Recent Posts

maanantai 31. toukokuuta 2010

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Nappasin kesämökin kirjahyllystä paremman puutteessa Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt, jonka olen tosin joskus aikaisemminkin lukenut. Olen yrittänyt viime vuosina välttää sitä, että luen samoja kirjoja aina uudelleen ja uudelleen, mutta tässä tapauksessa asia oli hyvä, koska olin ensimmäisellä lukukerralla lukenut kirjan läpi aika huolimattomasti, mutta nyt siitä jäi mieleen enemmän sanomisen arvoista.

Ensiksi täytyy sanoa, että minulla on jostain syystä valtava antipatia kotimaisia kirjailijoitamme kohtaan. Tämä johtuu siitä tietystä tyylistä, jotka aika moni nykykirjailijamme edustaa: sellainen episodimaisuus, lyhyitä kuvauksia ja outoja sanakäänteitä, kielellisillä tehokeinoilla leikittelyä, kertojanäkökulman ja aikamuodon satunnaista vaihtelua. Tehosteita. Ja sellaista tyyliä edusti myös Snellmanin romaani, joskaan en antanut sen haitata, sillä romaanin katkelmallisuus toisaalta myös korosti kaaoottista kuvaa, joka sen näyttämästä maailmasta lukijalle välittyy. Koitan opetella ymmärtämään suomalaisia kirjailijoita.

Lemmikkikaupan tytöt kertoo oikeastaan useamman tarinan. On teinityttö Jasmin. On Jasmin ja Jasminin ihana, seksikäs ja rohkea, uusi kaveri, Linda. Sitten on Jasminin äiti. Jasmin ja Kastaja, Se mies. Sitten on Lemmikkieläinkaupassa tai pikemminkin nuoria tyttöjä rekrytoivassa seksiklubissa työskentelevä maahanmuuttajanuorukainen, joka ei tiedä mihin kaikkeen on isoveljensä suostuttelemana päätynyt.

Lemmikkikaupan tytöt tuo mieleeni Nabokovin Lolitan, sekä toisaalta itävaltalaisen Natasha Kampuschen, joka siepattiin koulumatkalla, ja joka pakeni vuosia myöhemmin kaappaajansa luota. Natashan ja Jasminin tarinoissa on jotakin samaa, sillä vaikka Jasmin onkin tietämättömänä tyttönä sekaantunut seksikauppaan, on hän samalla myös omalla, kieroutuneella tavalla kiintynyt kaappaajaansa, Kastajaan. Toisaalta Lemmikkikaupan tytöt jättää Nobokovin Lolitan tavoin ristiriitaisen tunteen: on itsestään selvää, että lasta kohtaan tehty teko on väärä, mutta toisaalta pelissä on myös muita uhreja: helpon rahan perässä maahan muuttavat nuoret, jotka päätyvät parittajiksi, sairaat ihmiset jotka saavat tyydytystä lasten katselemisesta sekä kiireiset ja uraansa keskittyvät vanhemmat, joiden otteesta teinitytöt ja -pojat liukuvat kadoksiin toisiin maailmoihin.

Teresa kirjoitti aikaisemmin blogissaan ja mainitsi Lemmikkikaupan tyttöjen makupalaksi kattavan epilogin, joka käsitteli seksibisnestä ja prostituution historiaa faktanäkökulmasta. Snellmanin mukaan prostituutiosta ei ole kirjoitettu historiikkia ollenkaan, mikä olisi tietysti paikallaan. Itse kuitenkin turhauduin siitä, että romaanin jatkeena oli pitkä selostus historiallisia faktoja. Vaikkakin kiinnostavia mutta silti. Odotin tarinan jatkuvan, mutta kirjan sivulla vilahteli enää vuosilukuja ja faktatietoja. Tarina oli kuitenkin loppu. Vaikka tosiasiassa se tarina ei kuitenkaan taida loppua koskaan.

Suosittelen yhteiskunnallisista asioista ja ongelmista kiinnostuneelle, erilaisia näkökulmia pohtivalle. Sille, jotka kiinnostaa mitä tässä maailmassa tapahtuu. En iltalukemiseksi herkkätunteiselle.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Sähkökirja, epäkirja?

