Kirjallisuuden inspiroimaa: Sanoista tehden (+arvonta!)

Ihanaa kirjan ja ruusun päivä kaikille!

Olen kirjoitellut tämän vuoden puolella jo muutamista kirjallisuuden inspiroimista asioista. Tammikuussa aiheena olivat kirjallisuuden inspiroimat käsityöt ja tammikuun lopussa talot ja rakennukset. Nyt kevään jo kolkutellessa inspiroidun käsillä tekemisestä ja siitä, miten viehättävän kauniita sanat voivatkaan olla.

Sanat kääntyvät moneksi. Kirjan sivuja voi käyttää lahjapaperina tai niistä voi askarrella kaikenlaista. Itse innostuin liimaamaan sanoja lasikuplan alle, ja taiteilemaan niistä riipuksia, sormuksia ja korvakoruja. Hauskat, vanhat sanat ovat peräisin Aura -sanomalehdestä vuodelta 1886. Lasikuplien läpi heijastuu päivämääriä, kummallisesti kirjoitettuja sanoja ja joku Edward. Lasin alle voisi piilottaa myös vaikkama Mr. Darcyn tai jonkun muun kirjallisuuden suosikin. Kovin pitkää tarinaa lasikuplan alle on vaikea mahduttaa, mutta pienetkin sanat muuttuvat moninkertaiseksi lasisen suurennuslasin alla.

Mitä muuta sanoista voisi askarrella? Kirjoitettu sana näyttäisi hauskalta seinätaulussa tai kahvikupin kyljessä. Entäpä paidan rintamuksessa, rintanapissa tai sohvatyynyssä? Sanat pitävät sisällään aina enemmän, kuin pelkän ulkoisen muotonsa. Niihin liittyy kertomus, tarina ja informaatio. Entäpä jos sanat ovat vierasta kieltä tai sellaisia kirjainmerkkejä, joita ei ymmärrä? Silloin sanat ovat mysteeri ja tutkimusmatka, joka johtaa vieraisiin paikkoihin ja tuntemattomiin maisemiin.

Arvon tähän postaukseen 5.5. mennessä kommentoineiden kesken askartelemani sanakorusarjan, johon kuuluvat korvakorut, riipus ja sormus. Sanat ovat sattumanvaraiset! Linkittäkin saa, mutta ei ole pakko. Jos keksitte, niin kertokaa mitä muuta kivaa sanoista voisi askarrella!

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden viemää (Like 2013) 298s.

Jyly kuului voimakkaampana, oliko helikopteri nousemassa? Ei, ääni tuntui kuuluvan toisesta suunnasta, ylävirralta. Vai kaikuko se oli? Hän astui ymmällään pari askelta ruohikolta sementtikehälle joka oli tarkoitettu grillipaikaksi.
     Silloin hän näki sen tulevan. (Niemi: Veden viemää, s.53)

Välillä näppeihin osuu sellainen kirja, josta voi jo ensimmäisten sivujen jälkeen sanoa, että tämä tulee olemaan vuoden suosikkien joukossa. Mikael Niemen Veden viemää oli sellainen. Sen kosteat, kuohuntäytteiset, raadolliset sivut veivät minut mukanaan, niin kuin tulviva vesi riistää kyytiinsä kaiken irtaimen. Niemi on melkoinen taituri!

Romaanissa seurataan Pohjois-Ruotsin Luulajanjoen jokilaakson asukkaita ja sitä tapahtumaketjua joka seuraa, kun padot sortuvat ja joet alkavat tulvia. Romaanissa seurataan useiden henkilöhahmojen kohtaloita, on itsemurhaa suunnitteleva avioeron kokenut perheenisä, nuori raskaana oleva nainen, Saab-kuski, sovinistinen työläismies, dementoitunutta vaimoaan hoitava vanhus, taiteilijanainen. Jokaisella hahmolla on oma elämänkohtalonsa ja oma tapansa suhtautua asioihin. Kertomuksessa nousee esille ihmisluonteen raadollisuus ja selviytymisvietti, joka pakottaa yrittämään kun tulva lyö ylitse.

