Recent Posts

tiistai 31. toukokuuta 2011

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille

Terhi Rannelan Kirjoita nuorille on pieni ja hauska opaskirjanen nuortenkirjallisuudesta ja nuortenkirjojen kirjoittamisesta. Rannela pureutuu kirjasessaan kysymykseen siitä millaista on hyvä nuortenkirjallisuus ja mistä elementeistä hyvä kirja muodostuu. Ääneen pääsevät niin kirjailijat kuin lukijatkin. Vaikka kirja ei ole kovin iso tietopaketti, se pitää sisällään kuitenkin kaiken olennaisen.

Taannoin muistaakseni Valkoisen kirahvin blogissa (korjatkaa jos olen väärässä) oli hyvä keskustelu lastenkirjallisuuden huonosta asemasta. Rannela todistaa kirjassaan, että nuorille (ja miksei näin ollen lapsillekin) kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa ja melkoista taiteilua, eikä kyseessä ole mikään läpihuutojuttu. Eivätkös nuoret ole juuri niitä ihmisiä, joihin vaikuttamalla maailmasta voi tulevaisuudessakin olla vielä jotain jäljellä ja niin edelleen? Miksi siis lapsille ja nuorille suunnatut kirjat saisivat olla yhtään sen hutiloidummin tai harkitsemattomammin tehtyjä kuin aikuisillekaan suunnatut?

Suosittelen Terhi Rannelan Kirjoita nuorille -kirjasta kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä mitä kirjallisuuden kentällä tapahtuu, ja millaista on kirjailijan työ. Miksei myös niille, jotka haluaisivat kirjoittaa nuorille suunnatun kirjan.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Rupert Isaacson: Hevospoika

Rupert Isaacson kertoo tositapahtumiin perustuvassa romaanissaan Hevospoika tarinaa pojastaan Rowanista, jonka todetaan olevan autistinen. Seikkailunhaluisen perheen arki on raskasta, kun raivokohtauksista, pidätyskyvyttömyydestä ja puhumattomuudesta kärsivä poika tekee arjesta taistelua. Rupert kuitenkin huomaa, että sulkeutuneella pojalla on erityinen yhteys hevosiin. Hän päättää tehdä perheensä kanssa matkan Mongoliaan, josta ovat kotoisin niin hevoset kuin parantamiseen erikoistuneet samaanitkin...

Isaacsonin ja hänen perheensä matka kulkee Mongolian karuissa maisemissa samaanin luota toiselle. Löytyisikö jostain parannus pojalle, ratkaisu perhettä vaivaaviin ongelmiin. Hevospoika on Rowanin ja samalla koko perheen kasvutarina, kertomus lujasta tahdosta löytää ratkaisu kysymyksiin.

Minä en oikein osaa sanoa, mitä kirjasta ajattelen. Se oli koskettava kertomus, toki, mutta samalla niin perinjuurin amerikkalainen saippuadraama siitä, miten jurtissaan asuvat villit parantavat autistisen pojan ihmeellisillä poppakonsteilla.

Toisaalta tarinassa oli myös paljon sellaista, jossa varmasti piilee totuus: autistisen pojan ja eläinten yhteyttä on vaikea lähteä kiistämään, sillä varmasti omassa maailmassaan kulkeva lapsi saa yhteyden sellaisiin olentoihin, jota on herkemmin virittyneitä samalle taajuudelle hänen kanssaan. En kuitenkaan lähtisi lukemaan tätä kertomusta parantamistaitoja epäileville skeptikoille, enkä seikkailua kaipaaville romantikoille. Pikemminkin tämä oli kertomus isästä, jolla on vahva halua auttaa perhettään ja poikaansa -parhaaksi katsomallaan tavalla.

