Recent Posts

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta


Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 
Tammi 2011
175s.

Kevät tekee (takatalvesta huolimatta) tuloaan ja lenkkipolku houkuttaa. Kirjoittava ystäväni Vaarna mainitsi Haruki Murakamin kirjan jossain yhteydessä ja kävin hetimiten varaamassa kirjan kirjastosta. En ole lukenut Murakamia (vaikka monet blogimaailmassa hänestä puhuvatkin), mutta kirjoittajien elämänkerralliset teokset ovat yhtä kaikki kiinnostavia. Sitä paitsi juokseva kirjailija kuulosti varsin mielenkiintoiselta yhdistelmältä (erityisesti Stephen Kingin alkoholinsävytteisen elämän jälkeen). Minulle on tänä keväänä herännyt poikkeuksellisen suuri halu lähteä juoksemaan, osittain erään täysin päättömän haasteen seurauksena. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta sopi siis täydellisesti tämän alkukevään fiiliksiin.

Saattaa olla hiukan hassua, että joku ikäiseni sanoo tämän ääneen, mutta haluan olla varma että tosiasiat ovat kohdallaan: olen ihminen joka haluaa pysytellä omissa oloissaan. Vieläkin selvemmin sanottuna: minä olen ihminen, joka ei tunne tuskaa ollessaan yksin. Minusta ei ole yhtään vaikeaa tai tylsää juosta yksin joka päivä tunti tai kaksi, olla puhumatta kenellekään, eikä myöskään viettää neljää tai viittä tuntia yksin pöytäni ääressä. Pienestä pitäen minulla on ollut siihen taipumus. Aina kun minulla oli valinnanvaraa, luin mieluummin omissa oloissani kirjoja tai keskityin kuuntelemaan musiikkia kuin vietin aikaa muiden kanssa. Keksin aina tekemsitä johon en tarvinnut muita.
(Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.18)

Murakami voitti minut puolelleen jo kirjansa ensimmäisillä sivuilla kertomalla introvertin ihmisen elämän perusasian: sen että yksinolosta saa voimaa ja energiaa. Itse kirjoittamista harrastavana tiedän, miten tärkeää oma aika ja rauha on. Juoksemiseen kiteytyy myös Murakamin tekstissä luovan ihmisen energiantarve, pyrkimys ammentaa voimaa yksinolosta ja niistä hetkistä, jotka on mahdollista vietää omien ajatustensa kanssa. Juostessa ajatus lentää, jalat kulkevat:

Juostessa mieleeni ilmaantuvat ajatukset ovat kuin pilviä taivaalla. Kaikenkokoisia pilviä. Niitä tulee ja menee, kun taas taivas pysyy koko ajan samana. Pilvet ovat pelkkiä vieraita taivaalla, ne menevät ohi ja katoavat, jättävät jälkeensä taivaan. Taivas on sekä olemassa että ei ole. Sillä on samanaikaisesti olemus ja ei ole. Ja me vain hyväksymme tämän valtavan laajuuden ja ahmimme sitä täysin siemauksin. (Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.19)

Murakami aloittaa kirjan kertomalla elämästään ja siitä millä erilaisilla tavoilla juokseminen on ollut osa hänen elämäänsä siitä saakka, kun hän 33-vuotiaana päätti aloittaa harrastuksen. Kirjan alkupuoli on mielenkiintoista luettavaa, ja vastaan tulee monta sellaista lainausta, jotka minun täytyy kirjoittaa ylös, kuten vaikka tämä:

Minua hämmästyttää, miten paljon elämässä on pakko priorisoida, paitsi silloin kun on nuori: on pakko pohtia miten ja missä järjestyksessä annostelee aikansa ja energiansa. Jos ei saa tällaista systeemia aikaiseksi tiettyyn ikään mennessä, elämästä puuttuu fokus ja se joutuu epätasapainoon. Minä priorisoin korkeimmalle sellaisen elämäntavan, joka sallii minun keskittyä kirjoittamiseen. (Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.39)