Niemen kertojankykyjä ei voi muuta kuin ihmetellä. Tykästyin hänen tyyliinsä jo Populäärimusiikkia vittulajänkältä -romaanin yhteydessä, mutta Veden viemää vei kyllä jalat alta. Romaanissa on jotakin maagista, ja rakastan pohjoisen karun maiseman kuvailua ja sitä luonnon voimaa, jonka Niemi saa kirjoitettu sivujen väliin. Nyt olen seurannut mielenkiinnolla uutisia Pohjanmaalta, sillä osaavat ne Suomenkin joet tulvia, niin että kellarit lainehtivat ja tiet ovat suljettuja. Veden viemää onkin siitä kiehtova tarina, että dystopisesta fiiliksestä huolimatta se onnistuu tulemaan todella lähelle arkea ja tavallista elämää.

Nyt Gunnarkin näki sen. Se ajelehti hitaasti virran mukana. Keinuva ravistunut jättiläinen oli ottanut kurssin suoraan heitä kohti. Gunnar ei uskonut silmiään. Sitten hän pelästyi. Se oli iso ja punainen ja valkonurkkainen. Se oli talo. (Niemi: Veden viemää, s. 247)

Tätä kirjaa on luettu ja tykätty monessa blogissa, enkä ihmettele. Vaikka tarinan juoni ei varsinaisesti kuljeta, vie kerronnan mukanaan kannattelema jännitys senkin edestä. Tekstiä ahmii huomaamattaan ja kirja jättää lopussakin hämmentyneeksi, mutta juuri sillä oikealla tavalla, joka kertoo, että tämä kirja jää mieleen. Niemen kieli on kekseliästä ja kiehtovaa. Ihmiskohtalot vuoroin liikuttavia vuoroin järkyttäviä. Tätä pitää ihmetellä ja ajatella. Niemi ei päästä lukijaansa helpolla.

Suosittelen! Tämä kannattaa lukea! Olen pahoillani, että en saa järjellisempiä ajatuksia aikaiseksi, sillä niin innostunut tästä lukuelämyksestä olen.

Kovin paljon ei tarvittu, vain vähän vanhaa kunnon miehistä itsekeskeisyyttä, ja naiset jo unohtivat itsensä ja muodostivat piirin falloksen ympärille. Me olemme liian heikkoja, hän ajatteli katkerasti. Heikompi sukupuoli. Tyhjiä pieniä astioita, pieniä Eevoja jotka kaipaavat hedelmöittymistä. (Niemi: Veden viemää, s.138)

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika (Like 2013), 215s.

Mutsi teki synttäreilleni täytekakun, joka muistutti Prinsessa Ruususen linnaa. Tornit olivat jäätelötuuteista. Minä olisin halunnut veturi- tai autokakun, sellaisen, jonka pyörät ovat dominokekseistä. Muutenkin äiti yritti parhaansa, katsoi naistenlehdistä reseptejä pikkutytön synttäreille ja olisi halunnut ommella prinsessamekon. Siinä tapauksessa syntymäpäiväni olisivat kyllä olleet täydellisesti pilalla. Onneksi äiti sai työkavereiltaan lainaan Maija Mehiläinen -puvun.
(Björk: Poika, s.29)

Makke on syntynyt väärään ruumiiseen. Pikkupojan ja murrosikäisen teinin on vaikea kestää sitä, että hän joutuu koulussa tyttöjen liikuntaryhmään ja että äiti haluaa pukea hänet prinsessamekkoon syntymäpäiväjuhlille. Makke on poika, vaikka se ei näykään päällepäin. Hän tietää kyllä itse mikä on, mutta vaikeampaa on uskotella muille, että naisen ruumiin sisällä asuu todellisuudessa mies, joka haluaa tulla kohdelluksi miehenä. Ei tyttönä.

