Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula&Co
363 sivua
Arvostelukappale

Kustantamon sivuilta: 

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää.

Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka saavuttaa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on ihana kirja! Postilaatikosta kolahtanut arvostelukappale sai pitkästä aikaa tarttumaan lukemiseen. Olen ollut kirjojen kanssa hieman jumissa viime aikoina, mikä on harmi, kun ottaa huomioon, miten rakas harrastus lukeminen on. Kevään kiireet ovat vieneet puutarhaan ja toisaalle, mutta mökkiviikonloppuna ehdin tarttua kirjaan ja luin sen miltei yhdeltä istumalta.

Tarinan päähenkilö on Tom, ihan tavallinen mies, joka ei kuitenkaan ole ollenkaan tavallinen. Tomille vuosi on yksi silmänräpäys, sillä hän on elänyt jo neljäsataa vuotta. Tomin vaivaksi kutsuma ominaisuus estää häntä ikääntymästä tavallisten ihmisten tahtiin, eikä Tom ole ainoa. Albatrossien mukaan Alboiksi itseään kutsuvilla ihmisillä on seura, joka yrittää huolehtia kummallisella ominaisuudella varustettujen ihmisten turvallisuudesta. Tom on selvinnyt noitavainoista ja sodista, mutta rakkaus on asia, josta on vaikea selvitä. Tom ei ole päässyt yli ensirakkaudestaan Rosesta. Lapsensa äidistä, naisesta, jonka hän joutui jättämään, koska oli liian vaarallista seistä normaalisti ikääntyvän kumppanin rinnalla kun ei itse vanhentunut juuri ollenkaan. Suhteesta syntyi lapsi, joka peri Tomin vaivan. Vuosisatoja myöhemmin Tom yrittää jäljittää tytärtään, pysyä turvassa ja olla rakastumatta.

Tom voi viettää samassa paikassa, samassa elämässä vain kahdeksan vuotta kerrallaan. Se on Albojen sääntö, jonka tarkoituksena on taata noiden omituisten ihmisten turvallisuus. Tom päätyy historianopettajaksi Lontooseen; historiasta on hyvä puhua, sillä hän on kokenut sen kaiken itse. Koulussa hän kiinnittää huomionsa ranskanopettaja Carolineen. Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta Tom ei halua rakastua. Rakkautta ei kuitenkaan voi käskeä.

Kuinka aika pysäytetään toi heti alkuun mieleeni Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon, joka oli itkettävän ihana ja katkeransuloinen. Ihan samanlaista kyyneltulvaa Kuinka aika pysäytetään ei saanut aikaiseksi, vaikka kirjassa oli paljon samaa. Aikamatkusteluteema, tai ylipäätään ajan ja sen rajallisuuden pohtiminen, yli rajojen yltävä rakkaus, nousevat kummassakin teoksessa keskeiseen rooliin.

Käytännössä Kuinka aika pysäytetään on samaan aikaan historiallinen romaani, jännityskirja ja rakkaustarina. Tomin menneisyyteen mahtuvat niin noitavainot, Shakespeare kuin Kapteeni Cook. Ratkaisu olisi voinut olla mauton, mutta onneksi Haigin tapa kuljettaa juonta menneen ja nykypäivän välillä toimii hyvin. Loppuratkaisulta olisin odottanut enemmän katkeransuloisuutta, nyt loppu tapahtui aika äkisti ja vastasi lukijan odotuksia ehkä liikaakin. Kokonaisuutena silti oivallinen teos.

Samalla lukuflowlla onkin hyvä tarttua seuraavaan kirjaan ja käpertyä riippumattoon. Vaikka en olekaan helteiden ystävä, on pakko todeta, että näissä säissä kelpaa elellä. En valita.

Blogipiipahdus ja Ken Follettin Tulipatsas

Jätin sitten viime vuodelta tekemättä "Kirjavuosi 2017" -postauksen. Siksi, että Kirjavuosi 2017 oli pannukakku, josta ei oikeastaan viitsi sen enempää puhua. Tai ehkä vähän viitsii, koska tein monta oivallusta sen suhteen, mitä oikeastaan tahdon lukea, ja mitä kirjoista bloggaaminen merkitsee vai merkitseekö. Yhtä kaikki, luin 2017 vuonna harmittavan vähän kirjoja, päätin pitää somelakkoa, koska some ja somemöyhinä alkoi ahdistaa, luin vain sellaisia kirjoja, joista tiesin jo etukäteen tykkääväni - sellaisia arjenpakokirjoja, joista ei ehkä saa aikaiseksi syvällisiä blogipostauksia. Jos jotain suunnittelen vuodesta 2018, niin ainakin sen, että kirjaan itselleni kuitenkin ylös lukemani, koska nyt 2017 on ihmeellinen aukko lukuhistoriassani. Äkkiä sitä unohtuu, mitä kaikkea onkaan tullut luettua.

Tammikuuni alkoi Ken Follettin järkäleellä Tulipatsas. Kirja on todella järkäle, sen lukemiseen piti kehitellä varsinkin sängyssä ja sohvalla erilaisia tyynyvirityksiä, koska kirjaa ei yksinkertaisesti jaksanut pitää käsissä. Ja hyvä niin. Minä nimittäin rakastan tällaisia isoja, massiivisia kirjoja. Rakastan nyt, kun olen ymmärtänyt sen, että lukeneisuutta ei mitata sillä miten monta kirjaa on vuodessa lukenut - tässä luettavaa oli ainakin monen kirjan edestä.

Follettin Tulipatsas on trilogian kolmas osa. Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua sijoittuvat niin ikään Kingsbridgen kuvitteelliseen kaupungiin Englannissa. Tulipatsas vain heitteli lukijaa pitkin Eurooppaa enemmässä määrin, kuin aikaisemmat kirjat. Nämä teokset voi lukea itsenäisinä, tai vaikka sekalaisessa järjestyksessä, sillä kirjojen tapahtumat eivät varsinaisesti liity toisiinsa, eikä lukija varmaankaan jää paitsi mistään juonellisista jipoista, jos ei ole lukenut edeltäviä kirjoja.

Tulipatsas sijoittuu 1500-1600-luvun taitteen Eurooppaan. Keskiössä ovat tapahtumat Englannissa, mutta tarinassa liikutaan myös Espanjassa, Ranskassa ja Alankomaissa. Tiivistettynä voisi sanoa, että romaani käsittelee katolisen kirkon ja protestanttisuuden vastakkainasettelua ja uskontojen välisen sodan vaikutusta yksittäisten ihmisten elämään Euroopassa. Tämän järkäleen lukemisen jälkeen tuntuu siltä, että ymmärtää Euroopan ja varsinkin Englannin uskonnollispoliittisesta historiasta huomattavasti enemmän. Varsinkin Elisabet I sekä Maria Stuart ja heihin liittyvät tapahtumat olivat isossa roolissa. Tapahtumia kuitenkin peilataan tavallisen ihmisen näkökulmasta, vaikka myös hallitsijat ovat välillä näkökulmahahmoina tarinassa.

Minulle Tulipatsas oli tosi viihdyttävä lukukokemus. Nautin suuresti Englannin historiaan sijoittuvista tarinoista ja tämä kieltämättä myös valisti, koska en tiennyt, että uskontojen väliset riidat ovat olleet Euroopassa niin suuria ja merkittäviä. Kirjan loppupuoli oli vähän puuduttava: Espanjan Armada ja Guy Fawkes tuntuivat jotenkin läpijuostuilta teemoilta, vaikka liittyivätkin kiinteästi tarinan varsinaiseen juoneen. Silti jäi sellainen olo, että lopun tapahtumat oli jollain tavalla vain kaahattu läpi. Toisaalta kirjaa ei olisi sivumäärällisesti voinut enää mitenkään järkevästi pitkittää, joten ehkä ratkaisut olivat aivan perusteltuja.

