Daniel Defoe: Robinson Crusoe
Otava 2000
(ensimmäinen painos julkaistu 1719)
718s.
Oma ostos
Olen tässä talven mittaan täyttänyt yleissivistykseni aukkoa lukemalla Robinson Crusoeta. Tarina lienee kaikille tuttu, mutta ne (kuten minä), jotka eivät ole kirjaan tarttuneet äidinkielenopettajan käskystä tai ehdotuksesta, eivät tiedä sen pitävän sisällään paljon muutakin kuin Robinsonin hengailun autiolla saarella. Kirja itse asiassa kattaa koko Robinsonin elämän, niin ennen kuin jälkeenkin saarella vietetyn ajan. Se alkaa Robinsonin nuoruudesta, jolloin hän haikailee merille ja päätyy laivan kyytiin, jatkuu nuoren miehen seikkailuilla ja haaksirikkoutumisella autiolle saarelle, sekä lopulta saarella vietetyn ajan jälkeen kuvaa jo iäkkään Robinsonin myöhempiä matkoja ja seikkailuja.
Robinsonin saarella viettämiä aikoja kuvaava jakso on kirjan laajuudesta huolimatta teoksen parasta antia ja ehkä juuri siksi niin tunnettu. Robinson on huumorintajuinen veikkonen ja kirja on yllättävän hauska, eikä se ajan patinasta ja aavistuksen rasistisista näkemyksistä huolimatta tunnu kovinkaan vanhanaikaiselta. Alkuasukkaisiin suhtautuminenkin on pääosin tietämättömyydestä johtuvaa, eikä niinkää avoimen muukalaisvihamielistä. Lisäksi kirjassa on monta hauskaa kohtaa, joita naureskelin ääneen.
Kissat eivät kuitenkaan olleet samoja, jotka olin tuonut mukanani laivalta - ne olivat kummatkin jo kuolleet ja olin omin käsin haudannut ne lähelle asuntoani. Toinen niistä oli kuitenkin aikanaan löytänyt lisääntymiskumppanikseen ties minkä otuksen, ja jälkeläisistä olin pitänyt nämä kaksi kotikissoina itselläni - muut juoksivat villeinä metsissä ja olivat lopulta käyneet suoranaiseksi maanvaivaksi alettuaan tehdä rosvoiluretkiä kotiini, niin että minun oli pakko ampua useita niistä. (Defoa: Robinson Crusoe, s. 188)
Robinsonin saarijaksossa mielenkiintoisinta oli minusta tapa, jolla haaksirikkoutunut otti haltuun ympäristönsä ja rakensi siitä oman valtakuntansa. Kirjaa lukiessa alkaa haaveilla seikkailuista ja autioista saarista, joilla voisi elää luonnon helmassa. Robinson kuvaileekin saarella elämää lopulta rauhalliseksi, sillä muun maailman vaatimukset eivät ulotu koskettamaan häntä. Yksinäisyyttä vältelläkseen Robinson ottaa lemmikkieläimiä ja opettaa papukaijan puhumaan. Ja myöhemmin hän saa tietysti seurakseen kuuluisan Perjantain, sekä joukon muita epäonnekkaita haaksirikkoisia ja kannibaalien uhkaamia villejä.
Noiden viheliäisten villi-ihmisen tapa syödä ja ahmia toinen toisiaan sai minut kuitenkin sellaisen alkukantaisen kauhun valtaan, että pysyttelin mietteliäänä ja murheisena miehenä kotipiirissäni melkein kaksi vuotta tuon tapauksen jälkeen. Kun puhun kotipiiristä, tarkoitan kolmea plantaasiani: linnaani, maaseutukartanoani jota nimitin lehtimajaksi, sekä aidattua metsälaiduntani, jossa sielläkään en viipynyt sen pitempään kuin vuohien hoidon kannalta oli välttämätöntä, koska kammosin noita helvetillisiä ihmiskurjia kuin itseään sielunvihollista. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 209)
Kun Robinson 28 erakkovuoden jälkeen pelastautuu autiolta saarelta oman neuvokkuutensa ansiosta, hän ei suinkaan asetu aloilleen vaan reissaamisen ja perheen perustamisen jälkeen palaa hoitamaan siirtokuntaansa, eli autiota saarta, jonne hän on jättänyt villejä ja haaksirikkoutuneita merimiehiä asukkaiksi. Ja tietysti siihen maailmanaikaan laivamatkat olivat pitkiä ja saattoivat johdattaa odottamattomiin suuntiin kuten Intiaan ja lopulta aina Venäjälle saakka. Vieraat maat ja tavat eivät aina ole sellaisia, jotka oisivat Robinsonin mieleen, mutta ihmissyöjävillien kanssa elänyt Robinson osaa ottaa asiat haltuunsa:
On pakko myöntää, että sellainen typeryys ja siivoton peikkojen palvonta kuohutti minua enemmän kuin mikään milloinkaan, ja raivostuin niin että ratsastin suoraa päätä tuon hirvittävän puujumalan luo ja iskin miekallani suoraan sen hattuun niin että hattu ja saman tien pääkin halkesi kahteen kappaleeseen. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 678)
Edesottamuksistaan Robinson saa peräänsä milloin lauman nälkäisiä alkuasukkaita, milloin kolmekymmentätuhatta vihastunutta tataaria. Kummasti hän onnistuu kuitenkin selviytymään kaikista edesottamuksistaan kunnialla ja palaa lopulta vanhana miehenä (ja suuren omaisuuden keränneenä) takaisin kotimaahansa Englantiin.
Robinson Crusoe oli varsin hauskaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka jotkut osat kirjasta olivatkin vähän puuduttavia ja siksi kirja oli minulla kesken pitkään. Kirjaan kannattaa kuitenkin ehdottomasti tarttua, jos sitä ei ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Kyseessä on todellinen hyvänmielen klassikko ja kirja, joka on ollut monen seikkailukertomuksen esikuvana. Tämä sopii hyvin myös nuorille lukijoille.