Suosittelen Rupert Isaacsonin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Hevospoika luettavaksi niille, jotka haluavat lukea erilaisen selviytymistarinan autismin maailmasta. Torey Haydenin romaanien ystäviinkin tämän voisin kuvitella uppoavan.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat

Reeta Aarnion kansanperinnettä ammentavan romaanisarjan kolmannessa osassa Virvatulen vartijat Liina viettää tylsää kesälomaa: paras kaveri Siri on ihastunut Eetun luona vierailevaan serkkupoikaan. Lisäksi Liina näkee pelottavia unia tulipalosta, ja äitikin käyttäytyy omituisesti. Juhannusyönä hän näkee niittyaukiolla virvatulen sinisen liekin ja päättää ottaa selville, mitä aarteita aarnihauta kätkee sisäänsä.

Aarnion kolmas romaani jatkaa sitä samaa, harrypotter -henkistä linjaansa, joka on tullut tutuksi jo Maan kätkemät- ja Veden vanki -romaaneista. Kansanperinteen elementit toimivat tässäkin romaanissa ja jäin taas pohtimaan sitä, onko taikakoulu -teema ollenkaan tarpeellinen osa tätä tarinaa. Tosin se varmasti tuo lisäväriä ja kutkuttaa niiden lukijoiden mieliä, joita taikakoulunkäynti innostaa.

Aarnion romaanit ovat kelpoa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kaipaisin itse kuitenkin jonkinlaista punaista lankaa kirjojen välille: tarinat ovat toisistaan irrallisia, eikä juonissa tunnu olevan mitään yhteistä päämäärää, jota kohti sarja tähtää. Toisaalta tällä tapaa kirjoja on helpompi lukea yksittäisinä teoksina, itse vain olen enemmän pitänyt sellaisista kirjasarjoista, joissa jokainen kirja vie kohti jotain lopullista päämäärää tai ratkaisua.

Virvatulen vartijat oli Aarnion kirjoista tähän mennessä ehkä paras. Juoni oli toimiva ja mukaansatempaava ja se minun näkökulmastani turha koulumaailman kuvauskin aika vähäistä. Kelpo seikkailuhan tämä.

Suosittelen koululaisille, jotka haluavat lukea suomalaiseen maisemaan sopivan fantasiakertomuksen. Harry Potterinkin ystäville.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Nanowrimo?


Kirjoitin viime syksynä muutaman postauksen Nanowrimosta eli suomalaisittain kansallisesta (/kansainvälisestä) romaaninkirjoituskuukaudesta. Tulevaan marraskuuhun on vielä kovin kovin pitkä aika, mutta ajattelin ottaa asian esille jo hyvissä ajoin, sillä kyllä se syksy sieltä vielä tulee ja marraskuu kirjoitusurakkoineen.

Mikä siis on Nanowrimo? Tarkoitus on kirjoittaa marraskuun aikana 50 000 sanan romaani tai romaaninalku. Tämä tarkoittaa noin 1 700 sanaa päivässä, joka päivä. Kyseessä ei ole kilpailu, tekstejä ei tarvitse julkistaa missään, eikä tarkoituksena ole myöskään tavoitella minkäänlaista taloudellista voittoa. Tarkoituksena on yksinkertaisesti voittaa itsensä ja kirjoittaa kuukauden aikana 50 000 sanan teksti.

Mikä järki touhussa sitten on? Vaikea sanoa. Itse olen osallistunut Nanowrimoon kolme kertaa, ja saanut joka kerta kasaan tuon 50 000 sanaa. Minua Nanowrimossa motivoi se tietty sosiaalinen paine, tarve näyttää itselleni että pystyn kuin pystynkin yltämään tavoitteeseen. Ja toisaalta se helppous: kun aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä, tiedän, että minulla on marraskuun viimeisenä päivänä valmiina jo kokonainen käsikirjoitus tai ainakin hyvä alku! Se on rohkaiseva ajatus.

Otin Nanowrimon esille nyt, sillä olen laittanut merkille, että kirjoittamisblogit ovat lisääntyneet ihan huimaa tahtia viime vuosina! Monissa blogeissa kuitenkin harmitellaan sitä, että aikaa kirjoittamiselle ei tunnu olevan. Kiireisille ihmisille Nanowrimo näyttäytyy älyttömänä haasteena, jossa muka yritetään saada lyhyessä ajassa aikaiseksi jotakin. Minulle Nanowrimo on kuitenkin osoittanut, että aikaa kyllä on, se on vain otettava! Ensimmäisen nanoni aikaan kirjoitin samalla gradua ja kävin töissä, ja sain kuitenkin sen 50 000 sanaa kasaan (ja ihan hyvän arvosanan gradusta).