Sainkin lainaksi Follettin seuraavan paksun trilogian, joka sijoittuu ilmeisesti maailmansotien aikaan. Kyseinen aikakausi ei samalla tavalla kiinnosta kuin Euroopan keskiajan- ja renessanssin historia, joten saa katsoa jäävätkö kirjat lukematta, vai tempaiseeko tarina mukaansa. Follettin kirjojen lukeminen on kuitenkin vaivatonta: hän ei juurikaan kikkaile kielellä, vaan kertoo tarinaa. Kirjat eivät ole mitään taideproosaa vaan ne on kirjoitettu Follettin omienkin sanojen mukaan lukukokemuksen helppoutta silmälläpitäen. Aiheiden ollessa näin massiivisia, se on luultavasti varsin pätevä ratkaisu.

Suosittelen romaania jättimäisten histriallisten romaanien ystäville. Tarinassa oli myös sopivasti romantiikkaa ja ihmissuhdemättöä...

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Otava 2001

316s.

Omasta hyllystä

Olen tänä syksynä kaivanut omasta hyllystäni luettavaa, kun olen kaivannut lukea sellaisia kirjoja, joista varmasti tiedän pitäväni. Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru oli lukioaikana lempikirjani, joten oli mukava palata sen pariin näin vuosikausia myöhemmin.

Tyttö ja helmikorvakoru kertoo 16-vuotiaasta Grietistä, joka päätyy piiaksi kuuluisaan maalari Johannes Vermeerin taloon 1600-luvun Delfissä. Grietin elämä muuttuu täysin, mutta hän yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja arkeen, joka on toisenlaista kuin kotona. Hänen oma perheensä hajoaa isän sokeutumisen ja pikkusisaren kuoleman myötä; Grietin on pakko kasvaa aikuiseksi ja rakentaa itselleen uusi elämä.

Grietin tärkeimpänä työtehtävänä on siivota maalari Vermeerin ateljee. Samalla hän tutustuu hiljaiseen maalariin, rakastuukin, mutta kirjassa ei puhuta rakkaudesta vaan katseista. Näin aikuisena kirjaa lukiessani kiinnitin nimenomaan huomiota siihen, miten keskeisessä roolissa näkeminen ja katseet romaanissa olivat. Kirjan ihmissuhteet rakentuvat katseiden ja niiden kuvailun perusteella. Chevalierin tyyli kuvata ihmisten välisiä suhteita on hienovarainen ja painostava. Grietin ja Vermeerin välillä olevat tunteet eivät koskaan saa täyttymystä ja juuri se on yksi romaanin vahvuuksia.

Aivan samalla tavalla en enää tempautunut romaanin mukaan kuin joskus aikaisemmin. Ehkä aika on ajanut sen ohitse tai sitten olen vain lukenut kirjan niin monta kertaa aikaisemmin, ettei se enää samalla tavalla sykähdytä. Chevalierin kerronta silti vetoaa: hienovarainen tyyli on ehdottaman miellyttävää luettavaa ja tarinassa itsessään ei ole mitään ylimääräistä.

Suosittelen Tyttö ja helmikorvakoru -romaania historiallisten romaanien ystäville.

Colleen McCullough: Morganin matka

Colleen McCullough: Morganin matka

Tammi 2005

875s.

Omasta kirjahyllystä

Joskus on kiva palata vanhan tutun kirjan pariin. Olen lukenut Colleen McCulloughin Morganin matkan aikaisemminkin, mutta en näköjään ollut blogannut kirjasta, joten ajattelin korjata tilanteen nyt uudelleenluvun jälkeen.

Morganin matka kertoo bristolilaisesta Richard Morganista, joka elää rauhallista perhe-elämää vaimonsa ja lastensa kanssa. Elämä ei kuitenkaan kohtele Richardia hyvin: tytär kuolee rokkotautiin, vaimo halvaukseen ja rakkaan pojan kohtalo on vieläkin kauheampi. Lopulta Richard tulee lavastetuksi rikoksesta, sillä hänet halutaan pois tieltä. Richard päätyy vankilaan ja lopulta rangaistusvangiksi pitkälle laivamatkalle, joka päättyy kaukaiseen Australiaan ja Norfolkin saarelle.

Morganin matka on oikea kunnon lukuromaani. Siinä on sivuja miltei tuhat, mutta lehdet kääntyilevät nopeasti ja tarina vie mukanaan. Olen heikkona historiallisiin romaaneihin, joten kirja on juuri sellainen, jonka parissa viihdyn hyvin.

Kiinnostavaa tarinassa on laivaelämän kuvaus ja Norfolkinsaaren asuttaminen. Rangaistusvankien arki vieraalla ja asumattomalla saarella tuo mieleen Robinson Crusoen kuvaukset, ihmisen kyvyssä selviytyä haastavissa olosuhteissa on jotakin kiehtovaa. Richard on hahmona loputtomiin joustava ja anteeksiantava, mikä tekee hahmosta hiukan liian pyhimysmäisen minun makuuni. Romaanissa on kuitenkin paljon kiinnostavia sivuhahmoja, joten Richardin täydellisyys ei pääse ärsyttämään.

Tarinan kerronta on sujuvaa, mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista. Romaani ei ole mikään ihmeellinen, eeppinen sankari- tai rakkaustarina, mutta siitä huolimatta sen parissa viihtyy hyvin.

Suosittelen Morganin matkaa niille, jotka pitävät paksuista, historiallisista romaaneista.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Bazar 2016

671s.

Oma ostos

Ei mahda mitään, vuosisadan tai muutaman takaiseen Englantiin sijoittuvat romaanit vievät minut aina mukanaan. Ne ovat kuin jokin outo huume, heikkous, ne imaisevat omaan maailmaansa, saavat aikaan kaukokaipuun, tuoksuvat teelle ja homeisille taloille ja nummille ja lampaille. Englanti <3 p="">

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu tarttui kirjakaupasta hetkellisenä heräteostoksena. Olen yrittänyt vältellä uusien kirjojen hankkimista, mutta epäonnistuin tavoitteessani kesällä. Keskiyön ruusun lukemisesta on jo muutama tovi aikaa, mutta se oli melkein täydellinen kesäkirja. Ainoa suoranainen vika oli sen aiheuttama matkakuume Englantiin...

Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahitan jättää kuolinvuoteellaan lapsenlapselleen käsikirjoituksen elämäntarinastaan ja tehtävän etsiä Anahitan poika, joka kaikkien tietojen mukaan on kuollut 3-vuotiaana. Vanhan isoäidin höpinöitä ei ota enää kukaan uskoakseen, mutta Arin elämän ollessa muutosvaiheessa, hän viimein tarttuu isoäidin kirjoitelmaan ja tempaa samalla romaanin lukijan Intian palatseista sumuiseen Englantiin. Toisaalla amerikkalainen filmitähti Rebecca päätyy englantilaiseen kartanoon kuvaamaan pukudraamaa ja talon salaperäinen isäntä ja mystinen historia alkavat kiehtoa häntä, vaikka oma elämä on myllerryksessä. Arin ja Rebeccan tiet kohtaavat ja vähitellen Intiasta alkunsa saaneen tarinan langat punoutuvat yhteen.

Tosiasiassa -vaikka Brittilä miljöönä ihastuttaakin - Keskiyön ruusu oli hirveän sekava ja loppuratkaisuiltaan kömpelöltä tuntuva teos. Viehätyin kyllä tarinasta, jossa oli yhdistelmä goottilaista kartanoromantiikkaa Rebeccan ja Kotiopettajattaren romaanin hengessä, mutta kokonaisuutena tarina oli aika sekava. Kirjailijan tyyli ja miljööt muistuttivat Kate Mortonin teoksista, mutta jokin hienovarainen vire jäi uupumaan, että olisin aivan täysin voinut lumoutua tarinasta. Vaikka kertomus oli loppuratkaisultaan outo, viihdyin sen parissa mainiosti, enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Intian tuominen mukaan kertomukseen antoi lisäväriä tarinalle, joka olisi muuten muistuttanut liikaa vastaavanlaisia, kartanoromantiikkaa hyödyntäviä teoksia.

