Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula&Co
363 sivua
Arvostelukappale

Kustantamon sivuilta: 

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää.

Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka saavuttaa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on ihana kirja! Postilaatikosta kolahtanut arvostelukappale sai pitkästä aikaa tarttumaan lukemiseen. Olen ollut kirjojen kanssa hieman jumissa viime aikoina, mikä on harmi, kun ottaa huomioon, miten rakas harrastus lukeminen on. Kevään kiireet ovat vieneet puutarhaan ja toisaalle, mutta mökkiviikonloppuna ehdin tarttua kirjaan ja luin sen miltei yhdeltä istumalta.

Tarinan päähenkilö on Tom, ihan tavallinen mies, joka ei kuitenkaan ole ollenkaan tavallinen. Tomille vuosi on yksi silmänräpäys, sillä hän on elänyt jo neljäsataa vuotta. Tomin vaivaksi kutsuma ominaisuus estää häntä ikääntymästä tavallisten ihmisten tahtiin, eikä Tom ole ainoa. Albatrossien mukaan Alboiksi itseään kutsuvilla ihmisillä on seura, joka yrittää huolehtia kummallisella ominaisuudella varustettujen ihmisten turvallisuudesta. Tom on selvinnyt noitavainoista ja sodista, mutta rakkaus on asia, josta on vaikea selvitä. Tom ei ole päässyt yli ensirakkaudestaan Rosesta. Lapsensa äidistä, naisesta, jonka hän joutui jättämään, koska oli liian vaarallista seistä normaalisti ikääntyvän kumppanin rinnalla kun ei itse vanhentunut juuri ollenkaan. Suhteesta syntyi lapsi, joka peri Tomin vaivan. Vuosisatoja myöhemmin Tom yrittää jäljittää tytärtään, pysyä turvassa ja olla rakastumatta.

Tom voi viettää samassa paikassa, samassa elämässä vain kahdeksan vuotta kerrallaan. Se on Albojen sääntö, jonka tarkoituksena on taata noiden omituisten ihmisten turvallisuus. Tom päätyy historianopettajaksi Lontooseen; historiasta on hyvä puhua, sillä hän on kokenut sen kaiken itse. Koulussa hän kiinnittää huomionsa ranskanopettaja Carolineen. Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta Tom ei halua rakastua. Rakkautta ei kuitenkaan voi käskeä.

Kuinka aika pysäytetään toi heti alkuun mieleeni Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon, joka oli itkettävän ihana ja katkeransuloinen. Ihan samanlaista kyyneltulvaa Kuinka aika pysäytetään ei saanut aikaiseksi, vaikka kirjassa oli paljon samaa. Aikamatkusteluteema, tai ylipäätään ajan ja sen rajallisuuden pohtiminen, yli rajojen yltävä rakkaus, nousevat kummassakin teoksessa keskeiseen rooliin.

Käytännössä Kuinka aika pysäytetään on samaan aikaan historiallinen romaani, jännityskirja ja rakkaustarina. Tomin menneisyyteen mahtuvat niin noitavainot, Shakespeare kuin Kapteeni Cook. Ratkaisu olisi voinut olla mauton, mutta onneksi Haigin tapa kuljettaa juonta menneen ja nykypäivän välillä toimii hyvin. Loppuratkaisulta olisin odottanut enemmän katkeransuloisuutta, nyt loppu tapahtui aika äkisti ja vastasi lukijan odotuksia ehkä liikaakin. Kokonaisuutena silti oivallinen teos.

Samalla lukuflowlla onkin hyvä tarttua seuraavaan kirjaan ja käpertyä riippumattoon. Vaikka en olekaan helteiden ystävä, on pakko todeta, että näissä säissä kelpaa elellä. En valita.

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Gummerus 2014

1209s.

Shoppailtu kirjakaupasta

Kesä menikin aikalailla tuijottaessa Outlanderin tv-sarjan jaksoja. Jossain vaiheessa tajusin, että minullahan on lukemattomana kirjahyllyssä sarjan kahdeksas osa Sydänverelläni kirjoitettu, jonka ostin melkolailla heti kun kirja ilmestyi. Olin aika pettynyt sarjan edelliseen osaan, joten arastelin tähänkin tarttumista melko pitkään, ennen kuin annoin tempaista itseni tarinan maailmaan.

Jos aloitetaan ongelmista, niin ongelma Diana Gabaldonin tuotannossa on mielestäni se, ettei hän ole osannut lopettaa ajoissa. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat oikeasti hyvä kirjoja, joiden juoni pysyy kasassa ja henkilögalleriakin sellaisena, että sen pystyy vielä muistamaan tarkastamatta edellisistä osista kenestä milloinkin oli kysymys. Siinä vaiheessa kun Gabaldon siirsi kirjansa tapahtumat Amerikkaan ja maan sisällissodan vaiheisiin, mopo lähti käsistä: pääpari alkaa olla jo sen ikäinen, että mukaan on kirjoitettava roppa kaupalla nuorempia ja viriilimpiä hahmoja. Claire ja Jamie, jotka ovat alusta saakka olleet kirjan kantava voima, eivät enää hahmoina varsinaisesti kehity, vaan heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa nivoutuvat runsaan henkilögallerian moninaiseen joukkoon niin, että tarina alkaa muistuttaa sillisalaattia.

Sydänverelläni kirjoitettu alkaa suunnilleen siitä mihin Luiden kaiku päättyi. Kuolleeksi luultu Jamia palaa takaisin perheensä luokse ja toisaalla toisessa ajassa Brianna ja Roger etsivät kaapattua poikaansa aikamatkustuksen keinoin - erikoisella lopputuloksella. Suuri osa kirjasta kuvaa sodankäynnin vaiheita ja kuten henkilövetoiselta tarinalta saattaa odottaa, erilaisten henkilösuhteiden vatpomista ja aika tavalla myös romantiikkaa. Kirja pysyi huomattavasi paremmin kasassa kuin pari edellistä osaa ja loppuratkaisusta päätellen myös jatkoa on tulossa. 

Kritiikistä ja nitinästä huolimatta nautin kirjan lukemisesta ihan hirveästi. Minä rakastan juuri tällaisia loputtoman pitkiä ja turhanpäiväisiä kirjoja, joissa voi ajelehtia halutessaan vaikka kuinka pitkään, lukea iltapalaksi yhden luvun ja elää tarinan hahmojen kanssa niin kauan, että he ovat kuin tuttuja tai perheenjäseniä. Toisaalta toivoisin saavani lukea Gabaldonilta joskus jotakin ihan uutta, ihan uusilla hahmoilla kirjoitettya proosaa ennen kuin Jamie ja Claire kuluvat ihan puhki. Sydänverelläni kirjoitetussa oli lisäksi muutama outo juttu, joista en meinannut millään päästä yli: esimerkiksi lukujen nimien oudot intertekstuaaliset viitteet, joille en yksinkertaisesti löytänyt mitään järkevää selitystä tekstin sisältä. Gabaldonilla on kyllä aikaisemminkin ollut tapana nimetä lukunsa pitkästi ja polveilevasti, mutta intertekstuaalisuus oli hämmentävää. 

Ja apua Gummerrus, miksi kirjan kannen ulkoasua piti mennä muuttamaan niin, että Mika Launiksen kuvitukset on korvannut valokuva. Launiksen kuvituksista voi kuka vaan olla mitä mieltä haluaa, mutta minä olisin halunnut omaan hyllyyni kirjasarjan, jonka kaikki kannet ovat fontteja myöten saman kaavan mukaan tehdyt. Sydänverelläni kirjoitetun valokuvakansi ja erilainen fontti saavat neuroottisen kirjanystävän hulluuden partaalle. Kustantamon graafikot: älkää tehkö noin!

Suosittelen kirjaa Diana Gabaldonin tuotannon ystäville. Muut älkää vaivautuko.

Muukalainen tv-sarjana

Olen muutamaankin otteeseen kirjoittanut Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan liittyvistä jutuista, sekä tv-sarjasta, jota alettiin esittää syksyllä. Sarja ei ole vielä pyörinyt Suomessa, mutta sain katsotuksi ensimmäisen kauden esitetyt jaksot (nyt meneillään on jonkinlainen tauko ja ensimmäisen kauden toinen puolisko alkaa pyöriä jenkeissä huhtikuun 4. päivä). On siis hyvä hetki kerrata hiukan fiiliksiä, joita kirjan filmatisaatio on herättänyt.

Olen lukenut Muukalaisen useampaan kertaan, se on hyvä esimerkki sellaisista paksuista, eeppisistä, romanttisista ja historiallisista romaaneista, jotka ovat ihan täydellistä arjenpakoa. Kirjasarjan muut osat eivät ole sytyttäneet ihan samalla tavalla, mutta Muukalaisen pariin on ollut kiva palata silloin tällöin ja siksi sarjakin herätti odotuksia. Pelkästin tietysti, että se ei vastaisi yhtään mielikuviani, mutta onneksi lopputulos oli ihan hyvä.

Sarja seuraa aika uskollisesti Gabaldonin kirjaa muuttaen vain sellaisia seikkoja, jotka eivät ole kokonaisuuden kannalta kovin olennaisia, mutta joiden esittäminen sarjassa kuvatulla tavalla on ehkä loogista ja helpottaa kirjaan perustuvan juonen avautumista katsojille. Poikkeuksena alkuperäiseen tarinaan tv-sarjassa kuljetetaan mukana myös aviopuolisonsa Clairen 1700-luvulle menettäneen Frankin elämässä, ei tosin häiritsevässä määrin, vaan juuri niin, että kirjankin lukeneet saavat aiheeseen uudenlaista näkökulmaa. Jostain syystä en koskaan kirjaa lukiessani tajunnut Clairen kokemaa menetyst niin suureksi: minusta hän putkahti yllättävän sujuvasti elämään 1700-luvun elämää. Tv-sarja antaa kuitenkin asiaan toisenlaisen näkökulman ja tekee Clairen kaipauksesta käsinkosketeltavaa.

Mielestäni sarjan näyttelijävalinnat ovat kohtuullisen onnistuneita ja sarjan kuvaama historiallinen ajanjakso toimii hyvin. Kaikkia juoneen liittyviä muutoksia en täysin ymmärrä, mutta toisaalta näen tv-sarjan vain yhtenä tulkintana aiheesta. Ihanaa, että sarja on kuvattu ns. todellisilla tapahtumapaikoilla Skotlannissa. Maisemat ovat huikeita ja jo pelkän visuaalisuutensa vuoksi sarja liimaa ruudun ääreen takuuvarmasti. Olisi ollut menetys, jos sarjaa oltaisi jostakin mystisestä syystä kuvattu amerikkalaisilla näyttelijöillä jossakin täysin väärässä kontekstissa. Nyt ainakin olennaisimmat asiat ovat kohdillaan.

Kaikenkaikkiaan olen ihan tyytyväinen näkemääni, vaikka Outlander ei ihan tajuntaa räjäyttänytkään. Katsomiskokemuksena miellyttävä ja oli mukava huomata, että kirjan monasti lukenutkin lukija pystyi katsomaan tätä ilman suurempia agressioita. Lisää odotellessa.

Olisi hauska kuulla, mitä muut sarjaa seuranneet ovat pitäneet Starzin versiosta!

Lisää traileriviihdettä Gabaldonin Muukalaisten faneille

Starzin filmatisoiman Outlanderin (Muukalainen) tv-versiota odottaville on taas luvassa herkkupaloja. Starz julkaisi jonkin aikaa sitten kolmannen (vaiko peräti neljännen) pätkän, jossa tällä kertaa on kuvaa myös romaanin alkupuoliskolta.

Itselle tutun kirjan näkeminen elävänä kuvana herättää aina ristiriitaisia tuntemuksia. Joitain suosikkikirjojani en haluaisi missään tapauksessa nähdä kuvattua versiota. Yksi tällainen esimerkki on L.M Montgomeryn Sininen linna. Minusta tuntuu, että vain minun mielikuvani kirjasta on oikea, enkä haluaisi antaa elokuvan muuttaa sitä.

Toisinaan nimittäin käy hassusti niin, että elokuvan hahmot korvaavat mielessäni hieman utureunaiset mielikuvat, joita kirja on synnyttänyt. Sitten myöhemmin kirjaa ajatellessa näkeekin päässään elokuvan hahmot, eikä niitä hahmoja, jotka muodostuivat mieleen kirjaa lukiessa.

Sitä en osaa sanoa, miten Muukalaisen näkeminen televisioruudulla vaikuttaa käsitykseeni kirjasta (jonka olen lukenut monen monta kertaa, älkää edes kysykö miksi). Trailerien perusteella hahmot ja miljööt on valittu mielestäni onnistuneesti, mutta tietenkään ne eivät vastaa täydellisesti mielikuvaani. Toisaalta esimerkiksi Ken Follettin Taivaan pilarien kohdalla kävi niin, että pystyin pitämään tv-sarjan nähtyäni mielessäni myös "alkuperäisen" mielikuvan kirjasta ja sen maailmasta: versiot eivät riitele keskenään, vaikka filmattu versio olikin erilainen kuin se, jonka olin kuvitellut pääni sisällä.

Tällaisilla pohdinnoilla aloitan (hieman jäljessä) tämän viikon, joka tuntuu olevan lämmin, kostea ja täynnä luumupuun kukkia ja poppelin tuoksua.

Gabaldonin Muukalainen: Teaseri!

Fanityttöily jatkuu. Starzin filmatisoimasta Muukalaisesta on julkaistu teaseri (minulle ei ole vieläkään selvinnyt mitä eroa on trailerilla ja teaserillä, mutta ei sillä ole niin väliä.). Uusi pätkä ei eroa mitenkään merkittävästi aikaisemmin julkaistuista kahdesta trailerista, mutta ei sen niin väliä. Kyllä tätäkin ilokseen katselee ainakin jos odottaa Skotlannin nummien karunkauniisiin maisemiin sijoittuvan spefi/historia/romanssi-draaman tv-sovitusta.

Muukalaisen traileri vaihtoehtoisella lopulla

Ollaan nyt sitten oikein tosissaan fanityttöä. Vakuutan, että tällainen ei ole tapaistani, mutta kun kerrankin kirjamaailmassa tapahtuu jotakin sellaista, joka herättää jonkin pienen fanityttögeenin minussa, niin otan asiasta kaiken ilon irti.

Jo jonkin aikaa sitten julkaistiin Diana Gabaldonin Muukalainen -kirjaan perustuvan tv-sarjan traileri. Nyt traileria on täydennetty vaihtoehtoisella lopulla, jossa ääneen pääsee skottisankari Jamie. Skottiaksentti kuulostaa murealta, joten mikäs tässä odotellessa. Mietityttää vain mistäköhän tätä pääsee Suomessa katsomaan sitten kun aika koittaa. Isossa maailmassa Muukalaisen pitäisi näkyä ruuduilta kesällä 2014. Sitä odotellessa.

Gabaldonin Muukalainen: Liikkuvaa kuvaa!

Olen oletettavasti hehkuttanut Diana Gabaldonin Muukalainen -kirjan tv-version tuloa jo muutamaan otteeseen, mutta todentuntuisen todisteen asiasta antaa muutama päivä sitten julkaistu traileri. Kirjasarjan ystävälle on tietysti jännittävä kokemus nähdä millaisena kirja on näyttäytynyt elokuvantekijöiden silmin. Olen seurannut asian ympärillä vellovaa keskustelua yllättävän aktiivisesti; en ole mitenkään kovin helposti erilaisiin ilmiöihin ja fanituksiin mukaan lähtevä ihminen, mutta Gabaldinin kohdalla olen antanut itselleni luvan tehdä pienen poikkeuksen. On ollut jännittävä seurata miten fanaattisimmat fanit ovat ottaneet roolitukset vastaan ja toisaalta on ollut hauska nähdä millaisia kuvia kuvauspaikalta ja näyttelijöistä on napattu. Filmatisoinnin tekevä Starz julkaisee ahkerasti kuvia muun muassa Instagramissa ja Twitterissä, joten faneja on todella hemmoteltu.

Eikä tuo trailerikaan minusta mitenkään huonolta näytä. Jokaisen päässä tapahtumat ja hahmot ovat tietysti omanlaisiaan, mutta ainakaan naispääosaa esittämään valittu Cairtriona Balfe ei riitele kovasti vastaan sitä mielukuvaa, joka minulla on kirjojen Clairesta. Ihanhan jo malttamattomana tässä odottaa miten tarina istuu televisioruudulle ja miltä 1700-luvun Skotlanti näyttää.

Miltä näyttää? Tuleeko trailerista sellainen fiilis, että kyseessä on se sama kirja, jonka te olette lukeneet?

Diana Gabaldon: Tulivana

Diana Gabaldon: Tulivana (Gummerus 2013)

Suositun Matkantekijä-sarjan kirjoittanut Diana Gabaldon tunnetaan fanfic-piireissä ehdottomasta suhtautumisestaan fan fictionin kirjoittamiseen. Gabaldon on ankarasti kieltänyt kirjasarjaansa hurahtaneita kirjoittamasta tekstejä, joissa hänen luomaansa maailmaa käytetään, ja tiettävästi hän on myös vaatinut teksteihinsä perustuvia ficcejä poistettavaksi netin syövereistä. Syyn ymmärtää, kun lukee Tulivanan. Tämä rouva tahtoo kirjoittaa ficcinsä itse.

Tulivana koostuu neljästä novellista tai rönsystä, kuten kirjailija niitä itse johdannossa luonnehtii. Kaksi tarinoista sijoittuu aikamatkustustematiikan ympärille, kaksi kertoo Matkantekijä -sarjassa sivuhahnomona tunnetusta Lordi John Greystä. Minulle nämä rönsyt ja varsinkin John Greyn ympärille kietoutuvat tarinat ovat vähän kiusallisia, koska en ole oikein ikinä innostunut siitä, että hyvä tarina paisutetaan muodottomaksi möykyksi. Grey ei ole myöskään hahmona koskaan kiinnostanut minua niin paljon, että olisin saanut luettua hänestä kertovia tekstejä. Siksi Tulivanassa olleet Armeijan käytäntö sekä Lordi John ja zombien vitsaus olivat vähintäänkin puuduttavia. Sen sijaan Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa ja Välitila olivat ihan viihdyttävää lukemista.

Tavallaan Gabaldonin idea punoa koko tarinamaailma suureksi kudokseksi on ihan viehättävä. Vaikka olen lukenut Matkantekijän paksut tiiliskivet useampaan kertaan, en millään pysynyt perillä kaikissa viittauksissa, joita kirjailija selitti johdannossa ja jälkipuheessa. Gabaldonin kirjat ovat niin jättimäisiä plus yhdistettynä huono nimimuistini, olin välillä ihan pihalla siitä kenestä henkilöstä on kyse ja mikä hänen roolinsa on ollut aikaisemmissa kirjoissa.

Gabaldonin idea kirjoittaa tällaisia pikkutarinoita on kuitenkin oivallinen. Lukijat odottavat kärsimättöminä niin uutta paksua kirjaa kuin tv-sarjaa, jota kuvataan parastaikaa. Sarjan castingien odottaminen oli fanien keskuudessa melkoista jouluaattoon verrattavissa olevaa jännittämistä ja Gabaldon osaa selvästi taktikoida julkaistessaan tällaisia pieniä porkkanoita, jotka pitävät fanien kiinnostuksen yllä. Ja mikäs siinä. Kyllä ainakin minulle tällaiset pikkutarinat kelpaavat vaikka en missään tapauksessa innostu niistä samalla tavalla kuin vaikkapa Matkantekijän ensimmäisistä osista.

Suosittelen Tulivana -novellikokoelmaa Diana Gabaldonin tuotantoon jo aikaisemmin tutustuneille lukijoille. Muille nämä tarinat eivät ehkä aukea senkään vertaa kuin minulle.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja Doomsday Book (1992),
Otava 1999, 828s.

Kiva lukea pitkästä aikaa tiiliskivimäistä kirjaa. Tuomiopäivän kirja päätyi mukaani kirjastoreissulla, eikä minulla ollut mitään erityisiä odotuksia sitä kohtaan. Ainoastaan takakannen viittaus keskiaikaan suuntautuvaan aikamatkaan kuulosti minusta lupaavalta. Connie Williskin oli ennalta ihan tuntematon tekijä. En tiedä, miksi en ole törmännyt kirjaan koskaan aikaisemmin.

Hän yritti nostaa päätään. Huimaus palasi heti. Hän painoi päänsä takaisin maahan ja veti kätensä viittansa alta varovasti ja hitaasti, ja jokainen liike aiheutti pahoinvointia. Hän risti kätensä ja painoi ne vasten kasvojaan. "Herra Dunworthy", hän sanoi. "Lienee parasta, että tulette hakemaan minut pois." (Willis: Tuomiopäivän kirja)

Tuomiopäivän kirja on melko epämääräinen sekoitus historiallista fiktiota ja scifiä. Tarina alkaa vuodesta 2054, jossa opiskelijatyttö suunnittelee opettajiensa kanssa matkaa keskiajalle. Kivrin on vakaasti päättänyt matkustaa vuoteen 1320 nähdäkseen millaista elämä silloin oli. Keskiaikaa tutkinut Dumworthy ei ole aivan samaa mieltä: keskiaika on vaarallista aikaa, varsinkin naiselle. Kivrin saa kuitenkin tahtonsa läpi ja lähtee matkaan. Kaikki ei kuitenkaan suju ongelmitta. Ilkeä influenssavirus on tarttunut Kivriniin juuri ennen matkaa ja hän saapuu keskiaikaan sairaana ja huonovointisena. Hyvin eivät ole asiat 2000-luvullakaan, sillä Oxford on julistettu karanteeniin arkeologisilta kaivauksilta karanneen viruksen takia. Miten selviää tautiin sairastunut Kivrin? Varsinkaan, kun hän ei edes päätynyt siihen aikakauteen, johon oli tarkoitus...

"Oletteko sairas neiti Katherine?" Roche kysyi huolestuneena ja tavoitteli tytön rannetta peläten, että Kivrin saisi samanlaisen kohtauksen kuin avustaja.
     Kivrin kiskoi kätensä Rochen ulottuvilta. "Kertokaa minulle, mikä vuosi nyt on."
     "On Edvard Kolmannen valtakauden kahdeskymmenesensimmäinen vuosi, Eliwys sanoi. 
(Willis: Tuomiopäivän kirja)

Minä periaatteessa pidän aikamatkailuteemasta. Diana Gabaldon on suosikkini, hänen tuotantoaan olen lukenut vesi kielellä. Audrey Nieffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli ihana Michael Crichtonin Aikamatkakin ihan viihdyttävä. Tämä oli vähän sekava. En oikein pystynyt samaistumaan Tuomiopäivän kirjan hahmoihin ja vaikka rakastan pitkiä romaaneja, tästä puolet tuntui ihan silkalta jaarittelulta. Turhalta. Lisäksi juoni oli ennalta-arvattava. Pystyin jo romaanin ensimmäisillä sivuilla arvaamaan mihin suuntaan tarina on kulkeutumassa. Tämä ei herättänyt suuria tunteita, mutta viihdytti kyllä oman aikansa.

Kirjan suurin viihdearvo oli omalla kohdallani siinä, että tapahtumapaikat olivat tuttuja. Olen käynyt muutamaankin otteeseen Oxfordin ja Bathin liepeillä, joten oli hauskaa lukea seudusta, joka ei ole ihan kokonaan vieras. Kaipasin noin muuten lisää syvyyttä ja tarttumapintaa. Juoni vei kyllä mukanaan, mutta jätti vähän kylmäksi. Nautin joka tapauksessa siitä, että pääsen lukemaan tällaisia tiiliskiviä ja viettämään niiden parissa illan jos toisenkin. Täydellistä arjenpakoa!

Kirja on luettu Taikakirjaimissa ja Sadun blogissa. Käykää ihmeessä vilkaisemassa! Suosittelen tätä aikamatkustusteeman ja historiallisen "hömpän" ystäville.

Michael Crichton: Aikamatka

Jatkan syksyäni scifi -teemalla, sillä Satu viittasi taannoisen Gabaldon -postaukseni kommentissa Crichtonin Aikamatkaan, jonka päätin uteliaisuuttani kaivaa jostakin luettavakseni. Huomasin myös Nafisanin blogin sivupalkissa viittauksen tähän, ja koska kirjamakumme osuvat usein yksiin, päätin lukea kirjan. Onneksi tämä sattui olemaan saatavilla lähikirjastossa.

Aikamatkassa leikitellään hieman Diana Gabaldonin Matkantekijän tapaan ajatuksella siirtyä ajassa taaksepäin. Romaanissa varsinainen aikamatkustus perustuu hienoihin fysiikan teorioihin, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Ehkä juuri siitä syystä aikamatkustus vaikuttikin suhteellisen uskottavalta. Ehdotonta scifi -ainesta tässä aikamatkailussa kuitenkin on, joten siitä luokittelu mainittuun genreen.

Aikamatkassa arkeologian opiskelijat siirtyvät 1300-luvun Ranskaan pelastamaan professoriaan, joka on tieteilijöiden keksinnöstä innostuneena vaatinut testata aikakone -laitetta, palaamatta kuitenkaan takaisin. Menneisyys näyttää aikamatkaajille raadollisen puolensa, mutta  samalla myös menneisyyden juuri sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ja on tietysti selvää, ettei aikamatkasta aivan mutkatta selvitä.

Valitettavasti Aikamatkan kerronnalliset ansiot jäävät melko vähäisiksi, ja lisäksi romaanista löytyy kummallisia asiavirheitä, jotka tosiaan kiusasivat lukiessa. Katsokaa vaikka tätä: "Sophie ojensi hevosensa ohjakset Chrisille, laskeutui ratsun selästä ja juoksi - - ". Ihan asiasta jotain tietävänä ihmettelen, miten hevosen selässä oleva ihminen voi ojentaa ohjat toiselle ratsastajalle ja laskeutua vasta sitten ratsun selästä alas. Kokemukseni mukaan tämä on käytännössä äärimmäisen hankalaa ja melko vaarallista. Tiedän takertuvani typeriin yksityiskohtiin, mutta tällaiset todella käyvät hermoille.

Olihan Aikamatka kuitenkin äärettömän mukaansatempaava lukukokemus kerronnan puutteista ja henkilöhahmojen osittaisesta pinnallisuudesta ja stereotyyppisyydestä huolimatta. Nämä aikamatkustuskirjat pistävät aina spekuloimaan, että mitäpä jos? Siksi kysynkin teiltä: Jos pääsisitte matkustamaan ajassa, minne ja mihin aikaan matkustaisitte? Miksi?

Suosittelen Michael Crichtonin Aikamatkaa mukaansatempaavien seikkailujen ystäville. Niille jotka eivät kiinnitä liikaa huomiota epätodennäköisyyksiin ja mahdottomuuksiin. Kannattaa myös katsoa kirjaan perustuva elokuva Timeline.

Diana Gabaldon ja Matkantekijä -sarja

Olen pannut merkille, että blogiini eksytään usein Diana Gabaldoniin liittyvillä hakusanoilla. Luin Gabaldonin Matkantekijä -sarjan läpi viime vuonna ja aiheeseen liittyviä postauksia onkin kertynyt jokunen. Ajattelin, että voisin Gabaldonia hakevien helpotukseksi koota aiheeseen liittyvät postaukset yhteen ja pohtia muutenkin samaan teemaan liittyviä kirjoja, jos vaikka niistä löytyisi vinkkejä Gabaldonin tuotannosta innostuneille.

Kirjailija Diana Gabaldon. Kuva mylot.com.

Diana Gabaldon on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka suosituimpaan tuotantoon kuuluu historiaa ja aikamatkustusteemaa yhdistelevä romanttinen kirjasarja Matkantekijä (Outlander). Alla linkit ilmestyneisiin ja lukemiini osiin, joita olen kommentoinut blogissani. Kirjasarjan juonta en ala tarkemmin selostamaan, sillä halukkaat löytävät sen esimerkiksi Gabaldonia käsittelevältä Wikipediasivustolta. Tämä teksti pysykööt spoilaamisesta mahdollisimman vapaana.

*Muukalainen
*Sudenkorento
*Matkantekijä
*Syysrummut
*Tuliristi
*Lumen ja tuhkan maa
*Luiden kaiku

*Skottilainen vanki

Näiden lisäksi Gabaldon on julkaissut aiheeseen liittyen sarjakuvakirjan The Exile, sekä ensimmäistä kolmea osaa selostavan Trouhgt the Stones, jota en ole toistaiseksi esitellyt blogissa, vaikka kyseinen teos minulta löytyykin.

Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjaa on kehuttu historiallisesta tarkkuudesta ja esimerkiksi kasvilääkintätietojen yksityiskohtaisuudesta. Ennen kaikkea kirjasarja kuitenkin perustunee henkilöhahmojen romanttisiin jännitteisiin, vaikka mukana on myös mm. toimintaa ja sotakuvausta. Myös aikamatkustus -teoria on esillä keskeisenä useissa kirjasarjan osissa.

Diana Gabaldonin kotisivuilta sekä blogista löytyy lisää kirjailijan tuotannosta. Matkantekijä -sarjan lisäksi häneltä on ilmestynyt sarjan sivuhenkilöön, lordi Johniin liittyviä kirjoja, joita itse en ole lukenut. Fanisivusto Ladies of Lallybroch sisältää myös monenlaista tietoa aiheesta kiinnostuneille. Kirjasarja on myös tunnettu siitä, että se on inspiroinut faneja kokoamaan suuren määrän casting -videoita Youtubeen, sillä elokuvaa ei ainakaan vielä ole tulossa, vaikka asian suhteen spekulaatioita on ollut puolin ja toisin, jopa kirjailijan omalta suunnalta. Sarjan ensimmäisestä kirjasta on myös tehty musikaali, sekä muuta oheistuotetta.

EDIT(15.1.2014) Kirjasarjan ensimmäisestä osasta on tekeillä tv-sarja. Traileri löytyy täältä.

Skotlanti - ja miksei myös aikamatkailuteemasta innostuneille voin suositella Matkantekijä -sarjan oheen luettavaksi ja katseltavaksi esimerkiksi seuraavia:

*Ken Follett - Paikka nimeltä Vapaus
*Susan Fletcher - Noidan rippi
*Jude Deveraux - Ylämaa -sarja
*Elokuva Timeline


Gabaldonin kirjoitustyylistä ja tarinanrakennustavasta pitävät saattaisivat innostua myös Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta sekä Marion Zimmer Bradleyn kirjasta Avalonin usvat.

Diana Gabaldon: Luiden kaiku

Saatuani tänään päätökseen Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan herraties monennenko osan nimeltä Luiden kaiku voin vain todeta: ei, Gabaldon ei vieläkään aio lopettaa...

...Nimittäin Clairen ja Jamien tarinaa, joka on Muukalaisesta alkaen kulkenut aina 1740-luvun Skotlannista 1770-luvun Pohjois-Carolinaan. Jakobiittien kapinasta Amerikan vapaussotaan, taisteluista ja epätoivosta rakkauteen ja rauhaan, tai sitten ei.

Luiden kaiku -romaanissa pääpari Claire ja Jamie ovat aikeissa palata Skotlantiin hakemaan Jamien painokoneen toivuttuaan ensin menetyksestä, jonka sai aikaan Briannan ja Rogerin sekä näiden lasten Jemmyn ja Mandyn paluu omaan aikaansa 1980-luvulle. Kirjassa kulkee rinnakkain monta juonta: Jamien ja Clairen seikkailu vapaussodan melskeessä, Briannan ja Rogerin sopeutuminen 1980-luvun elämään, sekä heille osoitetut kirjeet, jotka Claire ja Jamie ovat kirjoittaneet omassa ajassaan ja säilöneet niin, että Brianna ja Roger saavat ne käsiinsä palattuaan omaan aikaansa. Edellä mainittujen pariskuntien lisäksi keskeiseen rooliin nousevat myös lordi John Grey ja tämän poika -tai pikemminkin Jamien avioton poika William, sekä nuori Ian, joka etsii onneaan menetettyään intiaanivaimonsa jo vuosia aikaisemmin. 

Luiden kaiku on Pohjois-Carolinan elämään keskittyneiden edellisten osien jälkeen virkistävää vaihtelua. Toisaalta lukiessa iskee epätoivo: Gabaldon tuntuu pitkittävän Matkantekijä -sarjaansa keinoja kaihtamatta. Vaikkakin hänen kirjoitustyylinsä on eläväistä ja tempaa mukaansa, herää kysymys miten ihmeen pitkään sarjaa voi jatkaa ennen kuin se menettää aivan kokonaan makunsa. Luiden kaiussa on jo muutamia ratkaisuja, jotka hämmensivät minua lukiessani kirjaa: miten vuosikausia menneisyydessä eläneillä Briannalla ja Rogerilla on varaa hankkia itselleen isänsä lapsuudenkoti Lallybroch? Miten kummassa heidän kärsivällisyytensä kestää olla lukematta vanhempien jäämistöstä löytyviä kirjeitä heti kerralla - voiko kirjeiden välityksellä muka kerrontateknisesti rakentaa vieläkin yhden romaanin, tai kenties useamman? Miten jo lähes 70-vuotias Claire voi taistella ja kamppailla antaumuksella sotatantereella ja toimia muutenkin kuin nuori nainen? Aikooko Gabaldon rakentaa tulevat romaaninsa nuoren Ianin ja kenties Jamien pojan Williamin vetovoiman varaan?

Kaiken kaikkiaan myönnän kuitenkin, että tulen tarttumaan myös jatko-osaan (-osiin?) kun sellainen ilmestyy. Luiden kaiku jättää jälkeensä lukemattoman määrän kysymyksiä, joihin on jossain vaiheessa tultava vastaus: Mitä käy Rogerille, joka palasi menneisyyteen luullessaan poikansa joutuneen kivikehän kautta väärään aikaan? Millainen mies on McKenzie, joka tuli resuisena Briannan ja Rogerin ovelle ja kertoi tulleensa menneisyydestä -vahingossa? Miten käy Stuarttien kullan, jota espanjalainen vartioi? Oliko Rogerin mystisesti kadonnut isäkin aikamatkaaja? Ja lopulta: Saavatko Claire ja Jamie viimein vanheta rauhassa?

Suosittelen... no, kannattaa lukea jos on näin pitkälle päässyt Gabaldonin Matkantekijä -sarjassa...

Diana Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa

Sain tänään päätökseen Gabaldon -luku-urakkani kuudennen osan, reippaasti yli tuhatsivuisen tiiliskiven Lumen ja tuhkan maa. Pitkäveteisyydessään epätoivoa aiheuttaneen Tuliristin jälkeen Lumen ja tuhkan maa oli helpompaa ja viihdyttävämpää luettavaa. Siltikin, vaikka olen lukenut romaanin kertaalleen aikaisemmin. On kuitenkin myönnettävä, että on etunsa lukea sarja alusta alkaen kirja kerrallaan -yhtäjaksoisesti, sillä Gabaldonin rönsyilevään tyyliin ja monenkirjaviin henkilöhahmoihin on vaikeampi tarttua jos lukee romaanisarjan myöhemmät osat yksittäisinä teoksina...

Lumen ja tuhkan maan tapahtumat sijoittuvat 1770-luvun Pohjois-Carolinaan, jossa vapaussodan aatteet tavoittavat Clairen ja Jamien asuttaman Harjun. Sotaan liittyvien teemojen lisäksi keskeisessä osassa romaania ovat Harjun ihmissuhteet ja tapahtumat, joiden pyörteisiin "nykyajassa" kasvaneet aikamatkaajat väistämättä joutuvat. Claire on omaksunut aukottomasti 1700-luvun elämäntavan, mutta hänen tyttärensä Briannan ja tämän miehen Rogerin ajatuksissa kaikuu kaipuu omaan aikaan: rakkaus lähimmäisiin sitoo kuitenkin nuoren parin elämään menneisyyden elämää Pohjois-Carolinan takamailla.

Kommentoin Tuliristiä luettuani Gabaldonin taipumusta haastaa miessankarinsa erilaisiin koettelemuksiin, mutta Lumen ja tuhkan maassa myös naiset saavat osansa kärsimyksistä. Claire joutuu kaapatuksi ja raiskatuksi ja on vähällä menettää henkensä kuumetaudin kourissa, Brianna taas kaapataan vanhan vihollisensa Stephen Bonnetin laivalle puhumattakaan Harjun nuorista naisista, jotka kantavat äpärälapsia ja kärsivät koston ja kateuden kierteessä. Kaiken kaikkiaan tämä oli virkistävää vaihtelua ainaisille mieshahmojen kärsimyksille.

Lumen ja tuhkan maan jälkeen Gabaldonin romaanisarjaan on ilmestynyt vielä yksi, suomennettu osa: Luiden kaiku. Tiettävästi Gabaldon on aikeissa kirjoittaa tämän jälkeenkin sarjalleen jatkoa, mutta nähtäväksi jää milloin uusi tiiliskivi ilmoitetaan valmistuneeksi. Minä tartun seuraavaksi Luiden kaikuun ja jatkan matkaani 1700-luvun melskeessä...

 Suosittelen jatkoksi sarjan muut osat lukeneille... Niin kuin viimeksikin.

Diana Gabaldon: Tuliristi

Lukiessani aikoinani ensimmäistä kertaa Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa, taisin ajatella Tuliristin kohdalla Gabaldonin menettäneen viimeistään tässä vaiheessa otteensa alkujaan kiehtovaan ja kutkuttavaan juoneensa. Sarjan viides osa, Tuliristi kuljettaa lukijat Jamien, Clairen, Briannan ja Rogerin kanssa elämään Pohjois-Carolinassa, joka pitää tuttuun tapaan sisällään romantiikkaa, jännitystä ja sodan melskettä.

Tuliristi on Gabaldonin sarjassa siihen asti ilmestyneistä kirjoista ehdottomasti sekavin. Se alkaa klaanikokouksesta, joka tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi ja etenee Fraserin Harjun, Cros Creekin ja River Runin maisemissa kuvaillen yksityiskohtaisesti milloin mitäkin yhdentekevältä tuntuvaa arkipäivän seikkaa. 1300 -sivuiseen romaaniin on ympätty lukematon määrä viittauksia ja sivujuonia, jotka jotenkin pysyvät kasassa hamaan loppuun saakka.

Keskeisimpänä juonina Tuliristissä piirtyy Briannan raiskaajan, Stephen Bonnetin etsintä, sekä paria sarjan osaa aikaisemmin esille noussut kysymys Stuartin kätketystä kullasta, jonka kohtaloa pohditaan paikallisissa häissä sattuneen selkkauksen yhteydessä -ja myöhemmin. Useaan otteeseen. Sinällään löyhät juonenkäänteet kuitenkin kuljettavat tarinaa eteenpäin romantiikan sävyttäminä.

Gabaldonin voimauttavana menetelmänä tuntuu olevan kirjasarjan miespäähenkilöiden asettaminen kuolemanvaaraan, mikä tietysti saa hahmoihin ihastuneet naislukijat pidättämään henkeään ja kääntämään sivua pelätessään sankariensa kohtaloa. Aika ajoin sankarit makaavat vuoteissaan milloin piiskattuna, milloin hirtettynä: naiset sen sijaan kärsivät kolhunsa suuremmin valittamatta ja toipuvat vailla ihmeellisiä huomionosoituksia. Kaipa tämä resepti toimii, sillä onhan se saanut minun lisäkseni monet muutkin tarttumaan uudelleen ja uudelleen Gabaldonin romaanisarjaan...

Suosittelen jatkoksi sarjan muut osat lukeneelle. Ehkäpä tästä voisi innostua myös joku Yhdysvaltain vaihesta kiinnostunut lukija. Ehkä.

Gabaldon&Nguyen: The Exile

Diana Gabaldonin romaanisarjan läpilukeminen antoi sysäyksen hankkia uutuuttaan kiiltävä ja vasta valmistunut sarjakuvakirja The Exile, joka kertoo Muukalaisen tarinan Murtaghin ja Jamien näkökulmasta kerrottuna. Gabalonin suuren suosion saanut sarja kieltämättä kaipaa kuvallista versiota ja kun elokuvaa ei näillä näkymine ole tulossa, kelpaa sarjakuvakirja tyydyttämään kaipuun ainakin toistaiseksi.

Vietnamilaissyntyinen Hoang Nguyen tekee kieltämättä ansiokasta työtä piirtäessään kuviksi suositun tarinan. Kuten Gabaldon kuitenkin loppusanoissa mainitsee: kukaan ei koskaan voi piirtää hahmoja juuri täydellisesti sellaisiksi, kuin lukijat ovat ne mielessään kuvitelleet. Nguyenin kuvitus ei alleviivaakaan liiaksi hahmojen piirteitä vaan jättää varaa myös tulkinnalle: kuvat ovat selvästi piirroksia, eikä niiden ole edes tarkoitus piirtää muotokuvia fiktiivisistä hahmoista.

Nguyenin kuvitus on joka tapauksessa kaunista katsella, ja se sopii tyylillisesti erinomaisesti romaanisarjan maailmaan. Melkein käy harmittamaan, ettei suomalaisia kansikuvia ole piirretty aivan samanlaisella otteella kuin sarjakuvakirjan kuvat.

Sarjakuvakirjan juoni poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä tarinasta ja kertoo ainoastaan noin kolmanneksen Muukalaisesta. Juoneen on lisätty myös joitain sellaisia taustayksityiskohtia, jotka Clairen näkökulmasta kerrotussa romaanissa eivät käy ilmi. Toisaalta The Exilen kertojaratkaisu tuntuu omituiselta mutta toisaalta taas lienee hyvä, että sarjakuvaversio eroaa ihan konkreettisesti Muukalaisesta. 

Sarjakuvakirjan lukeminen vaatii oman mielentilansa, enkä voi sanoa, että kokisin sarjakuvakirjojen lukemisen erityisen miellyttäväksi: ennemminkin se on visuaalista katselua ja ihailua, mutta ei lukemista samalla tavalla kuin "oikeiden" kirjojen lukeminen. Mutta miellyttävää omalla tavallaa. The Exile ei tuottanut pettymystä, ainoastaan olisin toivonut kirjan olevan hieman paksumpi...

Suosittelen Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ystäville, ja niille, jotka tahtovat katsella kaunista ja taidolla tehtyä sarjakuvakirjaa.

Diana Gabaldon: Syysrummut

Syysrummut on Diana Gabaldonin aikamatkailuteemalla leikittelevän, romanttisen seikkailusarjan neljäs osa. Tiiliskivimäinen kirja kertoo pääparin elämästä Pohjois-Carolinassa ja antaa tilaa myös uusille päähenkilöille, Jamien ja Clairen tyttärelle Briannalle, sekä tämän rakastetulle Rogerille, jotka matkaavat ajassa 1700-luvulle varoittaakseen Clairea ja Jamieta näitä uhkaavasta vaarasta.

Pohdittuani edellisiä osia esitellessäni Gabaldoni  juonikiemuroita, mainitsen nyt muutaman sanan kirjojen käännöksistä. Anuirmeli Sallamo-Lavin tekemät käännökset pyrkivät piirtämään lukijan näkyville skottilaisen aksentin vivahteet olemalla samalla uskottavia. Mielestäni tässä on onnistuttu melko hyvin.

Sallamo-Lavin tulkinta skottilaisesta murteesta ja aksentista kuulostaa minun korvaani Tamperelaisen ja toisaalta pohjalaisen puhetavan risteytykseltä. Jollain tavalla kuitenkin murre on helppo mieltää skotlantilaiseksi puheenparreksi. Murteellisen kielen kääntämisessä on ehdottomasti omat hankaluutensa, mutta tässä tapauksessa lopputulos on mainio monessa mielessä.

Suosittelen Matkantekijä-sarjaa lukeville myös neljättä osaa, Syysrumpuja.

Diana Gabaldon: Matkantekijä

Olen edennyt Gabaldon -uudelleenlukukierroksellani romaanisarjan kolmanteen kirjaan nimeltänsä Matkantekijä. Romaanissa viisissäkymmenissä oleva Claire palaa Craig na Dunin kivikehän kautta 1960-luvulta takaisin 1700-luvun Skotlantiin löytääkseen jälleen rakastettunsa. Jälleennäkemisen jälkeen pariskunnan matka jatkuu erinäisten koettelemuksien ja sattumusten kautta Ranskaan, Länsi-Intian saaristoon ja lopulta Uuteen maailmaan, Amerikkaan.

Muukalainen -romaanin kutkuttava viehätys on kadonnut Gabaldonin jatko-osista, mutta Matkantekijä on vielä ihan viihdyttävää luettavaa kaikkine omituisuuksineen. Gabaldonin romaaneissa tuntuu olevan aivan liikaa sattumia ja ihmeellisiä onnistumisia, mutta onneksi myös jotkut asiat on kuvattu suhteellisen realistisesti. Ensimmäistä kertaa romaania lukiessani muistan ihmetelleeni, miksi pariskunnan jälleennäkeminen oli niin viileä ja hämmentynyt, mutta nyt tajusin ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta: tottahan kaksikymmentä vuotta toisistaan erossa ollut pariskunta on väistmättä vieraantunut toisistaan. Gabaldonin Matkantekijässä yhteinen sävel löytyy kuitenkin huomattavan nopeasti...

Gabaldonin kertojaratkaisu on hiukan omituinen, mutta toimii yllättävän hyvin. Clairen näkökulmasta kerrotut tapahtumat kuullaan minämuodossa, mutta kun kohtauksen päähenkilönä on joku toinen henkilöhahmo, on kerronta kolmannessa persoonassa. Ratkaisu toimii hyvin ollakseen melko erikoinen. Minämuodossa kerrotut kohtaukset kun eivät ole mitenkään eroteltuna muust tekstistä -tai pänvaistoin, vaan kertojanäkökulma vaihtuu miten sattuu. Hauskaa mutta outoa.

Suosittelen Matkantekijää Gabaldonin sarjaa lukeville. Tähänkään romaaniin ei kannata tarttua, ellei ole lukenut aikaisempia osia...

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Diana Gabaldonin Matkantekijä -romaanisarjan toinen osa Sudenkorento vie lukijan jakobiittikapinan alkukaikuihin 1700-luvun Pariisiin, ja hämmentää vilauttelemalla alussa ja lopussa katkelmilla 1960-luvulta, jossa kivihalkeaman kautta takaisin omaan aikaansa palannut Claire kertoo tyttärelleen tämän oikeasta isästä ja menneisyydestään 1700-luvulla.

En tiedä mistä sain päähäni lukea pitkästä aikaa Gabaldonin sarjan uudelleen. Ensimmäisen osan jälkeen romaanien juoni muuttuu epäselvemmäksi ja jaarittelevammaksi, mutta oma viehätyksensä niissä on. Varsinkin tällaiselle Skotlantiin tykästyneelle lukijalle. Sudenkorento toimii kohtuullisesti alun hämmennyksestä huolimatta: ensimmäistä romaania lukuunottamatta tämä sarja on ehdottomasti luettava järjestyksessä, sillä yksittäin romaaneissa ei tunnu olevan mitään tolkkua.

Kirjasarjan hahmoilla on toki puutteensa: ylenmääräinen täydellisyy. Gabaldon on luonut hahmoistaan juurikin niin persoonallisia, kauniita, rohkeita ja ihmeellisiä, että ne yksinkertaisesti tuntuvat miltei epätodellisen amerikkalaisilta ihannesankareilta. Tietyllä tavalla Gabaldonin kirjoitustapa tuo mieleen Untinen-Auelin esihistoriaan sijoittuvan romaanisarjan, jossa päähenkilö Ayla keksii suunnilleen jokaisen ihmiskunnan kannalta tärkeän keksinnön aina suden ja hevosen kouluttamisesta ihmisen lisääntymisen ymmärtämiseen. Gabaldonin kirjoissa tapahtuu sama ilmiö: hahmot vain yksinkertaisesti ovat liian täydellisiä ollakseen edes hiukkasen uskottavia.

Mitä Gabaldonin romaanit sitten oikein ovat? Ne ovat vähän kuin harlekiiniromaaneja, mutta sijoitettuna historiallisten tapahtumien yhteyteen, väritettynä väkivallalla ja seikkailuilla... sekä tietysti sivumäärältään kymmenkertaisia keskiverto harlekiinipokkariin verrattuna. En halua aliarvioida: onhan näissä se jokin viehätys, minkä takia ne on luettava uudelleen ja uudelleen suurella mielenkiinnolla, mutta mikä on se Gabaldonin salainen resepti? En tiedä!

Suosittelen niille, jotka lukivat Muukalaisen, pitivät ja tahtovat sitä samaa lisää...

Diana Gabaldon: Muukalainen

Olen yrittänyt muutaman viime vuoden aikana pitää yllä sellaista periaatetta, että luen vain sellaisia romaaneita, joita en ole aikaisemmin lukenut. Tämä periaate on välillä kuitenkin kovin vaikea pitää, koska olen sattunut lukemaan elämässäni niin tavattoman mukavia kirjoja, että haluan palata niiden pariin aina uudelleen ja uudelleen. Tämän vuoden saldo on kuitenkin plussan puolella, joten päätin antaa itselleni luvan tarttua Gabaldonin Muukalaiseen, jonka olen lukenut vähintänkin puolenkymmentä kertaa...

Mikähän kumma Gabaldonissa viehättää? Muukalainen on perin romanttinen kertomus 1940-luvulla elävästä Clairesta, joka on miehensä kanssa Skotlannissa matkalla ja onnistuu kävelemään kivikehään, joka kuljettaa hänet 1740-luvulle. Uudessa elämässään Claire rakastuu skotlantilaiseen mieheen ja päättää lopulta jäädä menneeseen, vaikka pääsisi kivikehän kautta takaisin omaan aikaansa.

Aikamatkusteluajatuksella leikittelevä juoni ei kenties ole millään tavalla erityinen, eivätkä Gabaldonin kielelliset lahjat ole minkään kaavan mukaan laskettavissa korkeakirjallisuudeksi. Romaanissa on jonkin verran asiavirheitä, mutta kieli on humoristista ja oivaltavaa ja romantiikalla sävytetyt kohtaukset pitävät otteessaan. Oikeastaan Muukalaisessa on hyvin paljon kaikkea sellaista, mitä romaanilta kaipaan: se vie ajatukset arjesta, se sijoittuu historialliseen aikaan ja pitää sisällään runsaasti erilaisia ihmiskohtaloita. Gabaldonin tarkoituskin käy selväksi: hän ei yritä kirjoittaa suurta historiallista romaania, tai scifisävytteistä aikamatkailuspekulaatiota, vaan yksinkertaisesti romanttisen kirjan, joka pelastaa lukijan harmaasta arjesta. Ja juuri siinä Gabaldon myös onnistuu.

Harmittavaa kyllä, pitkän kirjasarjan muut osat eivät yllä aivan samaan kuin Muukalainen. Henkilöhahmot pysyvät sarjan muissakin osissa Gabaldonin vahvuutena, mutta juoneltaan muut tarinat ovat heikompia: ne ovat jaarittelevia, mutkikkaita ja jopa pitkäveteisiä, eikä henkilöhahmojen välinen jännite toimi samalla tavalla kuin ensimmäisessä kirjassa.

Suosittelen Diana Gabaldonin muukalaisia erittäin lämpimästi romanttisen ja historiallisen kirjallisuuden ystävälle, joka haluaa lukea "800-sivuisen harlekiinipokkarin, joka sijoittuu 1700-luvulle". Suosittelen myös Skotlannista ja skotlantilaisuudesta innostuville lukijoille...