Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014

559s.

Joululahjaksi

Olen aloittanut kirjavuoteni 2015 tiiliskiviromaanien parissa. Olen aina ollut paksujen kirjojen ystävä, mutta muutaman kuluneen vuoden hektisempi rytmi on saanut aikaan sen, että olen karttanut paksuja kirjoja ja valinnut luettavakseni mielummin ohukaisia yksilöitä. Osittain olen huomannut myös kirjabloggaamisen vaikuttaneen asiaan: paksuja kirjoja kun ei ehdi millään lukea niin monta kuin lyhyttä, ja uinailevaan blogiin tulee postauksia harvoin, kun kirjojen sivumäärät lähentelevät tuhatta. Olen kuitenkin päättänyt nyt palata juurilleni eli lukemaan paksuja kirjoja, joiden parissa viihdyn ja jotka vievät minut toisiin maailmoihin ja todellisuuksiin.

Jussi Valtosen Finlandian voittanut He eivät tiedä mitä tekevät löytyi joulupukin paketista. Olinkin toivonut pääseväni lukemaan kirjan; yleensä suhtaudun skeptisesti kaikenlaisten kisojen voittajiin, sillä ne harvoin vastaavat kirjamakuani. Minusta oli kuitenkin siistiä, että Finlandian voitti sellainen kirja, joka ei ollut ennakkosuosikki (ei silti, että ennakkosuosikitkaan olisivat mitenkään huonoja).

He eivät tiedä mitä tekevät kertoo neurotieteen professori Joe Chayefdkistä, joka on nuoruudessaan kokenut lyhyen avioliiton suomalaisen Alinan kanssa. Alinasta, sekä Joen ja Alinan pojasta Samuelista. Spefimausteita sisältävässä tarinassa on pelottavia tulevaisuudenvisioita, mutta ennen kaikkea se on kertomus hukassa olevista ihmisistä, jotka kirjan nimen mukaisesti eivät tiedä mitä tekevät. Minut romaani lumosi hienolla kielellään, vaikka tarinassa olisi kai periaatteessa ollut lyhentämisen ja tiivistämisenkin varaa, jaaritteleva tyyli ja moneen suuntaan polveileva kerronta ei minua haitannut.

Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä pallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät mihin sellainen kehitys johtaisi.

(Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, s.134)

Kiinnitin romaanissa huomiota erityisesti siihen, millaisella tavalla Valtonen kuvailee Suomea ulkopuolisen silmin. Monet havainnot olivat teräviä ja niihin saattoi samaistua, vaikka asuukin Suomessa. Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys on keskeisessä roolissa tarinassa, ja se tulee esille monessa eri yhteydessä. Tiedon ja tietämättömyyden teemat ovat niin ikään keskeisessä asemassa tarinassa.

Valtosen romaanissa minut pysäytti erityisesti sosiaalisen median uusien ulottuvuuksien, kuten iAm -laitteen luomat tulevaisuudenvisiot. Valtosen maalailema kuva ei ole erityisen kaukana tulevaisuudessa, mikä tuntuikin pelottavalta. Itse tietokonetta ja sosiaalista mediaa käyttäneenä on joutunut huomaamaan, millainen riippuvuussuhde internetin ihmemaahan syntyy, ja miten helppoa on goolettaa asioita sen sijaan, että vaivautuisi itse ajattelemaan niitä. Se on surullista ja olen iloinen siitä, että Valtonen avasi silmäni, sillä sen He eivät tiedä mitä tekevät todella teki. Kirjan visioita pohtineena tuntuu entistä helpommalta sulkea tietokone, iPad ja muut härpäkkeet ja lähteä vaikka lenkille.

Suosittelen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät romaania kaikille niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita nykypäivän ihmissuhdekoukeroista, tulevaisuuden visioista, ja jaksavat antaa aikaa pitkälle romaanille ja monipuoliselle kerronnalle.

Hannu Niklander: Luon katseen luoteeseen

Hanna Niklander: Luon katseen luoteeseen

Robustos 2014

208s.

Kustantajalta

Suomen kirjailijaliiton varapuheenjohtajana toimivan Hannu Niklanderin Luon katseen luoteeseen on kokoelma nimensä mukaisesti Euroopan luoteiskolkkaan sijoittuvista maista kertovia esseitä. Essee on tyylilajina minulle aika vieras, enkä tiennyt ollenkaan mitä odotin tarttuessani kirjaan. Lähinnä Niklanderin valitsemat mielenmaisemat kiinnostivat, sillä itsekin olen kokenut Euroopan luoteiskolkan yhdeksi mielenkiintoisimmista potentiaalisista matkakohteista. Vaikka kirjan alaotsikkona onkin "Matkakertomuksia Pohjolasta", pelkkä matkakuvauskokoelma kirja ei ole.