Kirjailijalta ei ole suomennettu muita teoksia, mutta aion pitää tekijää silmällä vastaavanlaisten tiiliskivien varalta. Vaikka tämä tarina jäi anniltaan vähän epämääräiseksi, en silti epäröi tarttua Rileyn seuraaviin kirjoihin, jos ne vain suomennetaan. Runsaista aineksista syntyy varmasti myös jotain vähän harkitumpaa ja vähemmän polveilevaa. Keskiyön ruusussa oli ehdottomasti loistavan lukuromaanin ainekset.

Suosittelen niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneita, romantiikkaa ja tiiliskivipitkiä tarinoita.

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

Gummerus 2016

555s.

Oma ostos

Ah, mikä kirja. Olen varmasti moneen otteeseen maininnut, miten rakastan pitkiä, vanhanaikaisia, jaarittelevia historiallisia romaaneja, jotka eivät millään tavalla vastaa nykypäivän kirjallista ihannetta minimalistisesta ja kielellisesti taitavasta kaunokirjallisuudesta. Poldark on juuri sitä, mihin haluan laittaa aikani sateisena kesäpäivänä! Gummerrus julkaisee alunperin 1940-luvulla kirjoitetun kirjan uuden käännöksen, ja BBC näyttää syksyllä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Uusi käännös tuo kirjan kielen lähemmäksi nykypäivää, mutta tarina on tyyliltään juuri sellainen kunnollinen, vanhanaikainen historiallinen romaani, josta tykkään.

1700-luvun lopulta alkava kirjasarja kertoo Ross Poldarkista, joka palaa kotiinsa Cornwalliin Yhdysvaltain vapaussodasta. Lapsuudenrakkaus on menossa naimisiin toisen miehen kanssa ja Poldarkien sukutila raunioituu säänpieksemällä nummella. Ross yrittää niellä pettymyksensä ja aloittaa uuden elämän ilman Elisabethia, jonka muisto on saanut hänet jaksamaan sodan kauheudet. Kirja kuvaa Rossin elämää vuosina 1783-1787. Kokonaisuudessaan 12-osainen kirjasarja kuvaa Poldarkien suvun tarinaa. Seuraava osa, Demelzan laulu ilmestyy syksyllä 2016. Toivottavasti kustantamo julkaisee koko kirjasarjan uudelleen suomennettuna. 

Ehdottoman herkullinen kirja. Tarinassa seurataan kylän juonitteluja, ihmissuhteita, kaivostyöläisten arkea, sekä pientä tyttöä, jonka Ross pelastaa keittiöpiiakseen. Yksi kirjan eduista on cornwallilainen maisema ja brittiläisyys! Tarinan miljöö tuo mieleen Daphne du Maurierin Rebekkan sekä Kate Mortonin ihanan Hylätyn puutarhan. Kävin itse Cornwallissa viime kesänä ja maisema jätti ikuisen jäljen sydämeeni. Nyt ei auta kuin odotella sarjan seuraavaa osaa!

Kieleltään kertomus on tuotu lähemmäs nykypäivää, vaikka tarina säilyttää silti vanhahtavan fiiliksensä. Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Irmeli Sallamo ovat tehneet hienoa työtä kirjan käännöksen kanssa. Ehkä olen haistavinani kirjan kielessä jopa jotain samaa kuin Sallamo-Lavin suomentamassa Diana Gabaldonin Matkantekijä- sarjassa.

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ystäville!

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Tammi 2016

516s.

Oma ostos

Oho, niin se vaan on heinäkuu vierähtänyt ihan huomaamatta ja minulla on taas bloggaamatta monta kirjaa, jotka olen kesälomalla (ja ennen kesälomaa) lukenut. Bloggausrytmi on päässyt tämän vuoden aikana jotenkin pahemman kerran repsahtamaan, mutta blogi on yhä hengissä siitä huolimatta, että päivittyy vähän miten sattuu.

Kristiina Vuori on lunastanut historiallisilla romaaneillaan paikan yhtenä luottokirjailijoistani. On kiva tietää, että joka vuosi ilmestyy yksi tuhti lukuromaani, jonka parissa saa mukavasti menemään aikaa. Toivottavasti kirja/vuosi tahti ei käy kirjailijalle liian raskaaksi, romaanit ovat kuitenkin melko mötkäleitä ja vaativat kaikesta päätellen myös paljon taustatyötä. Kaarnatuulessa Vuori on ottanut keskeiseksi hahmokseen tällä kertaa todellisen historiallisen henkilön, Valpuri Innamaan.

1500-luvun Turkuun sijoittuva Kaarnatuuli kertoo Valpurista, joka miehensä Henrikin kuoleman jälkeen joutuu ottamaan ohjat käsiinsä ja toimimaan itsenäisenä naisena aikana, jolloin naiset olivat miehen omaisuutta siinä missä talo ja karja. Vuoren Valpuri on vahva persoona, joka kaipaa myös rakkautta ja ystävyyttä, vaikka kumpainenkin on vaikea saavuttaa omaa etua tavoitellessa. Vuori kutoo Valpurin tarinasta mielenkiintoisen kokonaisuuden, eikä historiallinen hahmo tunnu karikatyyriltä, vaan Valpurissa on oikeasti eloa.

Vuori on sujuva kirjoittaja, jonka tyyli on kehittynyt jokaisen kirjan myötä. Tekstissä käytetään vanhoja sanoja ja termejä, jotka tuovat tekstiin mukavan, vanhahtavan sävyn ja tempaavat lukijan keskiajan maailmaan. Vaikka periaatteessa alan olla hiukan kyllästynyt nykyään niin suosittuun ja trendikkääseen keskiajan/renessanssin Turun miljööseen, Vuori kuvaa aikaa uskottavasti ja elävästi. 

Kaarnatuulessa myös juonen kuljetus toimii. Vaikka tarinan juoni on elämänkerralliseen tapaan aika yllätyksetön ja tapahtumat seuraavat toisiaan ilman kovin suuria käänteitä, teksti vetää mukaansa ja tarinaa on herkullista lukea. Mielestäni Vuoren romaanien heikkous piilee niiden lopuissa; oikeastaan jokaisen romaanin loppu on tullut vastaan yllättäen, ihan kuin kirjailijalla olisi ollut vaikeuksia lopettaa teksti.

Kustantamolle hiukan risuja kirjan ohuista sivuista! Hämmästyin ensin "ohutta" historiallista romaania, kunnes tajusin, että 500 sivuinen teksti on tiivistetty tavallista ohuemmille sivuille. Olen ehkä materialisti, mutta tykkään pidellä paksuja kirjoja käsissäni...

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ystäville.

Milja Kaunisto: Luxus

Milja Kaunisto: Luxus

Gummerus 2016

550s.

Arvostelukappale

Milja Kauniston romaani Luxus herätti mielenkiintoni, kun selailin vuoden 2016 uutuuskirjoja katalogeista. Historialliset romaanit ovat aina olleet suosikkejani, ja vaikka Kauniston esikoinen Synnintekijä ei hirveästi sytyttänytkään minua, Luxus kuulosti sellaiselta kirjalta johon oli pakko tarttua. Ranskan vallankumouksesta tai ylipäätään Ranskan historiasta en tiedä oikeastaan yhtään mitään, joten kirjaan tartuin vailla sen suurempia ennakko-oletuksia. Luxus avaa Purppugiljotiini -sarjan, joten lisääkin on luvassa - hienoa!

Isidore Boreal on kasvanut kurjuudessa ja saavuttanut aseman pyövelin apulaisena, tulevana pyövelinä. Marie-Constance de Boucard elää ylellisyyden ja luksuksen ympäröimänä, kunnes hänen aviomiehensä Charles vangitaan ja mestataan. Yhtäkkiä yltäkylläisyyttä nauttinut aatelisnainen on kadulla. Ja Ranskassa on aluillaan vallankumous, jolta kukaan ei ole suojassa.

