Säätöä

Vähän säätämistä. Jos Vinttikamari näyttää lähiaikoina oudolta, katoaa, muuttuu pilkulliseksi tai räjähtää, ei syytä huoleen. Kokeilen vähän uusia pohjia, bannereita, nippeleitä, nappeleita ja asetuksia. Voi olla, että palaan sitten kuitenkin loppujen lopuksi vanhaan ja tuttuun (koska muutokset ovat aina outoja ja pelottavia), mutta kevät (tai se, että ei ole talvi kuten pitäisi) saa aikaiseksi sen, että pöly näkyy auringon valossa. Kirjahyllyn siivoamisen lisäksi piti ruveta siivoamaan myös blogia. Jos joku näyttää ihan kamalalta tai ei muuten vain toimi, niin saa toki antaa palautetta.

En ole ollut (enkä oletettavasti tule edes olemaan) koskaa mikään ammattimainen kirjabloggaaja, mutta yritän ryhdistäytyä muutamassa jutussa. Menneen talven aikana minulla on ollut vähän vaikeuksia tietokoneeni kanssa, mistä johtuen en ole pahemmin linkittänyt juttuja, enkä muutenkaan kiinnittänyt huomiota blogin ulkoasuun ja luettavuuteen. Yritän tehdä asialle jotakin, kiva jos ette ole ihan menettäneet hermojanne. Koitan jatkossa myös lisäillä kirjojen faktatietoja (sivumäärät, kustantaja jne.) En ole aikaisemmin tähän lähtenyt, koska en ole pitänyt sitä tarpeellisena, mutta ajattelin nyt yrittää, jos ne toisivat pakkaan jotakin uutta.

En ole blogihistoriani aikana ollut kovin aktiivinen arvostelukappaleiden kanssa, ja olen jopa pohtinut sellaista linjausta, etten lähde arvostelukappaleita ollenkaan lukemaan. Kuitenkaan, kun en ole mitään periaatepäätöstä asiasta tehnyt, enkä keksinyt syytä puoleen tai toiseen, merkitsen jatkossa myös arvostelukappaleet kun se hyvän käytännön mukaista on.

Millekään viralliselle tai järjestelmälliselle linjalle en kyllä rupea. Vinttikamarit on tunnetusti täynnä roinaa, pölyä ja sotkua. Sille ei mahda mitään, niin kuin tiedätte...

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

WSOY 2007

335s.

Minähän en ole varsinaisesti mikään kotimaisen realismin ystävä. Miina Supisen Liha tottelee kuria luettiin kirjablogeissa vuosia sitten (minä olen aina jäljessä trendeistä, mutta se ei ole mitään uutta). Oikeastaan minun ei ollut nytkään tarkoitus lukea kirjaa, sillä olin etsimässä kirjastosta Supisen Sädettä. Kyseinen kirja oli kuitenkin merkillisesti hukassa. Tietokanta väitti, että sen pitäisi olla hyllyssä, mutta kirjaa ei löytynyt mistään, eikä vaikuttanut realistiselta, että se olisi ollut kirjaston sillä hetkellä ainoan asiakkaan sylissä piilossa. Vaikka mistä sitä tietää. Supisen kohdalla päätin napata jonkin muun kirjan mukaani, ja siksi Liha tottelee kuria päätyi kirjastokassiin.

Sillä aikaa kun Launo ja Katriina olivat sukeltamassa, Silmu, joka oli silloin 13-vuotias, luki kakkosluokan scifikirjoja. Hän piti niistä hillittömästi toisin kuin Astra, joka luki vain harvoin, mutta aina laadukkaita kirjoja ja ymmärsi mitä niissä sanottiin. Silmu piti hirviöistä, avaruusaluksista ja sankareista, varsinkin sankareista. (Supinen: Liha tottelee kuria, s.109)

Romaani kertoo perheestä, joka on ihan tavallinen perhe, mutta sellaisella tavallisella tavalla vähän outo ja viksahtanut. Isä Launo on tunnettu kapellimestari, äiti Katriina sisustussuunnittelija. Lapset Astra, Silmu ja Pelagia kulkevat jokainen omaa polkuaan. Liha ja lihallisuus ovat romaanissa vahvasti esillä: lihava ja vähän koulukiusattu Silmu ryhtyy rakentamaan kehoa, kotoa omilleen muuttanut Astra nauttii sadomasokistisesta seksistä, äiti tarttuu kiellettyyn hedelmään. Lihallisuus ei kuitenkaan ole pelkkää revittelyä ja irstailua, vaan Supinen sanailee tarinansa humoristisesti ja kevyesti, vaikka asia on painavaa.