Niklanderin kerrontatyyli on soljuva, rupatteleva. Tekstiä lukiessa tulee sellainen olo kuin istuisi takkatulen ääressä ja kuuntelisi jonkun toisen matkakertomuksia. Niklander piipahtaa suosikkikaupungeissaan kuten Turussa ja Uppsalassa, ja jatkaa matkaansa käyden muun muassa Norjassa, Färsaarilla ja Islannissa. Välillä rupatellaan Carl von Linnéstä, välillä pohditaan pikkuvaltion tulevaisuutta.

Niklanderin kirjasta tulee mieleen nippu maailmalta lähetettyjä postikortteja. Ei tietystikään sellaisia perinteisiä turistikortteja, joissa lukee latteuksia kuten "Terveissi Turuust", "Lämmintä on, ollaan uitu ja syöty" jne. Vaan niitä postikortteja, joissa on tarkoin valittu kuva, ja jotka on kirjoitettu täyteen pieniä, huolella piirrettyjä ja valittuja kirjaimia. Kirjaa lukiessa tulee kaipuu matkalle, mutta ei sillä tavalla kuin matkailulehtiä tai Tjäreborgin katalogia selatessa. Niklander houkuttelee katsomaan, ihmettelemään ja ymmärtämään toista maata ja maan tapaa olla.

Joulupukit ovat kuin paavit, ainutlaatuisia ja valtaansa jakamattomia, he esiintyvät asiansa ainoina oikeina edustajina. Niin kuin Rooman paavilla oli vastapaavinsa Avignonissa, niin on Nuukin joulupukilla vastapukkinsa Rovaniemellä. Toisiaan he eivät ole tunnustaneet eivätkä sovussa jakaneet laajoja etupiirejään.

     Käyn joulupukin kahvilassa. Jouluiset mausteet tuoksuvat näin syyskuun alussa, mutta ovathan täällä vuodenajat muutenkin erikoiset, pihalla vasta voikukat kukkivat ja tuntu on kuin koulun kevätjuhlaan mennessä. (Niklander: Luon katseen luoteeseen, s.194-195)

Luon katseen luoteeseen on mukava pieni kirja joka mahtuu vaikka reissulukemiseksi matkalaukun sivutaskuun. Ainoastaan kirjan pienet marginaalit harmittivat lukiessa, sillä sormien ote kirjan reunasta oli jättää tekstin piiloon. Luon katseen luoteeseen oli joka tapauksessa mukava seuralainen kynttilänvaloisina syysiltoina.

Suosittelen Niklanderin Luon katseen luoteeseen -kirjaa jokaiselle matkakuumetta potevalle. Niille, joiden mielestä matkustaminen on muutakin kuin iltapäivä hotellin uima-altaalla auringon paahteessa.

Skotlannissa, Muukalaisen maisemissa

Sateisesta ja kylmästä säästä huolimatta kesä on saanut mukavan alun. Olen ollut paljon netin ulottumattomissa, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Aikaa lukemiselle ei ole hirveästi ollut, mutta toisaalta olen ehtinyt tehdä kaikenlaista muutakin, muun muassa käydä maailmalla. Satujen ja tarinoiden Skotlannissa!

Kiinnostukseni Skotlantia kohtaan ei ole herännyt pelkästään Diana Gabaldonin Muukalaisen johdosta, vaan olen ollut kiinnostunut maasta niin kauan kuin muistan. Ensimmäisiä kiinnostuksenherättäjiä oli Braveheart -elokuva, sen jälkeen ehdin lukea muun muassa Ken Follettin Paikka nimeltä vapaus -romaaniin ennen kuin törmäsin Gabaldoniin. Kävin Skotlannissa ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa ja nyt tuntui siltä, että on hyvä hetki lähteä reissuun uudelleen.

Skotlanti oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Kiersimme aika paljon ympäriinsä pitkin ylämaita, enkä varsinaisesti yrittänyt bongailla kirjoista ja tarinoista tuttuja paikkoja. Väistämättä matkan varrelle kuitenkin osui muutamia juttuja, jotka täytyi ehdottomasti käydä katsastamassa. Silti parasta antia reissussa olivat huimaavan hienot maisemat, joita olisi voinut katsoa ja ihastella vaikka miten pitkään. 