Marja Björk käsittelee romaanissaan Poika vaikeaa aihetta. Romaanin kokemukset kumpuavat hänen omasta elämästään, jossa hän on joutunut katsomaan vierestä, miten lapsi kasvaa ja aikuistuu väärässä kehossa. Pojan Makke eli Marion on selviytyjä, joka on päättänyt saada oman kehonsa, sen johon ei kuulu roikkuvia naisentissejä eikä leveää takamusta. Hän on ollut poika pienestä pitäen, vain ympäristöllä on kestänyt kauemmin tajuta asian oikea laita.

Makken tarinaa kerrotaan lapsuudesta kouluaikojen kautta varhaiseen aikuisuuteen, jolloin Makke pääsee viimein korjaamaan sukupuolensa niin, ettei kenellekään tarvitse enää selitellä. Tarina on selviytymiskertomus, joka minämuodossa kerrottuna tulee lähelle lukijaa. Tarina on kuitenkin melko monologimainen, eikä siinä käydä vuoropuhelua ja olla hetkessä. Lukija katselee minäkertojan kanssa etäisyyden päästä tapahtumia, jotka ovat jo olleet ja menneet. Romaanin aiheuttama kokemus olisi ollut vaikuttavampi, jos kertoja olisi onnistunut kuljettamaan lukijaa mukanaan hetkessä, ei nykyhetkestä menneeseen tarkastellen.

Käytiin vanhojen kavereiden kanssa risteilyllä ennen koulujen alkua. Laivalla yksi kännikala tuli kysymään olenko tyttö vai poika. Olin humalassa. Mä löin sitä täysillä ja se potkaisi mua silmään.
(Björk: Poika, s.128)

Romaanin aihe on tärkeä. Nykyäänkin transsukupuolisuus on vähän hyshys asia, joka luonnollisesti herättää monessa hämmennystä ja toisaalta aiheuttaa kiusausta ja syrjintää. Selviytymistarinat ovat omiaan rohkaisemaan erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevia ihmisiä, mutta toisaalta aihe vaatisi myös puolueetonta tarkastelua ja näkökulmia, jotka eivät esitä aihetta selviytymiskertomuksena. Helposti tulee se ajatus, että vähemmistöjä kuvailevia kertomuksia luetaan tirkistelymielessä, ja niinhän ei varmasti ole tarkoitus. Poika silti varmasti omalta osaltaan lisää ymmärrystä, ja osoittaa, että myös vaikeista asioista on mahdollista selvitä.

Suosittelen romaania niille, jotka haluavat lukea tosipohjaisen selviytymiskertomuksen.

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu (kirja+elokuva)

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu (The Painted Veil 1925)

Nainen henkäisi syvään ja tarttu hänen käsivarteensa. Hän seurasi naisen katseen suuntaa. He seisoivat katse vipolaan johtaviin ikkunoihin päin. Ikkunoiden edessä oli luukut ja ne oli suljettu salvalla. He näkivät kädensijan valkoisen posliininupin kääntyvän hitaasti. He eivät olleet kuulleet kenenkään kulkevan vilpolassa. Oli kauheata katsella tuota äänetöntä liikettä. Minuutti kului, eikä minkäänlaista ääntä kuulunut. Sitten he näkivät toisenkin ikkunan valkoisen polsiininupin kääntyvän tuolla samalla yliluonnollisen kammottavalla tavalla, yhtä salaperäisesti, äänettömästi ja kauhistuttavasti. (Maugham: Kirjava huntu, s.8)

Välillä vastaan osuu niitä kirjoja, jotka todella koskettavat. Vuosien kuluessa kirjamakuni on muuttunut ja olen oppinut arvostamaan sellaista kaunokirjallisuutta, jotka aikaisemmin "en tajunnut". Jos minulle olisi vaikkapa lukiolaisena tuupattu käteen W. Somerset Maughamin Kirjava huntu, olisin pitkästynyt. Nyt lumouduin. Koskettava, surullinen ja sisäänpäinkääntynyt kirja oli kuin nimensä, tuulessa leijaileva huntu, josta on vaikea saada otetta, mutta joka lumoaa.

