Recent Posts

tiistai 20. toukokuuta 2014

Lisää traileriviihdettä Gabaldonin Muukalaisten faneille

Starzin filmatisoiman Outlanderin (Muukalainen) tv-versiota odottaville on taas luvassa herkkupaloja. Starz julkaisi jonkin aikaa sitten kolmannen (vaiko peräti neljännen) pätkän, jossa tällä kertaa on kuvaa myös romaanin alkupuoliskolta.

Itselle tutun kirjan näkeminen elävänä kuvana herättää aina ristiriitaisia tuntemuksia. Joitain suosikkikirjojani en haluaisi missään tapauksessa nähdä kuvattua versiota. Yksi tällainen esimerkki on L.M Montgomeryn Sininen linna. Minusta tuntuu, että vain minun mielikuvani kirjasta on oikea, enkä haluaisi antaa elokuvan muuttaa sitä.

Toisinaan nimittäin käy hassusti niin, että elokuvan hahmot korvaavat mielessäni hieman utureunaiset mielikuvat, joita kirja on synnyttänyt. Sitten myöhemmin kirjaa ajatellessa näkeekin päässään elokuvan hahmot, eikä niitä hahmoja, jotka muodostuivat mieleen kirjaa lukiessa.

Sitä en osaa sanoa, miten Muukalaisen näkeminen televisioruudulla vaikuttaa käsitykseeni kirjasta (jonka olen lukenut monen monta kertaa, älkää edes kysykö miksi). Trailerien perusteella hahmot ja miljööt on valittu mielestäni onnistuneesti, mutta tietenkään ne eivät vastaa täydellisesti mielikuvaani. Toisaalta esimerkiksi Ken Follettin Taivaan pilarien kohdalla kävi niin, että pystyin pitämään tv-sarjan nähtyäni mielessäni myös "alkuperäisen" mielikuvan kirjasta ja sen maailmasta: versiot eivät riitele keskenään, vaikka filmattu versio olikin erilainen kuin se, jonka olin kuvitellut pääni sisällä.

Tällaisilla pohdinnoilla aloitan (hieman jäljessä) tämän viikon, joka tuntuu olevan lämmin, kostea ja täynnä luumupuun kukkia ja poppelin tuoksua.


perjantai 16. toukokuuta 2014

Ja hän huutaa - Splatterpunk-antologia


Ja hän huutaa - Splatterpunk-antologia
(Toim. Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta)
Tajunta media, Aavetaajuus 2014
224s.

Luettavakseni osui runsaasti verta ja suolenpätkiä sisältävä splatterpunk-antologia. En olisi luultavasti tarttunut kirjaan, ellei siinä olisi ystäväni novelli, tyylilaji on näet minulle ihan vieras ja kieltämättä antologian lukemiseen meni jokunen tovi, sillä kohtuullisen veripitoiset jutut pakottivat pitämään aina välillä taukoa. 

Splatterpunkista sanotaan Wikipediassa seuraavaa: Splatterpunk on kauhukirjallisuuden alalaji. Se syntyi 1980-luvun alkupuolella vastareaktiona suuren suosion saavuttaneen kauhukirjallisuuden pysähtyneisyydelle. Splatterpunk-termi on tarkoitettu rinnastukseksi scifin kyberpunk-termiin. Splatterpunk on luonteeltaan huomattavasti perinteistä kauhukirjallisuutta väkivaltaisempaa ja nihilistisempää. Perinteisten kauhuelementtien (vampyyrit, aaveet, jne.) käyttö on vähäistä ja niitä käsiteltäessä on usein tuotu uusia näkökulmia kuluneisiin aiheisiin. Perinteisten kauhuhirviöiden sijaan splatterpunkissa on usein keskitytty sarjamurhaajiin ja psykopaatteihin.