Olen päässyt tällä viikolla kokeilemaan ihmettä nimeltä sähköinen kirja. Latasin netistä ipodiin 100 romaania, jotka kustansivat yhteensä 80 senttiä. Joukossa on niin Anna Kareniinaa kuin Ihmemaan Liisaa, sekä monta monta muuta romaania, jota en ole aikaisemmin lukenut, mutta jotka ihan yleissivistyksenkin nimissä pitäisi lukea. Olen hämmentynyt.

Lukeminen sähköisessä muodossa pienestä, taskussa kannettavasta laitteesta on omituinen asia. Hämmästyin omaa suhtautumistani tajutessani, että kovakantisesta, perinteisestä romaanista olen valmis maksamaan 20-30 euroa, mutta sähköisenä tiedostona kulkevasta romaanista en varmasti pulittaisi yli kymppiä. Kertooko tämä jotakin suhtautumisestani kirjallisuuteen? Onko itse kertomuksen arvo minulle vähäisempi kuin fyysinen, käsinkosketeltava kirja? Olenko materialisti, joka tarvitsee esineen kokeakseen omistavansa jotakin, tai tunteakseen saaneensa sen kokemuksen, joka kansien väliin piilotettu tarina pitää sisällään?

Nämä kysymykset herättävät ajatuksia kirjan tai tässä tapauksessa tarinan rahassa mitattavasta arvosta. Jos muutkin ajattelevat kuten minä ajattelen, ovat kirjailijoiden tulevaisuusnäkymät harmittavan huonot? Eikö itse tarinasta halutakaan maksaa? Elämystä tärkeämmäksi muodostuu sen fyysinen olemus. Ovatko kustantajat luoneet meille pakottavan tarpeen nostaa muut seikat itse tarinan edelle? Vai onko tämä illuusio kuluttajien luoma?

Sähkökirja ei varmasti tule syrjäyttämään perinteistä kirjaa. En usko. Toisaalta sähkökirjassa piilee jännittäviä mahdollisuuksia. Voisivatko esimerkiksi pöytälaatikkokirjailijat julkaista epäkaupallisia (mutta luullakseni usein myös varsin hyviä) tekstejään sähkökirjana, jolloin kuluttaja voisi ladata ne netistä laitteelleen maksamatta väliä kustantajalle, joka luo kulissit (eli tässä tapauksessa kansiin ja paperille painetun romaanin). Olisin ainakin itse valmis maksamaan yhtä lailla myös tällaisista teksteistä. Lisäksi olisi äärettömän mielenkiintoista päästä lukemaan sellaisia kirjoja, jotka eivät kustantajien näkökulmasta täytä tämän päivän vaatimuksia. Varsinkaan kun en erityisesti pidä siitä suuntauksesta, johon kotimainen kirjallisuus on mielestäni ajautumassa. Näin ollen sähkökirjan voisi ajatella murtavan kustannusosakeyhtiöiden luomaa kaupallista kirjallisuusgenreä, ja mahdollistaa sen, että myös ei-kaupallisiksi katsotut tekstit saavuttaisivat lukijansa.

Plussia ja miinuksia sähkökirjakokeilustani:

+ Onhan se kätevää, kun pieneen laitteeseen mahtuu satoja romaaneja. Kuka muka jaksaisi kantaa Sotaa ja rauhaa, Anna Kareninaa, Ylpeyttä ja ennakkoluuloa sekä Koleaa taloa kassissaan tavallisella ostosreissulla tai bussimatkalla?