Kirjan loppupuolisko maratonikuvauksineen meneekin sitten enemmän läpiluvuksi. Murakamin juoksumatkat tuntuvat tällaisen aloittelijan näkökulmasta niin käsittämättömiltä (50-80km viikossa), että niistä ei oikein voi edes haaveilla. Murakami kertoo kokemuksistaan, uupumisesta, sitkeydestä ja elämänmittaisesta juoksuharrastuksestaan. Kirjailijanuran peilaaminen juoksuteemaan jää kirjan loppupuolella enemmän pintaraapaisuksi, vaikka onkin selvää, että Murakami kokee juoksemisen tärkeäksi edellytykseksi, jotta romaanien kirjoittaminen onnistuu ja on mielekästä. Itse kuitenkin sain ammennettua enemmän filosofiaa kirjan alusta, joka oli juoksuharrastustaan aloittelevalle motivoivaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Suosittelen Haruki Murakamin kirjaa Mistä puhun kun puhun juoksemisesta kaikille kirjailijaelämänketoja lukeville. Myös juoksuharrastuksen aloittamisen motivaatioksi. Minä lähden shoppailemaan lenkkareita kevät kelejä odotellessa.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti


Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten)
Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY 1991 (julkaistu ensimmäisen kerran 1946)
156s.

Minä en ole ollut koskaan mikään suuri muumifani. Tykkäsin lapsena realistisemmista seikkailuista, kuten Viisikoista ja kaikenlaisista etsivämysteereistä, enkä varsinaisesti innostunut fantasiasta. Halusin lukea sellaisista seikkailuista, jotka pienen järkeni mukaan olivat mahdollista. On hassua muistella omaa kirjallista historiaansa varsinkin tästä näkökulmasta. Lapsena olin pieni realisti kun taas aikuisena olen ajautunut spefin ja fantasian maailmaan ihan huomaamatta. Ehkä se johtuu siitä, että aikuisille ei oikein kirjoiteta jänniä seikkailukertomuksia Viisikkojen hengessä?

Muumeihin tutustuin lapsena lähinnä tv-sarjan kautta ja siitä kyllä pidin kovasti. Muumikirjat sen sijaan tuntuivat vähän tunkkaisilta ja omituisilta. En oikein ymmärtänyt Tove Janssonin kielenkäyttöä, kuvatkin olivat merkillisiä enkä oikein käsittänyt muumien filosofiaa: minusta muumit olivat vähän yksinkertaisia. Myöhemmin olen kuitenkin oppinut arvostamaan erityisesti Janssonin kuvitusta ja mielikuvitusrikkaita tarinoita, jotka aikuisen näkökulmasta ovat älykäitä ja mielenkiintoisia. Kirjoissa on paljon sellaista mitä lapsi ei pysty ymmärtämään.

Muumipeikko ja pyrstötähti valikoitui luettavaksi omasta kirjahyllystä. Olen saanut sen vuonna -97 syntymäpäivälahjaksi hyvältä ystävältäni. Osittain se valikoitui luettavaksi Tove Janssonin juhlavuoden johdosta, osittain siksi, että kaipasin jotakin lyhyttä mutta hyvää mieltä tuottavaa lukemista.

Päivästä toiseen oli harmaata mutta ei satanut koskaan. Pilvet vaelsivat juhlallisesti loputtomina synkkinä riveinä yli taivaan, ja niiden alapuolella maa odotti. (Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, s.39)

Tarinassa Muumipeikko ja Nipsu lähtevät kotikonnuiltaan muumilaaksosta selvittämään salaperäisen pyrstötähden arvoitusta. Filosofi Piisamirotta väittää, että tähti saattaa iskeä maahan ja kaikki menevät muhennokseksi. Muumipeikko haluaa tietää pitääkö se paikkansa ja mitä asialle voisi tehdä. Matkalla tähtitornille heidän joukkoonsa liittyy huuliharppua soittava Nuuskamuikkunen sekä Niisku ja tämän sisar Niiskuneiti, johon Muumipeikko rakastuu palavasti. Lopulta päästään takaisin kotiin ja suojaan pyrstötähdeltä, jonka häntä pyyhkäisee laakson yli, mutta joka jatkaa matkaansa taas kohti avaruutta.

Tarinan teema on aika synkkä ja jopa ahdistava ja Pyrstötähti onkin ehkä yksi pelottavimmista muumitarinoista. Siitä voi hakea maailmanloppuun liittyvää symboliikkaa tai sitoa tarinan omaan aikaansa, jolloin sodan varjo oli langennut Suomen ylle. Janssonin piirrokset onnistuvat vangitsemaan hyvin painostavan tunnelman joka tarinassa on. 