Kokoelmassa ovat mukana seuraavat novellit:

Mixu Lauronen: Ja hän huutaa
Tuomas Saloranta: Pornokauppa
Juha Jyrkäs: Itellajoonin blues
Dess Terentjeva: Ruho
Jani Kangas: Valaistunut
Markus Harju: Koodinimi Carpaccio
Nina Korento: Montmarten kyyhkyt
Matthew Pallasoja: Amurin varjoissa
Jyrki Pitkä: Kirurgi
Suvi Kauppila: Hopeasormi
Stig-Peter Lund: Hyvä nekrofiilis
Juri Nummelin: Lätterin suvun vaiheista
Irinja Itajara: Kuoriainen viemäriaukossa
Jussi Katajala: Orava osansa ottaa
Shimo Suntila: Jake Cannon vastaan veriviholliset
herrah: Mies junassa
Jussi K. Niemelä: Lebensraum


Minun on kovin vaikeaa arvioida novelleja yksittäin, varsinkin kun genre on muutenkin vieras. Kokonaisuutena antologia oli monipuolisella tavalla kamala, jokainen teksti toi lukijan eteen uudenlaisia kammotuksia. En voi sanoa, että olisin varsinaisesti pitänyt teksteistä, mutta jollakin inhottavalla tavalla ne olivat mielenkiintoisia. Joukossa oli myös muutama ovelasti rakennettu teksti, kuten historian lähteillä leikittelevä Juri Nummelinin Lätterin suvun vaiheista, sekä Jussi Katajalan Orava ottaa osansa, joka oli muuten verisen kokoelman sisällä niin huvittava (toivottavasti tarkoituksella!!), että se kaikessa absurdiudessaan pisti ihan naurattamaan. Novellien joukosta pitää myös nostaa esille minulle tutun kirjoittajan Dess Terentjevan Ruho, joka oli lyhyt ja ytimekäs, mutta voimakas teksti.

Tätä antologiaa ei kyllä voi herkimmille lukijoille suositella. Varaudu vereen ja eritteisiin!

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär


Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär
Tammi 2014
459s.
Arvostelukappale

Kyllä nyt tänä keväänä on historiallisen romaanin ystäviä hemmoteltu oikein toden teolla. Tuntuu siltä, että pitkästä aikaa kustantamojen uutuusluetteloissa on useita sellaisia kirjoja, joiden ilmestymistä oikein malttamattomana tai ainakin varsin toiveikkaana odotan. Vaikka en erityisemmin innostunut Kristiina Vuoren edellisestä kirjasta, Siipirikosta, odotin Disa Hannuntytärtä mielenkiinnolla. Ja kyllä kannatti.

Kirjan nimihenkilö Disa joutuu pakenemaan isänsurman tehneen nuoren poikansa kanssa Turkuun. Leskenä Disa on vapaampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta huoli pojasta on suuri, sillä miehen sukulaiset tahtovat pojan ja Disan vastuuseen Martti Björninpojan kuolemasta. Turussa Disalle turvaa tarjoavat Turun linnan jykevät muurit ja linnanherra Knut Bonpoika Grip. Disa huomaa, että hänen väkivaltaisen aviomiehensä tuvassa pelokkaaksi muuttunut sydän sykkii myös laivuri Sebastian Tarsille. 1300-luvun lopun Turussa eletään kuitenkin jännittäviä aikoja, eikä Disa halua ajatella muuta kuin poikaansa ja sitä miten he pysyvät turvassa.

Disaa hävetti, ja samassa hän muisti sen nolon unelmointinsa, johon oli sukeltanut toisinaan kun Martti oli vaatinut oikeuksiaan häneen. Silloin se oli ollut vain viatonta leikkiä. Tai ei, ei leikkiä vaan pelastumiskeino, piintynyt tapa häivyttää liian ankara todellisuus. Mutta nyt, nyt tuo haaveubien jalopeura kyykki vastapäätä Disaa ja oli liiankin totta, aivan liian lihallinen. Vastahan Disa oli selviytynyt yhden miehen kourista ja nyt hän jo toivoi pääsevänsä toisen alle. Ja vieläpä Viljamin läsnäollessa. (Vuori: Disa Hannuntytär, s.122)