Pikaisen googletuksen perusteella kirjaa on luettu paljon ja siitä on tykätty. Minulla on epämääräisesti sellainen mielikuva, että kirja olisi ollut yhteen aikaan paljonkin puheenaiheena, mutta en ollenkaan muista miksi. Olen aina kärsinyt jostakin kummallisesta allergiareaktiosta, joka liittyy kotimaisen realismin ilmiöihin (spefivillityksiin lähden sen sijaan heti mukaan, outoa), joten olen varmaan skipannut suurimman osan siitä keskustelusta, joka kirjan ympärillä on pyörinyt. Supisen esikoinen on joka tapauksessa omassa sarjassaan varsin virkistävä ja eloisa lukukokemus. Vaikka kertomuksen aihe on realistinen ja jopa raadollinen, tarina on osattu pukea sanoiksi niin, ettei lukijalle jää likainen ja ahdistunut olo. Jollain tavalla Supisen perhekeskeinen asetelma tuo mieleeni Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjat. Vai johtuisikohan se siitä, että osaa tapahtumista peilataan vallattoman tyttölapsen näkökulman kautta?

Pidin valtavasti romaanin rakenteellisesta ratkaisusta. Tarinassa hypähdellään vähän ajasta toiseen, mutta jostain syystä minulla ei ollut mitään vaikeuksia seurata juonta ja pysyä kättyillä. Romaani eteni todella loogisesti ja tapahtumia oli helppo seurata. Sivut suorastaan kääntyilivät itsekseen. Tällainen lukukokemus on vaihteeksi virkistävä, sillä tuntuu kuin olisin kahlannut pitkän aikaa kituliaiden, tahmeiden sanojen viidakossa. Tämä ei pelkästään johdu valitsemistani kirjoista, vaan huonosta ajoituksesta ja niin edelleen. Liha tottelee kuria osui kyllä nyt hyvään saumaan.

Ja sattuipa niin, että seuraavalla kirjastovisiitillä myös Säde löytyi hyllystä. Sen sijaan läheisessä pikkukirjastossani ei ollut yhtäkään Edith Södergranin runokirjaa. Mikä tätä maailmaa vaivaa, kysyn vaan?

Suosittelen Supisen Liha tottelee kuria realististen, ilkikuristen ja humorististen romaanien ystäville. Tämä ei kumminkaan ole hömppäkirjallisuutta, vaan painavaa asiaa pilke silmäkulmassa.

Veronica Roth: Insurgent

Veronica Roth: Insurgent

HarperCollins 2012

525s.

Veronica Rothin suosittu Divergent oli lukulistallani vähän aikaa sitten. Kielimuurista huolimatta pidin kirjasta kovasti, joten tilasin hetimiten netistä trilogian kaksi seuraavaa osaa ja tartuin Insurgentiin heti kun kirja tuli postista. Kirjasarja on tosiaan suosittu maailmalla, ja nyt kun Suomessakin voidaan lukea käännöstä (Outolintu), nousee tämä varmasti vielä suurempaan tietoisuuteen. Kirjan takakannesta:

Tris has survived a brutal attack on her former home and family. But she has paid a terrible price. Wtacked by grief and guilt, she becomes ever more reckless as she struggles to accept her new future. Yet if Tris wants to uncover the truth about her world, she must be stronger than ever... because more shocking choices and sacrifices lie ahead.

Insurget kärsii hiukan toisen kirjan syndroomasta. Trilogian kakkososa on vähän haastava juttu, harva siinä tuntuu onnistuvan ihan täydellisesti. Tarinassa ollaan menossa selvästi johonkin, mutta varsinaisesti langanpäitä ei voida solmia yhteen, koska kolmas osa on vielä tulossa. Tästä syntyy selvästi dilemma.

Tris ja Tobias ovat kirjasarjan ensimmäisessä osassa päätyneet yhteen ja joutuneet osaksi kammottavaa taistelua, jossa älykkäiden porukkaan kuuluvat omat manipuloineet seerumillaan rohkeiden tajuntaa niin, että nämä ovat käyneet yksissä tuumin hallintoa pitävää vaatimattomien ryhmää vastaan. Vain divergentit, poikkeavat, ovat säilyneet aivopesulta. Insurgentissa Tris, Tobias ja joukko muita massamurhasta ja aivopesusta selvinneitä yrittävät jatkaa elämäänsä yhteiskunnan rauniolla. Tarinassa vietetään aikaa muiden ryhmittymien joukossa; rauhaa rakastavat Amityt eivät pysty kauaa majoittamaan huimapäistä ja agressiivista joukkoa, myös yhteiskunnan luokkayhteiskunnan ulkopuolelle joutuneiden keskuudessa on vaikeuksia. Tavataan kauan kadoksissa olleita perheenjäseniä, tullaan petetyksi ja podetaan huonoa omaatuntoa.