Saisinko tänä vuonna houkuteltua muitakin mukaan nanottamaan? Blogikaverini Suden kanssa olemme nimittäin huomanneet, että mikään muu ei kannusta kirjoittamaan niin paljon kuin kaverin painostus ;) Kannattaa myös muistaa, että nanossa ei tarvitse yrittää kirjoittaa "julkaisukelpoista" tekstiä tai hienoa romaanikäsikirjoitusta. Pikemminkin saada kiinni kirjoitusrytmistä, ja pitää hauskaa.

Kuka lähtee mukaan ensi marraskuussa?

torstai 19. toukokuuta 2011

F. H. Burnett: Salainen puutarha

Minä en koskaan pikkulapsena ollut mikään runotyttö. Tutustuin Mongomeryn ja muiden tyttökirjaklassikoiden maailmaan vasta joskus 10-15 -vuotiaana, sillä alakoululaisena halusin lukea Blytonia ja muita seikkailukirjoja, poikakirjoja ja sellaista missä sattui ja tapahtui. Esikuvanani oli pikemmin Viisikkojen poikatyttö Paula tai Ronja Ryövärintytär, kuin joku niistä hempeistä brittiklassikoiden neideistä. Tutustuin kuitenkin teini-ikäisenä brittiläisiin tyttökirjaklassikoihin, joista erityisesti mieleeni on jäänyt Francis Hodgson Burnettin Salainen puutarha.

Kesämökin kirjahyllyä on siis taas kerran tullut koluttua nostalgiamielessä. No, ei se mitään. Salaisessa puutarhassa sairaalloinen ja ikäväluonteinen Mary päätyy kummallisen setänsä hoiviin keskelle Yorkshiren nummia. Hänellä ei ole muuta ajanvietettä kuin seikkailla puutarhassa, joka vähitellen paljastaa hänelle salaisuutensa. Tuossa ankeassa ja kolkossa talossa Mary myös ystävystyy ja lopulta niin puutarha kuin Marykin puhkeavat kukkaan.

Voiko tästä romaanista oikeastaan sanoa muuta kuin että se on klassikko, joka jokaisen pitäisi joskus lukea? Löytyykö muuten blogin kävijöistä joku, jolle Salainen puutarha ei ole tuttu? Kirjasta on tehty myös elokuvat ainakin vuosina 1993 ja 1949.

Tässä kohtaa voisi olla hyvä paikka kysyä, miksi ihmeessä enää nykyään ei kirjoiteta tai julkaista tällaisia lastenkirjoja? Onko aika ajanut ohitse lapsille suunnatuista lukuromaaneista? Jos osaatte, niin suositelkaa minulle tämän päivän lasten- tai nuortenromaaneja, joissa olisi tämä ihana tyttökirjaklassikoiden henki.

Suosittelen luettavaksi suloisten ja iättömien lastenkirjaklassikoiden ystäville.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Marvi Jalo: Laukkaa kauas Lumitähti

Kesämökillä sadesäällä istuskellessa on tullut kaiveltua mökin ruhtinaallesen ja inspiroivan kirjahyllyn sisältöä. Siellä odottavat  mm. Jalna -sarja, Angelica -sarja, ja paljon paljon muuta sellaista, mitä en ole vielä tullut lukeneeksi. Sekä tietysti roppa kaupalla lapsuuden suosikkejani, joista tällä kertaa lukuvuoroon pääsi Marvi Jalon Laukkaa kauas lumitähti.

