Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa

Into 2015

387s.

Kirjastosta

Ares 3:n miehistö joutuu hiekkamyrskyyn ensimmäisellä miehitetyllä lennolla Marsiin. Evakuoinnin aikana astronautti Mark Watneyn avaruuspuku vaurioituu, ja muut luulevat hänen kuolleen. Watney jää yksin - vailla keinoa, jolla ilmoittaa Maahan olevansa elossa. Vaikka hän saisikin viestin läpi, hänen ruokavarastonsa loppuisivat kauan ennen pelastusjoukkojen saapumista. Todennäköisesti hän ei ehtisi edes nääntyä nälkään, sillä vaurioitunut laitteisto, säälimätön ympäristö tai pelkkä inhimillinen virhe ovat omiaan tappamaan hänet ensin.

Watneyn oli tarkoitus olla yksi ensimmäisistä ihmisistä, joka kävelee Marsissa. Nyt hänestä uhkaa tulla ensimmäinen ihminen, joka kuolee siellä. Watney ei kuitenkaan ole valmis antamaan periksi, vaan hän turvautuu kekseliäisyyteen, insinööritaitoihin ja hirtehishuumoriin. Riittääkö neuvokkuus voittamaan ylitsepääsemättömät esteet?
Kirja on scifiä parhaimmillaan: lukuisat tekniset yksityiskohdat perustuvat nykytieteeseen. Samalla Yksin Marsissa on jännitysromaani ja nykyajan Robinson Crusoe, jota lukee kuin tosielämän selviytymiskertomusta.

Olen tehnyt vuodenvaihteen tienoilla hienoja löytöjä kirjastosta. Hienoilla löydöillä tarkoitan lähinnä sitä, että käsiini on osunut valtava määrä kaikkea sellaista, jonka olen pannut merkille, mutta epäillyt, että en tule saamaan niitä koskaan käsiini, koska kirjat ovat uusia/suosittuja jne. Yksin Marsissa -kirjaan olin törmännyt lähinnä leffatrailereiden myötä, mutta se sattui sopivasta mukaan kirjastosta ja päätyi lukuun.

Yksin Marsissa on hämmentävä sekoitus huumoria ja yli ymmärryksen menevää teknologiakemiamietälie-hifistelyä. Mark Watney jää hiekkamyrskyssä tapahtuneen onnettomuuden johdosta Marsiin ja päättää selvitä - vaikka olosuhteet ovat kieltämättä aika surkeat. Uhkana on ruoan loppuminen, kaikkeen muuhun Markilla tuntuu olevan ratkaisu. Avaruusasemasta tuleekin perunapelto ja kaikki ongelmat joita hänen eteensä osuu ovat ylitettävissä. Lopulta myös viestiminen maahan onnistuu.

En tajunnut kirjasta juuri mitään, mutta se oli hauskaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Ajatus muutaman vuoden yksinäisestä oleskelusta Marsissa tuntuu piinaavalta, mutta Mark saa kaiken tuntumaan eväsretkeltä kesäpäivänä. Tosiasiassa kirja on hurja selviytymistarina, mutta tarina on kerrottu niin, ettei se missään vaiheessa tuntunut kovin ahdistavalta, vaikka olosuhteet olivat vähintäänkin erikoiset. Kirjan perusteella voisin jopa uskaltautua katsomaan elokuvan.

Suosittelen Yksin Marsissa romaania tieteisseikkailujen ystäville.

Hannu Niklander: Luon katseen luoteeseen

Hanna Niklander: Luon katseen luoteeseen

Robustos 2014

208s.

Kustantajalta

Suomen kirjailijaliiton varapuheenjohtajana toimivan Hannu Niklanderin Luon katseen luoteeseen on kokoelma nimensä mukaisesti Euroopan luoteiskolkkaan sijoittuvista maista kertovia esseitä. Essee on tyylilajina minulle aika vieras, enkä tiennyt ollenkaan mitä odotin tarttuessani kirjaan. Lähinnä Niklanderin valitsemat mielenmaisemat kiinnostivat, sillä itsekin olen kokenut Euroopan luoteiskolkan yhdeksi mielenkiintoisimmista potentiaalisista matkakohteista. Vaikka kirjan alaotsikkona onkin "Matkakertomuksia Pohjolasta", pelkkä matkakuvauskokoelma kirja ei ole.

Niklanderin kerrontatyyli on soljuva, rupatteleva. Tekstiä lukiessa tulee sellainen olo kuin istuisi takkatulen ääressä ja kuuntelisi jonkun toisen matkakertomuksia. Niklander piipahtaa suosikkikaupungeissaan kuten Turussa ja Uppsalassa, ja jatkaa matkaansa käyden muun muassa Norjassa, Färsaarilla ja Islannissa. Välillä rupatellaan Carl von Linnéstä, välillä pohditaan pikkuvaltion tulevaisuutta.