Aloitin kirjan hiukan epäluuloisena, koska olin juuri lukenut Morren kirjoituksen, jossa hän mainitsi jättäneensä kirjan kesken. Kirja imaisi minut kuitenkin mukaansa, vaikka ymmärrän kyllä kritiikin, joka on kohdistunut Disan hahmon kehitykseen. Alistettu, piesty vaimo ottaa ohjat nopeasti omiin käsiinsä ja toimii aktiivisena päähenkilönä. Toisaalta kirjan loppupuolella Disa ajautuu jälleen alistumaan kohtaloonsa, ja lukija ymmärtää, että hänen hahmolleen tällainen toiminta on tyypillistä: miehen valtaan alistuminen ja toisaalta itsenäinen toiminta silloin, kun miestä ei ole lähipiirissä. Tavallaan tämä tekee Disan hahmosta mielenkiintoisen.

Disan hahmo oli muutenkin mukavalla tavalla kotimaisen historiallisen romaanin traditiosta poikkeava. Disa ei ole mikään hento, hoikka tyttönen, vaan useita lapsia synnyttänyt leskinainen. Disan lisäksi kirjassa on myös muita herkullisia henkilöhahmoja, kuten Disan suosiosta kisaavat laivuri Basti sekä Knut Bonpoika. Loppujen lopuksi ihmissuhdemättö ja romanssi ovat tarinassa varsin keskeisessä osassa ja minulle se sopi mainiosti. Basti on parhaimmillaan kuin sankaritarujen Aragorn, hiukan salaperäinen muukalainen, jolle tarinan päähenkilön sydän sykkii. Ainoa henkilöhahmoihin liittyvä kritiikkini kohdistuu Disan ja hänen poikansa Viljamin suhteeseen. Viljami on kyllä merkittävä tekijä, hahmo jonka toiminta ja jonka elämänkohtalo säätelee oikeastaan kaikkia kirjan tapahtumia. Valitettavasti pojannassikka jää tyhjäksi kuoreksi, eikä edes Disan äidinrakkauden välityksellä jää sellaista kuvaa, että hahmo on oikeasti niin merkittävä kuin on.

Vuoren kieli on historiallisen romaanin traditioon nojaavaa, tietoa menneestä ajasta tulee paljon, mutta toisaalta jos se kiinnostaa lukijaa, niin mikäs siinä. Ainut minua kiusannut ratkaisu olivat preesensissä kirjoitetut pätkät: ymmärsin kyllä preesensin tarkoituksen, mutta siitä huolimatta kohdat tuntuivat irrallisilta ja irtaannuttivat minut tekstistä.

Vuoren Disa Hannuntytär oli hieno lukuelämys, otteessaan pitävä historiallinen romaani, joka tempaisi lukijansa mukaan menneisyyden Turkuun, linnan kapeille käytäville ja kaupungin kujille. Ehdotonta luettavaa romantiikannälkäiselle historianystävälle. Kirjan taustatyö on selvästi tehty huolella, joten tätä lukiessa voi vain nauttia ja kuunnella historian havinaa.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille keskiajasta kiinnostuneille historiallisen viihteen ystäville. 

lauantai 10. toukokuuta 2014

Henni Kitti: Elävän näköiset


Henni Kitti: Elävän näköiset
WSOY 2014
250s.
Arvostelukappale

Henni Kitti on kevään uusi esikoiskirjailija, jonka romaani Elävän näköiset on virran lailla polveileva sukutarina, välähdys maailmasta jossa elämme. Kirja valikoitui luettavakseni oikeastaan kannen perusteella (jonka kuva on muuten taiteilijaksi valmistuneen Kitin piirtämä!), sillä sen vahva, utuinen tunnelma vangitsi. Myös kustantamon esittelyteksti herätti mielenkiinnon, tuli sellainen fiilis, että kirjassa saattaa olla jotakin tosi erityistä.