Kirjan keskiössä oleva Kitty on hemmoteltu englantilaistyttö, joka menee naimisiin tylsän ja vähäpätöisen lääkärin, Walter Fanen kanssa. Avioliitolle on syynsä. Kitty ei halua päätyä morsiusneidoksi nuoremman sisarensa häihin, eikä häntä huvita antaa äidilleen mahdollisuutta näpäytellä häntä siitä, että hänestä on tulossa vanhapiika. Walter on palavasti rakastunut Kittyyn, ja Kitty sietää miehensä ihailua paremman puutteessa. Hän kuitenkin rakastuu komeaan Charlieen, eikä häpeä pettää tämän kanssa aviomiestään.

Kun Kittyn petollisuus selviää Walterille, tämä antaa hänelle kaksi vaihtoehtoa. Kitty joko lähtee miehensä mukana Kiinan maaseudulle koleraepidemian kynsissä olevaan pieneen kylään, tai menee naimisiin rakastajansa kanssa. Charlie ei kuitenkaan ole tosissaan Kittyn kanssa. Matka Kiinan maaseudulle alkaa. Walter ei enää katso vaimoaan, ja Kitty haluaa löytää uudelleen itsensä sekä elämän, jonka on menettänyt.

Kirjan vanhahtava kieli on kaunista ja salaperäistä, mutta välillä huvittavaa. Silmään pisti eristyisesti tietää-verbin imperfekti tietänyt. Myönnän, että karsastan klassikoita usein juuri kielen takia, mutta Kirjavassa hunnussa se ei kuitenkaan hidastanut lukemista. Luin kirjan melko reippaalla tahdilla, sillä se tempaisi mukaansa. Kittyn kasvukertomuksen ja onnettoman rakkauden seuraaminen oli kuvattu niin koskettavasti, etten malttanut oikein laskea kirjaa käsistäni.

Katselin kirjan lukemisen perään samaan perustuvan elokuvan. Olen yleensä vähän skeptinen kirjoista tehtyihin elokuviin, mutta toisaalta taas rakastan niitä! Ja pelkään pettyväni! Elokuvaa katsellessa yritän aina muistaa, että kyseessä on vain yksi tulkinta romaanista. Kirjavaan huntuun perustuva elokuva oli alkuunsa todella uskollinen tarinalle, jopa repliikkejä myöten, mutta lopussa tarinankertoja oli keksinyt Kittylle ja Walterille hieman onnellisemman lopun, kuin alkuperäisessä kertomuksessa. Tämä ei oikeastaan haitannut, sillä juoneen liittyvistä muutoksista huolimatta kertomuksen tunnelma oli onnistuttu säilyttämään melko autenttisena. Plussaa elokuvalle sen väri- ja äänimaailmasta. Pidin erityisesti siitä, miten onnettomaan parisuhteeseen tuomittujen Kittyn ja Walterin teemana oli elokuvan kuluessa Eric Satien Gnossienne nro.1. Alla elokuvan traileri.

Suosittelen tätä klassikkoromaania ja sen elokuvasovitusta niille, jotka haluavat lukea kauniin ja helppolukuisen klassikon, joka ei rasita ranteita painollaan, mutta jää pitkäksi aikaa mieleen. Osaako joku suositella mitä muuta Maughamilta kannattaisi lukea?

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013) 316s.

Yritän ottaa iisisti koska ajattelen että on parempi ettei mun fiilikset näy. Pitää olla rauhallinen. Se ei kyl täysin onnistu. Onneksi Idi Amin eikä kukaan muukaan kato mua. Paitsi toi tyttö joka kattoo just mua. Se näyttää onnelliselta, ihan siltä kuin se ois just saamassa jotain mitä se on pitkään halunnut.
(Pettersson: Sokerisamurai, s.12)

Lumi ja Stella ovat uuden Sugar Samurai -bändin tähdet. Tuotta Idi Aminilla on suunnitelma, jonka mukaan ollaa seksikkäitä, haluttavia ja kiellettyjä. Se on helppoa, sillä tytöt ovat vasta kurottelemassa täysi-ikäisyyden rajoja. Lumi haluaa tehdä musiikkia ja rakastaa. Stella haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Vaikka sitten pitäisi esittää teinilesboa tai panna rikkaan liikemiehen kanssa. Äidin neuvojen mukaan kaikki keinot ovat sallittuja. Lumi ei sen sijaan ole nähnyt äitiään pitkään aikaan, sillä äiti on alkoholisti, eikä hänellä ole aikaa muille kuin jatkuvasti vaihtuville miesseuralaisille. Bändi pistetään kasaan ja keikkaa alkaa syntyä.