+ Sähkökirja avaa uusia mahdollisuuksia erilaisille kirjallisuudenlajeille, jotka eivät tavoita kustantajien mielenkiintoa

+ Varsinkin vanhemmat kirjallisuusklassikot ovat huomattavan edullisia verrattuna perinteiseen kirjaan

- Sähkökirja ei tunnu kirjalta. Lisäksi minulle on tärkeää, että tiedän kirjaa lukiessani miten paksu kirja on: tiedän milloin teksti loppuu ja voin lehteillä kirjaa eteenpäin nähdäkseni montako sivua on seuraavan luvun alkuun

- Kun akku loppuu, niin kirjan sivut pimenevät. Koneen kylmä näyttö tuntuu epäkirjalta, vaikka tekstiä onkin ihan mukava ja helppo lukea

- Sähkökirja ei ole sisustuselementti niin kuin tavallinen kirja. Tämä voi tosin jonkun mielestä olla myös etu...

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Kuki Gallmann: Unelma Afrikasta

Voisiko olla niin, ettei oikea kotimaa olekaan se maa tai paikka, jossa on syntynyt ja kasvanut? Voisiko kotimaa olla jossain ihan muualla toisessa ilmastossa ja toisessa kulttuurissa? Siellä missä ihmiset näyttävät erilaisilta ja luonto on vieras ja kummallinen -kuitenkin niin tuttu?

Kuki Gallmann kirjoittaa omaelämänkerrallisessa romaanissaan "Unelma Afrikasta" elämästään Keniassa. Afrikan huikaisevasta luonnosta ja aviomiehen sekä pojan menettämisestä. Ensinnä lukijan huulille nousee sama kysymys kuin "Valkoista masaita" lukiessa: Mikä saa länsimaalaisessa kulttuurissa kasvaneen ihmisen hylkäämään kaiken ja muuttamaan erämaahan, missä eivät päde samat lait kuin entisessä kotimaassa?

En ehtinyt käydä kirjastossa lainaamassa uusia kirjoja, joten nappasin mökin kirjahyllystä viikonloppureissulla tämän ja luin lävitse. Romaani oli kaunis kuvaus rakkaudesta Afrikkaan, mutta toisaalta se ei tuonut mitään uutta ja vavisuttavaa. Pidän kuitenkin omaelämänkerrallisista romaaneista, koska tietoisuus siitä, että asiat ovat tapahtuneet oikeasti, tekevät lukemisesta jollain tavalla jännittävää. Gallmann ei kuitenkaan mielestäni ole kirjalliselta ilmaisutavaltaan erityisen omaperäinen, joten siltäkään osin romaani ei tuonut suurta valaistusta, vaikka viihdykkeenä se ehdottomasti toimikin.

Suosittelen luettavaksi Afrikan luonnosta kiinnostuneille lukijoille, sekä niille, joita kiinnostavat elämänkerrallisiin aineksiin perustuvat kertomukset.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Cecilia Samartin: Senor Peregrino

Cecilia Samartinin romaanissa Senor Peregrino meksikolainen Jamilet häpeää kotikylässä kauhua herättänyttä suurta syntymämerkkiään ja pakenee rajan yli Yhdisvaltoihin toiveenaan löytää parannus kammottavaan merkkiin. Jamilet löytä kuitenkin jotain muuta: sielunkumppanin ja sisäisen rauhan.

Olin unohtanut peruuttaa kirjakerhon kuukauden kirjan, enkä enää kehdannut lähettää kirjaa takaisin. Onneksi. Senor Peregrino (miksi en löydä tietokoneestani tuota n-kirjaimen päälle tulevaa härpäkettä) on samaan aikaan kasvukertomus, rakkaustarina ja tragedia. Romaanissa nivoutuu yhteen nuoren Jamiletin sekä hullujenhuoneeseen suljetun Senor Peregrinon tarinat, joista kumpainenkin on omalla tavallaan koskettava. Romaani on samanaikaisesti kevyttä viihdelukemista ja toisaalta kyyneleet silmiin nostattavaa pohdiskelua itsensä löytämisestä ja itsetunnosta. Senor Peregrinon, vanhan ja salaperäisen mielisairaalapotilaan tarina avautuu vähitellen, eivätkä Jamilet sekä lukija tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Loppujen lopuksi sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä olennaisimmat kysymykset punoutuvat esille rivien välistä kerrottuna.