Romaani alkaa hetkestä, jolloin Alfred ja Sisko päätyvät talliin ja Sakari saa alkunsa. Vaimoaan pettänyt Alfred potee omantunnontuskia, jopa niin paljon, että vieressä virtaava Suomen ja Ruotsin toisistaan erottava jokikin vaihtaa suuntaansa. Ainakin Alfredin mielessä. Elävän näköiset on eräänlainen sukukertomus, joka seuraa Alfredin ja Eevan tyttären Aleksandran elämää aina lapsuudesta vanhuuteen. Vierellä kulkevat vanhempien tekemät virheet, lapsuuden haaveet sekä jäljet jotka pohjoisen Suomen karu maisema on jättänyt kirjan keskeisiin hahmoihin.

Kitti on ehdottoman taitava kirjoittaja, mutta teksti ei päästä lähelle. Preesens etäännyttää tarinaa aivan viimeisille sivuille saakka, lukija on sivustaseuraaja. Tällaiselle juonivetoisten kirjojen ystävälle Elävän näköiset tuntui päämäärättömältä vaellukselta (vähän niin kuin elämä), eikä henkilöhahmoista saanut otetta. Kitti etäännyttää kerronnan lisäksi tapahtumat myös juonen tasolla, sillä suuri osa lukijasta olennaiselta tuntuvista käänteistä sivuutetaan. Kirjan kautta lukijalle välittyy käsinkosketeltavan selvästi ajatus elämän päämäärättömyydestä ja siitä, miten vähäpätöisiä yksittäiselle ihmiselle tärkeät tapahtumat oikeastaan onkaan.

Minä en tiedä mitä oikeastaan ajattelisin kirjasta. Tavallaan se oli valtavan hieno ja taitavasti rakennettu, tavallaan uuvuttava. Ymmärsin pian kirjan aloitettuani, että seikkailua ja värisyttäviä juonenkäänteitä on turha hakea. Kitin tyyli on toteava, hahmojen tunteet kuin piirrettyjä kuvia. Tarinassa on jotakin vinksahtanutta ja samalla jotakin äärettömän loogista. Olen hämmentynyt,

Kielestä on sanottava sen verran, että pohjoisen murre Kitiltä sujuu ja tarinankerrontaan puheenparsi istuu kuin nakutettu. Turun yliopiston luovan kirjoittamisen mestaruuskurssin läpikäynyt käsikirjoitus on ainakin tehty huolella ja ajatuksella. Ehkä liiankin. Kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että siihen on ympätty kaikki. Minun makuuni tarina olisi voinut olla vaikka puolet lyhyempi menettämättä silti mitään. Mutta tämä on vain minun fiilikseni ja olen varma siitä, että tällaista tyyliä ihailevat lukijat lumoutuvat Kitin kuvailusta ja maailmasta, jonka hän piirtää lukijan eteen. Taitelijan nettisivuja vilkaisemalla tulee vahvasti se tunne, että kirjailijana Kitti on tallentanut romaanin sivuilla paljon sellaisia fiiliksiä, jotka ovat ominaisia myös hänen tekemälleen taiteelle.

Laiskalle lukijalle Elävän näköiset tarjoaa haastetta. Alfred, Aleksandra, Albert, Sakari, Santeri... Toisaalta nimien rytmi kuvastaa hyvin tarinaa, yksittäisten hahmojen yhdentekevyyttä. En tiedä, tätä kirjaa pitää ehkä pohtia ja ajatella. Tai sitten vain on todettava, että Elävän näköiset ei ollut varsinaisesti minun juttuni.

Suosittelen Henni Kitin esikoisromaania Elävän näköiset, niille jotka haluavat lukea taitavasti kirjoitetun ja kieleltään ansiokkaan kotimaisen uutuuden.

Kirja irti! -kirjallisuusfestivaali


Suomi on täynnä kaikenlaisia hauskoja kirjallisuustapahtumia, joista osa livahtaa ohitse ihan huomaamatta. Tässä taas yksi, joka kannattaa tsekata jos on kartalla. Kirja irti! -festivaali Turun Vanhan suurtorin Brinkkalan talon sisäpihalla 17.5. lauantaina.

torstai 8. toukokuuta 2014

Muumipapan uroteot uima-altaalla, eli miten äänikirja soveltuu kuunneltavaksi veden alla

