Skotlannissa, Muukalaisen maisemissa

Sateisesta ja kylmästä säästä huolimatta kesä on saanut mukavan alun. Olen ollut paljon netin ulottumattomissa, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Aikaa lukemiselle ei ole hirveästi ollut, mutta toisaalta olen ehtinyt tehdä kaikenlaista muutakin, muun muassa käydä maailmalla. Satujen ja tarinoiden Skotlannissa!

Kiinnostukseni Skotlantia kohtaan ei ole herännyt pelkästään Diana Gabaldonin Muukalaisen johdosta, vaan olen ollut kiinnostunut maasta niin kauan kuin muistan. Ensimmäisiä kiinnostuksenherättäjiä oli Braveheart -elokuva, sen jälkeen ehdin lukea muun muassa Ken Follettin Paikka nimeltä vapaus -romaaniin ennen kuin törmäsin Gabaldoniin. Kävin Skotlannissa ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa ja nyt tuntui siltä, että on hyvä hetki lähteä reissuun uudelleen.

Skotlanti oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Kiersimme aika paljon ympäriinsä pitkin ylämaita, enkä varsinaisesti yrittänyt bongailla kirjoista ja tarinoista tuttuja paikkoja. Väistämättä matkan varrelle kuitenkin osui muutamia juttuja, jotka täytyi ehdottomasti käydä katsastamassa. Silti parasta antia reissussa olivat huimaavan hienot maisemat, joita olisi voinut katsoa ja ihastella vaikka miten pitkään. 

Olen käynyt briteissä useampaankin otteeseen. Skotlanti eroaa Englannista yllättävän monella tavalla; siinä missä Englannissa saa pelätä sokkona buukatun hotellin tai majatalon varustetasoa, Skotlannissa sai huokaista helpotuksesta, sillä edullisetkin paikat olivat ihan mukiinmeneviä. Englannissa maksettiin itsemme kipeiksi hotellista, jonka ovi ei mennyt lukkoon, suihkusta tuli vain jääkylmää vettä ja seinästä kasvoi tatteja. Jos englantilaisten miltei teennäisyyksiin menevä ystävällisyys alkaa ärsyttää, Skotlanti tarjoaa siihenkin helpotusta: asiakaspalvelu on pääasiassa hyvää ja ihmiset ystävällisiä, mutta ei ylenpalttisen hymyileviä kuten Englannissa. Skottien puhetta tosin on haastava ymmärtää, mutta kysymällä siitäkin selviää. Turisteja tosin piisaa, varsinkin tunnetuimpien nähtävyyksien lähistöillä.

Dounen linna, jossa kuvattin parhaillaan Muukalaiseen perustuvaa tv-sarjaa.
Samassa linnassa on kuvattu myös Monty Pytonin Holy Grail.

Linnoja ja katseltavaa riittää. Asevarustuksia ja kokoelmia löytyi muun muassa
Edinburghin linnasta, sekä Inverarayn linnasta

Maisemien huikeutta on vaikea kuvata. Skotlanninreissulla kannattaa (jos on
yhtään ulkoilmaihminen) varata aikaa patikointiin ja vuorten ihailuun

Blairin linnan vanhalta hautausmaalta löytyi hauta, johon oli haudattu James McKenzie.
Edinburghissa olisi ollut kirjailijoiden museo, mutta se jäi seuraavalle reissulle.

Gabaldonin Muukalainen ei ole toki ainoa tarina, jota on kuvattu Skotlannin jylhissä maisemissa. Samoilta seuduilta löytyy Harry Potterissa vilahtanut junanrata ja Hagridin mökki sekä vuoristoiset maisemat, James Bondeista uusin Skyfall on niin ikään kuvattu osittain Skotlannissa, samoin kuin Pythonin Holy Grail, sekä tietysti aiemmin mainittu Braveheart. Elokuvien ja tarinoiden ystäville riittää siis bongailtavaa.

Tarinoiden Skotlannissa riitti ihmeteltävää ja haaveiltavaa. Ei ole ihme, että Edinburghissa asuva J.K. Rowling on saanut idean lumoaviin tarinoihinsa. Sumuisten vuorten kupeessa, kaupunkien kapeilla kujilla mielikuvituksella on tilaa laukata.

Suosittelen Skotlantia matkakohteeksi kaikille, joilla on ripaus seikkailumieltä ja jotka kaipaavat vanhojen aikojen tuoksua ja muinaisten tarinoiden kaikuja.