Muumipeikko ja pyrstötähti herätti halun tarttua myös muihin Tove Janssonin kirjoihin. En myöskään ole koskaan lukenut häneltä mitään aikuisille suunnattua, joten sekin voisi olla mielenkiintoinen kokeilu. Muumikirjat olen tainnut kaikki lukea joskus teininä tai ne on luettu minulle lapsena, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että tarinat avautuvat ihan toisella tavalla aikuislukijan silmin. Ehkä siinäkin on hyvä syy tarttua kirjoihin uudelleen.

Suosittelen Muumipeikko ja pyrstötähti -romaania filosofisten lastenkirjaklassikoiden ystäville.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Kesken jääneitä kirjoja

Kesken jääneiden kirjojen ajatteleminenkin on jotenkin masentavaa. Tuntuu luovuttamiselta ja kirjailijaa kohtaan epäreilulta antaa periksi ja jättää kirja kesken. Minulla on kuitenkin tunnustus: jätän todella usein kirjan kesken, jos se ei ensimmäisen kymmenen sivun aikana kiinnitä huomiotani. Taidan olla aika vaikea lukija, koska olen niin kriittinen tai ehkä mukavuudenhaluinen. Jos kirja nimittäin asettuu mukavuusalueeni ulkopuolelle, tai tylsistyttää minua, en näe syytä lukea sitä. Tai näen, montakin syytä, mutta en vain viitsi. Maailmassa on kuitenkin niin paljon myös sellaisia kirjoja, jotka haluan ehdottomasti lukea ja joiden lukemiseen ei nytkään riitä aika. Miksi siis laittaa aikaansa sellaisiin kirjohin, jotka syystä tai toisesta eivät iske?

Ajattelin kuitenkin aurinkoisen aamun ratoksi listata ylös niitä kirjoja, jotka olen kantanut kirjastosta kotiin lähiaikoina, tai jotka löytyvät omasta to-read-hyllystäni, mutta jotka ovat jääneet kesken. Se, että kirja jää kesken ei tee siitä huonoa, joten ehkä listasta osuu jollekin silmään sellainen kirja, jonka ehdottomasti haluaisi lukea.

Miina Supinen: Säde
Hehkutin aikaisemmin Liha tottelee kuria -kirjan yhteydessä, että olin metsästänyt Sädettä kirjastosta ja saanut sen viimein käsiini. Harmittavasti Säde oli jotenkin todella sekava, enkä ymmärtänyt yhtään mistä siinä oli kyse. Aihe kuulosti kiinnostavalta ja olisin todella halunnut pitää kirjasta, ehkä yritän joskus myöhemmin uudelleen. Nyt vain ei pysty eikä kykene.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033
Kirja kuulosti todella mielenkiintoiselta, kun joku suositteli sitä blogissani. Pääosin kaikki kirjasta lukemat arvioni kuulostivat ylistäviltä, mutta itse aloin nukahdella ensimmäisten sivujen jälkeen. Kirjan tyyli tuntui todella jaarittelevalta, enkä saanut tarinasta otetta. Haluaisin antaa kirjalle vielä toisen mahdollisuuden, mutta minulla on sellainen tunne, että olen saanut yliannostuksen dystopiaa.

Andrei Pajanne: Autuaiden saari
Sain kirjasta aikanaan arvostelukappaleen, mutta en ole päässyt kirjan kanssa muutamaa ensimmäistä sivua pidemmälle. Romaanin teema vain menee niin yli ymmärrykseni, ja kirjan pituuden huomioon ottaen tuntuu aika mahdottomalta edes yrittää lukea sitä. Teemoiltaan tämä tuntuisi lähentyvän Paulo Coelhon kirjojen tyyppistä settiä, mutta satasivuisen Coelhon pystyy kahlaamaan läpi vaikka ihan periaatteen vuoksi, tämä ei mene, ei sitten millään.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Tämä oli pinnalla muutama vuosi sitten Finlandia -ehdokkuuden johdosta ja olen lukenut kirjaa siitä saakka. Toisin sanoen se on makuuhuoneemme kirjahyllyssä (jossa on pääasiassa keskeneräisiä tai työn alla olevia kirjoja ja selailukirjoja), näen sen aina säännöllisin väliajoin ja ajattelen, että voi ei tuokin on kesken.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka
En tiedä mikä minua vaivaa! Luin teininä Sinuhen läpi innoissani, mutta nyt en pääse eteenpäin Mikael Karvajalka, joka kuitenkin kiinnostaa minua suunnattomasti. En ole missään tapauksessa luovuttanut, ehkä tämä kirja odottaa kesälomaa ja pitkiä lukurupeamia?