   
Kirjoitin huhtikuun puolivälissä haaveestani saada uimahallireissuihin lisää sisältöä vedenpitävän mp3-soittimen avulla. Vähän aikaa asiaa pähkäiltyäni ja rahoja laskettuani kävelin kauppaan ja ostin Sonyn vedenpitävän mp3-soittimen. Laite oli vähän spontaani herätehankinta, mutta teen mitä vain, että liikkuminen ja urheileminen olisi vähän mukavampaa. En kuulu niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saavat hirveät kiksit liikkumisesta, vaan tarvitsen haasteita ja motivaattoreita, että saan silmäni irti kirjasta tai näppäimistöstä ja lähden lenkkipolulle tai uimahallille. Metsässä samoilu on oma lukunsa, mutta lasken sen toistaiseksi eri genreen juoksemisen kanssa.

                          

Juoksulenkillä Sonyn härpäke toimi aika mukavasti. Inhoan sitä, että sotkeudun iPhonen johtoihin, Sonyn laitteessa johdot ovat kätevästi niskan takana, eikä korvanappi hankaa korvia. Ainoa harmittava piirre oli se, että askelten tums tums tums kuului musiikin ja äänikirjan lukijan läpi. Jostain syystä samaa efektiä ei tapahdu kun musiikkia kuuntelee tavallisella soittimella tai puhelimen muistista.

Perehdyin taas vähän Elisakirjan äänikirjaominaisuuksiin ja onnistuin lataamaan uuteen laitteeseeni ihanan Tove Janssonin kirjan Muumipapan uroteot. Se on yksi muumisuosikeistani ja ajattelin, että merellinen fiilis sopisi myös uimahallikeikalle. Tarina kertoo Muumipapan lapsuudesta ja nuoruudesta siihen saakka kun hän tapaa Muumimamman. Tarinassa seikkaillaan merellä Fredriksonin, Juksun ja Hosulin kanssa, ja tavataan muun muassa tahmatassuja, hattivatteja ja Drontti Edward.

Sonyn härpäkkeen loistava puoli oli se, että se ymmärsi minun kuuntelevan äänikirjaa, ja osasi tauon jälkeen aloittaa tarinan oikeasta paikasta. Olisi ollut toivotonta kelailla äänikirjaa oikeaan kohtaan jokaisen uinti- tai lenkkireissun jälkeen.

Mutta sitten päästään uimahallille.

Käytän uidessani uimalakkia ja uimalaseja, soittimen osat eivät mahtuneet uimalakin sisälle, vaan minun piti viritellä lakki ja kuulokkeet päähäni niin, että korvat höröttivät lakin ulkopuolella ja jo pienen hetken jälkeen korvani alkoivat sattua. Vapaauinnissa olkapääni osui kuulokkeisiin (ei, uintitekniikkani ei ole erityisen loistava, mutta ilmeisesti olen omaksunut ajatuksen jonka mukaan vapaauintia pitää uida kuin uisi kapean putken läpi). Soittimen ääni piti myös naksuttaa järjettömän kovalle, että äänikirjaa pystyi seuraamaan veden kohistessa. Fiilis oli periaatteessa aika hauska ja uiminen vähemmän pitkästyttävää kuin tavallisesti.

Kunnes toisesta kuulokkeesta katosi ääni. Ilmeisesti siihen osuneen olkapään takia kuulokkeeseen/korvaan pääsi vettä ja laite päätti, ettei ala enää soittamaan mitään. Ääni onneksi palautui kotona myöhemmin, mutta silti. Ehkä tämä toimii vesijuoksijalla tai sellaisella uimarilla, joka ei pahemmin sukeltele ja pidä päätään veden alla. En minäkään aio luovuttaa, vaan kokeilen josko laitteen mukana tulleet vähän isommat korvatulpat estäisivät veden pääsyn korviin ja laitteeseen. 

Siltikin. Melkein sadaneuron laite, jonka piti olla vesitiivis. Enpä tiedä. Suosittelen harkitsemaan kahteen kertaan ennen tällaisen vempeleen hankintaa, tai pitämään pään vedenpinnan yläpuolella. Juoksijoille ja kuntosali-ihmisille ehdottomasti kokeilun arvoinen juttu.