Niklanderin kirjasta tulee mieleen nippu maailmalta lähetettyjä postikortteja. Ei tietystikään sellaisia perinteisiä turistikortteja, joissa lukee latteuksia kuten "Terveissi Turuust", "Lämmintä on, ollaan uitu ja syöty" jne. Vaan niitä postikortteja, joissa on tarkoin valittu kuva, ja jotka on kirjoitettu täyteen pieniä, huolella piirrettyjä ja valittuja kirjaimia. Kirjaa lukiessa tulee kaipuu matkalle, mutta ei sillä tavalla kuin matkailulehtiä tai Tjäreborgin katalogia selatessa. Niklander houkuttelee katsomaan, ihmettelemään ja ymmärtämään toista maata ja maan tapaa olla.

Joulupukit ovat kuin paavit, ainutlaatuisia ja valtaansa jakamattomia, he esiintyvät asiansa ainoina oikeina edustajina. Niin kuin Rooman paavilla oli vastapaavinsa Avignonissa, niin on Nuukin joulupukilla vastapukkinsa Rovaniemellä. Toisiaan he eivät ole tunnustaneet eivätkä sovussa jakaneet laajoja etupiirejään.

     Käyn joulupukin kahvilassa. Jouluiset mausteet tuoksuvat näin syyskuun alussa, mutta ovathan täällä vuodenajat muutenkin erikoiset, pihalla vasta voikukat kukkivat ja tuntu on kuin koulun kevätjuhlaan mennessä. (Niklander: Luon katseen luoteeseen, s.194-195)

Luon katseen luoteeseen on mukava pieni kirja joka mahtuu vaikka reissulukemiseksi matkalaukun sivutaskuun. Ainoastaan kirjan pienet marginaalit harmittivat lukiessa, sillä sormien ote kirjan reunasta oli jättää tekstin piiloon. Luon katseen luoteeseen oli joka tapauksessa mukava seuralainen kynttilänvaloisina syysiltoina.

Suosittelen Niklanderin Luon katseen luoteeseen -kirjaa jokaiselle matkakuumetta potevalle. Niille, joiden mielestä matkustaminen on muutakin kuin iltapäivä hotellin uima-altaalla auringon paahteessa.

Dan Simmons: Kalin laulu

Dan Simmons: Kalin laulu (Song of Kali, 1985)

Like 2001

318s.

Kaverin kirjahyllystä

Apua mitä minä juuri äsken luin. Sain kaverin kirjahyllystä lainaksi Kalin laulun ja totesin, että en tule ikinä elämässäni matkustamaan Kalkuttaan.

Toimittaja Robert Luczak matkustaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa Kalkuttaan etsimään kuolleeksi luultua intialaista runoilijaa ja hänen käsikirjoitustaan. Kalkutta on täysin kaaoottinen paikka, ja kuluu tovi ennen kuin Luczak pääsee runoilijan jäljille. Siinä sivussa hän sekaantuu Kali -jumalattaren palvojien verkkoon.

Dan Simmonsin kuvaama Kalkutta maistuu ja haisee kirjan sivuilta kotisohvalle saakka. 80-luvulla kirjoitetun kirjan tyylissä on mukavaa nostalgiaa ja ah, miten se saakaan minut kaipaamaan tiettyjä 80-90-luvun kirjaklassikoita, jotka karttavat nykypäivän julkaisupolitiikan pelistettyä linjaa: lauseet rönsyilevät ja miljöökuvaus on käsin kosketeltava. Kalin laulua lukiessani muistin taas sen, millaiselle kirjallisuudelle sydämeni ihan tosiasiassa kuuluu, vaikka olenkin tehnyt kaikenlaisia syrjähyppyjä aidan toiselle puolelle. En voi silti sanoa, että olisin rakastanut tätä kirjaa, koska se sai minut ahdistumaan ja voimaan huonosti. Toisaalta edellä mainitut reaktiot kertovat myös kirjailijan kyvystä kuvata maailmaa, jonne en tämän lukeman perusteella astuisi jalallakaan.