Kun me on vähän aikaa kähmitty ja tanssittu, Stella siirtyy korjaamaan työnsä hedelmiä flirttailemalla joidenkin kundien kanssa. Stella tähtää aina parhaimman näköisiin, rikkaisiin tai vaikutusvaltaisimpiin. Tai oikeastaan kyllä ekaksi vaikutusvalta, sitten raha ja naama vasta kaukana kolmantena. Ollakseen niin halukas tekemään itsestään silmäniloa hyvännäköisille kundeille Stella puhuu niistä tosi harvoin. Tai siis ei koskaan. Ei edes mitään Alexander Skarsgård-läppää tai muuta julkkisten kuolaamista. Tuntuu, että sitä kiinnostaa vain ura, huomio ja raha. (Pettersson: Sokerisamurai, s.66)

Sokerisamurain kertojaratkaisu on onnistunut. Stella ja Lumi saavat kumpainenkin oman puheenvuoronsa, Lumin ääni on puhekielinen ja kömpelö, kun taas Stellan kerronnassa huokuu jopa ärsyttämiseen asti itsevarma ja teini-ikäisen, ulkonäöstään varman tytön ylimielisyys. Hahmo on jopa niin onnistuneen raivostuttava, että on vaikea lukea tekstiä suuttumatta. Välillä mennään ylilyöntien puolelle: joko olen itse unohtanut millaista on olla teini-ikäinen, tai sitten Stellan ylikorostunut itsevarmuus ei vain ole uskottavaa. Toisaalta melkein kärjistetty naiivius on mielenkiintoista, sillä se asettaa toisistaan poikkeavat henkilöhahmot vastakkaisiin rooleihin. Jotka myöhemmin kääntyvät päälaelleen.

Mikko on helpottunut, kun lähdemme baarista. En ole tyytyväinen illan tähänastiseen tulokseen. Kaltaisellani menestyvällä tyylikkäällä naisella kuuluu olla homokaveri, jonka kanssa voi juoruta, shoppailla ja viettää aikaa.
    "Voitsä vähän avata mulle, mihin sä tarttet tätä homokaveria?" Seisomme Mikon kanssa Feniin edessä. Näytämme riitelevältä pariskunnalta.
    "Se kuuluu asiaan". Typerä kysymys. "No, ollaanko me menossa johonkin?"
(Pettersson: Sokerisamurai, s. 116)

Sekä romaanin parisuhdekuviot että tyttöjen bändiviritelmät alkavat saada tarinan edetessä yhä enemmän hyväksikäyttöön liittyviä piirteitä. Stellan julkisuushaaveilla on oma likainen puolensa ja Lumi hakee mielihyvää s/m seksin harrastamisesta. Romaanin makuuhuonekohtaukset käyvät tarinan edetessä melko yksityiskohtaiksiksi, mikä pakottaa väkisinkin lukijan miettimään, onko romaanin tarkoituksena kiihottaminen, kauhistuttaminen vai provosoiminen. Teini-ikäisten ja seksuaalivähemmistöjen edustajiin kuuluvien hahmojen elämässä olisi varmasti muutakin ammennettavaa, ja lukiessa tulee välillä sellainen olo, että "teinilesboseksi" muuttuu tarinan itsetarkoitukseksi. Muitakin elementtejä on: hyväksikäytön teemat ja musiikkibisneksen takahuoneiden tapahtumat ovat yhtä lailla sellaisia aiheita, joista riittäisi ammennettavaa.

