Sara Gruen: Vettä elefanteille

Sara Gruen: Vettä elefanteille
Bazar 2011
366s.
Työpaikan kahvihuoneesta

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanin. Se oli yhteen aikaan blogeissa melko puhuttu, mistä syystä johtuen se taisikin jäädä minulta silloin lukematta. Toisekseen kärsin joskus kamalaa preesensangstia minkä johdosta en oikein tykännyt tarttua sellaisiin kirjoihin, jotka on kerrottu preesensissä. Nyt kuitenkin kirja osui käsiini ja päätin lukea sen.

Vettä elefanteille kertoo Jacobista, joka muistelee vanhainkodissa elämäänsä sirkuksessa. Nykypäivä 90-vuotiaan Jacobin ankeassa arjessa ja värikkäässä menneisyydessä 1930-luvun Amerikassa vuorottelevat ja lukijan eteen piirretään kuva sirkuselämän villistä arjesta ja rakkaudesta. Romaanissa keskeisessä osassa on Jacobin ja sirkuksen eläintenkesyttäjän nuoren vaimon romanssi mutta toisaalta myös ne muut ihmissuhteet (ja eläinsuhteet) joita sattumalta sirkuksen mukaan päätynyt Jacob kokee. Nykypäivään sijoittuvissa kohtauksissa seurataan vanhaa Jacobia, jonka vanhainkodin edustalle on saapunut kiertävä sirkus. Tutun miljöön näkeminen herättää vanhassa miehessä muistot ja kaipuun menneeseen.

Kun junan viimeinen osuus lähtee liikkeelle, minä kyyhötän makuuvaunussa yhden punkan alla ahtautuneena toisen miehen viereen. Tila kuuluu virallisesti hänelle, mutta hän suostui päästämään minut siihen tunniksi tai pariksi kun lupasin hänelle dollarini. Silti hän valittaa ja minä pitelen polvistani kiinni ollakseni mahdollisimman pieni. (Gruen: Vettä elefanteille, s.69)

Vettä elefanteille oli oikeastaan todella surullinen kirja. Surin sekä vanhan Jacobin kohtaloa, että hurjaa sirkuselämää ja sitä miten sirkuksen eläimiä (ja ihmisiä) kohdeltiin. En ole oikein koskaan, edes lapsena, ollut innostunut sirkuksesta ja vielä vähemmän mitä enemmän olen saanut tietää siitä miten niissä on eläimiä joskus kohdeltu. Nykyään sentään asiat taitavat olla toisin. Erityisesti keskeisessä roolissa ollut elefantti ja hevoset herättivät myötätuntoa ja mietin välillä pystynkö ollenkaan lukemaan kirjaa loppuun, sillä niin hurjilta jotkut jutut tuntuivat.

Toisaalta romaanissa oli myös mielenkiintoista ajankuvaa 1930-luvulta, vaikkakin sitä olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Minua jollain tavalla häiritsi se, että kirjassa oli mielestäni asetelmasta ja teemoista huolimatta jotenkin yllättävän vahva viihdekirjan maku ja jotenkin tarinan loppuratkaisut vahvistivat sitä fiilistä, että tarina oli kuitenkin kirjoitettu ajatellen lukijan mielihyvää. Toisenlaisilla ratkaisuilla tämä olisi ollut ihan toisenlainen kirja, ja voi olla että olisin saattanut pitää siitä enemmän. Olisin myös ehkä pitänyt tästä enemmän jos olisin joskus jossakin elämäni vaiheessa pitänyt sirkuksista enkä katsonut vain eläinten surullisia silmiä.

Vaikka eipä silti, vaikka kirja herättikin ristiriitaisia tunteita, se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Koska olen toipunut preesenstraumoista, rakastin sen kieltä ja ajankuvaa, joka oli raadollisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen. Oli myös hienoa huomata, että kirjaa varten oli tehty taustatyötä joka selvästi välittyi lukijalle. Tätä romaania oli ilo lukea.

Suosittelen Vettä elefanteille luettavaksi kaikille 1900-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien ystäville sekä sirkusmaailmasta kiinnostuneille.

Sarah Gruen: Apinatalo

Sara Gruen: Apinatalo (Bazar 2010) 335s.

Bonoboapinoita tutkiva Isabel Duncan joutuu onnettomuuteen, jossa suuria ihmisapinoita tutkivaan kielilaboratorioon hyökätään ja Isabelille rakkaat apinat karkaavat. Ei kulu kauaakaan, kun apinat päätyvät television tosi-tv:n tähdiksi taloon, jossa ne rakastelevat, surffaavat netissä ja tilaavat roskaruokaa. Isabel katselee tapahtumia kauhuissaan ruudun toiselta puolelta kykenemättä auttamaan ystäviää. Pahinta on, kun paljastuu, että hänen kollegallaan ja sulhasellaan Peterillä ei olekaan puhtaat jauhot pussissa.

Toisaalla Isabelia työnsä puolesta haastatellut toimittaja John tasapainottelee stressaavan työn ja vauvasta haaveilevan, ailahtelevaisen ja vaikutuksille alttiin kirjalijavaimon välillä. Hän ei tahdo sulattaa sitä, että ihmisapinoista kertova juttu annetaan lehtitalon häikäilemättömälle naiskollegalle. John päätyy töihin roskalehteen, mutta saa samalla yhteyden Isabeliin, joka paljastaa mitä kaikkea apinoiden tilanteen taustalla onkaan.