Kirjan juonta on vaikeaa kuvailla paljastamatta sellaisia olennaisia asioita, joiden ilmestyminen lukijan eteen yllätyksenä on mielestäni olennainen osa kirjan juonen lumoa. Simmons ei joka tapauksessa päästä lukijaansa helpolla ja tämä realismin ja spefin rajamailla tanssiva teos houkuttelee katselemaan asioita monesta eri näkökulmasta. Fiilikseksi lukukokemuksesta jäi se, että Kalin laulun voi kaiketi lukea puhtaana realismina johon sekoittuu henkilöhahmojen mielensisäisiä demoneja, tai sitten fantasiaelementtejä hyödyntävänä tekstinä jossa realismin ulkopuolelle jäävät mahdottomuudet ovat osa kirjan sisäistä maailmaa. Niin tai näin, vaikutuin Simmonsin tavasta kiusata lukijaa toden ja epätoden rajamailla häilyvillä tematiikoilla.

Siellä ei ollut viileämpää. Pienet kerjäläisryhmät, ikävät muistot aamun järjettömyydestä, parveilivat kaikkialla luoksemme. Edes usein toistuvat ja ankarat sadekuurot eivät lannistaneet heitä. Olin jo kauan sitten tyhjentänyt taskuni kolikoista, mutta heidän itsepintainen mesoamisensa vain voimistui.

(Simmons: Kalin laulu. s.177)

Vaikuttava kirja. Ja jotenkin Kalin laulun lukeminen vahvisti tunnettani siitä, että minun pitää lukea enemmän vanhempia kirjoja. Unohtaa se ajatus, että kirjamaailmasta kiinnostuneen ihmisen pitäisi lukea  niitä uusia suosittuja kirjoja joita kaikki muutkin lukevat. En edes tiedä miksi olen lähtenyt mukaan sellaiseen ajatteluun. Höh ja pöh. Kaivan kirjahyllyäni ja alan lukea jotakin edemennyttä. Juuri sitä kaipaan nyt.

Suosittelen Kalin laulua jännittävistä, spefin rajoja hipovista romaaneista pitäville lukijoille.

Skotlannissa, Muukalaisen maisemissa

Sateisesta ja kylmästä säästä huolimatta kesä on saanut mukavan alun. Olen ollut paljon netin ulottumattomissa, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Aikaa lukemiselle ei ole hirveästi ollut, mutta toisaalta olen ehtinyt tehdä kaikenlaista muutakin, muun muassa käydä maailmalla. Satujen ja tarinoiden Skotlannissa!

Kiinnostukseni Skotlantia kohtaan ei ole herännyt pelkästään Diana Gabaldonin Muukalaisen johdosta, vaan olen ollut kiinnostunut maasta niin kauan kuin muistan. Ensimmäisiä kiinnostuksenherättäjiä oli Braveheart -elokuva, sen jälkeen ehdin lukea muun muassa Ken Follettin Paikka nimeltä vapaus -romaaniin ennen kuin törmäsin Gabaldoniin. Kävin Skotlannissa ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa ja nyt tuntui siltä, että on hyvä hetki lähteä reissuun uudelleen.

Skotlanti oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Kiersimme aika paljon ympäriinsä pitkin ylämaita, enkä varsinaisesti yrittänyt bongailla kirjoista ja tarinoista tuttuja paikkoja. Väistämättä matkan varrelle kuitenkin osui muutamia juttuja, jotka täytyi ehdottomasti käydä katsastamassa. Silti parasta antia reissussa olivat huimaavan hienot maisemat, joita olisi voinut katsoa ja ihastella vaikka miten pitkään. 

Olen käynyt briteissä useampaankin otteeseen. Skotlanti eroaa Englannista yllättävän monella tavalla; siinä missä Englannissa saa pelätä sokkona buukatun hotellin tai majatalon varustetasoa, Skotlannissa sai huokaista helpotuksesta, sillä edullisetkin paikat olivat ihan mukiinmeneviä. Englannissa maksettiin itsemme kipeiksi hotellista, jonka ovi ei mennyt lukkoon, suihkusta tuli vain jääkylmää vettä ja seinästä kasvoi tatteja. Jos englantilaisten miltei teennäisyyksiin menevä ystävällisyys alkaa ärsyttää, Skotlanti tarjoaa siihenkin helpotusta: asiakaspalvelu on pääasiassa hyvää ja ihmiset ystävällisiä, mutta ei ylenpalttisen hymyileviä kuten Englannissa. Skottien puhetta tosin on haastava ymmärtää, mutta kysymällä siitäkin selviää. Turisteja tosin piisaa, varsinkin tunnetuimpien nähtävyyksien lähistöillä.

Dounen linna, jossa kuvattin parhaillaan Muukalaiseen perustuvaa tv-sarjaa.
Samassa linnassa on kuvattu myös Monty Pytonin Holy Grail.

