asenteita.

Olen lukenu muutaman Picoultin kirjan ja kiinnitän huomiota siihen äärimmäisen tunnistettavaan tyyliin, jolla Picoult kirjoittaa tarinaa. Rakenne toimii ensimmäisen kirjan kohdalla, mutta lukiessani Korutonta totuutta tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan, sillä niin ennalta arvattava Picoultin tyyli on. Se ei kuitenkaan vie täysin romaanin viehätystä vaan latistaa loppuratkaisua. Picoult kehittelee jännitettä monta sataa sivua, tarjoaa ratkaisun, mutta lopulta aivan muutaman viimeisen sivun aikana jysäyttää yllätyksen, joka jättää lukijan tyhjän päälle ja hämmennyksen valtaan. Ratkaisu toimii tai sitten ei, sen saa jokainen lukija itse päättää.

Koruttoman totuuden voinee lukea myös amishiyhteisön kuvauksena ja tiettynä ylistyslauluna vanhakantaiselle elämäntavalle, joka kunnioittaa perinteisiä arvoja ja välttelee ns. mukavuuksia. Sitä en kuitenkaan uskalla arvailla, miten realistinen Picoultin kuva on, vaikkakin kirjoittaja mainitsee loppukiitoksissa vierailleensa amishiyhteisöjen luona tutustumassa näiden elämäntapoihin.

Suosittelen kesäjännäriksi sille, joka haluaa lukea hieman erilaisen murhamysteerin sävytettynä kulttuurieroilla ja ihmissuhdedraamoilla. Samaan kirjapakettiin kannattaa lisätä Picoultin romaanit Sisareni puolesta sekä Yhdeksäntoista minuuttia, ja yllättyä siitä, miten ennalta-arvattavalla tavalla sama rakennekaava toistuu jokaisessa Picoultilta suomennetussa romaanissa. Mielenkiintoinen ilmiö sekin!