Senor Peregrino sijoittuu maailmaan ja aikaan, joka on lähellä omaamme, mutta kuitenkin niin kaukana. Itsekin siirtolaisena Yhdysvaltoihin tullut Samartin kuvaa meksikolaisen vähemmistön elämää herkullisesti ja värikkäästi, mutta samalla kutkuttavan vähäeleisesti.

Suosittelen luettavaksi sekä välipalaa että syvällisempää pohdintaa kaipaavalle. Sille, jota kiehtoo siirtolaisten maailma ja kulttuurien kohtaaminen, sekä sille, joka joskus on haaveillut vaeltavansa Santiago de Compostelan tiellä Espanjassa. Sille, jonka mielestä myös surullisessa ja onnettomassa rakkaustarinassa voi olla lopulta onnellinen loppu...

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Lukulistalla

Kiitos kaikille lukusuosituksia antaneille. Heti kun kevään kiireet hellittävät, niin on mistä aloittaa. En oikein malta odottaakaan, että pääsen heittäytymään kirjojen maailmaan. Tässä lukulistaani. Kirjat satunnaisessa ja epäloogisessa järkestyksessä.

-Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija
-Kira Poutanen: Kotimatka
-Donna Woolfolk Cross: Paavi Johanna
-Robert Löhr: Shakkiautomaatti
-Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjoitettu
-W. Somerset Maugham: Kuu ja kupariraha
-Evelyn Waugh: Mennyt maailma
-Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
- Daphne du Maurier: Rebekka
- Katherine Neville: Kahdeksan
- Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot
- Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus

perjantai 7. toukokuuta 2010

Kymmenen kirjaa

Löysin vanhan "kymmenen kirjaa" listani, ja se näyttää vielä sen verran ajankohtaiselta, että päätin laittaa esille. Romaanit eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

1. Montgomery: Sininen linna

Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus teinivuosinani ja rakastuin jo silloin Valancyn tapaan katsella maailmaa. Muutoksessa, joka Valancyssä tapahtuu kuulemiensa huonojen uutisten myötä on jotakin sellaista huumorintajuista realismia, jota olen kirjan lukemisesta lähtien pyrkinyt hakemaan myös omaan elämääni. Valancyltä... tai oikeammin John Fosterilta opin, että pelko on haasteista kaikkein suurin.

2. Follett: Taivaan pilarit

Ken Folletin jättiläinen on eräs kirja joka on ehkä eniten vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni. Vaikken tietystikään ole pyrkinyt kopiomaan Follettin tyyliä, on hänen tavassaan punoa juonta jotakin uskomattoman hienoa. Taivaan pilarit on kerrassaan mahtava eeppinen romaani, joka tyydyttää niin romantiikannälkäni kuin historiankaipuunikin.

3. Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

Minä oikeasti pidän Shakespearesta, oikeasti! Runomitta on sykähdyttävän hienoa ja ihanaa luettavaa. Äkäpussin tragikoominen maailmankuva on mahtava, hauska ja huvittava. Toisaalta tarina on myös surullinen.

4. Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Uskomattoman kauniisti ja taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka jättää kertomatta paljon enemmän kuin todellisuudessa kertoo. Ne oikeat merkitykset on kirjoitettu jonnekin rivien väliin ja ne paljastuvat pikkuhiljaa lukiessa niin, ettei oikein itsekään ymmärrä, miten kirjailija sen kaiken saattoi sanoa. Rakastan romaaneja, joissa historiallinen fakta(Vermeerin maalaus) on kytketty loistavasti kerrottuun fiktioon(piikatytön tarina).

5. Nieffenegger: Aikamatkustajan vaimo

En edes tiedä, mikä tässä romaanissa niin kolahti. Olin lukukokemuksen jälkeen monta päivää aivan muissa maailmoissa, enkä saattanut käsittää, että olin lukenut niin hienon kirjan. Alku takkuili, mutta vauhtiin päästyäni juoni imaisi mukaansa niin, etten ehkä koskaan toivu romaanin aiheuttamasta emotionaalisesta järkytyksestä. En ole suoranaisesti scifin ystävä, mutta tämä olikin pohjimmiltaan traaginen rakkaustarina parhaimmillaan!

