Jan Westcott: Armollinen kuningatar

Englannin kuninkaan, Henrik VIII:n vaimoista muistellaan useinmiten myyttiseksi hahmoksi muodostunutta Anna Boleyta, mutta historian kirjoihin mahtuu myös muita ihmiskohtaloita, joista ei ole samalla tavalla muodostunut populaarikulttuurin hahmoja, oman aikansa iltalehtien lööppisankareita ja -sankarittaria.

Jan Wescottin romaani Armollinen kuningatar kertoo Henrik VIII:n viimeisestä vaimosta Katariina Parrista, joka itseasiassa -kuten romaanista käykin ilmi- oli myös paljon muuta kuin Henrikin vaimo. Kyseessä on tietysti fiktiivinen tulkinta historiallisesta hahmosta, mutta Wescott kuljettaa tarinaa uskottavasti eteenpäin, vaikka tapahtumat laukkaavatkin välillä niin hurjaa tahtia, ettei lukija tahdo pysyä perässä.

Katariina Parrin elämä on mielenkiintoinen, mutta surullinen. Katariina esiintyy vahvana naishahmona, jonka elämän ensisijaisimpana tehtävänä tuntuu olevan pyrkimys olla hyvä vaimo. Vaimona oleminen näyttäytyykin romaanissa erityisenä arvona, joka on työ siinä missä muutkin virat. Suhtautuminen avioliittoon antaa jonkinlaisen käsityksen, millaista elämä 1500-luvun maailmassa on oikeasti saattanut olla. Katariinan ristinä painaa, sama taakka, joka on ollut useammankin aatelisnaisen harteilla: miten antaa aviomiehelle perillinen, kun kohtu ei kanna sisällään elämää?

1959 julkaistua kirjaa voi olla hankala löytää enää kirjakaupoista, mutta kirjaston kätköissä se saattaa vielä olla. Mielenkiintoisuudestaan huolimatta Wescottin romaani ei ole mitenkään yllätyksellinen eikä omintakeinen. Fiktiivistä historiaa voikin olla vaikea kirjoittaa niin, että se oikeasti saisi paikkansa kaanonissa. Onhan totta se vanha klisee, että totuus on aina tarua ihmeellisempää.

Suosittelen kaikille Englannin historiasta ja Tudorien aikakaudesta pitävälle, niille jotka ovat kyllästyneet television "historiallisten draamasarjojen" räikeisiin epäkohtiin ja seksistiseen maailmankuvaan, sekä niille, jotka yksinkertaisesti haluavat viettää hetken suhteellisen laadukkaa, historiallisen fiktion parissa.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Tartuinpa sitten lopulta tähän klassikkoon, josta tehdyn elokuvaversion olen nähnyt jo aikaisemmin. Yritin lukea kirjaa joskus teininä, mutta en innostunut siitä ollenkaan. Nyt luin sen läpi ihan mielelläni; onhan se omalla tavallaan klassikkoleimansa ansainnut.

Tuulen viemää mainitaan usein historian suurimmaksi rakkaustarinaksi, jossa hemmoteltu etelän kaunotar Scarlet O'Hara tajuaa vastoinkäymisten ja moninaisten vaiheiden kautta rakastavansa Rhett Butleria, tarinan roistomaista sankaria. Romaani kuvaa lisäksi kiehtovasti Yhdysvaltain sisällissotaa, jossa etelävaltion joutuivat luopumaan itsenäisyyspyrkimystensä lisäksi mustista orjistaan ja puuvillaa tuottavien plantaasien tuomista rikkauksista.

Minä en nähnyt Scarlettin ja Rhettin tarinaa ihanana rakkauskertomuksena, vaan lähinnä surullisena kertomuksena ylpeistä ja itsepäisistä ihmisistä. Surullisinta on se, että tosielämän rhetteihin ja scarletteihin törmää nykyään entistä useammin: jääräpäisyys ja tunteettomuus kun ovat nykypäivänä entistä suuremmassa merkityksessä ja niitä arvostetaan aivan toisin kuin Tuulen viemän aikoina. Kaipa rakkaustarinasta saa jotakin irti, jos ei kyllästy tuskailemaan onnettomien ihmisten yrityksiä tyydyttää loputonta himoaan sellaisiin asioihin, joita he eivät voi saada.

Mielenkiintoiseksi Tuulen viemän tekee sen elävä ja realistiselta tuntuva tapa kuvata syvää etelää ja plantaasitalouden arkea. Ku Klux Klan, orjuus, valkoinen ylivalta ja muut termit tuntuvat asiasta tietämättömälle pelkästään negatiivisilta, mutta Tuulen viemää valottaa taustoja niin, että etelävaltiolaisessa elämäntavassa alkaa näkyä oma merkityksensä. Tuulen viemää-romaanin maailmankuva auttaa muistamaan, että kaikissa asioissa on joka tapauksessa kaksi eri puolta.

Mikä sitten on se lumo, joka on saanut lukijat aina uudelleen ja uudelleen viehättymään Scarlet O'Haran tarinasta? Ehkä se on sankarittaren filosofinen tapa ajatella vastoinkäymisiä kohdatessaan: "En ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna", tai sittenkin se tosiasia, että jokaisesta mestä löytyy hieman scarlettmaista itserakkautta: kirjan sankaritar ei olekaan täydellinen ja rakastettava, kuten monissa romanttisissa naistenromaaneissa, vaan päinvastoin hyvinkin inhimillinen ja väliin raivostuttavan naiivi pyrkiessään tavoittelemaan rahaa ja kunnioitusta. Tällaiseen sankariin lienee jokaisen helpompi rakastua kuin hahmoon, joka kaikessa täydellisyydessään onkin pelkkä tyhjä kuori. Loppujen lopuksi epäonnistuvat ja henkisesti rikkonaiset antisankarit ovatkin enemmän sankareita, kuin tarinoiden täydelliset kiiltokuvapojat ja -tytöt...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneet Yhdysvaltojen historiasta, kaipaavat elämäänsä arkipäivän sankareita, vivahduksen romantiikkaa ja sitäkin enemmän särkyneitä sydämiä, sekä tahtovat lukea klassikon, joka isosta koostaan huolimatta on paikoin kevyt kuin höyhen.