Kirjaa lukiessa jouduin hieman pohdiskelemaan omaa suhtautumistani siihen, miten kirjailija vaikuttaa teoksen tulkintaan. Sokerisamuraita näin jossakin arvostelussa verrattavan Figty Shades of Greyhin, luulen mielleyhtymien johtuvan tietyistä seksuaalisista mieltymyksistä, joihin kummassakin romaanissa puututaan. Jostain syystä tuntuu helpommalta ajatella naista kirjoittamassa tällaista tekstiä, enkä tietysti halua Sokerisamurainkaan kohdalla kyseenalaistaa kirjoittajan motiiveja. Jotenkin vain Sokerisamurain kaltainen asetelma, jossa nuorien naisten elämää tarkastellaan lähietäisyydeltä, tuntuu likaiselta, kun kirjoittajana on mies. Hämmentävää huomata ajattelevansa näin! Ehkä se on tarkoitus, ehkä tekstin kuuluukin provosoida. Näin naisena tuntuu joka tapauksessa melkein karmivalta lukea tarinaa, jossa sekä hyväksikäytetään niin seksuaalisesti kuin muillakin tavoilla että toisaalta annetaan mielestäni liiankin stereotyyppinen kuva seksuaalivähemmistön tavoista. Ymmärsin jostakin, että tämä olisi ollut jollain lailla feministinen teos, mutta ilmeisesti tämä aspekti meni minulta jotenkin ohi. Tai sitten en vain tajunnut.

    "Voinko mä siis kysyä..." Yritän ohjata keskustelua mieluisampaan suuntaan. Olisi ehkä pitänyt miettiä etukäteen mitä mä Mariannesta oikein haluan. Kotona tuntui ilmeiseltä että se voisi jotenkin auttaa mua ottamaan kontaktia lesbokuvioihin mutta nyt en muista mitä ne kuviot taas olikaan. Luin Sofi Oksasen baby janen ja oon käynyt niissä ihan samoissa baareissa mutta ei se jotenkin lähde käyntiin. Ehkä mulla on liikaa kavereita, omat ympyrät. Ehkä jos olisin sinkku, mulla ois selkeempi päämäärä. (Pettersson: Sokerisamurai, s.182)

Tässä romaanissa oli rankkoja teemoja ja rankkoja kohtauksia, joita en lähtisi suosittelemaan luettavaksi ihan kenelle tahansa. Kirjan kohderyhmä jää hieman mysteeriksi. Kirjasfäärissäkin todetaan, että tämä voisi olla hyvin nuorten(aikuisten)kirja, jos tietyt kohtaukset olisi poistettu. Totta, mutta nuortenkirja tämä ei ole. Mikä se sitten on?

Suosittelen Juhana Petterissonin Sokerisamuraita niille, jotka haluavat lukea rankkoihin teemoihin tarttuva, sievistelyä välttelevän rohkean romaanin.

Kang Chol-hwan&Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa

Pjongjangin akvaariot (Siltala 2012) 226s.

Isoäiti herätti minut aamun valjetessa. Ei tullut enää kysymykseen, että olisin pannut vastaan niin kuin Pjongjangissa, jossa teeskentelin nukkuvaa silloin kun halusin viipyä vielä hetkisen lämpimän vuoteen pohjalla. Nousin talon ainoan hehkulampun kelmeässä valossa. Vedin niskaani kamalan univormuni, söin (taas!) maissia ja menin kokoontumispaikalle. Sinne oli kerääntynyt muita lapsia, jotka tarkastelivat minua uteliaana. (Pjongjangin akvaariot, s. 73)

Pohjois-Korea on nyt varsin ajankohtainen aihe. Tuo omituinen, syrjäytynyttä elämää elävä maa herättää levottomuutta ja pelaa omilla pelisäännöillään. Minulle Pohjois-Korea tuli ensimmäisenä tutksi mielenkiintoisesta Suljettu maa -kirjasta, jossa Pohjois-Koreasta paenneet loikkarit kertoivat kokemuksistaan. Pjongjangin akvaariot on samaan tapaan tosipohjaiseen tarinaan perustuva kertomus, joka suurimmaksi osaksi sijoittuu Pohjois-Korean pahamaineiselle vankileirille. Dystopiankaltaista maailmaa on vaikea uskoa todeksi.