Romaani kertoo Inna -tytöstä, jonka paras ystävä muuttaa Ruotsiin. Innalla on tiedossa pitkä ja tylsä kesäloma, mutta onneksi hän saa käydä ratsastamassa naapurin Joonas -ruunalla. Yksinäinen Inna kehittelee mielikuvitusmaailman, jossa hän ei olekaan enää epävarma pikkutyttö, vaan taitava hevosnainen, joka laukkailee Lumitähti -hevosellaan preerialla lammasfarmari Peten ja karjapaimen Suen kanssa. Kerran Inna tapaa kuitenkin retkellään ihan oikeita ratsastajatyttöjä ja pääsee käymään lähiseudun ratsastuskoulullakin.

Laukkaa kauas Lumitähti on ehkä yksi parhaimpia Marvi Jalolta lukemiani hevoskirjoja. Ja näitä tuli kyllä pikkutyttönä luettua aika tavalla. Romaanissa on edelleen sama lumovoima kuin ennen, ja se herättää muistikuvia siitä, miten uskomattoman rikas lapsen mielikuvitus saattaa olla. Eikös sitä sanotakin, että ihminen vanhenee vasta sitten kun lakkaa leikkimästä? Kaiken lisäksi romaanissa on kaunista se, miten mielikuvituksen voimin Inna saa vanhasta ja laiskasta työhevosesta unelmiensa ratsun, Lumitähden, joka kerää kehuja myös ratsastuskoulun tytöiltä. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.

Taidankin tästä lähteä tallille valjastamaan villihevostani. Minne menisimme tänään? Vuorten taakse erämaahan, preerialle laukkaamaan ja syvimpiin metsiin samoamaan ja taistelemaan hurjia petoja vastaan?

Suosittelen luettavaksi pienille ja vähän isommillekin hevostytöille. Niille, jotka uskovat mielikuvituksen voimaan.

tiistai 17. toukokuuta 2011

C .J. Sansom: Luostarin varjot

Miljöönä 1500-luvun Englanti ja taustalla Henrikik VIII:n uskonpuhdistusaatteet: paavin vallan romuttaminen ja luostarilaitosten lakkauttaminen. Luostarissa tapahtunut murha ja ratkaisut joissa punnitaan päähenkilöiden oma usko joko kuninkaaseen tai paavinvaltaan. Ja sitten tietysti kaikki se, mitä tapahtuu luostarin muurien sisällä.

Umberto Econ Ruusun nimeä en ole (vielä) lukenut, joten en osaa vertailla näitä kahta romaania keskenään. C. J. Sansomin Luostarin varjot -romaania on kuitenkin vertailtu Ruusun nimeen, eikä ilmeisesti pelkästään luostarimiljöön takia. Intertekstuaalisuudesta en tiedä, mutta joka tapauksessa tämä oli varsin toimiva "historiallinen dekkari" kevätillan piristykseksi. Ei mikään maailmankaikkeutta järisyttävä teos, mutta sellainen kirja, jonka viitsi lukea.

Luostarin varjoissa minäkertojana toimii lakimies Matthew Shardlake, joka on lähetetty luostariin selvittämään raahaa murhaa. Taustalla häilyy jatkuvasti pelko kuningas Henrikistä, joka voi suuttuessaan tehdä kenen tahansa elämästä hankalaa. Koska olen huono selostamaan juonta tämän pidemmälle, ohjaan teidät Insinöörin kirjahyllyyn, sillä Teresita luki tämän jo aikaisemmin.

Pidin romaanissa siitä, miten Henrik VIII:n hallinnossa tapahtuneet asiat nostetaan toimivaksi kontekstiksi, joka ei tunnu pinnalliselta eikä keksityltä. Kirjailija on kuin onkin onnistunut ujuttamaan tapahtumat englantilaiseen maailmankuvaan ilman silmiinpistäviä säröjä. Sitä en osaa sanoa, onko juoni erityisen kekseliäs, koska dekkareita ja murhamysteereitä harvoin lukeneena minulla ei ole liiemmin vertailukohteita. Tosin oli virkistävää lukea tällainen historiallisen romaanin valepukuun puettu dekkari. Plussaa myös epätyypillisestä päähenkilöstä.