Romaanin asetelma on herkullinen. Kaunisto tuo lukijan eteen kahtiajakautuneen maailman, jossa aateliston ja rahvaan erot alkavat kadota. Pyövelin kisälli Isidore pelastaa Marien, ja arvonsa ja kunniansa menettänyt aatelisnainen joutuu ottamaan vastaan kaupungin pelätyimmän miehen avun. Heidän kohtalonsa nivoutuvat yhteen, mutta tavalla, jota lukija ei osaa aavistaa. Kummankin tulevaisuutena on Maison de Luxe, ja sormensa pelissä on itsellään Markiisi de Sadella, jonka maine on kiirinyt niin aatelisten kuin rahvaankin korviin.

Kaunisto kuvaa Ranskan vallankumousta ja pariisilaista maailmaa aistivoimaisesti, yksityiskohtaisesti. Siinä missä Synnintekijässä rypistin kulmiani erilaisten iloittelujen kuvauksille, Luxukseen ne tuntuivat sopivan, eikä mitään ollut liikaa. Vaikka romaani tietyllä tavalla kuvaakin yltäkylläistä elämäntapaa ja sen romahdusta, Kaunisto säästelee lukijaa sen verran, etten ainakaan itse säikähtänyt irtileikattuja päitä tai makuukamarikohtauksia liiaksi, vaan tarina pysyi koko ajan hyvän maun rajoissa sellaisella tavalla, josta itse lukijana pystyn nauttimaan. Koska osa romaanin tapahtumista sijoittuu ilotalojen ja mestauslavojen kupeeseen, ihmisluonteen ja ruumiin erilaiset ulottuvuudet sopivat aukotta osaksi tarinaa.

Kauniston kieli on värikästä ja mukaansatempaavaa. Muistelen, että Synnintekijän lukeminen oli minulle aavistuksen työlästä, mutta Luxusta en olisi hennonnut päästää käsistäni, sillä tarina vei todella mukanaan. Kertojaratkaisu oli toimiva; vuoroin ensimmäisen, vuoroin kolmannen persoonan näkökulmasta kerrottu tarina oli tarpeeksi moniulotteinen, mutta toi olennaiset hahmot riittävän lähelle lukijaa. 

Romaanin hahmot olivat mielenkiintoisia, erityisesti pyövelin kisällin tulevaisuus jäi painamaan mieltä, kun suljin kirjan kannet. Legendaarisen Markiisi de Saden ottaminen osaksi henkilögalleriaa olisi voinut mennä pahasti metsään, mutta Kauniston Sadesta piirtämä kuva tuntui uskottavalta, vaikka en Saden henkilöhistoriaan ja tuotantoon olekaan tutustunut noin muuten. Marien hahmon kehitystä jään vielä odottamaan kunhan sarja etenee. Seuraavatkin Purppuragiljotiini -sarjan kirjat tulevat varmasti luettua, sillä sen verran tehokkaasti tarina onnistui lukijansa koukuttamaan.

Melkein harmittaa, että kirja tuli jo luettua. Miksi hyvät kirjat pitääkin ahmia aina sellaisella vauhdilla, että nautinto on ohi liian nopeasti? Mutta sellaista luksus kai on... katoavaista.

Milja Kauniston Luxus on ehdotonta luettavaa historiallisten romaanien ystävälle. Suosittelen!

Daphne du Maurier: Rebekka

Daphne du Maurier: Rebekka

WSOY 1952

565s.

Kirjastotalon poistokärryistä

Viime yön näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Daphne du Maurierin Rebekkaa on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen, mutta nyt viimein sain tartuttua kirjaan ja rakastuin. Blogiani seuranneet tietänevät, että brittiläinen miljöö on heikkouteni; kesällä lukemani Mortonin Hylätyn puutarhan tavoin myös Rebekka sijoittuu Cornwalliin, jossa pääsin käymään menneenä kesänä. Saatan edelleen tuntea suolanmakuisen tuulen ihollani ja meren hiomien kivien kosketuksen. Ruohon tuoksun ja auringon poltteen. Kaikki se, löytyi myös Rebekan sivuilta.

Tarinan kertoja rakastuu itseään vanhempaan, mystisellä menneisyydellä varustettuun Maxim de Winteriin ja muuttaa hänen kanssaan Cornwallin rannikolle Manderleyn kartanoon. Talo on täynnä salaisuuksia ja suurin mysteeri on Rebekka. Maximin entinen vaimo, jonka nimi on kaikkien huulilla. Sinä olet niin erilainen kuin Rebekka, kertojalle sanotaan, ja mustasukkaisuus kasvaa hänen mielessään. Hän haluaisi olla yhtä hyvä ja onnistunut, yhtä pidetty kuin Maximin entinen vaimo, joka oli hienoja juhlia järkestänyt taitava kaunotar kertojan kokiessa itsensä ujoksi ressukaksi. Vähitellen tarinan juoni punoutuu auki ja paljastaa todellisuuden, joka on pukeutunut salaperäisen kaunottaren asuun.

Kirjassa kaiken läpi tunkeva brittiläisyys saa suorastaan kuolan valumaan ja alan googletella halpoja lentoja maahan, josta saa cream teata oikealla clotted creamilla, jossa mustarastaat ja punarinnat istuvat salaperäisten puutarhojen oksilla, ja jossa vanhat talot tuoksuvat menneelle ajalle (ja homeelle, mutta ei puhuta siitä nyt). Rebekassa on avaria ruohokenttiä, Atlantin rannalla olevia rantapoukamia, arvokkaan kartanon synkkää palvelusväkeä ja iltapäiväteetä. Kaikkea sitä, mitä brittinostalgialta voi kaivatakin.

Rebekka tuo mieleeni Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun. Siinä on samanlaista synkänjähmeää tunnelmaa, kuin edellämainituissa, mutta minusta Rebekan kerrontaratkaisu on oikeasti varsin kekseliäs ja kirjailija onnistui jujuttamaan minua juuri sopivan herkullisella tavalla. Vaikka tarina oli jossain määrin ennalta-arvattava ja Maxim de Winterin alentuva suhtautuminen nuoreen, naiiviin vaimoonsa välillä aika rasittava (ainakin nykynaisen näkökulmasta), pidin tarinasta paljon. Melkein harmittaa, että olen lukenut sen nyt, ja ihana lukukokemus on takanapäin.

Rebekka jätti minuun vaihteeksi matkakuumeen ja toisaalta kaipuun lukea uudelleen muutama rakas brittiklassikko. Pitääkö sitä aina lukea uutuuksia? Ehkä omistan tämän syksyn nostalgialle!

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ja erityisesti Englantiin sijoittuvien kirjojen ystäville.

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Gummerus 2014

1209s.

Shoppailtu kirjakaupasta

Kesä menikin aikalailla tuijottaessa Outlanderin tv-sarjan jaksoja. Jossain vaiheessa tajusin, että minullahan on lukemattomana kirjahyllyssä sarjan kahdeksas osa Sydänverelläni kirjoitettu, jonka ostin melkolailla heti kun kirja ilmestyi. Olin aika pettynyt sarjan edelliseen osaan, joten arastelin tähänkin tarttumista melko pitkään, ennen kuin annoin tempaista itseni tarinan maailmaan.

Jos aloitetaan ongelmista, niin ongelma Diana Gabaldonin tuotannossa on mielestäni se, ettei hän ole osannut lopettaa ajoissa. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat oikeasti hyvä kirjoja, joiden juoni pysyy kasassa ja henkilögalleriakin sellaisena, että sen pystyy vielä muistamaan tarkastamatta edellisistä osista kenestä milloinkin oli kysymys. Siinä vaiheessa kun Gabaldon siirsi kirjansa tapahtumat Amerikkaan ja maan sisällissodan vaiheisiin, mopo lähti käsistä: pääpari alkaa olla jo sen ikäinen, että mukaan on kirjoitettava roppa kaupalla nuorempia ja viriilimpiä hahmoja. Claire ja Jamie, jotka ovat alusta saakka olleet kirjan kantava voima, eivät enää hahmoina varsinaisesti kehity, vaan heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa nivoutuvat runsaan henkilögallerian moninaiseen joukkoon niin, että tarina alkaa muistuttaa sillisalaattia.