Ps. Tämä ei ollut kenenkään sponsoroima kirjoitus, vaikka pari tuotemerkkiä tulikin mainittua.




lauantai 3. toukokuuta 2014

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa

                  


Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa
Otava 2013
110s.
Kesämökin kirjahyllystä

Kesäkodin kirjahyllystä, kummitytön hylkäämien kirjojen joukosta löytyi Kreetta Onkelin Finlandia Junior -palkinnon lunastanut Poika joka menetti muistinsa. Epäilen, että kummityttö ei ollut edes tarttunut uutuuttaan kankeaan kirjaan, joka ei välttämättä houkuttele heppakirjoja ja fantasiaa ahmivaa 12-vuotiasta. Minulta pieni kirjanen sai kuitenkin huomiota, ja otin sen luettavakseni.

Romaanissa Arto havahtuu hurjan naurukohtauksen jälkeen puistosta ja tajuaa ettei muista kuka on. Taskussa on lappu, jossa äiti kehottaa kotiin ruoalle ja mansikkajäätelölle. Arto ei kuitenkaan muista missä koti on, joten hän päätyy harhailemaan Helsingissä, ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä aina kadulla maleksivista varhaisteineistä pultsareihin. Onkeli nostaa kirjassaan esille yhteiskunnan vähäosaiset, ja suodattaa tarinan lapsen maailmankuvan läpi. Pieni kertomus pitää sisällään paljon asiaa ja pistää lukijan varmasti ajattelemaan.

Ensinnä on sanottava, että pidin valtavasti siitä, miltä kirja tuntui kädessä ja millaista sitä oli lukea. Lastenkirjahyllyssä harmiteltiin pientä fonttikokoa, mikä varmasti onkin kynnyksenä nuorimmille lukijoille. Aikuisen näkökulmasta kirja oli sievä ja sopi mukavasti käteen. Sisältönsä painavuuden ansiosta se ei tuntunut köykäiseltä, vaan toi pikemminkin mieleen Pikku Prinssin ja muut vastaavat lastenkirjallisuuden klassikot.

Pidin tavallaan myös tarinasta. Arton henkilöhahmo avautuu lukijalle vähä vähältä, tosin osa kirjan ajatuksista oli tuotu lukijalle minun makuuni liian alleviivaavasti. Vaikka kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, en silti pidä tarpeellisena sitä, että tekstin sanoma ladellaan lukijalle niin, että se hyppää silmille muun kerronnan joukosta. Tästä huolimatta kirja oli fiksu ja piti sisällään monta hyvää juttua, joita monen varhaisteinin onkin syytä pohtia. Se onkin sitten oma lukunsa viitsiikö kohderyhmään kuuluva lukija herkutella tekstillä, vai puskeeko sanoma läpi niin vahvasti, että nuorella lukijalla herpaantuu kiinnostus. Veikkaan, että omalla kummitytölläni on käynyt juuri näin.

Pienestä kritiikistä huolimatta Poika joka menetti muistinsa oli hienohieno lanukirja, ja olen iloinen että tartuin siihen. Tämä kirja kannattaa lukea, jos tahtoo kokea vähän erilaisen, ajatuksella varustetun kirjan, joka osuu juuri sille kohderyhmälle joka tasapainottelee lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa. Mielestäni Poika joka menetti muistinsa on finlandiansa ansainnut.

Suosittelen kirjaa lapsille, nuorille ja vähän vanhemmillekin lukijoille. Niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävän tarinan.

torstai 1. toukokuuta 2014

Merja Jalo: Kamppailu hevosesta

                         

Merja Jalo: Kamppailu hevosesta
Karisto
Ensimmäinen painos vuodelta 1989
150s.
Kesämökin kirjahyllystä

Kummityttö jätti kesäkotiin hylkäämiään kirjoja, ja varaston siivousurakkaa tehdessäni nappasin sieltä luettavakseni muutaman heppakirjan ihan nostalgiamielessä. Itse olen lukenut Merja Jalon kirjoja joskus 90-luvulla, ja ihan hauska huomata, että kummityttö on niin ikään lukenut ne läpi heppakirjoja ahmiessaan. Merja Jalon Nea-sarja oli yksi suosikeistani Maria Eräsen Kastanjan ratsumajatalo-kirjasarjan ohella.