Kesää, vesisadetta ja verkkaista lukemista

Näillä säillä ei voi hirveästi harmitella sitä, että varsinainen kesäloma on vasta monen viikon päästä. Joka päivä jollei sada, niin ainakin tuulee tai on kylmä. En voi varsinaisesti sanoa, että se haittaisi, mutta asia olisi ehkä toisin, jos viettäisin kesälomaani nyt ja yrittäisin harrastaa kaikenlaisia ulkoiluaktiviteetteja säässä, joka tuo mieleen enemmän huhtikuun kuin kesä-heinäkuun taitteen.

Kesä on minulle yleensä turhan kiireistä aikaa, eikä onneksi omasta syystäni vaan siksi mitä työni sattuu olemaan. Lukeminen, kirjoittaminen ja kaikki kirjallisuuteen liittyvä on jäänyt vähemmälle, enkä ainakaan ole ehtinyt kirjoittaa niistä kirjoista, jotka olen iltaväsyneenä lukenut sängyssä torkahdellen. Niistä muutama sana nyt.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Simukan trilogian kakkososassa Lumikki matkustelee Prahassa, tapaa tytön joka väittää olevansa hänen sisarensa ja sekaantuu epämääräisen kultin toimintaan. Tarinassa välittyy helteinen Praha, ja Lumikin taustasta paljastuu uusia seikkoja. Viittauksen klassikkosatuun jäävät edelleen päälleliimatuiksi, mutta kohderyhmälleen tämä on varmasti mielenkiintoista luettavaa ja melkeinpä pakottaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja oli ensimmäinen kokeiluni verkkokirjaston sähköisenä lainana. Toimi hienosti.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa?

Spekulatiivisen fiktion maailmaan tutustuttava tietokirja on hyvä katsaus spefistä kiinnostuneelle harrastajalle, sekä sellaiselle jolla ei ole mitään käsitystä siitä, missä spefissä on kyse. Matilainen luettelee genren konventioita, kisoja, tapahtumia ja kustantajia ja listaa lopuksi suomalaisia spefikirjailijoita. Minulle kirjassa ei ollut hirveästi uutta ja jäin kaipaamaan myös kunnollista lähdeviitoitusta, eli alaviitteitä ja sisällysluetteloa. Yhtä kaikki on hienoa, että spefistä kirjoitetaan ja genreä tehdään tutuksi suurelle yleisölle.

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Turkulaisen museon ja Turun linnan työntekijän Helmin edesottamuksia seuraava romaani kertoo Miehen tuoksu -nimisen erotiikkanäyttelyn syntyvaiheista, sekä museomaailmaan ja pyhimysveistoksiin jymähtäneen kolmekymppisen Helmin elämästä. En oikein päässyt perille siitä, mikä kirjan juoni oli, tai mihin suuntaan se oli menossa. Kerronnassa oli kuitenkin sarkastista mustaa huumoria, joka oli tiettyyn rajaan saakka ihan hauskaa luettavaa. Ei kuitenkaan välttämättä sellainen genre, jota osaisin lukea.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen)

Bazar 2011

476s.

Kesämökin kirjahyllystä

Kesäkodin kirjahyllystä tarttuu luettavaksi välillä jotakin ajankohtaista, joka on aikoinaan livahtanut ohitse. Ostin Philippa Gregoryn Valkoisen kuningattaren aikoinaan Forssan kirjaoutletista, mutta kirja jäi lukematta. Minulla on ollut aikanaan (vielä nykyistäkin enemmän) epäluuloja preesensmuodossa kirjoitettuja tekstejä kohtaan ja muistan suhtautuneeni varsin hämmentyneesti Gregoryn tekstiin kun silmäilin kirjaa. Tuntui jotenkin oudolta, että historiallinen romaani oli kirjoitettu preesensissä, mutta nykyisin olen onneksi voittanut epäluuloni siinä suhteessa, että en jätä kirjaa lukematta pelkästään sen takia missä aikamuodossa se on kirjoitettu. Nyt tartuin Valkoiseen kuningattareen, koska olen seurannut juurikin televisiossa pyörivää, Gregoryn romaaneihin perustuvaa historiallista sarjaa Valkoinen kuningatar. Ruusujen sota on muutoinkin ajankohtainen, sillä luin vasta Conn Igguldenin samaa teemaa käsittelevän romaanin Myrskylintu.

Valkoisen kuningattaren keskiössä on kahden pojan leskiäiti Elisabet, joka anoo nuorelta kuningas Edwardita ruusujen sodan seurauksena menettämiään maita. Elisabet ja Edward rakastuvat, ja Elisabet joutuu osaksi Yorkin ja Lancasterin sukujen juonitteluja. Hahmot ja tapahtumat perustuvat todellisuuteen, mutta Gregory kertoo tapahtumat vahvojen naishahmojen näkökulmasta. Tapahtumista on myös aika paljon historiallisia lähteitä, joten Greoryn kertoma tarina ei ole pelkästään fiktiota, vaan tarinat on lainattu todellisuudesta.