Suosittelen Luostarin varjot -romaania niille, jotka haluavat lukea suhteellisen kevyen, historialliseen ympäristöön sijoittuvan murhamysteerin. Kirjalle on tulossa myös jatkoa (sekä elokuva!), joten samaa on luvassa lisää...

maanantai 16. toukokuuta 2011

Reeta Aarnio: Veden vanki

Kevyenä välipalana toukokuisessa vesisateessa ja tuulen tuiverruksessa: vahvasti kansanperinteeseen ja harrypotter -tematiikkaan nojaava Veden vanki, jonka edeltäjän, Maan kätkemät olen lukenut joskus aikaisemminkin.

Veden vanki kertoo pikkukylässä asuvista ystävyksistä, jotka käyvät tavallisen koulun lisäksi taikatunneilla. Harrypottermaiseen tapaan taikakoulussa opetellaan mystisen maailman ihmeellisiä asioita: esineiden leijuttamista, mieleen tunkeutumista ja yrteillä parantamista. Tavallista elämää sekoittaa kuitenkin järven outo saastuminen, mikä saa veden väen pois tolaltaan. Onkin syytä epäillä, että järvessä vankina ollut pahantahtoinen näkki olisi päässyt pakenemaan!

En ole ihan varma mitä mieltä olen taikakoulu -teeman jatkamisesta Rowlingin tuotannon ulkopuolella. Aarnion romaani on joka tapauksessa mukavaa luettavaa ja taikakoulu varmasti iskee niihin nuoriin lukijoihin, jotka ovat jo Potterinsa lukeneet ja kaipaavat jotakin samalla ajatuksella ratsastavaa luettavaa. Lisäksi kansanperinteen nostaminen keskeiseksi elementiksi on mielenkiintoinen ja toisaalta myös melko ajankohtainen idea. Siksikin Aarnion romaanin kantava ajatus toimii hyvin, vaikka mietinkin ovatko taikaoppitunnit turha elementti muutenkin jännittävässä ja toimivassa tarinassa.

Plussaa tämä lastenromaani saa äärimmäisen hienosta ja onnistuneesti toteutetusta kansikuvasta, jotka pällistelin pitkän tovin tajutakseni mistä oikein oli kyse. Kansikuva houkutteli tarttumaan kirjaan!

Suosittelen ala-asteikäisille, taikamaailmasta ja mytologioista innostuville koululaisille, sekä niille aikuislukijoille jotka tahtovat lukaista sujuvasti kerrotun ja hauskalla tavalla erilaisia kansanperinteen ja tarinankerronnan elementtejä yhdistelevän romaanin.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Kaupunki ja kirja: Barcelona sekä Chufo Llorénsin Annan sinulle maan



Lue kaupungista, jossa olet käynyt -haasteen ensimmäinen kirja -kaupunki parivaljakko on Barcelona ja Chufo Llorésin Annan sinulle maan, joka sijoittuu kaupungin keskiaikaiseen maailmaan. Barcelonasta kertovia romaaneita onkin useita, minulle tutuimmat mainitakseni Ildefonco Falconesin Meren katedraali sekä Carloz Ruiz Zafonin Tuulen varjo. Annan sinulle maan on vastikään Bazarin kustantama ja kirjakauppoihin ilmestynyt tiiliskivi, joka piirtää hieman Falconesin hengessä keskiaikaisen Barcelonan lukijan silmien eteen.

Annan sinulle maan perustuu tositapahtumiin, sillä kertomuksen päähenkilöllä Martí Barbanylla on esikuvansa Barcelonan historiassa. Martí saa isältään perinnön, jonka varassa hän alkaa rakentaa omaa tulevaisuuttaan Barcelonan kaupungissa, jota hallitsevat kreivi ja kreivitär sekä vaikutusvaltaiset aateliset. Martí rakastuu julman neuvonantajan tyttäreen Laiaan ja lähtee taisteluun voittaakseen rakastettunsa itselleen. Kaupungin juonittelut, ihmisten himo ja ahneus ovat kuitenkin esteenä Martín onnelle.

