Ihmeen tuntua - Näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen (Toim. Anne Leinonen & Ismo Loivamaa)

Ihmeen tuntua - Näkökulmia lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuteen

Toim. Anne Leinonen & Ismo Loivamaa

BTJ Kirjastopalvelu 2006

230s.

Kirjastosta

Kirjan artikkelit:

Vesa Sisättö: Fantasia ja fantasiakirjallisuus

Anne Leinonen: Fantasian taikamaailma

Sari Peltoniemi: Minun lohikäärmeeni. Kirjoittaja fantasian äärellä

Juha Halme: Esilukijan näkemyksiä ja kokemuksia. Kustantamon lukijan näkökulma

Sini Neuvonen: Fantasiaa kirjastossa

Pasi Jääskeläinen: Komeron kautta toisaalle

Boris Hurtta: Sata vuotta pohjoista fantasiaa

Liisa Rantalaiho: Kaikenikäisille keskenkasvuisille. Fantasa Leena Krohnin lasten- ja nuortenkirjoissa

Maria Ihonen ja Markku Ihonen: Pohdintoja fantasiakirjallisuudesta ja kristinuskosta

Irma Hirsijärvi: Fantastisten lajityyppien ongelma

Anne Leinonen: Fantasian harrastaminen Suomessa

Erään projektin johdosta työpöydälläni on viime aikoina ollut useampikin fantasiakirjallisuutta selostava opas. Tämä osui lukulistalle ihan sattumalta ja tykkäsinkin kirjasta kovasti, vaikka se ei enää ihan niin tuore olekaan. Kirjassa on kokoelma mielenkiintoisia artikkeleita fantasiakirjallisuudesta, ja jollain tavalla tekstit olivat helpommin lähestyttäviä, kuin muutamassa aikaisemmin lukemassani artikkelikokoelmassa.

Fantasia - tai laajemmin spekulatiivista fiktiota käsittelevissä kirjoissa on vähän se ongelma, että oikeastaan ne kaikki pyörittelevät samaa asiaa vähän eri näkökulmista. Fantasiakirjallisuuden ystävänä olen jo vähän kyllästynyt lukemaan siitä, miten kurjaa on kun fantasiakirjallisuutta ei arvosteta. Jos sitä asiaa lakkaisi sanomasta ääneen, niin ehkä se katoaisi myös lukijoiden mielestä! Yhtä kaikki tässä artikkelikokoelmassa tule vastaan muutama näkökulma, joista en ollut aikaisemmin lukenut, esimerkiksi Boris Hurtan kirjoitus pohjoisesta fantasiasta oli mielenkiintoinen.

Suosittelen artikkelikokoelmaa luettavaksi fantasiakirjallisuuden ystäville.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Otava 2015

255s.

Arvostelukappale

Nuoren esikoiskirjailijan teos Tähtimosaiikki on huikean kauniisti kirjoitettu perinteinen fantasiatarina, jonka kauniilla kielellä on kiva herkutella. Iida Sammaliston esikoisteos kertoo Surasta ja Lupuksesta, jotka kamppailevat Korppiruhtinasta vastaan sadunhohtoisessa, fantasian perinteestä ammentavassa maailmassa.

Ruskan maassa vaeltajana kettunsa kanssa kuljeksivalla Sunalla on ennustuksessa määritelty tehtävä pelastaa maa Korppiruhtinaalta, joka rakentaa taivaisiin saakka kohoavaa tornia. Tähtipoika Lupus saapuu omasta maailmastaan Sunan avuksi, mutta Suna ei niin vain päästä Lupusta lähelle ja elämäänsä. Nuoret kulkevat yhdessä metsästäjä Ronan Sudenkaipuuta paeten, ja lopulta Sunakin hyväksyy tehtävänsä ja kulkee ennustuksen viitoittamaa polkua.

Sammaliston kieli on valtavan kaunista ja mukavaa luettavaa. Kielikuvilla ja mielikuvilla ryyditetty kerronta on runollisesta otteesta huolimatta vaivatonta luettavaa, eikä Sammalisto sorru kikkailemaan, vaikka selvästi taitaa sanoilla leikkimisen taidon. 

Yö oli jo langennut tähtikirkkaana, viileänä pimeytenä vuorille, kun Suna palasi kierrokseltaan. Lupus kyyhötti viittaansa kääriytyneenä niin lähellä nuotiota kuin uskalsi. Hän näytti niin surkelta, että Sunan oli pakko kysyä:

- Paleletko?