6. Gabaldon: Muukalainen

Melkein häpeän, että suosikkieni joukossa on vahvasti naisten hömppäromantiikaksi leimattu Gabaldon. Oikeastaan kirjailijan ainokainen, joka on tosissaan vaikuttanut minut, on juuri tämä: aikamatkustusteemalla leikittelevän historiallis romanttisen romaanisarjan ensimmäinen kirja, jonka tosin voi lukea aivan itsenäisenäkin teoksena. Vähintään kerran vuodessa tekee mieli tarttua tähän ja vajota skotlantilaisen maiseman syövereihin. Tältä vuodelta vielä toistaiseksi uudelleenlukematta...

7. Follett: Paikka nimeltä Vapaus

Jotta pysymme tunnelmassa, toinen Skotlantiin sijoittuva romaani, joka jälleen vakuutti minut Folletin kertojanlahjoista. Ensimmäisen lukukerran jälkeen lumo on hieman haihtunut, mutta rakastan edelleen tätä jylhän ylämaan tunnelmiin sijoittuvaa historiallista romaania. Tämä niin ikään tukeutuu faktoihin, eli Follettin puutarhastaan löytämään rautapantaan, joka viritti miehen mielikuvituksen kirjoittamaan tämän tarinan.

8. Steinbeck: Eedenistä itään

Paksua, raskasta ja apaattista, mutta väistämättä Steinbeck on kertojana ollut sellainen, joka on painunut syvälle mieleeni. Varsinkin Eedenistä itään on vaikuttava eepos, joka saa uskomattomalla tavalla lukijan aistimaan eletyn tunnelman.

9. Coelho: Veronica päättää kuolla

Olen lukenut Coelholta monta mielenkiintoista kirjaa, mutta jollain lailla tämä on kaikkein paras. Se on ehjä kokonaisuus ja kuvastaa tavattoman hyvällä tavalla joitakin ihmisyyden osa-alueita. Enkä tarkoita tällä sairautta tai hulluutta vaan sellaista osaa ihmisenä olemisesta, jota en vielä ihan osaa selittää.

10. Waltarin Sinuhe vai Bronten Humiseva harju? Vai kenties Selinkon Desiree

Sinuhen luin teininä, enkä voinut käsittää, miten joku suomalainen pystyy kirjoittamaan niin vakuuttavasti sellaisesta maailmasta. Humisevassa harjussa rakastuin rujonkomeaan Heachgliffiin (sitä ei taatusti kirjoiteta noin), joka olisi tänä päivänä varmasti jokaisen angstisen teinin rakastama mustatukkainen rokkaripoika koulun käytävältä. Entäs tosimaailmaan perustuva Desiree, joka kuljettaa lukijan ihmeellisellä tavalla Ranskan satamakaupungista naapuriimme Ruotsiin! Sitä vasta rakastankin! Miten hyvien kirjojen joukosta voisi valita kymmenen parasta?

Ja mitä tämä listaus kertookaan minusta? Olen eeppisiin, historiallisiin romaaneihin rakastunut yltiöromanttinen hupsu, jonka lukunautinnossa ei tarvitse olla syvällisyyttä kuin nimeksi, kunhan mukana on prinsessa, komea ja salaperäinen mies, sekä jylhiä maisemia. Olenko todella sellainen?

Mitä lukemisemme meistä kertoo? Paljastaako kirjahyllyni kaikki salaisuuteni ja kertooko se minusta enemmän kuin itse ollenkaan itsestäni tiedänkään?

Nicholas Evans: Hevoskuiskaaja

Luin välipalana Evansin romaanin Hevoskuiskaaja, joka kertoo ratsastusonnettomuuteen joutuneesta nuoresta tytöstä, hevosesta, menestyksekästä uraa tekevästä perheenäidistä sekä tietenkin -hevoskuiskaajasta. Ihme, etten ollut lukenut kirjaa koskaan aikaisemmin, koska olin kuitenkin nähnyt elokuvan jo silloin kun se aikoinaan ilmestyi. No, nyt on tullut sekin yleissivistyksen aukko täytettyä.

