Mazo de la Roche: Jalnan synty

Mazo de la Roche: Jalnan synty

WSOY 1960

402s.

Kesämökin kirjahyllystä

Äitini aloitti eräänä päivänä keskustelun dramaattiseen sävyyn. Hän katsoi minua pitkään, huokasi ja totesi: "On kaksi syytä, joiden takia säälin sinua. Ensimmäinen on se, että et ole lukenut Jalna-sarjaa ja toinen se, että et ole lukenut Angelica-sarjaa." En ole aivan varma, onko asia niin synkkä, tai ainakaan suoranaisen säälin aihe, mutta kumpainenkin kirjasarja löytyi kesämökin kirjahyllystä, joten päätin antaa niille mahdollisuuden (samoin kuin aikaisemmin Tuulen viemälle, jota ilman "kenestäkään naisesta ei voi kasvaa kunnollista ihmistä"). Jostain syystä olen näitä vältellyt, joskus ensimmäisiä sivuja kyllästyneenä selaillen. Ehkä aika ei ollut silloin sopiva.

Kuusitoistaosaisen Jalna-sarjan aloittava Jalnan synty (joka on itse asiassa julkaistu myöhemmin kuin muutama tarinan kronologiassa myöhemmin ilmestynyt osa) kertoo Philipin ja Adelinen matkasta Intiasta Britannian kautta Kanadaan, jonne he rakentavat Jalnaksi nimeämänsä talon. Adelina on tempperamenttinen ja oikukas nainen, joka viis veisaa tavoista ja sovinnaisuuksista. Hän ei välitä, vaikka paikalliset kuiskuttelevat hänen ystävyydestään laivalla tapaamansa, lähiseudulle muuttaneen avioliittoaan pakenevan miehen kanssa, ja marssii synnytyksensä lähestyessä päättäväisesti uuteen kotitaloonsa, vaikka sen rakennustyöt ovat vielä kesken. Adelina herättää ihastusta myös seudun miehissä, mutta varsinainen kolmiodraaman aines koetaan vasta, kun Daisy Vaugham yrittää vikitellä Philipiä; silloin Jalnan nuori emäntä näyttää kaapin paikan.

1800-luvun puoliväliin sijoittuva tarina on aikamoinen ajankuva siirtolaisuudesta, ja vaikka kirja oli ehkä vähän paikallaanpolkeva ja uuvuttava, toisaalta nautin sen tarjoamasta miljööstä ja hetken seikkailusta kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Kirjasarjasta lukematta olevat 15 osaa kieltämättä hiukan kauhistuttavat, mutta äitini vakuutti, että seuraavat osat ovat "paljon mielenkiintoisempia" kuin ensimmäinen. Ehkäpä tartun niihin siinä vaiheessa, jos heinäkuun helteet uuvuttavat niin, etten jaksa raahautua kesäkylän pikkuiseen kirjastoon.

Jalna-sarja on ilmeisesti (Angelican ohella!) sellainen klassikko jonka "kaikki ovat lukeneet", tai joka ainakin "pitäisi lukea, hyvänen aika!". Olisi mielenkiintoista kuulla ovatko Vinttikamarin lukijat tarttuneet tähän, vai onko "sehän on yleissivistystä!" pelkkä urbaanilegenda vai täysin faktapohjainen väite. 

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Tammi 1968

385s.

Kirjastosta

Klaus Kristerinpoika Horn saisi ihan kenet tahansa, mutta hän rakastuu villiin ja tuittupäiseen Kirstiniin, joka ei millään ottaisi miehekseen naistenkaatamisesta kuuluisaa Klaus Kristerinpoikaa. Kaari Utrion esikoisromaanissa käydään kilpasilla naisen rakkaudesta, eletään 1500-luvun tiimellyksessä, kuollaan ja rakastetaan ihan niin kuin historiallisessa romaanissa kuuluukin. Historiallisia faktoja hyödyntävä ja ajankuvaa tyylikkäästi (mutta puuduttavasti) kelaava romaani viihdyttää kesäkoomassa valuvaa lukijaa, mutta muistuttaa samalla, ettei kovin montaa tämän genren tekstiä kannata lukea peräjälkeen: sen verran samankaltaisena toistuvat juonikuviot historiallisen viihderomaanin klassikkorintamalla.

Kirsten vastustelee vanhempiensa ja sukunsa suosimaa avioliittoa ja onnistuu neljä vuotta välttelemään innokasta Klaus Kristerinpoikaa, joka on miltei pakkomielteisesti päättänyt saada punakutrisen neidon itselleen. Avioliiton myötä Kirstinin on myönnettävä erheensä ja todettava aviomies sangen tyydyttäväksi niin makuukamarissa kuin muussakin elämässä. Kirjan alkupuolisko keskittyy Klausin ja Kirstinin kilpaleikkiin, loppupuolisko käy läpi Erik XIV:n aikakauden historiallisia tapahtumia. Kieltämättä tarinan jännite hiipui huomattavasti siinä vaiheessa kun lemmenpeliä pelanneet rakastavaiset saivat toisensa. Loppupuolisko tuli luettua harppoen ja haukotellen, vaikka aikakausi sinällään kiinnostava onkin.