Mainitsen Falconesin tässä yhteydessä uudemman kerran, sillä lukemieni Barcelonan elämää kuvaavien romaanien tyylipiirteiksi tuntuu iskostuneen päähenkilöhahmona nuori ja kokematon mutta oikeamielinen mies ja saavuttamaton rakkaus. Näin myös Falconesilla. Kertokaa, jos tiedätte Barcelonan historiaan sijoittuvan romaanin, jossa olisi vaikka vaihteeksi nainen päähenkilönä! No, tämä ei ollut kritiikkiä: Annan sinulle maan oli nimittäin varsin sujuvaa ja mukavaa luettavaa, ja kertojanäkökulman muutokset kuljettavat juonta joustavasti eteenpäin. Henkilöhahmoistakin löytyy syvyyttä ja mielenkiintoa, eikä loppuratkaisu ennalta-arvattavuudessaankaan ole hassumpi.

Barcelona taas muistuttaa mieleeni aurinkoisen kesän joskus vuosia sitten! Vietin kaupungissa reilun viikon lähinnä harhaillen siellä täällä ja ihmetellen kaupungin menoa. Barcelona oli mielenkiintoinen kokemus, mutta minuun se ei sytyttänyt lähtemätöntä vaikutusta. Pikemminkin voisin sanoa, että romaanien välityksellä tutuksi tullut Barcelona oli jopa mielenkiintoisempi kuin se, jonka itse koin. Llorénsin Annan sinulle maan ei kertonut siitä Barcelonasta, jossa minä kävin kääntymässä, vaan pikemminkin jostakin historiallisesta kaupungista, josta koin ehkä vain pieniä väläyksiä harhaillessani Barcelonan vanhan kaupungin kujilla. Sen sijaan aurinko ja meren tuoksu tuntuivat kirjan sivuilla sellaisina kuin ne matkallanikin koin. Minun kokemani Barcelona oli sekoitus historiaa ja nykypäivän hälinää, espanjalaisuutta! Arkkitehtuuria, taidetta, aurinkoa ja meren tuoksua.

Miinuksena sanotaan romaanista se, että sen takakannen on kirjoittanut ilmeisesti joku, joka ei ole lukenut kirjaa ollenkaan. Ainakin minun mielestäni takakannessa oli ihan selvä asiavirhe, joka ärsytti huolimattomuudessaan. Toisaalta en tahdo valittaa, koska minusta on älyttömän mukavaa, että Bazar julkaisee tällaisia historiallisia romaaneja, koska tuntuu siltä, että nämä eivät oikein ole muotia nykyään. Minä taas lukisin tällaisia vaikka miten paljon, eli annettakoon anteeksi huolettomasti askarreltu takakansiteksti.

Suosittelen Annan sinulle maan -romaania vannoutuneille historiallisen romaanin ystäville, niille, jotka haluavat lukea perussävyltään positiivisen kirjan, jossa on mukana myös ripaus romantiikkaa. Barcelonaa suosittelen matkailukohteeksi niille, jotka mieluusti kokevat samassa pähkinänkuoressa rantaloman, shoppailumatkan ja kulttuurielämyksen. Barcelonassa se onnistuu ihan ehdottomasti!

perjantai 6. toukokuuta 2011

Romaanihahmojen saappaissa -haaste


Me jokainen luemme romaaneja omakohtaisten vaikuttimien ajamina. Toinen haluaa rentoutua ja viettää aikaa viihdyttävän tarinan parissa, toinen haluaa oppia uutta kun kolmas kaipaa lisää tietoa ja sivistystä. Jollekin romaanien lukeminen on tapa löytää oma paikkansa maailmassa ja kulttuurin jatkumossa; väline ymmärtää muuta maailmaa ja elämää. Ja sitten on sellaisia kuin minä, niitä, jotka haluavat astua fiktiivisen hahmon saappaisiin, elää hetken ajan sellaista elämää, jota ei muuten pääse elämään.

Haastan teidät astumaan lukemienne kirjojen maailmaan ja kuvittelemaan elämänne kirjan sivuille! Nappaa halutessasi kuva mukaan ja kerro blogissasi alla oleviin kysymyksiin vastaten millainen on suhteesi romaanien henkilöihin! 