Sydänverelläni kirjoitettu alkaa suunnilleen siitä mihin Luiden kaiku päättyi. Kuolleeksi luultu Jamia palaa takaisin perheensä luokse ja toisaalla toisessa ajassa Brianna ja Roger etsivät kaapattua poikaansa aikamatkustuksen keinoin - erikoisella lopputuloksella. Suuri osa kirjasta kuvaa sodankäynnin vaiheita ja kuten henkilövetoiselta tarinalta saattaa odottaa, erilaisten henkilösuhteiden vatpomista ja aika tavalla myös romantiikkaa. Kirja pysyi huomattavasi paremmin kasassa kuin pari edellistä osaa ja loppuratkaisusta päätellen myös jatkoa on tulossa. 

Kritiikistä ja nitinästä huolimatta nautin kirjan lukemisesta ihan hirveästi. Minä rakastan juuri tällaisia loputtoman pitkiä ja turhanpäiväisiä kirjoja, joissa voi ajelehtia halutessaan vaikka kuinka pitkään, lukea iltapalaksi yhden luvun ja elää tarinan hahmojen kanssa niin kauan, että he ovat kuin tuttuja tai perheenjäseniä. Toisaalta toivoisin saavani lukea Gabaldonilta joskus jotakin ihan uutta, ihan uusilla hahmoilla kirjoitettya proosaa ennen kuin Jamie ja Claire kuluvat ihan puhki. Sydänverelläni kirjoitetussa oli lisäksi muutama outo juttu, joista en meinannut millään päästä yli: esimerkiksi lukujen nimien oudot intertekstuaaliset viitteet, joille en yksinkertaisesti löytänyt mitään järkevää selitystä tekstin sisältä. Gabaldonilla on kyllä aikaisemminkin ollut tapana nimetä lukunsa pitkästi ja polveilevasti, mutta intertekstuaalisuus oli hämmentävää. 

Ja apua Gummerrus, miksi kirjan kannen ulkoasua piti mennä muuttamaan niin, että Mika Launiksen kuvitukset on korvannut valokuva. Launiksen kuvituksista voi kuka vaan olla mitä mieltä haluaa, mutta minä olisin halunnut omaan hyllyyni kirjasarjan, jonka kaikki kannet ovat fontteja myöten saman kaavan mukaan tehdyt. Sydänverelläni kirjoitetun valokuvakansi ja erilainen fontti saavat neuroottisen kirjanystävän hulluuden partaalle. Kustantamon graafikot: älkää tehkö noin!

Suosittelen kirjaa Diana Gabaldonin tuotannon ystäville. Muut älkää vaivautuko.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Bazar 2014
669s.Kirjastosta

Kate Mortonin Hylätty puutarha oli loppukesästä minulle sellainen oikein kesäkirjojen kesäkirja. Luin sitä hitaasti makustellen ja nauttien ja pidin lukemastani. Kävin kesällä Cornwallissa, joten miljöö ja kartanoromantiikan hehkuttaminen osui nyt tänä kesänä nappiin. Bloggaamattahan tämäkin kesäkiireessä jäi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Morton kuljettaa kirjassa tarinaa läpi vuosikymmenten. Yksinään vieraalle mantereelle päätyvä orpotyttö kuulee taustastaan vasta aikuisena, mutta todellinen mysteeri jää Nellin tyttärentyttären selvitettäväksi. Tarina kulkee Lontoon, Brisbanen, Maryboroughin ja tietysti Cornwallin välillä. Sumuisella, tuulisella rannikolla sijaitseva kartano ja rannassa oleva pikkuinen talo sekä sitä ympäröivä salaperäinen puutarha ovat tarinan juonen kannalta olennaisia paikkoja.

Hylätty puutarha ei varmastikaan ole hirveän korkeakirjallinen, eikä kaikilta osin ansioikas kirja. Nykypäivään sijoittuvat Cassandran elämään liittyvät kohtaukset ovat paikoin hyvikin ennalta-arvattavia, ja tarinan romanssi tuntuu päälleliimatulta. Minut englantilainen miljöö kuitenkin lumosi niin täydellisesti, etten hirveästi jaksanut välittää kirjan puutteista. Paluu Rivertoniin oli niin ikään sitä brittiläistä nostalgiaa täynnä, joten en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että hehkutan kirjaa, vaikka myönnänkin sen puutteet. 

Kaikki lukijat eivät ole Hylätystä puutarhasta pitäneet, ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Tarinassa on hiukan puhkiselittämisen vikaa, ja vaikka juoni onkin mielenkiintoinen, se kaatuu hiukan omaan nokkeluuteensa. Mielestäni tässä tapauksessa miljöökuvaus pelastaa kuitenkin aika tavalla ja lopputulos jää siinä määrin tasapainoiseksi, että kirjaa uskaltaa suositella ainakin vähän kevyempien historiaa sisältävien romaanien ystäville. Harmittavasti kirjan lukemisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että en täysin pysty enää muistamaan sen herättämiä negatiivisia fiiliksiä; lähinnä pinnalle jäi englantilaisen miljöön kuvaus, joka kyllä ainakin minuun upposi.

Hylätty puutarha on syyskesän iltojen lukuromaani, joka tarjoilee polveilevaa ja mukaansatempaavaa juonta ja miljöökuvauksella iloittelua.

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Philippa Gregory: Sininen herttuatar
Bazar 2014
560s.
Kirjastosta

Kesä on historiallisten romaanien aikaa. Kesälomallani kirjastosta tarttui mukaan Philippa Gregoryn Sininen herttuatar. Kirjailija on kunnostautunut erityisesti historiassa varjoon jääneiden naishahmojen kuvauksessa. Muun muassa siksi olenkin tarttunut hänen kirjoihin suurella mielenkiinnolla, sillä Tudorien, Ruusujen sodan ja muiden historiallisesti kiinnostavien ajanjaksojen osalta on tullut luettua niin uuvuttavan monta miesnäkökulmasta kerrottua kirjaa, jotka ovat toki sellaisenaan ansiokkaita ja hyviä, mutta unohtavat noin 50% siitä, mistä maailma oikeasti koostuu. 

Romaani kertoo Luxemburgien sukuun kuuluvasta Jacquettasta, joka on ensin neitsytvaimoja alkemiasta innostuneen Bedfordin herttuan, myöhemmin tämän aseenkantajan kanssa. Jacquetta päätyy Englannin hoviin kuningasparin lähimmäiseksi uskotuksi, ja joutuu seuraamaan sivusta Ruusujen sodan alkuvuosia ja Englannin hovin kulissien kuohuja.

Jacquettan tarina ei sinällään ole kovin tapahtumarikas, mutta Gregoryn vahvuutena ei nimenomaan ole sotaisien tapahtumavyöryjen kuvailu, vaan se millä tavalla hän nostaa naisen arjen osaksi historiallisia tapahtumia, jotka muutoin ovat tulleet tutuksi koulun penkeiltä ja historiankirjojen sivuilta. Sekä lukemattomista historiallisista televisiosarjoista. Gregoryn Valkoinen kuningatar löytyykin televisiosarjana ja kirjasarjan muutkin osat kannattaa lukea, jos Ruusujen sodan aikaisten naisten historia kiinnostaa.

Gregoryn kerrontatyyli on historialliselle romaanille muuten ominainen, paitsi preesens taivuttaa lukijan kokemaan tapahtumat jotenkin konkreettisempina. Gregoryn tekstiä on mukava lukea, vaikka alkuun vierastinkin aikamuotovalintaa.

