Kylmäveristen klubissa Sookien vampyyripoikaystävä Bill katoaa, ja Sookie lähtee selvittämään asiaa hurmaavan ihmissuden ja viikinkivampyyri Ericin kanssa. Kirja on melko lailla samanlaista koheltamista kuin aikaisemmatkin osat, mutta hyvin tämän parissa viihdyin illan, kun kytkin päästäni pois asetuksen "lue älykästä korkeakirjallisuutta" ja valitsin sen sijaan "viihde" vaihteen päälle.
Ei Kylmäveristen klubista sen enempää, koska en ehkä osaa lähteä näitä yksittäisinä kirjoina sen syvällisemmin analysoimaan. Sen sijaan vampyyrikirjallisuudesta hiukan yleisemmin.
Minä ja vampyyrikirjallisuus?
Minun ensimmäinen kosketukseni vampyyrikirjallisuuteen tapahtui lapsena, kun isä luki minulle "iltasatuna" Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -kirjasarjaa. Isän mielestä kirjat olivat "tunkkaisia", enkä minäkään niistä erityisemmin innostunut. Eli ensimmäinen kosketukseni genreen ei kannustanut tarttumaan aiheeseen myöhemmälläkään iällä.
Olen jotenkin aina kokenut vampyyrit äärimmäisen kliseiseksi ja mauttomaksi aiheeksi, ja siksi välttänyt genreen kuuluvien kirjojen lukemista. Stephenie Meyerin Houkutus päätyi minulle luettavaksi ihan sattuman kaupalla muutama vuosi sitten, ja yllättäen kirjasarja tempaisikin minut mukaansa. Ehkä johtuen siitä, että Meyer nimenomaan muokkasi vampyyreihin liittyvät kliseet vähän uuteen uskoon. Vaikka kirjat olivat minusta naiiveja ja selvästi teineille suunnattuja romansseja, ne olivat silti ensimmäinen aikuisiän kosketukseni aiheeseen. Pikku vampyyrin tunkkainen haju alkoi haihtua.
Meyerin kirjasarjan luettuani silmäilin hieman muitakin aiheesta kirjoitettuja romaaneja. Anne Ricen jopa kulttimaineeseen nousseet kirjat eivät sytyttäneet tippaakaan, vaan palattiin taas pimeisiin Dracula-kuvioihin. Harrisin kirjat taas ovat osoittaneet, että genreä voi hyödyntää myös hauskasti. Olen aika varma, että vampyyrikirjojen vannoutunutta ystävää minusta ei kuitenkaan koskaan tule. Ne klassikot, jotka kirjoittavat vampyyrit sellaisina, kuin vanhat kansantarinat kertovat, eivät vakuuta minua. Sen sijaan hömppää ja teinidraamaa tulee luettua helpommin: ehkä juuri siksi, miten kaukana ne ovat alkulähteestään. Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, oli sen sijaan poikkeus: kalmainen vampyyritarina, joka kyllä vei minut mukaansa.
Vampyyrikirjallisuudesta yleensä
Tarinat vampyyreistä perustuvat ikivanhoihin myytteihin, jotka ovat peräisin aina muinaisen Babylonian deminitarustoista, Egyptiläisistä myyteistä sekä Homeroksen Odysseiasta. Mitä ilmeisimmin kyseessä on äärimmäisen vanha taruolento, jonka synnyn on epäilty perustuvan mm. verta imeviin lepakoihin, kannibalismiin, katalepsiaan jonka aiheuttama kuolemaa muistuttava tila on herättänyt kauhua, vesikauhuun, sekä yleisesti kristinuskon vaikutukseen. Ilmiö on kuitenkin alkanut elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa, jonka seurauksena vampyyristä on muodostunut eroottinen ja entistä enemmän ihmisen kaltainen hahmo.