1. Minkä romaanin päähenkilönä voisit haluta olla?
Itse haluaisin olla tietysti päähenkilönä sellaisessa romaanissa, joka loppuu onnellisesti ja jossa ei tapahdu mitään kamalia asioita. Siksi haluaisinkin olla päähenkilönä Dodie Smithin romaanissa Linnanneidon lokikirja.

2. Minkä romaanin maisemaa haluaisit katsella, kun kurkistat ulos ikkunastasi?
Minä pidän jylhän kauniista maisemista, joten haluaisin katsella ikkunastani Skotlannin karuja vuoria niin kuin Diana Gabaldonin Muukalaisessa. 

3. Kenen haluaisit rakastuvan sinuun?
Haluaisin, että Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon Mr. Darcy rakastuisi minuun. En pistäisi pahakseni sellaisesta miehestä, eikä se Darcyn kartanokaan ollut hassumpi...

4. Kuka voisi olla parast ystäväsi?
Minun paras ystäväni olisi Astrid Lingrenin Peppi Pitkätossu, koska hänellä on kiva hevonen, apina, ja hänen kanssaan olisi varmasti aina hauskaa tekemistä!

5. Mihin seikkailuun et olisi halunnut joutua mukaan?
En haluaisi joutua mukaan Tolkienin Sormusten Herran sormuksen saattueeseen. Se reissu kuulostaa yksinkertaisesti ihan liian hurjalta minun makuuni...

6. Kenen kanssa haluaisit käydä pitkän keskustelun?
Tahtoisin käydä pitkän keskustelun Patrik Rothfusin Tuulen nimen Kvothen kanssa. Siinäpä mielenkiintoinen tyyppi, jonka elämästä kuulisin mielelläni lisää.

7. Kenen laittamaa ruokaa tahtoisit maistaa?
Maistaisin mielelläni Muumimamman tekemää ruokaa. Lähtisin myös mukaan eväsretkelle, jossa olisi Viisikko eväskoreineen, sillä lapsena Viisikkoa lukiessa tuli aina kamala nälkä, ja retkeläisten eväskorit houkuttelivat!

8. Kenen kanssa et haluaisi joutua riitoihin?
En haluaisi riidellä Tuulen viemän Rhett Butlerin kanssa. Vaikuttaa nimittäin sellaiselta tyypiltä, joka kerran suuttuessaan suuttuu sitten ihan oikein tosissaan.

9. Missä talossa tai kodissa tahtoisit asua?
Asuisin mielelläni Montgomeryn Sinisen linnan "Sinisessä linnassa", kissat, harakat ja metsä seuranani. Voisin myös asustaa Lingrenin Ronja Ryövärintyttären Matiaksenlinnassa, joka vaikuttaa jännittävältä paikalta...

10. Kuka tai mikä pelottaisi sinua?
Minua pelottaisi, jos joutuisin kivikehän kautta toiseen aikakauteen niin kuin Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjan sankarit.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Fagner&Shlegel: Hyvän olon yrttitarha

 Hyvän olon yrttitarha on kaunis ja informatiivinen kirja yrteistä ja niiden erilaisista käyttötarkoituksista. Kirja ei käsittele varsinaisesti puutarhanhoitoa tai yrttien kasvatusta, vaan esittelee pikemminkin eri yrttien historiaa ja käyttöä myös kansatieteellisestä näkökulmasta. Kuvituksena on valokuvien lisäksi kiehtovia piirroksia, joista osa on peräisin oikein vanhoistakin asiakirjoista.

Tämä on ehdotonta selailtavaa ja luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita yrttikasveista ja erityisesti niiden käytöstä kautta historian!