YA-kirjallisuudessa on toisinaan onnistuneita ja toimivia parisuhteita ja vielä ensimmäisen kirjan kohdalla ajattelin, että Trisin ja Tobiaksen suhde on sellainen. Insurgentissa rakastavaisten elämä menee soutamiseksi ja huopaamiseksi, kun Trisia painaa syyllisyys tehdyistä teoista. Eipäs-juupas-vääntöä on todella pitkästyttävä lukea, ehkä se toimii teini-ikäisellä, mutta näin aikuisen ihmisen näkökulmasta tekisi mieli kalauttaa kakaroiden päät yhteen ja käskeä selvittämään asiansa. 

Olen näköjään kriittisella tuulella, mutta romaanissa oli paljon sellaisia asioita, jotka ärsyttivät minua. Roth tuntuu olevan innoissaan keksinnöstään, jossa simulaatioita käytetään koulutus-, aivopesu-, ja kidutustarkoituksessa. Jossain vaiheessa jatkuva seerumin piikittäminen ja simulaatiot alkoivat käydä puisevaksi. Idea on sinällään hyvä ja toimi Divergentissä hyvin, mutta nyt jokin siinä alkoi tuntua kuluneelta. Toisaalta koin vähän samanlaisen fiiliksen Nälkäpelin toisessa osassa, kun reppanat joutuivat taas uudelleen taisteluareenalle. Ihan kuin kirjailijalta olisi loppunut ideat kesken, ja hän olisi hätäpäissään alkanut kierrättää aikaisemmin hyväksi todettua teemaa.

Nyt olisi kirjahyllyssä odottamassa vielä sarjan kolmas osa. Vähän epäilyttää, esimerkiksi Notko, se lukeva peikko lyttäsi Allegiantin, eikä minullakaan tämän toisen osan jälkeen ole ihan hirveän suuri usko siihen, että kirjasarjan saisi jotenkin järkevästi pakettiin. Täytyy se kuitenkin jossain vaiheessa lukea, kun on tullut kotiinkin hankittua, mutta katsotaan uskallanko tarttua siihen ihan vielä.

Suosittelen Insurgentia niille, jotka haluavat lukea Divergentin jatko-osan.

Anna Misko: Armovuosi

Anna Misko: Armovuosi

Minerva 2014

356s.

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Arvostelukappale

Anna Miskon romaani Armovuosi on 1700-luvulle sijoittuvan trilogian ensimmäinen osa, joka kertoo hämäläisen pappilan asukkaista. Pappilassa eletään isännän kuolemaa seurannutta armovuotta, jonka ajan leskellä on perheineen oikeus asua pappilassa. Ingrid-leski odottaa kolmen tyttärensä, Beatan, Marian ja Saran kanssa pelastajaksi pappia, joka ottaisi edesmenneen miehen paikan ja pelastaisi perheen. Poika Julius opiskelee Turussa, mutta hänestä ei pappilan isännän roolin ottajaksi tunnu olevan.

Lesken armovuosi on teemana varsin mielenkiintoinen. Miskolla on romaanissaan oivalliset elementit, mutta tarina pappilan naisten sydänsuruista ei oikein ota tulta alleen. Pappilassa juoksevat kosijat sekä miesvaltaisen maailman odotukset tuovat mieleen Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon, mutta vertailukohta ei ole Armovuodelle edullinen. Romaani ei tavoita pulppuilevaa elämäniloa, vaan sulkee kansiensa sisälle naiivin tarinan ja hahmot, jotka eivät ainakaan trilogian ensimmäisessä osassa osoittaudu järin karismaattisiksi. Olisin kaivannut syvempien hahmojen lisäksi myös enemmän dialogia ja ajankuvaa, joka nyt jäi hieman hataraksi.

Romaanissa armovuotta eletään jännittyneessä odotuksessa, surussa ja muutamassa kiihkon hetkessä. Kosijoiden joukkoon mahtuu myös huijari jonka ympärille punoutuva juoni päättyy cliff-hangeriin tarinan epilogissa. Vaikka romaanin edetessä haukottelin ja pudistelin päätäni huijaripapin edesottamuksille ja makuukamarihetkille, antoi tarinan loppuratkaisu pienen yllätyksen, jonka voimin saatan tarttua myös trilogian toiseen osaan. Romantiikankuvaus ei ihan hirveästi vakuuttanut minua, mutta toisaalta Miskon kerronnassa on jotakin Ursula Pohjolan-Pirhosen historiallisten romaanien henkistä tyttöromantiikan tuntua.