Kirjan kertojan isovanhemmat ovat Japaniin siirtolaisina muuttaneita Pohjois-Korealaisia. Heitä houkutellaan palaamaan takaisin lapsuuden kotimaahansa, ja perhe päättää lähteä laivalla Pohjois-Koreaan, vaikka huhut kertovat, että kaikki ei ole aivan niin kaunista kuin on lupailtu. Perhe saa ruhtinaallisen vastaanoton ja hienon asunnon, mutta hyvin pian käy selväksi, että maa ei ole aivan sellainen paratiisi, kuin on luvattu. Ympärillä on köyhyyttä, ja perheen elämää rajoitetaan paljon enemmän kuin Japanissa. He joutuvat luopumaan autostaan, ja pian kaikki oppivat myös olemaan hiljaa silloin, kun lähistöllä on vieraita korvia kuuntelemassa. Pohjois-Korean hallinto näyttää synkän puolensa.

Sukulaiset aavistivat, että isoisän kummallinen katoaminen oli turvallisuuspalvelun tekosia, mutta eivät tohtineet sitä myöntää. Kyllä heidän olisi pitänyt tietää mistä oli kyse, sillä useita henkilöitä lähipiiristä oli kadonnut vastaavanlaisissa oloissa. (Pjongjangin akvaariot, s.48)

Isoisän katoamisen jälkeen isoäiti, isä ja lapset kuljetetaan Yodokin vankileirille. Perheen äiti pakotetaan ottamaan avioero isästä, eikä hän saa nähdä perhettään enää. Vankileirillä koittavat ankarat ajat, sillä kaikista vääristä teoista ja sanoista rankaistaan. Elämä on työtä ja hengissäselviytymistä. Kang Chol-hwan elää lapsuutensa keskitysleiriolosuhteissa, ympärillään nälkää, hätää ja kuolemaa. Lopulta leiriltä vapautumisen jälkeen hän päättä lähteä Pohjois-Koreasta keinolla millä hyvänsä.

 Pohjois-Korean tilanteesta kertovat kirjat ovat järkyttävää ja pysäyttävää luettavaa. On vaikea uskoa, että maailmassa on edelleen sellaisia valtioita, joissa käsite 'ihmisoikeus' on täysin fiktiivinen. Toisaalta on samanaikaisesti hämmentävää, että Pohjois-Korea on säilynyt sellaisena vyöhykkeenä, jonne länsimainen vaikutus ei juurikaan ole ulottanut lonkeroitaan. Kuten aikaisemminkin jo mainitsin: on vaikea erottaa lukeeko fiktiivistä dystopiaa, Nälkäpeliä tai muuta, vai tosipohjaista tarinaa, joka kertoo oikeista ihmisistä ja oikeasta maailmasta. Pelkkä johtajanpalvonta ja kommunistinen valtionhallinto ei sinällään tee kauheudesta niin kauheaa, vaan ne olosuhteet, joissa ihmiset elävät ja olevat. Ja se tietämättömyys, joka heillä on muusta maailmasta.

Yllätykset eivät loppuneet siihen. Päivällisen jälkeen isäntä ehdotti kierrosta naapurikulän yökerhossa. Suostuimme vaikka emme tienneet mitä hän oikein tarkoitti. Minua ihmetti väkisinkin. Eivätkö täkäläiset siis tee työtä? Kello oli 23.00-24.00 ja me olimme lähdössä ulos. (Pjongjangin akvaariot, s.192)

Suosittelen kirjaa luettavaksi Pohjois-Korean elämästä, keskitysleirien kauhuista ja dystopisesta reaalimaailmasta kiinnostuneille. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, tämä on nyt äärimmäisen ajankohtainen.

Tuija Lehtinen: Franseska

Tuija Lehtinen: Franseska (Otava 2007) 236s.