Lisää vampyyreista ja niiden suosiosta mm. Yle: Vampyyrit iskevät entistä lujempaa, UtuOnline: Vampyyrien evoluutio, Helmi: Vimmaiset vampyyrit, Hanna Kuisman opinnäytetyö, Jyväskylän yliopisto: Pimeydestä päivänvaloon, 2000 -luvun vampyyri, kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja
Hyväksi kysymykseksi (johon varmaan joku viisaampi osaa vastata) jää se, mikä vampyyreissa viehättää? Meyerin sarjan suosion seurauksena myös paranormaalit rakkaustarinat ovat kokeneet uuden tulemisen, mutta ainakin minulle on jäänyt mysteeriksi se, miksi jokin tällainen ilmiö kiinnostaa lukijoita ja muita populaarikulttuurin kuluttajia? Mikä vampyyreissa viehättää?
10 kommenttia:
Minulla on ollut myös ongelmia vampyyrien kanssa. Ne eivät viehätä, eivät ole koskaan viehättäneetkään. Siksipä olen tämän kuun aikana etsinyt hieman poikkeavampia vampyyrikirjoja, joista irtoaisi jotain ekstraa tarinan kehyksestä tai vampyyrien tulkintatavassa. Ongelmana on, että populaarikirjoituksissa mainitaan aina ne yhdet ja samat teokset ja elokuvat. Sen sijaan poikkeavammat kirjat, esim. Suzy McKee Charnasin The Vampire Tapestry, jonka luin vampyyriteemakuuni alkajaisiksi, on jäänyt ilman sen kummempaa huomiota (Suomessa). Myös esim. Barbara Hambly (luen parhaillaan), Jasper Kent ja George R.R. Martin ovat kirjoittaneet vampyyreista tavalla, jossa on jotain kliseisyydestä poikkeavaa. Puhumattakaan Richard Matthesonista, jonka Olen legenda on huikea.
On olemassa vampyyrikirjoja, jotka eivät ole pelkästään aivot narikkaan viihdettä, vaan antavat pohtimisen aihetta.
Minä pidän vampyyreistä, mutta joudun kerta toisensa jälkeen pettymään niihin.
Miksi ei osata kirjoittaa kunnollisia vampyyritarinoita (tässä kai pitäisi sitten kertoa mikä on hyvää, mutta kun en osaa itsekään pukea sitä tunnetta sanoiksi). Sen sijaan on helpompaa sanoa mistä ei ole pitänyt (sori, tuli tosi pitkä avautuminen).
Pikku vampyyri-kirjat eivät minullekaan lapsena kelvanneet. Tunkkaisuus on juurikin hyvä termi kuvaamaan epämiellyttävää oloa, jonka niiden lukeminen toi.
Pidän Meyerin luomista vampyyreistä, koska hän näkee ne eri tavalla (joskin discopallo kimallus ei viehätä), mutta niissäkin on jokin paha jälkimaku. Ehkä se johtuu "vegetarismista".
J. R. Wardin kirjoista en myöskään ole lämmennyt, liikaa erotiikkaa. Tosin vampyyreissä itsessään ei paljoa vikaa ole.
Justin Cronin puki vampyyrit uuteen asuun, mutta minusta hän tuli kehittäneeksi uuden rodun. Hohtotikut eivät iskeneet.
Guillermo del Toronkaan versiosta en pidä, siinä ollaan liian lähellä zombie-käsitettä. Syvät ja kakkivat koko ajan, ei kovinkaan viehättävä tai romantisoitu ajatus.
Darren Shanillakin on oma versionsa vampyyreistä. Sekään ei kovin tuore tapa käsitellä asiaa ole, pikemminkin hauta-arkun tomuinen.
Elizabeth Kostovan Historiantutkija on loistava kirja, mutta vampyyreistä siinä puhutaan vain sivulausein.
Nora Robertsin Kuuden piiri-trilogia oli koukuttava kokemus ja siinä vampyyreistä mielestäni kirjoitettiin ihan mukiin menevästi. Ne eivät ole aivottomia petoja vaan viisaita tai vain vallanhimoisia, laskelmoivia olentoja.
Richard Mathesonin I am Legend-teoksen pohjalta tehty leffa houkutteli lukemaan alkuperäisteoksenkin (vahinko vain että kaveri lainasi sen englanninkielisenä... en ole ymmärtänyt siitä vanhasta kielestä paljoa saati lukenut loppuun).