Ingrid hengitti kuin vapaaksi päässyt vesiputous, tärisi ja tempautui lentoon pyörremyrskyn kiskaisemana. Pilvien korkeudella hänen koko ruumiinsa täyttyi hehkuvista taivaankappaleista, suurista polttavista murikoista, jotka räjähtivät ja joiden mukana hän sinkoutui tähtisumuna avaruuteen. (Misko: Armovuosi, s.142)

Armovuosi oli minulle vähän pettymys. Pidän niin valtavasti historiallisista romaaneista ja odotan aina jotakin ihmeellistä. Ehkä suurimpana puutteena koin henkilöhahmojen paperimaisuuden, mutta kun kyseessä on trilogia, voi tietysti odottaa, että hahmot saavat enemmän tilaa seuraavassa osassa. Misko on minulle tuntematon kirjailija, romaanin sivuliepeen mukaan hän on kirjoittanut lapsille suunnattuja suomalaiseen mytologiaan ja perinteeseen pohjautuvia kirjoja, mutta mistään tietokannasta en niitä löytänyt. Mytologia ja perinne kiinnostavat aina, joten olisi ollut hauska tietää millaisia teoksia kirjailija on aikaisemmin kirjoittanut.

Armovuosi ei ollut seikkailu eikä oikein romanttinenkaan kertomus, vaan kuvailisin sitä viipyileväksi tarinaksi, minun makuuni vähän liian sievä ja siveä, mutta sopii varmasti sellaisille lukijoille, jotka nauttivat hidastempoisesta kerronnasta eivätkä kaipaa värikkäitä dialogeja ja räiskyviä henkilöhahmoja. Koska kyseessä on trilogia, lukemista riittänee myös jatkossa.

Suosittelen Anna Miskon Armovuotta perinteisten historiallisten romaanien ystäville.

Stephen King: Kirjoittamisesta

Stephen King: Kirjoittamisesta (On Writing. A Memoir of Craft)

Tammi 2000

272s.
Kansi: Heikki Kalliomaa

Stephen Kingin Kirjoittamisesta on kirjoittajapiireissä tunnettu "klassikko", joka mainitaan aina silloin, kun tulee puhe kirjoittamisoppaista ja kirjoittajan työtä käsittelevistä teoksista. Hämmästyin huomatessani, että tämä kirja on julkaistu vasta 2000. En tiedä miksi, mutta olen koko ajan ollut siinä uskossa, että tämä on jo paljon vanhempi kirja. Tosin onhan vuodesta 2000 jo yli kymmenen vuotta aikaa, eli se siitä teoriasta. Olen joka tapauksessa yrittänyt saada tämän kirjastosta lainaksi useampaankin otteeseen, mutta kirja tuntuu olevan aina lainassa. Sattumalta se sitten löytyi ja nappasin kirjan tietysti heti mukaani.

Kirjoittamisesta on oikeastaan Kingin muistelmateos yhdistettynä kirjoittamisen teoriaa käsittelevään osuuteen. En tiedä mikä suomalaistumisilmiö kirjallisuusmieltymyksiini on iskenyt, sillä amerikkalainen lukijaa puhutteleva tyyli ei oikein enää vetoa minuun, vaan pikemminkin tylsistyn ja turhaudun kun luen kovin amerikkalaiselta tuntuvaa tekstiä. Kirjan alkupuoli olikin lähinnä Kingin muistelmatyyppistä kerrontaa, joka ei antanut minulle hirveästi. Ehkä syynä on myös se, että en oikein osaa pitää kirjailijan työtä ja uraa kovin mystisenä, eikä King ole suosikkikirjailijoitani muutenkaan; olen lukenut häneltä muutaman kirjan, enkä lähtökohtaisesti ole pitänyt hänen uraansa kovin kiinnostavana.

Kingin kirjailijanura alkoi lehtiin kirjoitetuista artikkeleista ja lyhyistä tarinoista päätyen Carrien julkaisemisesta alkaneeseen romaanikirjailijan taipaleeseen. Kingin alkoholin ja kokaiinin värittämässä elämässä on onneksi ollut onnellinen ja rakkautta täynnä ollut avioliitto, sekä tietysti paljon työtä ja hyvää tuuria. King painottaa kirjailijan urasta haaveilevalle lukemisen tärkeyttä: "jos sinulla ei ole aikaa lukea, sinulla ei ole aikaa eikä työkaluja kirjoittaa." King suosittelee kirjoittamista harrastavalle 4-6 tunnin luku- ja kirjoitussessiota päivittäin. Näin päivätyötä tekevälle ihmiselle Kingin suositus jää vain haaveeksi, mutta onneksi kirjallisuutta ja kirjailijuutta voi näköjään harrastaa vähän pienemmälläkin panoksella.