Viisi päivää aiemmin Isabel oli seurannut Apinatalon avausjaksoa nenä kiinni ruudussa. Ohjelman idea oli valjennut hänelle nopeasti. Itse asiassa yhtä nopeasti kuin Bonzille. Kun Bonzi oli osoitellut erilaisia esineitä tarkoittavia kuvakkeita ja selvästi päätynyt siihen tulokseen, ettei sillä ollut vaikutusta, se poistui tietokoneen äärestä. Pian sen jälkeen ovikello soi. Isabel tosin kuuli televisiosta ääniefektin (ääniraita koostui muutenkin pelkistä efekteistä), mutta talossa tosiaan tapahtui jotakin, koska bonobot kerääntyivät suurimpaan huoneeseen ja kääntelivät epäluuloisina päätään.

(Gruen: Apinatalo, s.177)

Minä en ole lukenut Sarah Gruen Vettä elefanteille teosta, ja tartuin tähänkin ihan sattumanvaraisesti haeskellessani kirjastosta vain jotakin, jossa voin lepuuttaa silmiäni ja ajatuksiani. Apinatalo alkaa nihkeästi, mutta sain pian kiinni henkilöhahmoista, joissa piilee tarinan vahvuus. Gruen kuvaa oivallisesti muutamaa ihmistyyppiä, ja vaikka hän sortuu kenties stereotypioihin, on henkilökuvaus viihdyttävää. Ihmisapinoihin tutustunut Gruen mainitsee kirjan lopussa tarinan pohjautuvan osittain todellisuuteen, ainakin siltä osin millaisiin suorituksiin bonoboapinat kykenevät. Esimerkkinä Binti Jua, joka aikoinaan pelasti apinahäkkiin pudonneen lapsen.

Apinatalo on ihan viihdyttävää luettavaa, mutta mikään maailmoja mullistava mestariteos se ei kyllä ole.  Apinoiden elämän seuraaminen on jotenkin surullista, sillä en voi olla ajattelematta, että suurten kädellisten paikka on jossakin muualla kuin tutkimuskeskuksessa ja eläintarhassa. En näe syytä miksi eläimille pitäisi opettaa ihmisten kieltä tai tietokoneen käyttöä. Pedagogisessa mielessä kädellisten kielellisten ja älyllisten taitojen tutkiminen on varmasti mielenkiintoista, mutta jokin saa silti ajattelemaan, että apina on onnellisempi ollessaan metsässä ja omassa elinympäristössään, omien lajikumppaniensa kanssa. 

Mainitsin henkilöhahmoista ja niiden vahvuudesta, mutta toisaalta saman ajatuksen takana piilee myös tarinan heikkous. Uskon, että apinoiden erityislaatuisuudesta ja toisaalta henkilöhahmoista olisi saanut paljon toimivamman ja kiinnostavammankin kokonaisuuden, kuin tosi-tv -tematiikkaa ja parisuhdeongelmia pyörittelevän teoksen. Toisaalta kirjalle annan plussaa siitä, että siinä on loppuratkaisuksi valikoitunut asetelma, joka poikkeaa nykypäivän petän-jätän-vaihdan kumppania-kärsin -asetelmasta. Loppuratkaisu on toiveikas, vaikkakin kevyt.

Tämä on luettu myös Järjellä ja tunteella, Luettua sekä Kaleidoscope -blogeissa. Suosittelen kirjaa luettavaksi kevyemmän puoleisten, mutta toimintaa sisältävien romaanien ystäville. Miksei myös ihmisapinoista kiinnostuneille.

Ps. Kts. kuva! Kesällä melkein murhaamani Orkidea kukkii taas!

Dorothy Hearst: Suden lupaus

Dorothy Hearst kirjoittaa Suden lupaus romaanissaan susiklaanista, jota vetää puoleensa pelottava vetovoima: kumppanuus ihmisen kanssa. Suotta ei ole Hearstin romaania verrattu Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin, sillä samaan tapaan Suden lupaus kertoo susilauman tarinaa lauman hylkimän, puoliverisen Kaalan näkökulmasta. Kaalalla on kuitenkin merkittävä tehtävä, sillä hän on oleva se susi, joka saattaa ihmisen ja suden jälleen yhteen.

Tarina oli kiehtova, mutta tuntui jokseenkin sekavalta. En päässyt missään vaiheessa oikein perille siitä, miksi susien ja ihmisten yhteiselo oli alunalkaen kiellettyä, miksi suursudet (jonkinlaiset susien jumalhahmot) valehtelivat susille ja miksi Kaala oikeastaan olikaan ratkaisu tähän kaikkeen. Kirjan kerronnassa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jokin juonen kehittelyssä ei käynyt järkeeni, tai sitten pääni oli vain niin pehmennyt auringossa, etten siksi ymmärtänyt mistä olikaan kysymys.

Hearst kuvaa oivallisesti susien keskeistä kommunikointia ja herättää sympatian susilaumaa kohtaan. Hän nostaa olennaisena esille Tasapainon, joka kuvataan yhdeksi elämän edellytykseksi. Vaikka teemat ovatkin jossain määrin kuluneita, Hearst ei silti sorru saarnaamaan, vaan kirjoittaa tuoreen ja kauniin tarinan.

Suosittelen susien ystäville, koiraihmisille ja niille, jotka ovat kiinnostuneita ihmisen alkuvaiheista ja esihistorian hämärästä. Niille, jotka rakastavat kirjoja, joissa eläin on pääosassa ja kertojana.