Historiallinen viihde on omalla tavallaan viehättävä genre, vaikka välillä tuntuukin siltä, että tarinat toistavat itseään aika tavalla. Toisaalta Utrion ja kumppanien kirjoihin on aina välillä mukava tarttua; siinä missä toinen nappaa käteensä Bridget Jonesin tai Fifty Shadesin, toinen viihdyttää itseään tempautumalla romanttisen historian pyörteisiin. Niin ennalta-arvattavia kuin tarinat onkin, jokin niissä silti vetää puoleensa.

Utrion kirjoissa ihastuttaa autenttiselta tuntuva menneisyyden kuvaus (mikä ei valitettavasti välity esimerkkinä olevasta kansikuvasta!). Tarinoissa on paljon tietoa, ja koska en ole historian harrastaja, en takerru yksityiskohtiin vaan nieleskelen aika pureskelematta kaiken lukemani, ellei vastaan ostu jotakin ällistyttävän epäloogista tai ajankuvaan sopimatonta. Kartanonherra oli kieltämättä ainakin osittain aikamoista infotulvaa, mikä ehkä vähän uuvutti.

Suosittelen romaania historiallisen viihteen ystäville.

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Bazar 2014

557s.

Toukokuu mennä hurahti. En tiedä mihin aika on oikein kadonnut, kuusenlatvaan ja omenankukkaan. Puutarhatöihin ja mihin tahansa, mutta ainakaan en ole ehtinyt istua lukemassa, toivottavasti kesä tuo asiaan muutoksen ja saan järjestettyä itselleni lukuhetkiä, sillä niin kovasti kaipaisin heittäytyä hyvän kirjan pariin. Toukokuussa iltalukemisena kahlaamani Neitsytkivi ei ollut ihan sitä, mitä juuri nyt olisin kaivannut.

Parikymppinen biologianopiskelija Ida saa isoäidiltään oudon puhelun, jonka seurauksena hän päätyy juhliin joista saa haltuunsa mystisen neitsytkiven. Kivellä tuntuu olevan ihmeellisiä voimia ja kaiken lisäksi sitä havittelevat muutkin kuin Idan isoäiti. Ida joutuu murhasta syytettynä pakenemaan perhetuttunsa Lassen luokse, jonka auttamana hän pakenee poliiseja, venäläisiä takaa-ajajia ja muutamaa muuta tyyppiä ensin Ruotsin metsien läpi Suomeen ja lopulta koiravaljakolla Venäjälle (!). Kirja loppuu kuin seinään, sillä vasta viimeisellä sivulla tajusin (olisihan se takakannessa lukenut), että kyseessä oli jatko-osa. Voi tylsyys.

Jatkoa kirja todella kaipaakin, sillä pseudonyymin takana työskentelevä kirjailijakaksikko on upottanut tarinaan niin monta langanpätkää, ettei sitä yhdessä tekstissä millään saisi solmittua järkeväksi kokonaisuudeksi. On mystinen neitsytkivi, on Idan kadonnut äiti, on Idaa jahtaavat tyypit omine taustoineen. Kaikkea piisaa. Välillä kirjaa lukiessa tuli sellainen fiilis, että sen toimittaminen on ilmeisesti tehty vähän vauhdilla, sillä kieli oli paikoin kömpelöä ja tarinaa pätkittävät Wikipediasitaatit tuntuivat vähintäänkin oudoilta. Lisäksi kirjaan oli jostain syystä lätkitty kuvitukseksi rakeisia mustavalkokuvia, jotka kai löyhästi liittyivät juoneen, mutta niiden funktio ei oikein selvinnyt. Liika on liikaa, ja Neitsytkivessä liikaa oli todellakin aika runsaasti.

Olisin itse asiassa voinut pitääkin tästä kirjasta, ellei se olisi ollut niin kamalan rönsyilevä. Keskushahmo Ida jäi niin ikään aika mitäänsanomattomaksi hahmoksi, mutta kenties hänestä irtoaa enemmän aloitekyvykkyyttä tarinan seuraavissa osissa. En ole ihan varma viitsinkö niitä lukea, koska Neitsytkivikin oli aika uuvuttava. Sinällään ihan mielenkiintoinen tarina, mutta en vain jaksanut pysyä perässä kaikissa oudoissa käänteissä...

Suosittelen Neitsytkiveä vauhdikkaiden seikkailujen ja mysteerien ystäville.