King antaa kirjassaan myös hyviä ja varteenotettavia neuvoja:

Ruokapöydässä lukemista pidetään hienoissa piireissä hyvien tapojen vastaisena, mutta jos halut menestyö kirjailijana, epäkohteliaisuuden välttäminen on elämäsi toiseksi merkityksettömin asia. Merkityksettömin on murehtia hienoja piirejä ja niiden odotuksia. Jos aiot kirjoittaa niin vilpittömästi kuin pystyt, päiväsi hienoissa piireissä ovat joka tapauksessa luetut. (King: Kirjoittamisesta, s.137)

Mielestäni King lausuu edellisessä kappaleessa varteenotettavan viisauden. Oivalsin nimittäin itse joskus reilu vuosi sitten, että toisten (lukijoiden) miellyttäminen tai miellyttämään pyrkiminen, ympäristön odotuksiin vastaaminen ja ylipäätään ympäröivän maailman liiallinen huomioonottaminen (siis liiallinen, en puhu nyt normaalin sosiaalisen kanssakäymisen laiminlyömisestä) ovat vihonviimeisiä asioita luovan tekemisen kannalta. Kun liiallisista, ulkoapäin (tai sisältäpäin) tulleista odotuksista ja vaatimuksista pystyy irtaantumaan, on paljon helpompi luoda tekstiä, jolla oikeasti tuntuu olevan sisältö ja merkitys. Tämä on oma kokemukseni, mutta Kingin huomio osui kyllä oikeaan osoitteeseen.

King luettelee kirjassaan myös kirjoittamisen teorian perusjuttuja adverbien välttämisestä editoinnin tärkeyteen. Ne eivät tuoneet minulle juuri uutta, varsinkaan siksi kun suurin osa esimerkeistä oli englanniksi. En ole niin taitava, että osaisin soveltaa esimerkkejä kotimaan kielelle. Teoriassa kuitenkin ymmärrän mistä oli kyse. Käytännön teoriaa etsivälle Kingin kirja ei ole välttämättä paras mahdollinen, mutta antaahan se tiiviissä paketissa ohjeita sellaiselle ihmiselle, joka suunnittelee kirjan kirjoittamista tai on jo kenties käynyt tuumasta toimeen.

Kingin Kirjoittamisesta on kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen kurkistus suositun kirjailijan taipaleeseen, sekä samalla opas niille, jotka tykkäävät itse roikkua kynän varressa. Suomen kirjallisuuspiireihin sovellettuna Kingin kokemukset eivät välttämättä sovellu kustannusmaailmojen erilaisuuden takia, mutta joka tapauksessa on monta erilaista tietä kirjailijaksi ja Kingin tie on vain yksi niistä monista. Jo klassikkomaineensa takia tämä kirja kuitenkin kannattaa lukea, jos tekstin tuottaminen, kirjailijuus ja kirjailijan elämä kiinnostavat.

Suosittelen Kingin Kirjoittamisesta -kirjaa kaikille kirjailijan työstä kiinnostuneille.

Muukalaisen traileri vaihtoehtoisella lopulla

Ollaan nyt sitten oikein tosissaan fanityttöä. Vakuutan, että tällainen ei ole tapaistani, mutta kun kerrankin kirjamaailmassa tapahtuu jotakin sellaista, joka herättää jonkin pienen fanityttögeenin minussa, niin otan asiasta kaiken ilon irti.

Jo jonkin aikaa sitten julkaistiin Diana Gabaldonin Muukalainen -kirjaan perustuvan tv-sarjan traileri. Nyt traileria on täydennetty vaihtoehtoisella lopulla, jossa ääneen pääsee skottisankari Jamie. Skottiaksentti kuulostaa murealta, joten mikäs tässä odotellessa. Mietityttää vain mistäköhän tätä pääsee Suomessa katsomaan sitten kun aika koittaa. Isossa maailmassa Muukalaisen pitäisi näkyä ruuduilta kesällä 2014. Sitä odotellessa.

Turun kaupunginteatteri: Jekyll & Hyde

Vietin viime viikolla mielenkiintoisen illan Turun kaupunginteatterin esittämän Jekyll&Hyde musikaalin parissa. Kirjoitin syksyllä Kansallisoopperan Turandotista mainiten, että oopperat ja musikaalit sopivat hyvin ajanvietoksi pariskunnalle, jonka kiinnostus jakautuu musiikin ja tarinallisuuden välillä. Myös Jekyll&Hyde toteutti tämän, sillä yhdistelmä tarinaa ja musiikkia toimi hyvin.