Yrttikasvit ovat ajankohtainen aihe muutenkin: tiesittekö, että EU:ssa on vireillä lakiasetus, jonka tarkoituksena on kieltää kokonaan ns. lääkekasvien kasvatus? Myöskään omaan käyttöön ei lääkeyrttejä enää saa kasvattaa, jos laki saadaan menemään läpi. Lääkeyrteiksi luokitellaan tietysti melkein kaikki kasvit, joilla on todettu olevan jotain terveydellisiä vaikutuksia, esimerkiksi valkosipuli! Lisätietoa tuosta hölmöydestä löytyy täältä.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Joanne Harris: Sarkaa ja samettia

Joanne Harrisin Sarkaa ja samettia osui käteeni, kun yritin vältellä Steinbeckin klassikkojärkälettä ja ottaa vappulukemiseksi jotakin edellä mainittua keveämpää ja helppolukuisempaa. Kirjan arvostelu ja hyvä juonikuvaus löytyy ainakin Satun luetuista ja Rivien välissä -blogista.

Minä suhtaudun hieman skeptisesti Joanne Harrisin romaaneihin. Pienestä suklaapuodista en pitänyt yhtään, Herrasmiehiä ja huijareita oli sen sijaan loistava. Kaiken kaikkiaan Harrisin tyyli on minusta hiukan epätasaista, enkä pääse itseni kanssa yksimielisyyteen siitä onko Harris viihdekirjailija, historiallisten romaanien kirjoittaja vai jotain ihan muuta. Voi tietysti olla, että luokittelu ei ole edes tarpeellista.

Sarkaa ja samettia (alkuperäiseltä nimeltään Holy fools, joka kyllä kertoo tarinasta paljon enemmän kuin käännösnimi) kertoo teatteriseurueessa kasvaneesta Juliettesta, joka luostarielämää vuosikausia elettyään törmää jälleen nuoruutensa rakastajaan LeMerleen, joka ilmestyy luostariin pappia esittäen. LeMerlellä on omat vaikuttimensa saada luostarin ja yksinkertaisten nunnien elämä sijoiltaan, ja hän käyttää hyväkseen niin nunnien typeryyttä kuin nuoren abbedissan fanaattisuuttakin. Juliette on nevoton LeMerlen kieroilun edessä, sillä LeMerlellä on hänen tyttärensä, jota hän käyttää välikappaleena saadakseen Julietten uskollisuuden. Lopulta Juliette keksii kuitenkin keinot kieron LeMerlen kukistamiseen.

Romaani oli ihan viihdyttävä, mutta ei järin kekseliäs tai yllätyksellinen. En myöskään pitänyt Harrisin kertojaratkaisusta, jossa kerronta poukkoili Julietten ja LeMerlen välillä niin, ettei kertojan vaihtumisesta kerrottu lukijalle ollenkaan, Eri kertojien tyylin oppi toki tunnistamaan, mutta välillä luin monta sivua kuvitellen kertojan ihan toiseksi kuin se olikaan. Tämä kyllä hämmensi lukukokemusta aika tavalla.

Vielä sananen Harrisin romaanien suomalaisista versioista. Ensinnäkin kritisoisin käännösten nimiä, sillä ne antavat mielestäni aika ristiriitaisen kuvan romaanin sisällöstä. "Sarkaa ja samettia" ei liittynyt millään tavalla em. romaanin sisältöön ja lisäksi kansikuvakin on hämmentävä: sekalainen valikoima erilaista krääsää, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän kiinteästi romaanin sisältöön. Pikainen googletus paljastaa, että sama kansikuva on käytössä myös muualla maailmassa muiden, yhtä epämääräisten kuvien ohella. En sitten tiedä onko kirjailija itse saanut kansikuviin vaikuttaa, mutta ainakaan minua ne eivät vakuuta, vaan tekevät muuten ihan kohtuu kelvollisesta historiallisesta romaanista jotenkin saippuasarjamaisen. Taas huomaa, miten suuri merkitys kirjojen kansilla on, tiedä sitten miten te muut Harrisia lukeneet olette kokeneet kansikuvadiskurssin?

Suosittelen romaania välipalaksi historiallisista romaaneista innostuneille lukijoille, ja niille, jotka ovat aikaisemmin lukeneet Harrisin romaaneja ja innostuvat hänen kirjoitustyylistään ja tavasta rakentaa juonta.