Olen käynyt briteissä useampaankin otteeseen. Skotlanti eroaa Englannista yllättävän monella tavalla; siinä missä Englannissa saa pelätä sokkona buukatun hotellin tai majatalon varustetasoa, Skotlannissa sai huokaista helpotuksesta, sillä edullisetkin paikat olivat ihan mukiinmeneviä. Englannissa maksettiin itsemme kipeiksi hotellista, jonka ovi ei mennyt lukkoon, suihkusta tuli vain jääkylmää vettä ja seinästä kasvoi tatteja. Jos englantilaisten miltei teennäisyyksiin menevä ystävällisyys alkaa ärsyttää, Skotlanti tarjoaa siihenkin helpotusta: asiakaspalvelu on pääasiassa hyvää ja ihmiset ystävällisiä, mutta ei ylenpalttisen hymyileviä kuten Englannissa. Skottien puhetta tosin on haastava ymmärtää, mutta kysymällä siitäkin selviää. Turisteja tosin piisaa, varsinkin tunnetuimpien nähtävyyksien lähistöillä.

Dounen linna, jossa kuvattin parhaillaan Muukalaiseen perustuvaa tv-sarjaa.
Samassa linnassa on kuvattu myös Monty Pytonin Holy Grail.

Linnoja ja katseltavaa riittää. Asevarustuksia ja kokoelmia löytyi muun muassa
Edinburghin linnasta, sekä Inverarayn linnasta

Maisemien huikeutta on vaikea kuvata. Skotlanninreissulla kannattaa (jos on
yhtään ulkoilmaihminen) varata aikaa patikointiin ja vuorten ihailuun

Blairin linnan vanhalta hautausmaalta löytyi hauta, johon oli haudattu James McKenzie.
Edinburghissa olisi ollut kirjailijoiden museo, mutta se jäi seuraavalle reissulle.

Gabaldonin Muukalainen ei ole toki ainoa tarina, jota on kuvattu Skotlannin jylhissä maisemissa. Samoilta seuduilta löytyy Harry Potterissa vilahtanut junanrata ja Hagridin mökki sekä vuoristoiset maisemat, James Bondeista uusin Skyfall on niin ikään kuvattu osittain Skotlannissa, samoin kuin Pythonin Holy Grail, sekä tietysti aiemmin mainittu Braveheart. Elokuvien ja tarinoiden ystäville riittää siis bongailtavaa.

Tarinoiden Skotlannissa riitti ihmeteltävää ja haaveiltavaa. Ei ole ihme, että Edinburghissa asuva J.K. Rowling on saanut idean lumoaviin tarinoihinsa. Sumuisten vuorten kupeessa, kaupunkien kapeilla kujilla mielikuvituksella on tilaa laukata.

Suosittelen Skotlantia matkakohteeksi kaikille, joilla on ripaus seikkailumieltä ja jotka kaipaavat vanhojen aikojen tuoksua ja muinaisten tarinoiden kaikuja.

Maailmanperintöä bongareille

Kesä on matkojen tai ainakin matkoista haaveilun aikaa. Nojatuolireissausta voi hyvin harrastaa matkaoppaan ja googlen avulla, mutta myös hyvä romaani virittää matkatunnelmaan. Perinteisten turistikohteiden lisäksi matkalistan voi laatia myös muilla tavoilla. Itse bongailin viime kesänä Englannissa käydessäni tarinoiden ja kirjalijoiden kotikontuja: Shakespearen Stratford-Upon-Avonia, Humisevan harjun karuja kukkuloita ja Sherwoodin metsää. Seuraavalla matkallani ajattelin ottaa bongauslistalle maailmanperintökohteet.

Unescon julkaisema Maailmanperintöä bongareille on vaihtoehtoinen matkaopas kesän reppureissulle.  Unesco on yhdistyneiden kansakuntien alajärjestö, jonka tarkoituksena on edistää mm. tieteen ja kulttuurin avulla kansojen yhteistyötä. Maailmanperintökohteet kuuluvat Unescon toimintaan: ne ovat kulttuurillisesti merkittäviä kohteita, jotka on luokiteltu maailmanperinnöksi. Suomesta maailmanperintölistalle on päässyt muun muassa Suomenlinna. Tiedättekö mitkä muut?

Niin Suomen kuin muidenkin maiden kohteet löytyvät kirjasta maittain lueteltuna. Kirja ei ole erityisen visuaalinen, mutta sieltä on helppo etsiskellä vaikka kesän lomakohteen maailmanperintöaarteet ja käydä bongaamassa. Totesin, että syksylle sijoittuvan lomakohteeni lähellä on ainakin yksi maailmanperintökohde, jonka käyn katsastamassa (uudelleen, koska olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin). Mutta siitä lisää myöhemmin.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kulttuuriperinnöstä kiinnostuneille nojatuolireissaajille sekä muillekin matkaajille.