Musiikillisesti tämä klassikkotarinaan perustuva musikaali ei ollut ihan älyttömän mielenkiintoinen. Ainakaan jos vertaa lähivuosina Lontoossa näkemään Webberin Oopperan kummitukseen tai kesäteattereissa usein pyörivään Viulunsoittaja katolla. Tässä musiikki oli lähinnä kivana sivumausteena, mutta ei mitenkään sellaisella tavalla, että se olisi laittanut hengen salpaamaan ja sukat pyörimään jaloissa.

Sen sijaan Jekyll&Hyde vakuutti ihan mielettömän hienolla lavastuksella ja valotyöllä, aiheeseen täydellisesti sopivalla puvustuksella sekä synkällä tunnelmalla, joka pisti katsojan istumaan penkissä jännityksestä tutisten. Totesin joskus jollekin, että en käsitä 3D-elokuvia, koska niissä mennään koko ajan kauemmas ja kauemmas siitä ajatuksesta, että luotetaan katsojan mielikuvitukseen ja siihen, että oma pää täydentää ne kohdat, joita ei pystytä tai haluta muuten toteuttaa. Teatterissa ihmismieli toimii mielenkiintoisella tavalla, sillä kaikki on ihan oikeasti elävää ja hetkessä toimivaa. Jekyl&Hyden pyrotekniikka oli minusta oikeasti pelottavaa ja toteutus oli muutoinkin sellainen, että lavalle täytyi vain jäädä tuijottamaan silmät pyöreinä.

Harmi, että musiikki ja sanoitukset olivat vähän sivuseikka. Lontoon Oopperan kummituksesta on jäänyt varmasti ikuisesti mieleen se, miten hienolla tavalla musiikki ja näyttämötyö täydensivät toisiaan. Turussa orkesteri soitti joka tapauksessa hyvin ja laulu kuulosti hienolta, vaikka musiikki itsessään ei ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta älyttömän mielenkiintoista.

Turun kaupunginteatterin sivuilta lainattua:

Jekyll & Hyde saa Suomen kantaesityksensä Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä
helmikuussa. Ylistetty ja moneen kertaan palkittu suurmusikaali
vie katsojat 1800-luvun Lontooseen, missä kadut ovat sateesta kosteat ja sumusta
hämärät. R.L. Stevensonin klassikkokertomus vyöryy katsomoon
tunteellisena tarinana hyvän ja pahan kamppailusta.

Kirkasotsainen tohtori Jekyll suorittaa ihmiskokeen, minkä seurauksena hän
tulee tahtomattaan vapauttaneeksi oman pimeän puolensa ja luoneeksi
julman herra Hyden. Koskettavassa tarinassa tohtori Jekyllin sydämestä kilpailevat
myös kauniit naiset Lucy ja Emma, jotka kylvävät juonenkäänteisiin
romantiikkaa.

Henkeäsalpaava musiikki, suuri tanssiryhmä ja iso orkesteri takaavat kaikille musikaalin ystäville ennennäkemättömän elämyksen, matkan, jolta ei halua jäädä paitsi. Voimakkaina jylisevien joukkokohtausten vuorotteluna soivat herkät balladit, jotka piirtyvät muistin kortteleihin pitkäksi aikaa.

Musikaalin roolitus on täysin ainutkertainen. Kaksoisroolissa Jekyllinä ja Hydenä loistaa Riku Nieminen (Putous, Tanssii tähtien kanssa, Peter Pan/Suomenlinnan kesäteatteri) ja hänen vierellään rakkaudesta taistelevat
Jennie Storbacka (Hair/ÅST) ja Anna Victoria Eriksson (Aladdin/
Aleksanterin teatteri). Musikaalin ohjaa omintakeisista ohjauksistaan tunnettu
Tuomas Parkkinen ja kapellimestarina toimii kiitetty Jussi Vahvaselkä.
Koreografiasta vastaa mm. Talent-ohjelmassa juontajana toiminut Osku Heiskanen.