- Olen kyllä lukenut mosaiikista kylmyydestä, mutten silti osannut varautua siihen, Lupus myönsi anteeksipyytävään sävyyn. Suna rypisti kulmiaan yrittäen ymmärtää, mitä poika tarkoitti.

(Sammalisto: Tähtimosaiikki, s.82)

Kaunis tarina ei ole rakkauskertomus, mutta hienosta kielestä huolimatta se jää aika perinteiseksi fantasiaksi, ja uskoisin sen sopivan parhaiten hieman nuoremmille fantasian lukijoille. Ainakin aikuiselle lukijalle maailma näyttäytyi vähän naiivina, eli varsinaista YA-kirjallisuutta Tähtimosaiikki ei kyllä ole. En silti epäile, etteikö kaunis tarina löytäisi lukijoita, jotka lumoutuvat sen maailmasta. Jos epäloogiselta tuntuviin juttuihin ei jää takertumaan, eikä ole kypsynyt fantasian kliseisiin (ennustus, orpous, vaeltajatyyppihahmot jne), tämä on oivallista luettavaa. Mielenkiinnolla myös odotan Sammaliston seuraavaa teosta!

Suosittelen nuorille fantasiakirjallisuuden ystäville. Niille, jotka rakastavat kaunista kieltä.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Karisto 2015

75s.

Arvostelukappale

Jatkan kirjasuman purkamista kertomalla Kirsti Kurosen teoksesta Paha puuska. Käsitteenä proosaruno tuntuu jotenkin vaaralliselta. Tylsää, ajattelen, mutta ei sittenkään. Minähän pidän runoista ja pidän proosasta, joten sen täytyy olla jotakin mielenkiintoista. Ja niinhän se olikin.

Paha puuska kertoo siitä, miten Lauri meni junan alle. Isosisko Hilla ei voi käsittää, miksi Lauri meni. Veli vaikutti onnelliselta ja eihän sillä mitään hätää pitänyt olla. Äkkiä veli kuitenkin oli poissa, eikä siihen löytynyt syytä eikä selitystä. Vastaukset alkavat kuroutua vähitellen Hillan ja lukijan eteen, mutta ikävä ei mene pois koskaan.

Paha puuska on todella mielenkiintoinen ja taidokas teos! Ensimmäisenä sitä ajattelee, että jaksaako kukaan nuori lukea plääh-proosarunoja, mutta Kuronen kietoo lukijan todella vahvaan otteeseen, eikä tarina päästä lukijaa helpolla. Kuronen kuvailee järisyttävän uskottavasti läheisensä menettäneen tyhjyyttä; sitä fiilistä, että kaikki kysymykset ovat jääneet avoimiksi ja ilman vastauksia. Voin todella yhtyä Kirsin Kirjanurkan kommenttiin siitä, että kannessa pitäisi olla varoitus nenäliinapaketin tarpeellisuudesta.

Kuronen tarttuu todella taidolla aiheeseen, jota olisi voinut käsitellä paljon tylsemmin. Periaatteessa teoksen juonessa toistuvat tutuntuntuiset seikat kuten vanhempien asumusero, päähenkilön syyllisyydentunteet ja keskustelut kuolleen veljen kanssa. Mutta vähän vaikea sanoa voiko menettäminen olla mitään muuta kuin kliseistä, siis pohjimmiltaan, jos nyt ylipäätään halutaan käyttää sellaista sanaa kuin klisee kuvaamaan sitä, miten asiat ovat maailmassa ja miten ihmiset kokevat ja tuntevat. Niin tahi näin, proosarunon rakenne antaa muuten tuttuja polkuja kulkevalle juonelle oman muotonsa. Tarina on juuri sellainen kuin sen kuuluukin olla.

Suosittelen Pahaa puuskaa kaikille niille, jotka ovat joskus kaivanneet, olleet surullisia ja menettäneet. Sekä niille jotka eivät ole.

(Edit: Tarkennuksena: itseasiassa Paha puuska ei tarkalleen ottaen ole proosarunoteos vaan runomuotoon kirjoitettu tarina! Käsiteviidakkoon eksyminen käy näköjään helposti, mutta sain vähän tarkennusta proosarunon käsitteeseen. Proosaruno on siis säkeisiin jakamatonta runoutta, kun taas Paha puuska on ennemminkin proosaa, joka on muotoiltu runon säejakoa noudatellen. Lost in Translation!)