Minulla on ollut tänä keväänä hieman vaikeuksia löytää itselleni mieluisaa lukemista. Tuija Lehtisen Franseska sattui näppeihin ihan sattumalta ja päätin lukea ohukaisen viihdepokkarin ihan vain "paremman puutteessa". En ole Lehtisen kirjoja aikaisemmin lukenut, joten tämä toimi myös johdatuksena uuden kirjailijan maailmaan. Kirjan lukemisesta on jo jokunen tovi aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä sanaakaan.

Romaanin päähenkilö Franseska on selvänäkijän kykyjä hallitseva nuori nainen, joka työskentelee perheyrityksessä Tähdet kertovat. Franseskan perhe on varsin epätavallinen, huikentelevainen veli, seksipuhelinlinjaa pyörittävä isoäiti, sekä äiti, joka rakastaa poikaansa enemmän kuin tytärtään ja keskustelee kuolleiden kanssa.  Henkilökaarti on herkullinen, mutta jää minun makuuni turhan pinnalliseksi. Erikoisista henkilöhahmoista olisi voinut lukea enemmänkin, jos tarinassa olisi ollut enemmän sisältöä.

Franseskan mieltä painaa Stefan-veljen  käytös, sekä omituinen Jäämies, jonka Franseska tietää tuntevansa, mutta ei muista mistä. Intohimoinen suhde salaperäiseen mieheen, perheen sisäiset ongelmat ja selvänäkijän työ ovat romaanin keskeisin sisältö, eikä tarinassa oikein päästä pintaa syvemmälle. Kertomus oli kevyt ja nopealukuinen, mutta sen suurempaa sisältöä siinä ei varsinaisesti ollut.

Suosittelen romaania kevyen hömpän ystäville.

Arvonta suoritettu!

Vinttikamarin talviseen kevätarvontaan osallistui huikea määrä osaanottajia! Kiitos kaikille mukana olleille, sekä tervetuloa uusille lukijoille, jotka löysivät tiensä blogiini. Minä olen ollut koko kevättalven varsin laiska lukija ja bloggaaja, mutta kevät tuo mukanaan kuitenkin ihania aurinkoisia kelejä, jolloin on kiva käpertyä pihakeinuun viltin ja teemukin kanssa, ja ottaa kaveriksi hyvä kirja! 

Huomasin myös, että ainakin WSOY ja Tammi ovat julkaisseet syksyn uutuusluettelonsa! Eihän syksyä vielä voi alkaa odotella, sillä kevään ja kesän kirjoissakin on paljon mielenkiintoisia ja lukemattomia! Melkein voisin sanoa, että onnekseni en löytänyt uutuuskatalogeista mitään hirmuisen mielenkiintoista, joten en vielä ala odottaa syksyä (ja syksyn kirjoja), vaan nautin alkavasta keväästä!

Huhtikuukun kuuluu myös Camp NaNoWriMo, johon osallistun ensimmäistä kertaa, 30 000 sanan sanamäärätavoitteella. Camp poikkeaa perinteisestä NaNoWriMosta muun muassa niin, että se mahdollistaa oman sanamääräntavoitteen asettamisen ja toimii muutenkin perinteistä "nanoa" joustavammin. Vielä ehtii mukaan, jos keväinen kirjoittamisurakka yhtään innostaa!

Mutta sitten itse asiaan, eli arvontaan, jonka palkintona ovat siis Twiligtin Bellan lapasien inspiroimana neulotut talviset lapaset, sekä vampyyriteemaan sopivasti Sergei Lukjanenkon Yöpartio. Arvontaan osallistui yhteensä 41 kirjanystävää.

Onnetar arpoi voittajaksi Annika K:n Rakkaudesta kirjoihin -blogista! Onneksi olkoon! Laitahan osoitettasi tulemaan Vinttimarin postilootaan, niin laitan paketin sinulle matkaan.

Kuvat ovat muuten Kemin lumilinnasta, jossa oli tämän vuoden teemana erilaiset mielikuvitushahmot! Jääveistoksia oli ainakin lohikäärmeestä, yksisarvisesta ja kentaurista! Etelässä lumet jo sulavat kohisten. Kesää kohti mennään!