Gregory todella osaa sijoittaa kerrontansa vahvojen naishahmojen suihin. En voi olla vertaamatta tarinaa Igguldenin Myrskylintuun. Kirjaa lukiessani muistan valitelleeni sitä, että Iggulden kirjoittaa selvästi miesten näkökulmasta miesten kirjaa. Gregoryn lukijat voisivat syyttää kirjailijaa päinvastaisesta asetelmasta, mutta minulle se sopii. Valkoinen kuningatar ja sen mystiset naiset toivat mieleeni Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat, ja nautin kirjan lukemisesta kovasti. Vaikka preesens ei ole suosikkejani varsinkaan historiallisen romaanin kohdalla, en voi väittää, etteikö se olisi luonut tarinaan omaa, salaperäistä pohjavirettään. Gregoryllä on todella sana hallussa ja tarina kulkee koko ajan eteenpäin.

Minäkertojan suulla kerrottu tarina jää tietysti omalla tavallaan yksipuoliseksi. Ongelman Gregory on ratkaissut kirjoittamalla kokonaisen sarjan Ruusujen sodan aikaan sijoittuvia kirjoja. Niistä on suomennettu toistaiseksi vain Valkoinen kuningatar sekä Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar. Luulenpa, että etsin kirjat jossain vaiheessa käsiini, vaikka kieltämättä hiukan pelkään, että tyyli ja teemat menettävät tenhonsa, kun lukee riittävän monta samalla tavalla kerrottua tarinaa peräjälkeen. Aion kuitenkin kokeilla.

Tämä on selvästi ollut historiallisten romaanien vuosi, sillä sekä uutuuksissa, että vanhoissa eteeni osuneissa kirjoissa olen päässyt toistuvasti matkaamaan menneeseen aikaan. Ja mikäpä sen mukavampaa.

Valkoinen kuningatar pyörii parhaillaan tv-sarjana, joka löytyy myös Areenasta. Itse olen pitänyt sarjasta varsin paljon, vaikka se tietysti kompastelee samoihin sudenkuoppiin kuin miltei jokainen historialliseen romaanin perustuva filmatisaatio: omalla tavallaan historiallinen viihde aina romantisoi menneisyyttä. Emme voi koskaan jäljitellä emmekä tavoittaa sitä, millainen mennyt aika on ollut. Yritys on kuitenkin varsin hyvä.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

Teos 2010

320 sivua.

Kansi: Camilla Pentti

Kirjastosta

Hups. Olen ollut vähän muualla ja muissa maisemissa ja meiningeissä. Ja kaiken lisäksi minulla on rästissä kaksi bloggaamatonta kirjaa, joista toinen on Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen. Kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt tovi, joten kirjoitukseni jää ihan pintaraapaisuksi. Kaiken muun tekemisen ja miettimisen ohella on ihan varoittamatta tullut kesä, vaeltelen metsässä ja puutarhassa ja välillä muistan ottaa mukaani kirjan, mutta yleensä en. Tällaista on kesä.

Antaumuksella keskeneräinen kertoo Peuran romaanin Vedenaliset kirjoitus- ja luomisvaiheesta. Se on samalla kirjoittajakurssin päättötyö, joka on myöhemmin muokattu julkaistavaan muotoon. Kirja on säpäleinen, pirstonainen kertomus kirjailijan arjesta, mutta juuri siksi se on mielenkiintoinen kuvaus luomistyön prosessista. Jokainen kirjan syntyprosessi on tietysti erilainen, ja tavallaan Peuran päiväkirjamuotoon kirjoittama teos on omiaan tukemaan taitelijamyyttiä: kirjan synty on tuskaista ja raastavaa, mutta antoisaa.

Olen viime aikoina lukenut enemmänkin samaan genreen sijoittuvia tekstejä. Niiden joukossa Peuran Antaumuksella keskeneräinen oli virkistävällä tavalla erilainen, vaikka se ei varsinaisesti antanutkaan neuvoja siihen, miten kirjoittamiseen pitäisi suhtautua. Toisaalta Peuran tekstiin sisältyy viisaus siitä, että varsinaisia vastauksia ja maagista tasapainoa on vaikea löytää, senhän kertoo jo kirjan nimikin.

En ole lukenut Peuralta muita tekstejä, mutta kieltämättä tämä herätti mielenkiinnon, vaikka Peuran kirjoittama genre on tuskin ominaisinta minulle. Ehkäpä otan luettavakseni ainakin Vedenaliset, jonka syntyä tässä kirjassa kuvailtiin.

Suosittelen Antaumuksella keskeneräistä kaikille kirjoittamisesta ja romaanin syntyprosessista kiinnostuneille.