Else Roesdahl: Viikingit

Else Roesdahl: Viikingit

Otava 1994

363s.

Omasta hyllystä

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olen jotenkin päätynyt siihen tilanteeseen, että minulla on kasa bloggaamattomia kirjoja odottelemassa vuoroaan. Puretaan ruuhkaa Viikingeillä. Päädyin tuijottamaan Vikings- tv-sarjaa, josta olin kyllä kuullut kaikenlaista mutinaa, mutta jostain syystä se koukutti, enkä pahemmin keksinyt valittamista; oli vaihteeksi kiva katsella jotain, mikä sijoittuu itselle tuttuun Skandinaviaan ja ajanjaksonakin jokin muu kuin keski-aika. Oikein viihdyttävää. En ihan tiedä miksi ja mistä olen kuullut negatiivista sarjasta, mutta minä tykkäsin. No, siitä kohtalaisen aasittomana aasinsiltana päästään Else Roesdahlin Viikingit -teokseen, joka siis käsittelee viikinkien (eli 1000-luvun taitteen skandinaavien) elämää, uskomuksia, tapoja ja matkoja.

Teos löytyi omasta hyllystä ja olin jo aikaisemmin harkinnut lukevani sen, mutta tv-sarjan tuijottaminen antoi aihetta tarttua viimein kirjaan. Tutkimustieto on kirjassa peräisin 80-90-luvuilta, eli kovin tuoreesta kirjasta ei ole kysymys. Roesdahl käy läpi erilaisia teemoja aina asumisesta ja uskonnosta ekspansioon, arkeologiset aineistot eivät ole kovin laajalti esiteltyjä ja ajan arkeologia oli silloin tietysti vähän erilaista kuin nykyään; tänä päivänä tiedetään Skandinavian naisten osallistuneen varsin aktiivisesti kodin ulkopuoliseen elämään, mutta Roesdahl sitoo naisen vielä kotiin vaikka mainitseekin viikinkiaikaisen Skandinaavisen yhteiskunnan varsin tasa-arvoiseksi. Oikeastaan naisen pakottivat kotiin vain imeväisikäiset lapsen, ainakin nykytiedon valossa viikinkinainen on ollut aktiivinen toimija.

Viikingit nostaa esille joitakin tv-sarjastakin tuttuja hahmoja, vaikka teoksesta ei varsinaisesti käy ilmi, millaiset eri henkilöiden suhteet on toisiinsa olleet. Jäikin vähän epäselväksi, ovatko Rollo, Björn ja Ragnar oikeasti samaan perhekuntaan kuuluneita skandinaaveja, vai onko tv-sarjan tekijä vain napannut erillisiä historiassa toistuvia nimiä ja tehnyt niiden perusteella oman fiktiivisen tarinan. Epäilen jälkimmäistä vaihtoehtoa. Oli asia niin tai näin, jäin kirjassa kaipaamaan enemmän henkilöhistorian taustoitusta, sillä vaikka siltä ajalta tiettyjen ihmisten kohtaloita voi olla vaikea selvitellä, on ajalta olemassa kirjoitettua tietoa, jonka avulla voisi ehkä piirtää jonkinlaisia kuvia siitä millaisia ihmiskohtaloita viikinkiajalla on koettu ja eletty.

Kirja nostaa esille mielenkiintoisia asioita, kuten sen, että viikinkiajalla eläneet ihmiset maalasivat silmänsä kajaalilla, matkasivat eteläiseen Eurooppaan saakka jokia pitkin ja oikeasti hallitsivat pienen ajanjakson ajan Englantia tai ainakin tiettyjä alueita siellä. Olenhan minäkin vieraillut Englannin Yorkissa (eli viikinkiläisittäin Jorvikissa) ja silmäillyt matka-oppaasta alueen viikinkihistoriaa, mutta en tajunnut asiaa kovin konkreettisesti. Teoksessa viikinkien ekspansiota kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että lukijalle käy hyvin selväksi se, miten laajalti skandinaavien vaikutus on yltänyt Eurooppaan. Mielenkiintoista!

Minulle saakin nyt suositella viikinkiaikaan sijoittuvia kirjoja, koska tähän ajanjaksoon on helppo koukuttua.

Suosittelen Viikingit -kirjaa kaikille Skandinavian historiasta kiinnostuneille.