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanin ystävälle.

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli

Gummerus 2015

387s.

Kirjastosta

Olen näköjään viime aikoina pystytellyt aika tiiviisti menneisyydessä mitä tulee kirjavalintoihini. Anneli Kannon Pyöveli tarttui kirjastosta matkaan, sillä Morren kehuva arvio sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä kirja varmasti kannattaisi lukea. Pyöveli ei ollut sellainen kuin olin odottanut, mutta pidin siitä silti kovasti.

Pyöveli kertoo tarinan kolmesta miehestä: apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Jokainen rakentaa oman kohtalonsa, seuraa ennalta viitoitettua tietä, mutta uskoo, luottaa ja toivoo parempaan huomiseen. Kolmen miehen tarinat ovat erillisiä, mutta rinnakkaisia. Ne riisteävät toisiaan, mutta niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta toisiin juonikulkuihin. Ja kuitenkin on.

Selitettynä Pyöveli tuntuu monimutkaiselta romaanilta, mutta tosiasiassa se ei ole sitä. Kertojaäänet eroavat toisistaan yllättävän selkeinä, vaikka Kanto ei kikkaile erityisemmin kerrontaratkaisujensa kanssa. Kertojien erot ovat hienopiirteisiä, selittämättömiä, mutta silti olemassaolevia sellaisella tavalla, joka saa lukijan pysymään kärryillä tarinassa. Kertomus ei ehkä ole juoneltaan vauhdikas tai moninainen, mutta tarinaan mahtuu paljon. Se on kertomus ihmiskohtaloista mutta ennen kaikkea ihmisyydestä.

Mennyt maailma on kuvattu Pyövelissä uskottavasti. Tarinassa ei ole havaittavissa minkäänlaista infodumppausta, vaan se on varsin uskottava, eikä lukija joudu miettimään millaisesta maailmasta on kyse. Maailma tuntuu suomalaiselta menneisyydeltä, mutta silti käsinkosketeltavalta. Kirjan takaosassa oleva kirjalista osoittaa tarinaa varten tehdyn taustatyön määrän. Menneisyyden faktat on kuitenkin rakennettu taitavaksi fiktioksi, joka ei kyllästytä lukijaansa.

Pidin Pyövelistä paljon. Se oli makuuni (jos puhutaan kesämausta, mikä on yleensä hömpähköä) ehkä liian realistinen, ei-romanttinen, raadollinen ja taiteellinen, mutta ehdottomasti yksi hienoimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut.

Suosittelen Pyöveliä historiallisten romaanien ystäville!

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Tammi 2015

555s.

Kesäkodin kirjahyllystä

Muutaman päivän hellejakson ansiosta (koska nuupahdan aina helteellä, enkä pysty tekemään mitään muuta kuin lukemaan) sain viimein luettua muutaman kirjan, jotka ovat poltelleet mielessäni jo pidempään. Kristiina Vuoren uusin Neidonpaula odotti jo kesämökin kirjahyllyssä, joten tartuin siihen, kun kuistin lämpömittari näytti lukemaa 32. Ehdottomasti liian kuuma kaikkeen muuhun paitsi sivujen kääntelyyn!

Neidonpaula kertoo Ilveksen suvun kaksostytöistä Britasta ja Trudasta, joiden äiti Kyllikki, vahva tietäjäverta kantava nainen, on päättänyt tyttöjen kohtalon ennalta. Äitinsä oppeja opiskellut Brita päätyy Naantalin Armonlaakson birgittalaisluostariin, kun taas pakanallisista opeista kieltäytynyt Truda naitetaan vaimoksi äidin parhaaksi katsomalle miehelle. Truda kuitenkin rakastuu luostarissa maalarina olevaan Lukakseen, eivätkä siskokset välty kolmiodraamalta, eivät synniltä, eivätkä kadotetulta rakkaudelta.

Neidonpaula oli kirjana mielenkiintoinen, toisaalta se tuotti pettymyksen. Lukukokemusta on vaikea kuvailla, koska se oli aika hämmentävä. Ensinnäkin tarinan keskeiset hahmot Brita ja Truda, joista Truda toimii minäkertojana ovat oudolla tavalla samanaikaisesti moniulotteisia ja yksiulotteisia hahmoja. Minulla oli kirjaa lukiessa koko ajan sellainen olo, että en pääse kertojan pään sisälle; en ymmärrä hänen motiivejaan, vaikuttimiaan enkä tahtoaan. Toisaalta taas hahmot olivat mielenkiintoisia, koska he eivät täyttäneet odotuksia. Brita ei ollut luostariin soveltuva kuuliainen tytär ja lopulta taas olikin, eikä Trudakaan oikein onnistunut kulkemaan niissä saappaissa, joihin tarina hänet yritti asettaa. Päähenkilökaksikko oli vaikeasti lähestyttävä, mikä teki hahmoista mielenkiintoisia, mutta toisaalta jollain tavalla turhauttavia. Odotin koko ajan, että hahmojen kehityksessä olisi tapahtunut jokin suuri, ratkaiseva käänne, mutta mielestäni sellaista ei missään vaiheessa tapahtunut, vaan hahmot jäivät polkemaan paikalleen. Hämmentävää.

Itse tarinan juoni oli melko tavanomainen, jopa pitkästyttävä. Keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissa kielletty rakkaus, joka lopulta saa täyttymyksensä on vain niin nähty juttu, etten osaa enää saada siitä juuri mitään. Tarinankerronta itsessään on taattua Vuorta; kirjan maailma tuntuu historiallisesti uskottavalta ja Vuori on myös kehittynyt kertojana niin, että tarinaa lukiessa voi unohtaa lukevansa kirjaa sen sijaan, että kuvittelisi olevansa yhtäkkiä keskiajan maailmassa. Kielen tasolla tarina on saanut sanastoonsa vanhoja termejä, jotka istuvat kirjoitettuun kieleen tuntumatta teennäisiltä. Vuoren kirjat tuntuvat jakavan mielipiteitä, sillä esimerkiksi Kirjahilla piti Neidonpaulasta paljon enemmän kuin Disa Hannuntyttärestä, joka taas on Vuoren kirjoista minun suosikkini. Mutta näinhän sen onkin hyvä mennä. Mielenkiinnolla odotan, mitä Vuori seuraavaksi kirjoittaa!

Suosittelen Neidonpaulaa historiallisten romaanien ystäville.

Mazo de la Roche: Jalnan synty

Mazo de la Roche: Jalnan synty

WSOY 1960

402s.

Kesämökin kirjahyllystä

Äitini aloitti eräänä päivänä keskustelun dramaattiseen sävyyn. Hän katsoi minua pitkään, huokasi ja totesi: "On kaksi syytä, joiden takia säälin sinua. Ensimmäinen on se, että et ole lukenut Jalna-sarjaa ja toinen se, että et ole lukenut Angelica-sarjaa." En ole aivan varma, onko asia niin synkkä, tai ainakaan suoranaisen säälin aihe, mutta kumpainenkin kirjasarja löytyi kesämökin kirjahyllystä, joten päätin antaa niille mahdollisuuden (samoin kuin aikaisemmin Tuulen viemälle, jota ilman "kenestäkään naisesta ei voi kasvaa kunnollista ihmistä"). Jostain syystä olen näitä vältellyt, joskus ensimmäisiä sivuja kyllästyneenä selaillen. Ehkä aika ei ollut silloin sopiva.