Linnoja ja katseltavaa riittää. Asevarustuksia ja kokoelmia löytyi muun muassa
Edinburghin linnasta, sekä Inverarayn linnasta

Maisemien huikeutta on vaikea kuvata. Skotlanninreissulla kannattaa (jos on
yhtään ulkoilmaihminen) varata aikaa patikointiin ja vuorten ihailuun

Blairin linnan vanhalta hautausmaalta löytyi hauta, johon oli haudattu James McKenzie.
Edinburghissa olisi ollut kirjailijoiden museo, mutta se jäi seuraavalle reissulle.

Gabaldonin Muukalainen ei ole toki ainoa tarina, jota on kuvattu Skotlannin jylhissä maisemissa. Samoilta seuduilta löytyy Harry Potterissa vilahtanut junanrata ja Hagridin mökki sekä vuoristoiset maisemat, James Bondeista uusin Skyfall on niin ikään kuvattu osittain Skotlannissa, samoin kuin Pythonin Holy Grail, sekä tietysti aiemmin mainittu Braveheart. Elokuvien ja tarinoiden ystäville riittää siis bongailtavaa.

Tarinoiden Skotlannissa riitti ihmeteltävää ja haaveiltavaa. Ei ole ihme, että Edinburghissa asuva J.K. Rowling on saanut idean lumoaviin tarinoihinsa. Sumuisten vuorten kupeessa, kaupunkien kapeilla kujilla mielikuvituksella on tilaa laukata.

Suosittelen Skotlantia matkakohteeksi kaikille, joilla on ripaus seikkailumieltä ja jotka kaipaavat vanhojen aikojen tuoksua ja muinaisten tarinoiden kaikuja.

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa (Into 2012) 298s.

Liikutaan Mongolian Ulan Batorissa 80-luvulla. Suomalainen lääkäri Jack on lähtenyt stipendiaattina reissuun tarkoituksenaan tutustua paikalliseen kansanlääketieteeseen. Kukaan ei oikein tunnu tietävän Jackin matkasuunnitelmista mitään. Lääketieteeseen tutustumisen lisäksi Jack istuu baarissa ryyppäämässä, pelkää poliiseja ja etsii itseään.

Olen ollut aina aika kiinnostunut toisista kulttuureista ja vieraista mentaliteeteista. Ehkä antropologiaakin sivuava koulutukseni on osasyynä tähän. Odotin Kuolema Ulan Batorissa -romaanilta tutkimusmatkaa vieraaseen maahan, mutta päädyin raapaisemaan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunmaisemaa. En tiedä mitä siitäkin pitäisi ajatella.

Kaikesta päätellen Kuolema Ulan Batorissa on ainakin jossain määrin omaelämänkerrallinen teos. Kirjailija Jaakko Laitinen on eläkkeellä oleva ylilääkäri, jonka olettaisin kokeneen ja nähneen maailmaa. Harmi, että Laitinen ei saa täysin välittymään Mongolian kulttuurin omaleimaista tunnelmaa, tai sitten tosiaan on niin, että suurten naapurimaiden varjot ovat kallistuneet 80-luvulla Mongolian yli niin, että kansakunnan luonteenpiirteet eivät ole löydettävissä tämän kirjan sivuilta. Jäin myös miettimään onko suomalaiskorvaan oudonkuuloinen Jack kirjailijan pseudonyymi. En keksinyt muuta selitystä sille, miksi kirjan suomalaisella päähenkilöllä on niin vieras, mutta toisaalta kirjailijaan viittaava nimi.

Jotta kirja-arviostani ei tulisi liian kriittinen, on syytä todeta, että alle 30-vuotiaana humanistinaisena en ehkä kuulu kirjan kohderyhmään. Puhekielen, kirjakielen ja "huonosti puhutun kielen" välillä tempoileva kerronta, uuvuttavat dialogit ja paikallaan polkeva juoni saivat turhautumaan. En yhdy takakannen mainintaan "tiivistunnelmaisesta jännäristä". Kirjan nimen kuolemakin vaikuttaa enemmän symboliselta kuin konkreettiselta. Tarinan jatkumossa olleet teemat paljastuvat viimeisillä sivuilla. Tästäkö koko kirjassa olikin kysymys?

Toisaalta luin kirjaa muutenkin väärien silmälasien läpi. Lähdin lukemaan takakannen kuvailemaa matkakertomusta ja jännäriä, mutta mielestäni kirja pyörteili ennemminkin identiteettikysymysten äärellä. Vasta lopussa minä heräsin, kun viimein alkoi tapahtua. Ja sitten kirja loppuikin.

Mutta ei se mitään. Epäilemättä Laitisen Kuolema Ulan Batorille löytyy oma lukijakuntansa. En ole varma kenelle kirjaa suosittelisin, mutta ehkä tähän kannattaa tarttua, jos vaikka löytäisi rivien välistä enemmän kuin minä löysin.