Esityksen arvioitu kesto n. 2h 30 min 

Musiikki – Frank Wildhorn • Käsikirjoitus ja laulujen sanat – Leslie Bricusse • Suomennos – Tuomas Parkkinen• Jussi Vahvaselkä • Kristiina Vahvaselkä • Ohjaus – Tuomas Parkkinen • Musiikin sovitus ja johto – Jussi Vahvaselkä • Koreografia – Osku Heiskanen • Lavastus –Teemu Loikas • Pukusuunnittelu – Pirjo Liiri-Majava • Valosuunnittelu – Janne Teivainen • Äänisuunnittelu – Jari Tengström • Naamioinnin suunnittelu – Heli Lindholm • Rooleissa – Jukka Aaltonen • Anna Victoria Eriksson • Minna Hämäläinen • Mika Kujala • Riku Nieminen • Petri Rajala • Severi Saarinen • Riitta Salminen • Jennie Storbacka • 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé

                  

Olen joutunut tässä viimeisten kuukausien aikana toteamaan, että oma kirjoittaminen ja kaikki siihen liittyvä työ (kuten tällä hetkellä kurssille osallistuminen) syövät ihan hirveästi aikaa ja energiaa. Illalla silmät alkavat lurppua siinä vaiheessa, kun pitäisi rentoutua ja tarttua kirjaan. Kai se on vain todettava, että lukemiselle on viime aikoina jäänyt tavallista vähemmän aikaa, eikä asiasta kannata stressaantua, vaikka välillä tuntuu että pitäisi. Olen kuitenkin ehtinyt lukea vähän jotakin, muun muassa dystopiaa (siitä myöhemmin) ja kulttuurisidonnaista lastenkasvatusta...

Ranskalaisesta lastenkasvatuksesta kertova Kuinka kasvattaa bébé -pokkari tarttui kirjakaupasta mukaan, kun ympärilä oleva ystäväpiiri on alkanut huolestuttavasti kantaa mukanaan vaippakasseja ja pieniä nyyttejä, jotka pitävät outoa ääntä ja kuolaavat. Kulttuurintutkijana kirjan lähtöasetelma tuntui mielenkiintoiselta: mitä amerikkalaisäiti näkee ja kokee kasvattaessaan esikoistaan Pariisissa. Kirjan kirjoittanut Pamela Druckerman kertoo omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuen ranskalaisen ja amerikkalaisen lastenkasvatuksen eroista ja vertailee niitä tapoja, joilla pienet uudet ihmiset tutustutetaan maailmaan.

Minulla ei ole mitään käsitystä eikä edes etäistä mielikuvaa lastenkasvatuksesta, mutta luin tämän ihan puhtaasta mielenkiinnosta sitä kohtaan, miten erilaisin tavoin eri kulttuureista tulevat ihniset suhtautuvat niinkin luonnolliseen asiaan kuin lapset. Toisaalta ranskalainen tyyli tuntuu aika karulta (lapsen annetaan itkeskellä sängyssä yksinään), toisaalta oivaltavalta (lapselle annetaan tiukat rajat, joiden sisällä vapaus toimia). On vaikeaa uskoa, että minkäänlaisia neuvoja voisi noudattaa käytännössä, ellei ole kulttuurin antamaa sisäistä tietoa siitä, miten asioiden kuuluu olla: juuri tähänhän kulttuurierot perustuvat, sillä ihmiset yleensä toimivat intuitiivisella tavalla sen mukaan, miten heidät on ohjattu toimimaan. En silti väitä, etteikö kirjasta olisi iloa jollekin, joka pähkäilee lastenkasvatukseen liittyviä kysymyksiä.

Kirja on kirjoitettu amerikkalaiseen tyyliin rupattelevasti, mutta se on hauska, oivaltava ja aika mielenkiintoinen teos, jota voi hyvinkin lukea niin lastenkasvatusoppaana, kokemuksena maahanmuuttajan arjesta, tai kertomuksena kulttuurieroista. Kirjan sisältämiin vinkkeihin en osaa sen enempää ottaa kantaa, muuta kuin toteamalla, että ylenmääräisen stressaamisen vähentäminen ja murehtiminen tekee varmasti hyvää ihan jokaiselle riippumatta siitä onko perheessä lapsia vai ei.

Suosittelen Kuinka kasvattaa bébé -kirjaa kaikille lastenkasvatuksesta ja kulttuurieroista kiinnostuneille.

Googlen kertomaa, eli helmikuun alun googlehaut

En ole yleensä kovin aktiivinen tarkastelemaan blogini tilastoja, mutta ihan mielenkiinnosta tulin kurkistaneeksi millaisilla hakusanoilla Vinttikamariin on eksytty kuluneen viikon aikana. En usko, että minulla on antaa kovin syvällisiä vastauksia blogiini eksyneille, mutta yritetään.