En ole lukenut Anne Ricea taikka Bram Stockeria. Enkä myöskään Martinia, niin en osaa heidän näkemyksestään sanoa. Lidqvistiin pitäisi tutustua, leffana ainakin ihan hauska.
S. E. Hintonin Vampyyrin palvelija on omana kirjahyllyssä (tosin äidin luona), sitä en ole vielä lukenut, vaikka vuosia ollut jo omana.
Harrisin ja L. J. Smithin sarjat taas ovat minun makuuni jotenkin liian populäärejä, en usko pitäväni niistä, ainakaan sen perusteella mitä olen sarjoja nähnyt.
"Miksi ei osata kirjoittaa kunnollisia vampyyritarinoita"
Ja tämäkin on lopulta mielipide, että mikä sitten on kunnollista. Itse luin aikanaan Stokerin ja Ricet (+aikamoisen kasan hömppää ja valkosipuliroskaa). Meyeriä en ole lukenut, enkä lue. Olen niihin liian vanhakin ja pidän väkivallasta ja Tarantino-tyylistä.
Väitän että vampyyrit on ylipäätään hankala aihe: vampyyriin on latautunut niin paljon odotuksia ja merkityksiä ja käsite on pullollaan stereotypioita. Siinä mielessä Meyerin veto oli ihan ovela: kirjoittaa vanha ja myyttinen hahmo pakettiin, joka on todellakin hyvin, hyvin kaukana alkuperäisestä. Se, miellyttääkö tämä lukijaa vai ei, onkin ihan toinen juttu.
Minua stereotypiat tympivät; tarinassa täytyy olla jotakin uutta, joko vampyriin hahmossa tai tavassa jolla hahmo on osa tarinaa. Luulen...
Mielestäni jo Buffyssa mentiin liian pitkälle, muistuttivat hyvin paljon 80-luvun "ketsuppivampyyreita", mutta kuten sanoinkin, on hirveästi kiinni siitä minkälaisista vampyyreista tykkää. Itse olen vähän munakkaampien ystävä, ns. ;)
Tässä on kieltämättä pohdintaa kerrakseen.
Itse luen nykyään niin vähän fantasiaa, että vampyyrikirjatkin ulottuu ainoastaan Vampyyri päiväkirjoihin.
Siltikin, olen sitä mieltä, että lukuunottamatta Twilightin glitter vampyyreitä, ei nykykirjallisuuden vampyyrit kamalasti eroa Draculasta. Kaikki juovat jonkin sortin verta, palavat auringossa ja pahiksiakin löytyy.
Kuitenkin ajattelen, että me nuoret (joille nämä kirjat suurimmaksi osaksi on kirjoitettu) emme varmaankaan jaksaisi lukea pelkästään kirjoja jossa on kalpea Bela Lugosin näköinen torahammas makaa ruumisarkussa ja lähtee sieltä ainoastaan ruokailemaan.
Dracula on kyllä klassikko, mutta jos valkokankaalla ja kirjojen sivulla alkaisi hyppelehtiä sellaisia enemmänkin, kukaan ei jaksaisi enään lukea niitä.
(Ja minulle ainakin kelpaa vallan mainiosti komeat Salvatoren veljekset... Niin kirjojen sivuilla kuin telkkarissakin)
Hanna: Totta! Klassikot ovat ok sellaisenaan, mutta kuinka tuhannen monta kertaa sen saman jutun voi kirjoittaa niin, että se vielä kiinnostaa lukijoita? Jotakin uutta täytyy olla, olipa se sitten glitterkimallusta (!) tai mitä muuta hyvänsä.
Heh, no ehkäpä minä olen siinä ainakin onnistunut ;)
Anne: Kääh, kiusallisen houkuttelevaa. Minulla on meinaan nanowrimo-projektin lisäksi miljoona kirjaa kesken ja olen lykännyt Veriveljen aloittamista, koska olen ajatellut, että se on oma, eikä karkaa mihinkään. Dääm, nyt tarvittaisiin jokin pitkä ulkomaanmatka tmv, minne olisi kiva lähteä pelkän lukulaitteen kanssa ;)
Symppaan, sama tilanne. Hirveästi lukemista, mutta ei juurikaan aikaa sille. Grr!
Lähetä kommentti