Kamppailu hevosesta aloittaa Neasta kertovan kirjasarjan. 12-vuotias Nea on pullea, silmälasipäinen tyttö, joka saa isältään lahjaksi ratsastuskurssin läheisellä ratsastuskoululla. Tallille pääsy on Nean haaveiden täyttymys, hän lähtee tallille innolla, mutta kohtaa ilkeitä tallityttöjä ja joutuu nimittelyn ja kiusanteon uhriksi. Nea kuitenkin jatkaa harrastustaan ja voittaa lopulta vaikean Cesar-hevosen luottamuksen puolelleen.

Kirjassa kiteytyy surullisella tavalla yksi tyttöjen hevosharrastuksen ikävistä puolista. Olen itse harrastanut ratsastusta 10-vuotiaasta saakka ja törmännyt niin ikään kiusaamiseen, ilkeilyyn ja kateuteen. Vaikka Jalon kirjassa onkin huomattava määrä ajan patinaa, se tuo hevospiireihin liittyvän ongelman esille kaikessa karuudessaan. Onneksi aikuisharrastajien piireissä olen päätynyt hevosen kanssa sellaiselle tallille, jossa ongelmia ei ole. Ratsastuskouluajoilta sen sijaan muistan pienten tyttöjen julmuuden, vallantavoittelun ja sen, miten mukava harrastus pilattiin sosiaalisella valtapelillä. En tiedä millaista pikkutyttöjen hevosharrastaminen on nykyään, täytyy joskus haastatella kummityttöä ja kysyä millainen ilmapiiri tallilla on.

Onkin hyvä kysymys, miten kirjallisuus heijastelee todellisen elämän asioita. Hevoskirjoja aikoinaan luettuani sain varsin negatiivisen kuvan hevosmaailmasta, tosin en koskaan harkinnut harrastuksen lopettamista sen johdosta. Ja löytyipä niitä myös sellaisia talleja, jossa harrastukseen suhtauduttiin positiivisesti, ilman turhaa kilpailuasetelmaa. Jäin vain Kamppalu hevosesta -kirjaa lukiessani miettimään, mitä ajattelee vasta harrastustaan aloittava pieni heppatyttö, joka jo ennen tallille menoa alkaa pelätä ilkeitä hoitajatyttöjä luettuaan tällaisen kirjan.

Merja Jalon kirjoissa on lajityypille ehkä tyypillistä epärealistisuutta, jota ei lapsena tajunnut, mutta joka aikuisena pistää silmään. Tallin komea omistaja ja ratsastuksenopettaja Joni Fager seurustelee yhden hoitajatytön kanssa, Neakin on harrastuksen aloittaessaan vasta 12-vuotias, mutta haaveilee komeasta tallinpitäjästä. Kirjat ovat saippuasarjaa, jossa ei tunnuta niinkään piittaavan siitä, onko hahmojen välinen ikäero, tai ikään nähden kerätyt saavutukset realistisia vaiko eivät. Tänä päivänä ihastuneen tyttölauman kanssa salaperäisiä Caballos-kerhon kokoontumisia pitävä nuori opettaja olisi vähintäänkin epäilyttävä, osa Nealle tehdyistä kepposista rikosilmoituksen veroista kiusantekoa. Jalo vangitsee silti kirjoihinsa hevosharrastuksen gloorian ja antaa pienten lukijoiden ymmärtää, että harrastuksessa kehittyminen on tavoittelemisen arvoista. 

Mervi ja Merja Jalo ovat kunpainenkin tuotteilijaita heppakirjailijoita, joiden teoksia ilmestyy edelleen. Suosittelen Kamppailu hevosesta -romaania heppatytöille. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei hevosharrastuksen tarvitse olla niin julmaa ja veristä kuin kirja välillä antaa ymmärtää.