Näiden lisäksi minulla on omassa hyllyssä ihan järjetön määrä sellaisia kirjoja, jotka olen ajatellut joskus lukea, joihin olen ehkä tarttunut ja selannut muutaman sivun ja todennut, että nyt ei ole sellainen tunne mutta ehkä jossain vaiheessa. Olen patologinen kirjojenkeskenjättäjä, mistä tunnen syyllisyyttä ja epäilen, että nykyajan teknologinen ja erilaisia aistiärsykkeitä täynnä oleva maailma on sulattanut pääni sisällön niin, että minun on vaikea keskittyä mihinkään. 

Kesää odotellessa (kyllä, kesää voi jo alkaa odottaa!) on kuitenkin mukava ruveta laatimaan kirjalistoja ja pohtimaan mitä lukisi sitten kun on loma ja aikaa rauhoittua. En periaatteessa pidä sitten kun -ajattelusta, mutta ehkä se joskus on sallittua...

Jääkö teiltä kirjoja kesken? Miksi jätätte kirjan kesken ja tunnetteko siitä huonoa omaatuntoa?

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Richard Matheson: Olen legenda


Richard Matheson: Olen legenda (I Am Legend, 1954)
Suomentanut: Vuokko Aitosalo
Kansi: Jarno Kantelinen
Vaskikirjat 2007
163s.

Richard Mathesonin Olen legenda on yksi vampyyri- ja zombiapokalypsikirjojen klassikoita. Maailmaa riivaa vampirismivirus, joka on tehnyt kaikista ihmisistä yöllä liikkuvia verenhimoisia vampyyreja. Kaikista paitsi yhdestä. Robert Neville taistelee yksinään eläviä kuolleita vastaan, suojaa talonsa vakosipuleilla ja tutkii syitä sille, miksi hirvittävä tauti on ottanut ihmiskunnan otteeseensa ja miksi vain hän on selvinnyt hengissä.

Mathesonin vampyyrit ovat verenhimoisia, öiseen aikaan liikkuvia olentoja, jotka vihaavat valkosipulia, pelkäävät uskonnollisia symboleita, ja jotka voi surmata iskemällä vaarman niiden kehoon. Matheson on kuitenkin vienyt vampyyrimytologian asteen verran tieteellisempään suuntaan, sillä Nevillellä on tarve selittää, mistä kaikki johtuu ja miksi tartunnan saaneiden keho reagoi sellaisella tavalla. Olen legenda poikkeaa siis aika tavalla Houkutuksesta, True Bloodista ja muista vampyyriteemaa hyödyntävistä romaaneista. No, kirjan alkuperäinen versio on kirjoitettu vuonna 54, joten lienee ihan ymmärrettävää, että se goottilaisen romantisoinnin sijaan vie tematiikkaa hiukan scifimpään suuntaan.

Ne käänsivät kalpeat kasvonsa häntä kohti kuullessaan moottorin äänen. Hän näki niiden kävelevän ulos autotallin avoimesta ovesta ja puri hampaansa yhteen. Miten typerä, turha tapa kuolla! 
Ne lähtivät juoksemaan autoa kohti leveänä rivistönä. Hän tajusi yhtäkkiä ettei voisi pysähtyä. Hän painoi kaasun pohjaan, auto puski väkijoukon lävitse ja kolme hyökkääjää kaatui nurin kuin keilat. Törmäykset ravistelivat autoa rajusti. Auton ikkunoissa vilisi kirkuvia kasvoja, ja niiden huuto sai Nevillen veren hyytymään. (Matheson: Olen legenda, s.36)

Neville on kuitenkin vahvoilla. Hän liikkuu vain valoisan aikaan, jolloin viruksen saaneet vampyyrit ovat horroksessa. Hän on ottanut missiokseen tuhota kaikki vampyyrit ja etsiä parannuskeino, jonka avulla olisi mahdollista pelastaa edes muutama. Öisin Neville sulkeutuu hyvin varustettuun taloonsa, jonka hän on eristänyt vampyyrien hyökkäyksiä kestäväksi. Yksinäisyys on piinaava, mutta Neville hukuttaa surun ja ikävän alkoholiin, hän on päättänyt ettei kuole.

Romaanin loppu on lohduton ja tuo jollain tavalla mieleen Beckettin Genesiksen, jonka luin viime vuoden puolella. Lähinnä Olen legendassa toistuu ajatus enemmistön muuttumisesta vähemmistöksi. Ylivertaisena itseään pitävä ihmisrotu unohtaa niin helposti, että asena luomakunnan hallitsijana on myös helposti menetetty. Neville suhtautuu kohtaloonsa tyynesti ja jättää lukijan katselemaan viimeistä sivua turtuneena.

