Recent Posts

torstai 30. maaliskuuta 2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat



Jarkko Volanen: Hiekankantajat 
Teos 2017
247s.
Oma ostos

Tässäpä muuten kirja, jonka ostin kannen perusteella! Blogini on tämän vuoden aikana (ja itse asiassa jo viime vuonna) ollut tosi hiljainen, mistä johtuen en ole ottanut vastaan arvostelukappaleita ollenkaan. Kirjoja on päätynyt kotiin kuitenkin enemmän kuin pitkään aikaan, kun bloggaamisesta on ollut taukoa, on lukeminen ollut vähän erilaista, enkä ole niinkään seurannut sitä, mikä on suosittua ja juuri pinnalla, vaan tarrannut sellaisiin kirjoihin, jotka ovat erityisesti kiinnittäneet huomioni. Jarkko Volasen esikoisessa se oli huikean synkän lumoava Elina Warstan tekemä kansi, sekä saaristoon sijoittuva miljöö.

Hiekankantajat on kirja, joka kertoo unelmasta. On unelma saaresta. Unelma idyllistä. Unelma perheestä. Jotkut unelmat särkyvät, toiset muuttavat muotoaan. Jotkut häviävät tomuna ilmaan. Aura muuttaa aviomiehensä Henrikin kanssa vanhaan taloon saaristoon, haaveilee hiekkarannasta ja seurailee saariston ankaraa ja kiehtovaa luontoa. Aviomies on paljon töissä, Aura asuttaa saarta yksin ja tutustuu paikallisiin, jotka suhtautuvat epäluuloisesti uusiin tulokkaisiin. Saaressa asuvat ketut tulevat läheisiksi Auralle ja Camillalle, johon hän saaristossa tutustuu. Kirjassa luonto ja luontosuhde tulevat liki.

Hiekankantajat on kaunis ja saaristoa lumoavasti kuvaileva kirja, joka kuitenkin kerronnallisesti hajoaa eri suuntiin. Suhtaudun nykyään jo hiukan kyynisen varauksellisesti kirjoittajiin, jotka ovat opiskelleet Volasen tavoin luovaa kirjoittamista esimerkiksi Kriittisessä korkeakoulussa tai yliopistojen luovan kirjoittamisen oppiaineessa; jostain syystä tuntuu, että luovan kirjoittamisen opetus keskittyy tietynlaiseen kerrontaan ja tarina hajoaa, kun kiellellisiin kikkailuihin käytetään niin paljon energiaa. Syyllistyn kirjoittaessa itsekin samaan, koska jollain tavalla tietynlainen tyyli tuntuu olevan nyt trendinä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Ei silti, Volanen kyllä osaa sanansa ja asettelee ne niin, että Hiekankantajat on paikoin runollisen kaunista luettavaa.

Tarinassa oli juonellisesti suvantopaikkoja kohdissa, joissa olisin kaivannut eteenpäin puskevaa voimaa, imua. Vaikka saaristoluonto ja siitä lukeminen kiehtoi, tuntui välillä, etten pysynyt mukana varsinaisessa tarinassa. Loppujen lopuksi kirjassa on älyttömän paljon erilaisia teemoja ja tavallaan jokaisesta aukeaa vain pintaraapaisu. Sinällään tarina toimii, mutta olisin kaivannut jotain enemmän. Jotain synkempää ja syvempää. 

Toisaalta; voiko unelmista kertova kirja upottaa lukijaa kovin syvälle, vai onko nimenomaan parempi, että moninaiset teemat jäävät vähemmän intensiivisiksi? Yhtä kaikki kirjan tunnelma oli mukaansatempaava ja tarinakin herätti ajatuksia. Mielenkiintoista nähdä, millainen kirjailijan seuraava teos tulee olemaan.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki




Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
Myllylahti 2017
202s.
Oma ostos

Blogissa on pitänyt hiljaista koko alkuvuoden, mutta olen ehtinyt lukea muutaman sellaisen kirjan, jotka haluan ehdottomasti nostaa esille.. Yksi niistä on kaverini Briitan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki.

Mitä useampi viikko kului, sitä kaukaisemmaksi entinen elämäni tuntui muuttuvan. Yhtenä aamuna kävelin sinne tänne vailla päämäärää, kunnes huomasin olevani samalla kukkulalla, jota pitkin olin saapunut kaupunkiin. (s.68)

Briitta Hepo-ojan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet kummallisen metsän reunalle. Harhailtuaan metsässä Mikko päätyy kaupunkiin, jossa ei ole ollenkaan aikuisia. Ainoastaan hylättyjä lapsia, jotka yrittävät selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Mikko tutustuu autiossa koulussa asuvaan jengiin ja pääsee alkuvaikeuksien jälkeen mukaan heidän porukkaansa. Siiri, Karpalo, Vili ja Pekka ovat Mikon uusi perhe. Sitten kaupunkiin saapuu pieni Ola, josta tulee Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupungissa on pohjaton kaivo, kirjaston kirottu vieraskirja, sekä läheisellä saarella asuva pelottava hirviölintu, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Lapsia vaivaa myös alituinen pelko siitä, että joku kaupungin ulkopuolella oleva taho tulee ja erottaa heidät toisistaan. Kaupungissa asuvat lapset ovat tottuneet siihen, että he voivat luottaa vain toisiinsa, eivät yhteenkään aikuiseen.

Kirjassa yhdistyy kutkuttavalla tavalla humoristinen kerronta ja toisaalta vakava aihe, jota lähestytään alleviivaamatta. Kirjassa nousevat vahvasti esille lasten oikeudet - tai oikeastaan se, miten vähän lapsilla on oikeuksia. Hylättyjen lasten kaupungissa lapset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, mutta se vaatii tutusta yhteiskunnasta irtaantumista ja oman yhteisön rakentamista. Hepo-oja käsittelee tarinassaan erityisesti ystävyyttä ja kaupungin lasten välisiä suhteita. Suhteet vanhempiin jäävät ohuiksi: äidit ja isät ovat tarinassa niitä, jotka ovat jättäneet ja hylänneet. 

Hylättyjen lasten kaupungissa on taianomainen tunnelma. Se tuo mieleen 90-luvulla televisiossa pyörineen Klaani -sarjan, vaikka kirja onkin suunnattu selkeästi nuoremmille lukijoille kuin Klaani. Samanlaisia hivenen anarkistisia sävyjä tarinasta on joka tapauksessa luettavissa. Pidän kovasti Hepo-ojan tavasta kirjoittaa kevyen humoristista ja helppolukuista tekstiä, joka on kuitenkin sanomaltaan varsin syvällistä. Toivon, että tämä kirja kuluu niin nuorten kuin vanhempienkin lukijoiden käsissä. Blogikirjoituksia siitä on tullut harmittavan vähän, eli tarttukaa ihmeessä myös kirjabloggarit tähän kutkuttavaan lukuelämäykseen.