Kuusitoistaosaisen Jalna-sarjan aloittava Jalnan synty (joka on itse asiassa julkaistu myöhemmin kuin muutama tarinan kronologiassa myöhemmin ilmestynyt osa) kertoo Philipin ja Adelinen matkasta Intiasta Britannian kautta Kanadaan, jonne he rakentavat Jalnaksi nimeämänsä talon. Adelina on tempperamenttinen ja oikukas nainen, joka viis veisaa tavoista ja sovinnaisuuksista. Hän ei välitä, vaikka paikalliset kuiskuttelevat hänen ystävyydestään laivalla tapaamansa, lähiseudulle muuttaneen avioliittoaan pakenevan miehen kanssa, ja marssii synnytyksensä lähestyessä päättäväisesti uuteen kotitaloonsa, vaikka sen rakennustyöt ovat vielä kesken. Adelina herättää ihastusta myös seudun miehissä, mutta varsinainen kolmiodraaman aines koetaan vasta, kun Daisy Vaugham yrittää vikitellä Philipiä; silloin Jalnan nuori emäntä näyttää kaapin paikan.

1800-luvun puoliväliin sijoittuva tarina on aikamoinen ajankuva siirtolaisuudesta, ja vaikka kirja oli ehkä vähän paikallaanpolkeva ja uuvuttava, toisaalta nautin sen tarjoamasta miljööstä ja hetken seikkailusta kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Kirjasarjasta lukematta olevat 15 osaa kieltämättä hiukan kauhistuttavat, mutta äitini vakuutti, että seuraavat osat ovat "paljon mielenkiintoisempia" kuin ensimmäinen. Ehkäpä tartun niihin siinä vaiheessa, jos heinäkuun helteet uuvuttavat niin, etten jaksa raahautua kesäkylän pikkuiseen kirjastoon.

Jalna-sarja on ilmeisesti (Angelican ohella!) sellainen klassikko jonka "kaikki ovat lukeneet", tai joka ainakin "pitäisi lukea, hyvänen aika!". Olisi mielenkiintoista kuulla ovatko Vinttikamarin lukijat tarttuneet tähän, vai onko "sehän on yleissivistystä!" pelkkä urbaanilegenda vai täysin faktapohjainen väite. 

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Tammi 1968

385s.

Kirjastosta

Klaus Kristerinpoika Horn saisi ihan kenet tahansa, mutta hän rakastuu villiin ja tuittupäiseen Kirstiniin, joka ei millään ottaisi miehekseen naistenkaatamisesta kuuluisaa Klaus Kristerinpoikaa. Kaari Utrion esikoisromaanissa käydään kilpasilla naisen rakkaudesta, eletään 1500-luvun tiimellyksessä, kuollaan ja rakastetaan ihan niin kuin historiallisessa romaanissa kuuluukin. Historiallisia faktoja hyödyntävä ja ajankuvaa tyylikkäästi (mutta puuduttavasti) kelaava romaani viihdyttää kesäkoomassa valuvaa lukijaa, mutta muistuttaa samalla, ettei kovin montaa tämän genren tekstiä kannata lukea peräjälkeen: sen verran samankaltaisena toistuvat juonikuviot historiallisen viihderomaanin klassikkorintamalla.

Kirsten vastustelee vanhempiensa ja sukunsa suosimaa avioliittoa ja onnistuu neljä vuotta välttelemään innokasta Klaus Kristerinpoikaa, joka on miltei pakkomielteisesti päättänyt saada punakutrisen neidon itselleen. Avioliiton myötä Kirstinin on myönnettävä erheensä ja todettava aviomies sangen tyydyttäväksi niin makuukamarissa kuin muussakin elämässä. Kirjan alkupuolisko keskittyy Klausin ja Kirstinin kilpaleikkiin, loppupuolisko käy läpi Erik XIV:n aikakauden historiallisia tapahtumia. Kieltämättä tarinan jännite hiipui huomattavasti siinä vaiheessa kun lemmenpeliä pelanneet rakastavaiset saivat toisensa. Loppupuolisko tuli luettua harppoen ja haukotellen, vaikka aikakausi sinällään kiinnostava onkin.

Historiallinen viihde on omalla tavallaan viehättävä genre, vaikka välillä tuntuukin siltä, että tarinat toistavat itseään aika tavalla. Toisaalta Utrion ja kumppanien kirjoihin on aina välillä mukava tarttua; siinä missä toinen nappaa käteensä Bridget Jonesin tai Fifty Shadesin, toinen viihdyttää itseään tempautumalla romanttisen historian pyörteisiin. Niin ennalta-arvattavia kuin tarinat onkin, jokin niissä silti vetää puoleensa.

Utrion kirjoissa ihastuttaa autenttiselta tuntuva menneisyyden kuvaus (mikä ei valitettavasti välity esimerkkinä olevasta kansikuvasta!). Tarinoissa on paljon tietoa, ja koska en ole historian harrastaja, en takerru yksityiskohtiin vaan nieleskelen aika pureskelematta kaiken lukemani, ellei vastaan ostu jotakin ällistyttävän epäloogista tai ajankuvaan sopimatonta. Kartanonherra oli kieltämättä ainakin osittain aikamoista infotulvaa, mikä ehkä vähän uuvutti.

Suosittelen romaania historiallisen viihteen ystäville.

Colleen McCullough: Missalonghin naiset

Colleen McCullough: Missalonghin naiset

WSOY 1987

196s.

Kirjastosta

Luin taas rakkaan kirjasuosikkini L.M. Montogomeryn Sinisen linnan. Jostain syystä maailmassa on muutama sellainen kirja, jonka voin lukea aina vain uudelleen ja uudelleen kyllästymättä koskaan. Välillä vain tulee sellainen olo, että haluaa palata rakkaan kirjan pariin: on kuin palaisi pitkän ajan jälkeen hyvän ystävän luokse. Sinisen linnan luettuani googlettelin hiukan ja törmäsin keskusteluun Colleen McCulloughin Missalonghin naiset -kirjasta. Sitä pidettiin hyvin samankaltaisena kuin Sinistä linnaa, jopa plagiaatiksi saakka. Ilmeisesti McCullough onkin joskus saanut kuulla syytöksiä siitä, että on kopioinut Sinistä linnaa kirjoittaessaan romaaninsa. Päätin tietysti kaivaa kirjan käsiini ja lukea se.

Missalonghin naiset kertoo kolmesta Missalonghin talossa asuvasta naisesta, 34-vuotiaasta vanhapiika Missystä, sekä hänen äidistään ja tämän sisaresta. Missy on koko ikänsä elänyt kahden vaikuttavan naisen suojissa, jäänyt kauniin Alicia-serkkunsa varjoon ja saanut nautintonsa romaanien lukemisesta ja haaveilemisesta. Epäiltyään sairastavansa keuhkotautia (joka osoittautuukin kiertyneeksi hermoksi), Missy päättää ryhtyä itsenäistymään, kiukuttelee sukulaisilleen ja pyytää lopulta puolisokseen kylän pahamaineista muukalaista John Smithiä, ja muuttaa tämän kanssa asumaan kauniin laakson perukoille. Avioliittoon Missyä kannustaa John Smithin ex-vaimon kummitus.

Koska Missyn suunnitelmiin ei kuulunut tupsahtaa yllättäen miehen eteen, hän pysähtyi aukion reunaan ja kutsui miestä niin monta kertaa niin kuuluvasti kuin pystyi. Aidatussa haassa laiduntavat kaksi hevosta kohottivat päätään ja tuijottivat häntä uteliaasti, mutta John Smithistä ei näkynyt merkkiäkään. (McCullough: Missalonghin naiset, s.135)

Parin ensimmäisen luvun jälkeen olin jo aivan valmis heittämään koko kirjan seinään tai hautaamaan sen maan poveen (siitäkin huolimatta, että se oli kirjaston omaisuutta). Colleen McCullough on todella hämmentävä kirjailija, sillä sen lisäksi, että hän on kirjoittanut häikäisevän hienon Okalinnut ja mielenkiintoisen Morganin matkan, hän on näköjään onnistunut kyhäämään kasaan jotain niinkin käsittämätöntä huttua kuin Missalonghin naiset! Kirja todella tuntuu Sinisen linnan kopiolta miltei sanamuotoja myöten: ainoa, mitä McCullough ei ole tarinaan onnistunut vangitsemaan, on Montgomeryn ihastuttavat henkilöhahmot ja taianomainen miljöö. Missalonghin naisten hahmot ovat kuin paperinukkeja ja viimeistään siinä vaiheessa (onneksi vasta kirjan lopussa), kun yksi hahmoista paljastuu kummitukseksi, olisin voinut alkaa itkeä.