Suosittelen Richard Mathesonin romaania Olen legenda klassikoiden ystäville. Myös niille, jotka ovat kiinnostuneet vampyyri-, scifi- ja kauhukirjallisuudesta.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Jo Baker: Longbournin talossa



Jo Baker: Longbournin talossa (Longbourn)
Tammi 2014
448s.
Arvostelukappale

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole koskaan ollut minulle sellainen The Kirja, vaikka tarina ja henkilöhahmot ovatkin viehättäviä ja tietysti ansainneet paikkansa kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Kaikkea Dontown Abbey -henkistä ja Englantiin sijoittuvaa luen kuitenkin mielelläni, joten Jo Bakerin Longbournin talossa päätyi ehdottomasti lukulistalle, kun bongasin sen kustantajan katalogista.

Longbournin talossa sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat. Lähdin lukemaan kirjaa ihan hivenen skeptisenä sillä ajatuksella, että se on jonkun Austen-fanin käsistä lähtenyt fanfic. Suhtaudun aina hiukan kyynisesti siihen, että alkuperäisteosta lähdetään jollakin tavalla sorkkimaan, mutta onneksi Longbournin talossa oli positiivinen yllätys. Se on ihan oma, itsenäinen tarinansa, jossa tutut tapahtumat ja henkilöhahmot ovat vain taustalla. Tarinassa ei ole kyse siitä, että siinä kerrottaisiin Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina vain vähän toisin silmin, vaan vanha tuttu tarina antaa vain taustan palvelusväen elämälle ja tapahtumille.

Baker on onnistunut puhaltamaan sielun henkilöhahmoihin, jotka Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain vilahtavat ohitse. Romaanissa keskeisen roolin saa palvelustyttö Sarah, joka on kyllästynyt elämäänsä palvelusväessä ja kaipaa jotain muuta. Romanssilla on keskeinen osansa tarinassa, mutta Bakerilla on yllätys, jonka hän paljastaa lukijalle vasta romaanin loppukolmanneksessa. Talon väen ja palvelusväen elämät nivoutuvat toisiinsa tavalla, joka on ajankuvaa ajatellen realistinen ja riipaiseva. Romaanin teemoissa oli jotakin samaa kuin Ian McEvanin Sovituksessa. 

Bakerin romaania lukiessa tuli sellainen olo, että historiallisen romaanin genressä on tapahtunut viime vuosien aikana merkittäviä muutoksia. Teksti on muuttunut tiiviimmäksi, kokeilevammaksi ja sanoilla leikittelevämmäksi. Olen tottunut pitämään historiallista romaania muutoksen ulkopuolella olevana peruspilarina; romaanit ovat paksuja, jaarittelevia, sivupoluilla käyviä ja kuvailevia. Kirjoitustyyli on perinteistä, tarinaa kerrotaan sen sijaan että lukijan eteen tuotaisi uusia luku- ja tulkintatapoja. Pidän itse valtavasti juuri sellaisista perinteisistä historiallisista romaaneista. Ken Follettin Taivaan pilarit ja Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja näin joitakin esimerkkejä mainitakseni. Baker edustaa uudempaa tyyliä, teksti on runollista ja rakenteessakin on kokeilevuutta, jolla lukijaa jujutetaan ja ainakin luodaan erilaisia mielleyhtymiä. En ole aivan varma mitä pidän tästä tyylistä, mutta siitä huolimatta Longbournin talossa oli vaivatonta ja melko kevyttä lukemista. Tarinassa oli kuitenkin sellaista syvyyttä, joka ehkä erottaa sen perinteisimmistä, jaarittelevista historiallisista romaaneista.

Romaanin jokainen luki alkaa hauskasti Ylpeyden ja ennakkoluulon lainauksella. Tarinat kulkevat lomittain, mutta Longbourn on silti ihan oma itsenäinen teoksensa, joka puolustaa omaa olemassoloaan. Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että hän on selvästi tehnyt taustatyönsä huolella, mikä paljastuu kirjan loppupuolella olevista tekijän kommenteista. Ne kannattaa myös lukea, sillä ne avasivat tarinan syntyä mielenkiintoisella tavalla.

Suosittelen romaania luettavaksi niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneja ja erityisesti englantilaisiin maisemiin sijoittuvia rauhallisia tarinoita.