*Atenan kustannussopimus
Valitettavasti en osaa sanoa tähän mitään. En ole muistaakseni ikinä lähettänyt Atenalle yhtäkään käsikirjoitusta. Voin kuitenkin kertoa, että kustannussopimukset perustuvat yleensä aika samoihin periaatteisiin (luulen, että Kirjailijaliiton sivuilta voisi löytyä jotakin osviittaa), mutta yksityiskohdat vaihtelevat kustantamosta riippuen.

*Dan Brown murtumaton linnake koodi
Joo, luin tämän joskus, mutta en erityisemmin pitänyt siitä. Joku koodi siinä tosiaan oli, kuten Brownin kirjoissa yleensä

*Fatiman käsi
Ihan jees, kannattaa lukea.

*Fifty Shades of Grey Vapautettu
Älä lue, et menetä mitään.

*Jaakko Laitinen kirjailija
Nyt lyö tyhjää, en usko että olen lukenut Laitiselta koskaan mitään. Ainakaan ei ole jäänyt mieleen, mutta en missään nimessä ole paras ihminen kertomaan kotimaisista kirjailijoista.

*Kani nimeltä jumala
Ihan kiva, kannattaa silti lukea arvostelu jonkun muun blogista, koska omani ei ollut mitenkään syvällinen katsaus.

*Kirjablogi Nälkävuosi
Olisi muuten aika kiehtova nimi blogille! Oletan kuitenkin että tässä haettiin kirjaa. Löytyy blogistani, mutta on sitä muuallakin luettu.

*Kirjaveistos
Ne ovat upeita, haluaisin tehdä sellaisen. Kiitos muistutuksesta!

*Kristallikuningas arvostelu
Löytyy. Pidin muistaakseni kirjasta, vaikka siinä oli jokin eeppisen tylsä sotakuvaus.

*Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa
Gabaldonin fanfic-henkinen novelli. En ole niin fanaattinen, että olisin jaksanut innostua näistä. Löytyy Galadonin uusimmasta kokoelmasta.

Helmikuun haastevastaukset

Kattona taivas -blogin Nadia haastoi minut jo jokunen tovi sitten vastaamaan muutamaan kysymykseen. Olen ollut enimmäkseen laiska, mutta myös vähän kiireinen ja nyt poikkeuksellisen vapaan sunnuntain kunniaksi päätin siivota edes hiukan Vinttikamariin kertyneitä pölypalloja ja vastata samalla kysymyksiin.

1. Mainitse henkilö tai asia, joka on toiminut lukuharrastuksen innoittajanis?
Äitini ja isäni, jotka ovat aina kannustaneet ja tuuppineet minua lukemaan. Luultavasti siksi, että pysyisin poissa pahanteosta, mutta yhtä kaikki.

2. Aihealue, jota et vielä tunne, mutta josta haluaisit lukea?
Minua kiinnostaisi lukea jotakin populaaria ja kohtuullisen kevyttä Skandinavian lappiin ja saamelaisiin liittyvää.

3. Mikä oli lapsuutesi rakkain kirja?
Enid Blytonin Seikkailujen laakso

4. Mikäli näet hyvän elokuvan, haluatko lukea siitä myös kirjan, mikäli sellainen on julkaistu?
Yleensä kyllä. Viimeksi tartuin Kirjavaan huntuun edellämainistusta syystä.

5. Mikä on paras tapa välittää lukuharrastusta myös muille?
Antaa hyviä lukuvinkkejä ja antautua keskusteluun kirjoista

6. Mikä on suhteesi julkisiin kirjastoihin?
Luulen, että ne ovat yksi syy ihmisten onnellisuuteen

7. Mikä on suosikkilukupaikkasi?
Sohva ja kesäkodin kuistin kaide, jolla istuessa on vaarassa saada päähänsä ampiaispesän ja pudota jasmiinipensaaseen.

8. Pyritkö ostamaan lukemasi kirjat, vai lainaatko ne mieluummin kirjastosta?
Suosin kirjastoa, mutta uutuuksien kohdalla saatan olla malttamaton.

9. Mikä on suosikkimaasi, josta luet kirjallisuutta?
Ei minulla taida olla suosikkimaata. Brittiläisissä kirjoissa on kyllä oma hohtonsa.

10. Luetko enemmän suomalaista vai ulkomaista kirjallisuutta? Onko valintasi tietoinen?
Ennen luin enimmäkseen ulkomaista kirjallisuutta, koska se oli jotenkin positiivisempaa kuin kotimainen. Nykyään luen yhtä lailla kumpaakin, koska olen oppinut sietämään suomalaista melankoliaa.

Melkein asiaankuuluvana kuvituksena reissukuvia Brittiläisen
kirjallisuuden kotimaasta, satujen ja tarinoiden Englannista.