Stiefvaterin trilogia on ehkä yksi onnistuneimmista ja vakuuttavimmista nuortenkirjasarjoista tämän genren saralta. En sano, että olisin itse mitenkään järin innostunut ihmissusista, mutta tässä tarina on saanut raikkaita piirteitä ja kerronta on yksinkertaisesti tolkuttoman kaunista aikuisen lukijan mieleen. Minun mielestäni tässä kirjasarjan kolmannessa osassa kertojaäänien väliset erot eivät ole enää niin selkeästi havaittavissa kuin aikaisemmissa osissa, mikä on hieman sääli. Onneksi jokainen kertoja kuitenkin onnistuu säilyttämään edes osan persoonallisuuttaan.
Tarinan juoni jättää hieman kysymysmerkkejä, enkä ole ihan varma siitä, miten tasapainoiseksi kokonaisuudeksi kirja rakentuu. Loppuratkaisu riivitään kasaan muutamien kymmenten sivujen aikana, ja loppujen lopuksi lukijalle ei kuitenkaan selviä vastaus niihin kysymyksiin, joita koko tirlogian aikana on odottanut. Olennaisinta kai on kuitenkin se, että rakastavaiset saavat toisensa ja siihen on tyytyminen.
Stiefvaterin trilogiassa paranormaali rakkaus saa realistisia piirteitä. Tästä kirjasta puuttuu hohto ja paljonpuhuttu glitteri, mutta sen sijaan se antaa lukijalle pohtimista ja luo lisäksi useaa muuta vastaavaa kirjasarjaa realistisemman ja uskottavamman kuvan ja selityksen vanhoista myyteistä. En ole ihan varma mitä pidän siitä ajatuksesta, että ihmissusitaipumus liittyy virukseen, mutta joka tapauksessa selitys kuulostaa loogisemmalta kuin mystiikalla höystetyt ja yltiöromanttiset paatokset. Odotan muuten mielenkiinnolla, millaisen version ihmissusilegendasta on saanut aikaiseksi toinen Teoksen kirjoituskilpailun voittajista. Teoshan julkaisee Jenny Kangasvuon Sudenveri -romaanin ensi vuonna. Sitä odotellessa.
Suosittelen kirjasarjaa romanttisen spefin ystäville. Tämä kannattaa myös ehdottomasti lukea, vaikka ei kuuluisi ns. kohderyhmään. Kirjan ovat lukeneet myös Kirjamieli sekä Sudet eivät nuku talviunta -blogistit.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti