Anu Holopainen: Welman tytöt

Anu Holopainen: Welman tytöt (Karisto 2013), 259 s., kirjakauppalöytö

Anu Holopainen on ollut jo pitkään lukulistallani ja nyt, kiitos Kariston ottaman uusintapainoksen, shoppasin kirjan kesälukemiseksi kirjakauppareissullani. Welman tytöt joutui odottamaan muutaman toven muiden kirjojen kasautuessa yöpöydälle, mutta se pääsi viimein mukaani lauantaiselle merenrantareissulle. Kallio, kirja, kesä ja aurinko. Meren tuoksu. Aika jees.

Welman tytöt kertoo Syysmaassa asuvasta Adairasta, jonka isä haluaa naittaa Adairaa puolta vanhemmalle, irstaalle ja ilkeälle miehelle. Syysmaassa eletään varsin patriarkaaisessa yhteiskunnassa, joten Adairalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin taipua isänsä tahtoon ja haudata haaveet opiskelusta tai elämästä rakastavan ja kunniottavan puolison rinnalla. Matkalla aviomiehen luokse sattuu kuitenkin jotakin, joka muuttaa Adairan elämän suunnan. Hän pääsee pakoon ja tutustuu Welmaan ja tämän luona Varjolinnassa asuviin naisiin. Nuo naiset ovat ottaneet elämän omiin käsiinsä ja kieltäytyneet alistumasta miesten vallan alle.

Adaira heräsi tokkuraisena ja näki ohuiden auringonsäteiden pilkottavan raolleen jätettyjen ikkunaluukkujen välistä. Viileä ilma leyhyi raosta sisään, ja hän veti peitettä tiukemmin ympärilleen yrittäen samalla selvittää päässään, oliko aamu vai ilta ja kuinka kauan hän oli nukkunut. (Holopainen: welman tytöt s.130)

Alunperin vuonna 2003 ilmestynyt kirja on ihanan klassista fantasiaa, joka hyödyntää perinteisiä elementtejä, mutta onnistuu samalla olemaan raikasta ja mukaansatempaavaa. Tarina ei ole kikkailua, vaan sellaista luettavaa, joka antaa lukijalle mahdollisuuden ennakoida mukavalla ja luontevalla tavalla. Yritän tällä sanoa, että kirjan tarina ei varsinaisesti tuottanut yllätyksiä, mutta yllätyksettömyydessään sen lukeminen tuntui samalta kuin kotiinpaluu pitkän matkan jälkeen, tutulta ja turvalliselta. 

Welman tyttöjen henkilöhahmot ovat persoonallisia ja jokaisella naisella on oma tarina kerrottavanaan. Miehet jäävät tarinassa sivurooliin ja heistä piirtyy aluksi pahantekijän luva: miehet ovat välinpitämättömiä raiskaajia, jotka eivät välitä naisista. Onneksi Holopainen marssittaa kirjan lopussa tarinaan mukaan myös muutaman mukavan miehen. Kirjasarjaksi jatkuva kertomus lupailee, että muissa osissa naisen asemaan ja paikkaan yhteiskunnassa kiinnitetään lisää huomiota, ja Adairan sekä muiden Welman tyttöjen tarina jatkuu.

Kaksi päivää myöhemmin alkoivat kuumat tuulet puhaltaa etelästä. Ne olivat murrostuulet, kesän tuojat, jotka voimistuivat hetkittäin hurjiksi pyörteiksi ja saattoivat kiskoa suuren puun juurineen maasta. Tuulen aikana ihmiset eivät matkustaneet eivätkä liikkuneet kaupunkien tai kotipihojen ulkopuolella ellei se ollut välttämätöntä. Maa heräsi eloon, madot möyrivät kuurasta vapautuneessa mullassa ja ilmassa tuoksui kaukaisen meren suola. (Holopainen: Welman tytöt, s.189)

Welman tytöt on sellainen kirja, jonka olisin halunnut lukea teininä. Oman kappaleeni laitan ehdottomasti odottamaan aikaa, joilloin kummityttöni on kypsä tällaiselle kirjalle. Olen suhtautunut aina hiukan varauksella pitkiin kirjasarjoihin, mutta Syysmaa -sarjan kohdalla olen iloinen tietäessäni, että pääsen jatkamaan tarinan maailmassa vielä pitkään. Holopainen ei nät sorru uuvuttamaan lukijaa fantasialle tyypillisellä tiiliskivi-ideologialla, vaan Welman tytöt on nopeasti hotkaistu. Syynä lienee kirjan kohderyhmä, vaikka hyvin tämä näkyy uppoavan myös aikuiseen lukijaan.

Suosittelen Welman tyttöjä erityisesti fantasiasta kiinnostuneille varhaisnuorille ja nuorille, sekä niille aikuisille lukijoille, jotka haluavat lukea keskiaikahenkisen fantasiatarinan.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Tammi 2013), 446s. Arvostelukappale

Susiraja -sarjan toinen osa Uhanalainen jatkaa paranormaalia romantiikkaa hyödyntävää, nuorille suunnattua kirjasarjaa, joka kertoo ihmissuden ja tytön rakkaudesta, sekä susien asuttamasta Hukkavaaran kylästä. Elina Rouhiaisen esikoinen Kesytön heitti äitinsä menettäneen Raisan Kainuun korpeen. Uhanalaisessa palataan tuttuihin maisemiin.

Raisa asuu Nikon kanssa Helsingissä, mutta Mikaelin, Raisan entisen poikaystävän ja susilauman nuoren alfan ilmestyminen kaupunkiin saa kuviot sekaisin. Raisa, Niko ja Mikael matkustavat Hukkavaaraan tarkoituksenaan ottaa selvää mitä Mikaelin vanhemmille on tapahtunut, ja mitä lauman haltuunsa ottanut Martti aikoo tehdä Hukkavaaralle ja susilaumalleen. Hukkavaarassa tavataan myös pari muuta lauman meininkiin kyllästynyttä sutta, jotka lyöttäytyvät Raisan ja muiden joukkoon. Suuri osa kirjasta vietetään metsämökissä jutellen, juopotellen, parisuhdekuvioita selvitellen ja siinä sivussa Hukkavaaran mysteeriä ratkoen. 

Suositun genren tuominen Suomen mantereelle näkyy Uhanalaisessa miljöön lisäksi muutamassa kansanperinneviittauksessa. Olisin jo Kesyttömältä kaivannut enemmän suomalaisen mentaliteetin nostamista esille, suomalaisen ihmissusiklassikon, Aino Kallaksen Sudenmorsiamen polkuja seuraten Susirajakin olisi saanut enemmän suomalaista maustetta. Tietysti on huomattava etu, että paranormaalia romantiikkaa ylipäätään sijoitetaan Suomeen, vaikka perustavat elementit olisivatkin ameriikanserkuilta lainattuja.

Niko jätti auton hiekkatien varteen ja lähti kävelemään metsään. Minä seurasin perässä. Tarvoimme ikuisuudelta kestävän ajan ennen kuin tulimme suurelle paloaukealle. Katselin ympärilleni. Yllätyksekseni olimme lähempänä vaaraa kuin olin koskaan aikaisemmin ollut. Toisella puolellani oli hehtaareittainntasamaata ja toisella puolellani metsä nousi yhtäkkiä pystyyn kuin silkasta päähänpistosta. (Rouhiainen: Uhanalainen, s.116)

Susirajan maailma on miehinen. Miehet hallitsevat laumaa ja maailmaa, eikä Raisa tunnu suostuvan valmiiseen malliin -ainakaan heti. Valinta oman elämän ja omien haaveiden, sekä rakkauden välillä ei ole kuitenkaan itsestään selvä. Kumpi merkitsee enemmän, tulevaisuus taiteilijana vai paikka ihmissusilauman uroksen kotirouvana? Näin modernin naisen näkökulmasta katsottuna asetelma on vähintäänkin kyseenalainen ja toivonkin, että kirjasarjan jatko tuo nuoren lukijakunnan eteen hieman kannustavanpia näkökulmia naisena olemisesta. Raisa on kuitenkin pitänyt hyvin pintansa, vaikka sydän vetää ihmissusiuroon kainaloon.

Pikkutarkkana pilkunviilaajana tarrasin romaanissa muutamiin epäloogisuuksiin ja kielellisiin omituisuuksiin. Metsässä taivalletaan vajaassa kahdessa päivässä matka, johon autolla menee kaksi tuntia. Jos ei ihan kuoppaisinta pellonreunaa ajella, niin parin tunnin matkan luulisi olevan vähintään 100 km. Reipas kävelyvauhti on ehkä 6km/h, umpimetsässä paljon vähemmän. Spekulatiivinen fiktio saa tietysti venyttää mielensä mukaan todellisuuden rajoja, mutta pikavahtia metsässä painelevat ihmiset venyttävät minun spefikuminauhani äärimmilleen. Myös kauttaalleen kaluttuja kielikuvia olisin toivonut olevan hieman säännöstellymmin.

Uhanalainen toi kirjasarjaan uusia ulottuvuuksi, vaikka romaanin varsinaisesta juonesta jäikin vahvasti se fiilis, että kirja on hieman tyhjäkäyntiä suurempia käänteitä odotellessa. Katsotaan, miten pitkään pääparin välillä oleva jännite riittää, ja marssitetaanko kirjasarjaan Sookie -tyyliin myös aimo annos muita paranormaaleja olentoja. 

Suosittelen Susiraja -sarjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (wsoy 2013), 377s, arvostelukappale

Annukka Salaman Piraijakuiskaaja jatkaa Käärmeenlumoojan aloittanutta faunoideista kertovaa kirjasarjaa. Piraijakuiskaajassa selvitellään Unnan salaperäistä taustaa, surffataan ja shoppaillaan Kaliforniassa ja paetaan metsästäjiä, jotka yrittävät ottaa faunoidien voimat käyttöönsä. Mukana on tuttujen hahmojen lisäksi sisarukset Eden ja Neno, jotka tuovat lisäväriä muutenkin persoonalliseen henkilögalleriaan.

"Eikö me lennetäkään Suomeen?" Eden kysyi ja pujahti takapenkille. 

"Poiketaan vain", isä sanoi apukuskin paikalta ja läimäytti oven kiinni. "Kansainvälinen Voimaeläinvaltuusto sijaitsee yhdysvalloissa."

     Eden napsautti turvavyön kiinni, kun Nemo käynnisti moottorin. "Missä siellä?"

     "La Jolla, Kalifornia."

     Nemo nauroi ääneen. "Jumalauta. Surfing U.S.A."

(Salama:Piraijakuiskaaja, s.24)

Kalifornia tuntui ensialkuun oudolta tapahtumapaikalta, mutta Salama osaa istuttaa hahmonsa uuteen ympäristöön, joka Suomen jälkeen tuntuu virkistävältä, mutta ei liian vieraalta. Voimaeläinvaltuusto ja sen tapahtumat tuo mieleen Harry Potter -kirjojen taikaneuvostot, mutta Salaman nuorisokulttuureista ammentava maailma ei muuten tuo mieleen muita tuttuja kirjoja. Piraijakuiskaajassa päästetään myös vanhemmat salaisuuksien verhon taakse, kun Unna kertoo ominaisuuksistaan vanhemmilleen: tai miten sen nyt ottaa. Vanhemmat tuntuvat olevan lähinnä kiinnostuneita Rufuksen kyvyistä, eivätkä edes kysy Unnan taidoista ja ominaisuuksista. Salama etäännyttää muutenkin tavallisen perhe-elämän jonnekin kauas. Ala-ikäinen Unna uskalletaan surutta laskea poikaporukan mukana toiselle puolelle maailmaa, eikä koulusta erottaminenkaan tunnu liikuttavan ketään.

Salaman rakentama maailma on paranormaalin romantiikan hengessä surullisen patriarkaainen. Faunoidit ovat miehiä, eikä Unnakaan loppujen lopuksi ole poikkeus siinä mielessä, kuin olisin hänen toivonut olevan. Loppuratkaisua sen enempää paljastamatta tarina kuitenkin herätti kysymyksiä ja odotuksia, jotka pakottavat tarttumaan myös seuraavaan kirjaan. Itse olin kuitenkin toivonut, että kotimainen paranormaaleista elementeistä ammentava nuortenkirjallisuus toisi mukanaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, eikä pönkittäisi maskuliininen sankarimies/heikko nainen -asetelmaa entisestään. Rufuksen omistushaluiset mustasukkaisuuskohtaukset olivat kiusallista luettavaa ja vähensivät kipinää, jota olin hahmojen välillä tuntenut.

Salaman kieli on äärimmäisen herkullista ja mukavaa lukea. Kirjailija on onnistunut vangitsemaan tarinaansa nuorten maailman ja nuorisokulttuurien piirteitä. Hahmot ovat värikkäitä, moniulotteisia ja uskottavia. Tosin ihmettelin Joonen äkillistä muuttumista glamrokkarista indierokkariksi. Henkilöhahmoissa on joka tapauksessa monta mielenkiintoista ulottuvuutta ja odotan kirjasarjan seuraavilta osilta paljon. Faunoidit ovat viihdyttävintä seuraa pitkään aikaan. Myös Salaman tarinaansa kirjoittama huumori iskee, ja saa lukijan nauttimaan kielellisestä tykityksestä ja hauskoista oivalluksista.

Plussana kehun kirjan kantta, joka oli herkullinen! On vähän hassua, että kustantaja muutti kirjasarjan ilmettä toisen kirjan kohdalla, mutta pehmeäkantinen, tyylikkäästi tehty kirja on huomattavasti houkuttelevampi ja miellyttävämpi lukea, kuin perinteinen kovakantinen opus. Kaikenkaikkiaan Piraijakuiskaaja on hyväntuulista, raikasta kirjallisuutta, joka ehkä hyödyntää genren kliseitä, mutta ei kompastu niihin vaan tuo tarinaan myös jotakin ihan uutta.

Suosittelen Faunoidit -kirjasarjaa paranormaalin romantiikan ja viihdyttävän kerronnan ystäville!

Paranormaali romantiikka, mitä se oikein on?

Olen kuluneen viikonlopun aikana ehtinyt lukea paljon paranormaalia romantiikkaa (itse kirjoista arviot myöhemmin) ja ajatella sitäkin enemmän tuota suosittua genreä, joka tuo monelle mieleen Stephenie Mayerin Houkutus -kirjasarjan ja kimaltelevat vampyyripojat. Paranormaali romantiikka on toki sitä, mutta se on aivan varmasti myös jotakin muuta. Pikainen googletus antaa ymmärtää, että genreä ei ole pahemmin määritelty, eikä siitä ole juurikaan kirjoitettu - ainakaan netissä. Aihe vaatii ehdottomasti oman postauksensa, koska ainakin minusta tuntuu siltä, että en voi puhua paranormaalista romantiikasta, ellen ihan oikeasti tiedä mitä se tarkoittaa. Alla omia pohdintoja aiheesta, sekä googlettelun perusteella löytyneitä luonnehdintoja jonnekin spekulatiivisen fiktion alle sijoittuvasta kaunokirjallisuuden genrestä.

Wikipedia sanoo paranormaalin romantiikan olevan romanttisen kirjallisuuden alagenre, joka spekulatiivisen fiktion tapaan hyödyntää yliluonnollisia elementtejä. Tyypillisiksi teemoiksi listataan vampyyrit, mudonmuuttajat, aaveet ja aikamatkustus, joista viimeinen tulee minulle yllätyksenä. Wikipedian luokittelun mukaan esimerkiksi suosikkini Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarja lienee melko tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa: siinä nainen siirtyy 200 vuotta ajassa taaksepäin ja rakastuu skottilaiseen lainsuojattomaan. Paranormaaliksi elementiksi riittäisi siis aikamatkustuksen tyyppinen tapahtuma, itse henkilöiden ei tämän määrittelyn mukaan tarvitse olla yliluonnollisia olentoja.

Paranormaalin romantiikan juuret ovat goottilaisessa fiktiossa. Tämän ymmärtää helposti, kun ajattelee Emily Bronten Humisevan harjun sekä Mary Shelleyn Frankensteinen kaltaisia synkeitä klassikoita. Genre ei kuitenkaan ole vain yksiselitteisesti romantiikalla sävytettyjen klassikoiden jatke, vaan Wikipedian sivusto jakaa sen useisiin toisiaan sivuaviin lajeihin, joissa romantiikan ohella teemana saattaa olla jokin rikos tai mysteeri. Goottilaisen kirjallisuuden perinne näkynee kielletyn rakkauden tematiikassa, joka väistämättä tuntuu olevan keskeinen osa paranormaalia romantiikkaa.

Susiraja -kirjasarjan kirjoittaja Elina Rouhiainen kuvailee blogissaan paranormaalia romantiikkaa genreksi, joka on kliseistä mutta tunnistaa oman hullunkurisuutensa. Hän listaa paranormaalin romantiikan totutuiksi tunnuspiirteiksi komeat kundit, seinäruusutytöt, vanhempien menettämisen ja ulkonäköpaineet. Minusta määrittely vastaa melko hyvin minkä tahansa nuortenkirjan tematiikkaa ja minusta onkin hyvä pohtia onko paranormaali romantiikka siis vain nuorten lukijoiden genre, vai voisiko esimerkiksi Rouhiaisen listaamat tyylipiirteet lukea nimenomaan nuorille suunnatun paranormaalin romantiikan totuttuihin kliseisiin, sillä mielestäni ne eivät välttämättä määritä genreä kokonaisuudessaan.

Palataan vielä goottilaiseen fiktioon. Wikipedia listaa goottilaisen kaunokirjallisuuden elementeiksi muun muassa seuraavia: nuori neitsyt (kaunis, viaton, usein hämäräperäinen tausta joka paljastuu tarinan edetessä), vanhempi nainen, miessankari, tyhmä palvelija, narri jne. Goottilaisessa fiktiossa yleensä myös tapahtumapaikka on keskeisessä osassa tarinaa (esim, Humiseva harju). Katsotaas, goottilaisen fiktion perinteestä muovautuu helposti myös malli nykypäivän paranormaalille romantiikalle. Ainakin pääosassa olevan naisen rooli on edelleen sama kuin muutama sata vuotta takaperin: Susirajan Raisa menettää äitinsä ja selviää, että hänen omassa taustassaankin on jotakin perin outoa, Annukka Salaman Faunoidi -sarjan Unna on adoptoitu, eikä hänen oikeista vanhemmistaan tunnu löytyvät tietoja. Houkutuksen Bella on muuttaa äitinsä romanssin takia lähes vieraan isänsä luo, Charlaine Harrisin rempseä, niin ikään vanhempansa menettänyt Sookie onkin puoliksi keiju. 

Kirjallisuudentutkija Markku Soikkeli vastaa Helsingin kaupunginkirjaston nettisivuilla esitettyyn paranormaalia romantiikkaa koskevaan kysymykseen paranormaalin romanssi olevan pikemminkin viihdekirjallisuuden kuin fantasian alalaji. Hän listaa Gabaldonin teokset genren alle, mutta ei tunnu olevan valmis niputtamaan suosittuja, nuorille suunnattuja vampyyrikirjoja osaksi genreä. Ovatko Houkutukset ja vastaavat nuorten elämän ongelmista ammentavat romaanit sitten enemmän romanttista viihdekirjallisuutta kuin "paranormal romance" -kategoriaan sijoittuvaa materiaa?

Yle Puheen keskustelussa kirjallisuudentutkija Myry Voipio ja chick lit -kirjailija Laura Paloheimo keskustelivat siitä, mitä nuorille naisille suunnattu chick lit siis oikeastaan on. Genreissä on väistämättä joitain yhtäläisyyksiä ja yhtä kaikki niissä toteutuu sama ajatus siitä, että pääsääntöisesti naisille suunnattu kirjallisuus on jotenkin kevyempää ja vähemmän vakavasti otettavaa kuin muu kirjallisuus. Omana yhteenvetonani paranormaalin romantiikan ja chick litin yhtäläisyyksistä tuli mieleen nimenomaan lähtökohta: kumpaakin kirjallisuuden lajia tunnutaan kirjoittavan ensisijaisesti nuorehkoille naisille. Joitain henkilöhahmotasolla ja miljöötasolla olevia yhtäläisyyksiäkin löytyy: Faunoidit shoppailevat Kaliforniassa trendiliikkeissä Salaman Piraijakuiskaajassa, ja Rouhiaisen Uhanalaisessa järjestetään muotinäytöstä ja hengaillaan Helsingin Kalliossa. Kummastakin löytyy myös chic-litille tyypillinen homoystävä, jota Paloheimo vertaa chick litin osalta narriin: tyyppiin, jonka on lupa pukeutua tavallisesta poikkeavalla tavalla ja laukoa mielipiteitään rangaistuksetta. Narri löytyy myös goottilaisesta fiktiosta, joten oikeilla jäljillä saatetaan olla.

Mitä siis on paranormaali romanssi? En ole varma tulinko tutkimusretkestäni hullua hurskaammaksi. Selvää kuitenkin on, ettei paranormaalin romantiikan sovi ajatella olevan pelkästään teini-ikäisille suunnattua tyttö kohtaa pojan- kirjallisuutta. Se on myös paljon muuta. Suomessa genren alle sijoitettavia kirjoja on julkaistu vielä kohtalaisen vähän, mutta Salaman ja Rouhiaisen kirjasarjojen lisäksi listaan voi lisätä ainakin Veera Laitisen romaanisarjan ja Maria Turtschaninoffin romaanin Helsingin alla. Minusta ei myöskään sovi unohtaa Johanna Sinisalon hienoa Ennen päivänlaskua ei voi -romaania. 

Lähteet:

http://en.wikipedia.org/wiki/Paranormal_romance

http://www.elinarouhiainen.com/2012/07/paranormaalin-romantiikan-genre/

http://en.wikipedia.org/wiki/Gothic_fiction

http://www.kysy.fi/kysymys/mika-suomennetaan-kirjallisuusgenre-paranormal-romance

http://www.goodreads.com/shelf/show/paranormal-romance?page=1

http://paivakavelylla.blogspot.fi/2009/07/rakastu-vaarin.html

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013), heräteostos kirjakaupasta

Gillian Flynnin Kiltti tyttö lienee yksi tämän kesän kohutuimmasta kirjoista. Tai ainakin se on sellainen kirja, jonka olen kuullut kesän aikana monesta eri syystä, mistä johtuen kirja tarttui mukaani kirjakaupasta, vaikka olen melkoisen ansioituneesti onnistunut välttelemään heräteostosten tekemisiä. Tässä kirjassa houkutteli maineen lisäksi kaunis, nahkea kansi, joka osoittautui kuitenkin käytössä vähintäänkin arveluttavaksi: kaikki sormenjäljet jäivät kanteen ikään kuin merkkinä tehdysä rikoksesta. Ja mikä sopisikaan sen paremmin, kun kyseessä on rikosmausteilla maustettu jännityskertomus.

Nickin vaimo Amy katoaa pariskunnan viidentenä hääpäivänä. Amy on ihana, kaunis ja suosittu, melkoinen ihmetyttö, varakkaan perheen ainokainen. Nickin roistomainen olemus ja mielistelevät hymyt eivät tee vaikutusta mediaan tai poliiseihin. Vaimo on mitä ilmeisimmin murhattu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että veriteon taustalla on parisuhteeseensa kyllästynyt aviomies. Kuinka ollakaan.

Jokaisella tarinalla on kaksi puolta... Vuoroin Amyn, vuoroin Nickin otteessa kulkeva kerronta heittää lukijan eteen epäluotettavan kertojan ja asetelman, joka saa jo aluksi käsittämään, että on tarttunut hieman erilaiseen tarinaan: avioliittoromaanin ja murhamysteerin sekoitukseen. Aavistelin koko romaanin alun ajan tapahtumaa, joka käänsi tarinan suunnan päälaelleen. Ratkaisu (jota en kerro, etten pilaa toisilta lukuelämystä) ei yllättänyt minua, enkä tiedä oliko tarkoituskaan. Flynn antaa kuitenkin lukijan ymmärtää, että hän on koko ajan askeleen edellä. Kirjaa on lähestulkoon mahdoton päästää otteestaan.

Viihdyin romaanin kanssa erittäin hyvin, mutta samalla se aiheutti myös pettymyksen. Tarinan henkeen kuuluu henkilöhahmojen kärjistäminen, mutta kertomus oli absurdiudessaan jotakin epäuskottavan ja kammottavan välimaastosta. Ja kuitenkin niin addiktoiva. Flynn osaa leikitellä kertojaäänillä taitavasti, lukija tulee huijatuksi ja odottaa seuraavaa käännettä. Loppuratkaisu nykäisi maton alta. Suututti ja kiukutti, ehkä tarkoituksellisesti. Kaikki tarinat eivät pääty niin kuin lukija tahtoisi.

Kiltistä tytöstä on vaikea kirjoittaa paljastamatta sellaisia yksityiskohtia, jotka pilaavat lukijan nautinnon. Tarina on luultavasti parhaimmillaan niin, ettei siitä ole ehtinyt muodostua ennakko-oletuksia tai luuloja. Bestsellerin on vaikea pysyä huomaamattomana, mutta Kiltti tyttö on jonkinmoisessa groteskiudessaan muös teos, jossa on monia tasoja. Se on jännäri, mutta samalla se on osuva kuvaus ihmisluonnosta. Kärjistetty mutta osuva. Kirja josta pidin ja josta en pitänyt. Vaikea selittää.

Suosittelen Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä sellaisille lukijoille, jotka tahtovat lukea otteessaan pitävän, mutta hämmntävän kirjan. Tämän jälkeen omaakin parisuhdetta voi punnita ihan uudenlaisella vaa'alla.

Jyrki Erra: Kaunasin sivut

Jyrki Erra: Kaunasin sivut (Otava 2012) 544s.
Kirjastolöytö

Dan Brownin pidetyn ja haukutun Da Vinci koodin jälkeen erilaisia historiallisiin lähteisiin perustuvia mysteerikirjoja on tupsahdellut sieltä täältä. Itse en ole mikään valtavan suuri genren ystävä, mutta mysteerikirjat ovat yleensä viihdyttävää luettavaa, kevyempää ja toisaalta monipuolisempaa kuin dekkarit, joissa kaikki pyörii kuoleman ympärillä. Da Vinci koodin henkisissä tarinoissa mysteerin keskiössä on jokin vanha, historiallinen salaisuus, plus lisämausteena jokin fanaattinen lahko, joka salaisuutta vaalii. Näin kärjistettynä.

Jyrki Erran esikoisteos Kaunasin sivut tarttui kirjastosta mukaan sattumalta. Romaanissa suomalainen tutkija muuttaa Roomaan tekemään väitöskirjaansa, mutta Vatikaanin arkistossa hänen eteensä osuu salaperäinen, vanhalla suomenkielellä kirjoitettu dokumentti. Dokumentti vetää Johanin niin pauloihinsa, että väitöskirja jää vähemmälle ja tyttöystävälläkin menee hermot. Mystinen kirjoitus heittää tutkijan Roomasta Kaunasiin, vanhojen luostarien uumeniin ja muinaisten salaisuuksien jäljille.

Erran esikoinen on hieno ja mielenkiintoinen avaus kirjailijan uralle. Pahoittelen mielessäni sitä, että heinäkuun helteiset illat olivat minulle täysin väärä hetki tarttua järkäleeseen, joka olisi vaatinut ajattelua ja keskittymistä. Erra pitää lukijan otteessaan, mutta teksti vaatii paneutumista, eikä se toimi samanlaisena höthöttönä makupalana kuin vaikkapa Da Vinci. Kaunasin sivuihin täytyy keskittyä ja silloin kirja vie mukanaan mysteerien maailmaan. Erran kerronta on genrelle tyypillisen kuvailevaa, eikä henkilöhahmoihin paneuduta kovinkaan syvällisesti. Kaunasin sivuissa se ei jää harmittamaan, sillä tarinassa on sisältöä kylliksi muutenkin.

Lopputulema on kuitenkin se, että olisin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän. Liekö syynä väärä ajankohta vaiko se, että olen viime aikoina lukenut aika paljon lähinnä YA-genreen sijoittuvaa kirjallisuutta. Oman rajoittuneisuuden huomaa: kun pään käntää tietylle modelle, on vaikea hypätä aukotta maailmasta toiseen. Aikaisemmin helpolta ja nopealukuisilta tuntuneet historialliset romaanit vaativat enemmän keskittymistä. Monipuolisuus on kaiken kaikkiaan hyvä asia, joten Kaunasin sivuista oppineena lisään lukulistalleni vastaisuudessakin sellaisia kirjoja, joihin en ole muistanut vähään aikaan tarttua. Romaani oli lukijan kompuroinnista huolimatta mielenkiintoinen ja on jännittävä nähdä millainen on Erran seuraava teos; pysytäänkö historiallisissa mysteereissä vaiko mitä lienee seuraavaksi luvassa.

Niin tai näin, tämä lukija on vaihtelevasti netin ääressä, joten muutama lähiviikkojen lukukokemus saattaa jäädä kirjaamatta, mutta palaan niihin sitten kun olen taas sivistyksen parissa. Tiedossa maisemia, mutta en vielä kerro missä! Mukana myös pari kirjaa, joilta odotan paljon. Saa nähdä miten odotukset täyttyvät.

Jyrki Erran Kaunasin sivuja suosittelen jännittävien, historiallisista lähteistä ammentavien mysteeriromaanien ystäville.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006) 544s.

Poikani Kevin on kirja, jota olen tietoisesti hieman vältellyt. Olen kuullut kirjasta blogien kautta liian paljon ja on tullut ähky. Oikeastaan on hämmentävää, että kyseinen kirja on ollut tapetilla niin paljon, kun ottaa huomioon, että se ei ole aivan uusinta tuotantoa. Nyt kirja kuitenkin tuli vastaani kirjastossa ja päätin ennakkoluuloista huolimatta ottaa sen matkaani.

Mielestäni olin onnistunut salaamaan siihen saakka niin loistavasti ne tunteet, joita äitiys todella herätti minussa, että se oli jo suorastaan moraalitonta. Aviopuolisot valehtelevat todella usein toisilleen vain pysymällä vaiti. (Shriver: Poikani Kevin, s.113)

Romaanissa Poikani Kevin Eva kirjoittaa kirjeitä aviomiehelleen. Tarina punoutuu pienistä yksityiskohdista lukijalle, jolle paljastuu tragedia Evan murheiden taustalla. Kevin oli suunniteltu lapsi, joka tuotti pettymyksen, Eva näki lapsen silmissä pahan, mutta aviomies Franklin ei halua uskoa pojasta mitään ikävää. Hän on vain vähän omalaatuinen pieni poika. Poika, joka Evan silmissä haluaa pahaa muille, tekee kiusaa ja vihaa. Kevinin pahuus kulminoituu loppunäytökseen, joka on kamaluudessaan hyytävä.

Poikani Kevin on äärimmäisen ahdistava romaani. Se laittaa punnitsemaan omia käsityksiään pahuudesta ja siitä mitkä kaikki asiat vaikuttavat lapseen ja siihen millainen aikuinen hänestä kasvaa. Evan subjektiivisesta näkökulmasta kirjoitetut kirjeet tuntuvat ensin pettyneen äidin purkaukselta, mutta muuttuvat tavalla, joka pakottaa lukijan pohtimaan ketä uskoa ja miksi. Voiko vastasyntynyt lapsi olla syntyjään paha, vai tekeekö äidin kylmyys tuhoja, joita on vaikea dokumentoida jälkikäteen. Ja miksi isä ei ymmärrä äidin tuskaa ja näe millainen hänen pojastaan on kasvamassa. Poikani Kevin on kirja, joka esittää kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia.

En tietenkään muista kaikkia sen vuoden ikäviä tapahtumia, mutta sen muistan että niitä oli paljon ja että sinä kuittasit ne kaikki sanomalla: "Hei Eva, kaikki pojat tekevät kolttosia."
(Shiver: Poikani Kevin, s.253)

Romaanin tarina tuo mieleen Deborah Spungenin Nancyn ja sen loputtoman taiston joka äidillä on, kun hän yrittää saada muut ymmärtämään, että pelkkä rakkaus ei riitä muuttamaan toista ihmistä. Keviniä on luettu blogeissa paljon, ja se on selvästi herättänyt erilaisia ristiriitaisia tunteita lukijoissaan. En ole siis hämmennykseni kanssa yksin.

En tiedä kenelle kirjaa suosittelisin. Se on ehdottoman hieno teos, mutta saa aikaan ahdistusta ja epätoivoa.

Maailmanperintöä bongareille

Kesä on matkojen tai ainakin matkoista haaveilun aikaa. Nojatuolireissausta voi hyvin harrastaa matkaoppaan ja googlen avulla, mutta myös hyvä romaani virittää matkatunnelmaan. Perinteisten turistikohteiden lisäksi matkalistan voi laatia myös muilla tavoilla. Itse bongailin viime kesänä Englannissa käydessäni tarinoiden ja kirjalijoiden kotikontuja: Shakespearen Stratford-Upon-Avonia, Humisevan harjun karuja kukkuloita ja Sherwoodin metsää. Seuraavalla matkallani ajattelin ottaa bongauslistalle maailmanperintökohteet.

Unescon julkaisema Maailmanperintöä bongareille on vaihtoehtoinen matkaopas kesän reppureissulle.  Unesco on yhdistyneiden kansakuntien alajärjestö, jonka tarkoituksena on edistää mm. tieteen ja kulttuurin avulla kansojen yhteistyötä. Maailmanperintökohteet kuuluvat Unescon toimintaan: ne ovat kulttuurillisesti merkittäviä kohteita, jotka on luokiteltu maailmanperinnöksi. Suomesta maailmanperintölistalle on päässyt muun muassa Suomenlinna. Tiedättekö mitkä muut?

Niin Suomen kuin muidenkin maiden kohteet löytyvät kirjasta maittain lueteltuna. Kirja ei ole erityisen visuaalinen, mutta sieltä on helppo etsiskellä vaikka kesän lomakohteen maailmanperintöaarteet ja käydä bongaamassa. Totesin, että syksylle sijoittuvan lomakohteeni lähellä on ainakin yksi maailmanperintökohde, jonka käyn katsastamassa (uudelleen, koska olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin). Mutta siitä lisää myöhemmin.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kulttuuriperinnöstä kiinnostuneille nojatuolireissaajille sekä muillekin matkaajille.

Ruotsalaiset vampyyrit vs. amerikkalaiset vampyyrit

Oli synkkä ka myrsyinen yö... Tai ainakin viime yönä tuuli peijakkaasti ja satoi vettä. Olin yksinäni ja etsin itselleni katsottavaksi amerikkalaisten elokuvaversion John Avjide Lindqvistin romaanista Ystävät hämärän jälkeen. Blogistani löytyy myös kirjan arvostelu, mutta elän tällä hetkellä tablettikoneeni varassa, minkä takia linkitys ei onnistu (tai en vain osaa, mikä on muös hyvin mahdollista, ellei jopa todennäköistä). Romaanista on tehty aikaisemmin myös elokuva ruotsalaisvoimin: Låt den rätte komma in.

Let me in oli aika uskollinen niin alkuperäiselle romaanille kuin ruotsalaismalliselle elokuvallekin. Ruotsalaislähiön sijaan New Mexicoon sijoitettu tarina kertoo koulukiusatusta, vanhempiensa avioeroprosessin jalkoihin jääneestä pojasta, joka tapaa kotipihalla omituisen tytön. Abby -ruotsalaisversiossa Eli- kulkee paljain varpain, ei käy koulua ja haisee kummalliselta.

Ystävät hämärän jälkeen oli kauhistuttava kirja, vampyyriromaanien ehdotonta aatelia. Niin oli myös Let me in, vaikka en näe järkevää selitystä sille, miksi ruotsalaiselle elokuvalle on pitänyt vääntää vastine amerikanmalliin. Kielen lisäksi muutoksia oli tosin myös sukupuolisiveyteen liittyvissä teemoissa. Abbyn hahmon androgyynisyys, joka Låt den rätte komma in -elokuvassa näytettiin katsojille sukupuolielimiä vilauttavalla kohtauksella, oli Let me inissä jätetty kokonaan pois. Abbyn hahmon sukupuoli-identiteetin problemaattisuus oli kuitattu lähinnä kommentilla "pitäisitkö minusta vaikka en olisikaan tyttö".

Amerikkalaisilla näkyy olevan muutenkin tapana tehdä ruotsalaisten elokuvista omat versionsa. Männen som hatar kvinnor vääntyi Girl With the Dragontattooksi, mutta jälkimmäinen säilyttää silti pohjoismaalaisen melankolian niin talvisena maisemana kuin ihmisluonnon näennäisenä synkkyytenä. Sama fiilis toistuu Let me inissä.

Mitä kokemuksia kaunokirjallisen teoksen eri elokuvaversioista? Onko kyse tulinnasta, vai samanlaisesta kulttuurisidonnaisesta lukemisesta kuin kaunokirjallisten teosten kääntäminen vieraille kielille?

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri (Tammi 2012)

Kesällä lukemiseni on ollut hidasta ja tuskaista. Töiden ja aika jännittävienkin juttujen välissä selailtuja muutamia sivuja. Kesäkuu oli kaaos, mutta heinäkuu näyttää lupaavalta. Susi (www.hukkatiet.blogspot.com) antoi minun varastaa kirjahyllystään Salla Sinukan Punainen kuin veri -romaanin, jonka meinasin kerran ostaa, mutta joka sitten kuitenkin sai jäädä kaupan hyllyyn yli 30 euron hintansa johdosta.

Punainen kuin veri on satumytologiaan puettu rikostarina, joka kertoo 17-vuotiaasta Lumikista. Lukiolaistyttö joutuu mukaan omituiseen rikosvyyhtiin, kun koulun pimiöstä löytyy kuivumassa olevia, pestyjä seteleitä. Lumikki sekaantuu asiaan tahtomattaan, ja joutuu hyödyntämään kykyään olla näkymätön ja huomaamaton. Tarinan edetessä Lumikin oma tausta paljastuu vähitellen ja lukijalle alkaa selvitä, miksi tyttö on tottunut juoksemaan pakoon ja olemaan itsekseen.

Romaanin satu-kytkentöjen funtio ei varsinaisesti selvinnyt minulle, vaan viitteet tunnettuun satuun tuntuivat hieman päälleliimatuilta. Olin etukäteen pelännyt tarinan olevan jonkinlaista paranormaalin romanssin ja spekulatiivisen fiktion sekoitusta, mutta sitä se ei onneksi ollut. Jäinkin miettimään, oliko yhteys satuperinteeseen vain houkuttelemassa lukijoiksi niitä nuoria, jotka ovat kasvaneet harrypotterien ja paranormaalien romanssien ympäröimänä. Keskeisiltä teemoiltaan Punainen kuin veri ei juurikaan eronnut männövuosien viisikkohenkisistä romaaneista, joissa joukko lapsia tai nuoria selvitti rikoksia. Erityisesti romaani palautti mieleeni Taru Mäkisen Jade-sarjan, jota luin innoissani joskus 90-luvulla. Lumikin tarina on kuitenkin edellämainittuja synkkävireisempi, mikä kertoo (jopa surullisella tavalla) jotakin siitä, millainen nykynuorten maailma on tänä päivänä.

Punainen kuin veri on visuaalinen, hajuilla, väreillä ja aisteilla leikittelevä kertomus, jonka parissa viihtyy hyvin. Kertomus tempaa mukaansa, vaikka en ole koskaan (edes silloin lapsena) pitänyt erityisen uskottavana sitä, että lapset ja nuoret selvittävät alamaailman rikoksia. Varmasti tällaiset aihealueet kuitenkin uppoavat kohderyhmäänsä, ja romaanin mukaansatempaavan kerronnan parissa viihtyi myös aikuinen. Vaikuttaa siltä, että pitää laittaa myös trilogian tulevat osat lukulistalle.

Suosittelen romaania luettavaksi jännitystä kaipaaville nuorille ja nuorille aikuisille.