Hevoskuiskaaja on romaani, joka on kirjoitettu silmälläpitäen tulevaa elokuvaa. Elokuvamaisuus välittyy jokaisesta sanasta ja elokuvakäsikirjoittajan uraa tehnyt Evans tietää selvästi miten kirjoitetaan visuaalinen teksti, joka on helppo kuvitella valkokankaalle. Teksti onkin äärettömän helppolukuista ja jopa yksinkertaista, mutta maalaa silti näkymiä taitavasti. Toisaalta minua lukijana harmittaa ajatus siitä, että romaani tuntuu kirjoitetun ainoastaan elokuvaversiota ajatellen. En yhdy ajatukseen, jonka mukaan Hevoskuiskaaja on yksi kirjallisuutemme suurimpia rakkaustarinoita. Kirjallisia arvoja en Hevoskuiskaajalle suuremmin laittaisi, vaikka tarina onkin omalla tavallaan kaunis ja mielenkiintoinen.

Evansin romaani oli yksi ensimmäisiä tapoja tuoda julkisuuteen ns. hevoskuiskaajat, eli luonnollista hevosmiestaitoa harjoittavat miehet ja naiset. Nykypäivänä yksi tunnetuimmista hevoskuiskaajista lienee Monty Roberts, joka on erikoistunut käsittelemään hankalia ja ongelmaisia hevosia sellaisilla tavoilla, joiden uskotaan olevan nimenomaan hevosille ominainen tapa lähestyä asioita ja ymmärtää niitä. Suomessa vastaavanlaisessa roolissa toimii muun muassa Kari Vepsä. Hevoskuiskaajan ammattiin tutustuminen on näin hevosihmiselle mielenkiintoista, mutta Evansin romaanissa varsinaiseen työskentelyyn hevosten kanssa kiinnitetään melko vähän huomiota. Ehkä parempi niin, sillä hienoinkin lumo rikkoutuu, jos sen yrittää raa'asti selittää auki -onnistumatta.

Suosittelen luettavaksi elokuvamaisista kirjoista pitäville, hevoshulluille ja wannabe-hevoskuiskaajille, sekä niille, jotka tahtovat lukea jotakin nopealukuista ja helppoa, mutta samalla myös kaunista ja koskettavaa.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Lukusuosituksia kaivataan

Luin melken puoleen väliin 1700-luvun puolivälin Yhdysvalloista kertovaa romaani Celia Garth, mutta lukemiseni tyssähti siihen, että en millään päässyt sisälle kirjailijan maailmankuvaan ja henkilöhahmojen mielenliikkeet savat minut kokonaan kuvittelemaan, että kirja sijoittuu ihan toiseen aikakauteen. Päätin jättää suosiolla väliin ja aloittaa uudelleen jostakin sellaisesta, jonka kanssa olen paremmin kärryillä. Suosituksia kaivataan siis.

Haluaisin nyt -viimeiset tentit selätettyäni ja toivon mukaan piakkoin valmistuttuani lukea jotakin suhteellisen helppoa ja kevyttä. Mikä sitten on minun tulkintani helposta ja kevyestä (kysyy ihminen, jonka mielestä esim. Shakespearen draamat ovat mukavia)? Haluaisin lukea jonkun paksun historiallisen romaanin, jossa on seikkailua, romantiikkaa ja jännitystä. Historiallinen on käsitteenä monenlaisesti tulkittavissa, joten ensimmäiseen kriteeriin ei tarvitse takertua kovin tiukasti.

Esimerkkeinä tällaisista "helpoista, kevyistä, historiallisista tiiliskivistä" vaikkapa Monte Criston kreivi(Dumas) , Taivaan pilarit(Follett) , Luolakarhun klaani(Untinen-Auel), Morganin matka(McCullough) ja niin edelleen. Voi olla myös fantasiaa!

Kaikki ehdotukset otetaan mielenkiinnolla ja avoimella mielellä vastaan!