Kamala sanoa näin, mutta en oikeastaan keksi kirjasta mitään hyvää! En voi käsittää, miksi se on kirjoitettu, miksi se on kustannettu ja miksi taivaan tähden se on käännetty vielä suomeksikin! En tavoittanut kirjan takakannessa mainittua "hauskaa" ja "piikikästä", minusta kirja oli jaarittelevan yhdentekevä silloin kun se ei saanut minua raivon partaalle Sinisen linnan väärinkäytöstä. Toivon todella, että kaikki muistonrippeet tämän kirjan olemassaolosta haihtuvat pääkopastani mahdollisimman pian. Toisaalta olihan se mielenkiintoista törmätä tällaiseen teokseen, joka ei pelkästään varioi ja kehittele jonkin toisen teoksen juonta tai ideoita, vaan yksinkertaisesti siirtää tarinan lähes sellaisenaan toiseen kontekstiin.

Olen traumatisoitunut. Lukekaa tämä ja kertokaa minulle onko se niin hirveä kuin kuvittelen!

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Otava 2000 

(ensimmäinen painos julkaistu 1719)

718s.

Oma ostos

Olen tässä talven mittaan täyttänyt yleissivistykseni aukkoa lukemalla Robinson Crusoeta. Tarina lienee kaikille tuttu, mutta ne (kuten minä), jotka eivät ole kirjaan tarttuneet äidinkielenopettajan käskystä tai ehdotuksesta, eivät tiedä sen pitävän sisällään paljon muutakin kuin Robinsonin hengailun autiolla saarella. Kirja itse asiassa kattaa koko Robinsonin elämän, niin ennen kuin jälkeenkin saarella vietetyn ajan. Se alkaa Robinsonin nuoruudesta, jolloin hän haikailee merille ja päätyy laivan kyytiin, jatkuu nuoren miehen seikkailuilla ja haaksirikkoutumisella autiolle saarelle, sekä lopulta saarella vietetyn ajan jälkeen kuvaa jo iäkkään Robinsonin myöhempiä matkoja ja seikkailuja.

Robinsonin saarella viettämiä aikoja kuvaava jakso on kirjan laajuudesta huolimatta teoksen parasta antia ja ehkä juuri siksi niin tunnettu. Robinson on huumorintajuinen veikkonen ja kirja on yllättävän hauska, eikä se ajan patinasta ja aavistuksen rasistisista näkemyksistä huolimatta tunnu kovinkaan vanhanaikaiselta. Alkuasukkaisiin suhtautuminenkin on pääosin tietämättömyydestä johtuvaa, eikä niinkää avoimen muukalaisvihamielistä. Lisäksi kirjassa on monta hauskaa kohtaa, joita naureskelin ääneen.

Kissat eivät kuitenkaan olleet samoja, jotka olin tuonut mukanani laivalta - ne olivat kummatkin jo kuolleet ja olin omin käsin haudannut ne lähelle asuntoani. Toinen niistä oli kuitenkin aikanaan löytänyt lisääntymiskumppanikseen ties minkä otuksen, ja jälkeläisistä olin pitänyt nämä kaksi kotikissoina itselläni - muut juoksivat villeinä metsissä ja olivat lopulta käyneet suoranaiseksi maanvaivaksi alettuaan tehdä rosvoiluretkiä kotiini, niin että minun oli pakko ampua useita niistä. (Defoa: Robinson Crusoe, s. 188)

Robinsonin saarijaksossa mielenkiintoisinta oli minusta tapa, jolla haaksirikkoutunut otti haltuun ympäristönsä ja rakensi siitä oman valtakuntansa. Kirjaa lukiessa alkaa haaveilla seikkailuista ja autioista saarista, joilla voisi elää luonnon helmassa. Robinson kuvaileekin saarella elämää lopulta rauhalliseksi, sillä muun maailman vaatimukset eivät ulotu koskettamaan häntä. Yksinäisyyttä vältelläkseen Robinson ottaa lemmikkieläimiä ja opettaa papukaijan puhumaan. Ja myöhemmin hän saa tietysti seurakseen kuuluisan Perjantain, sekä joukon muita epäonnekkaita haaksirikkoisia ja kannibaalien uhkaamia villejä.

Noiden viheliäisten villi-ihmisen tapa syödä ja ahmia toinen toisiaan sai minut kuitenkin sellaisen alkukantaisen kauhun valtaan, että pysyttelin mietteliäänä ja murheisena miehenä kotipiirissäni melkein kaksi vuotta tuon tapauksen jälkeen. Kun puhun kotipiiristä, tarkoitan kolmea plantaasiani: linnaani, maaseutukartanoani jota nimitin lehtimajaksi, sekä aidattua metsälaiduntani, jossa sielläkään en viipynyt sen pitempään kuin vuohien hoidon kannalta oli välttämätöntä, koska kammosin noita helvetillisiä ihmiskurjia kuin itseään sielunvihollista. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 209)

Kun Robinson 28 erakkovuoden jälkeen pelastautuu autiolta saarelta oman neuvokkuutensa ansiosta, hän ei suinkaan asetu aloilleen vaan reissaamisen ja perheen perustamisen jälkeen palaa hoitamaan siirtokuntaansa, eli autiota saarta, jonne hän on jättänyt villejä ja haaksirikkoutuneita merimiehiä asukkaiksi. Ja tietysti siihen maailmanaikaan laivamatkat olivat pitkiä ja saattoivat johdattaa odottamattomiin suuntiin kuten Intiaan ja lopulta aina Venäjälle saakka. Vieraat maat ja tavat eivät aina ole sellaisia, jotka oisivat Robinsonin mieleen, mutta ihmissyöjävillien kanssa elänyt Robinson osaa ottaa asiat haltuunsa:

On pakko myöntää, että sellainen typeryys ja siivoton peikkojen palvonta kuohutti minua enemmän kuin mikään milloinkaan, ja raivostuin niin että ratsastin suoraa päätä tuon hirvittävän puujumalan luo ja iskin miekallani suoraan sen hattuun niin että hattu ja saman tien pääkin halkesi kahteen kappaleeseen. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 678)

Edesottamuksistaan Robinson saa peräänsä milloin lauman nälkäisiä alkuasukkaita, milloin kolmekymmentätuhatta vihastunutta tataaria. Kummasti hän onnistuu kuitenkin selviytymään kaikista edesottamuksistaan kunnialla ja palaa lopulta vanhana miehenä (ja suuren omaisuuden keränneenä) takaisin kotimaahansa Englantiin.

Robinson Crusoe oli varsin hauskaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka jotkut osat kirjasta olivatkin vähän puuduttavia ja siksi kirja oli minulla kesken pitkään. Kirjaan kannattaa kuitenkin ehdottomasti tarttua, jos sitä ei ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Kyseessä on todellinen hyvänmielen klassikko ja kirja, joka on ollut monen seikkailukertomuksen esikuvana. Tämä sopii hyvin myös nuorille lukijoille.

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Sara Gruen: Vettä elefanteille
Bazar 2011
366s.
Työpaikan kahvihuoneesta

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanin. Se oli yhteen aikaan blogeissa melko puhuttu, mistä syystä johtuen se taisikin jäädä minulta silloin lukematta. Toisekseen kärsin joskus kamalaa preesensangstia minkä johdosta en oikein tykännyt tarttua sellaisiin kirjoihin, jotka on kerrottu preesensissä. Nyt kuitenkin kirja osui käsiini ja päätin lukea sen.

Vettä elefanteille kertoo Jacobista, joka muistelee vanhainkodissa elämäänsä sirkuksessa. Nykypäivä 90-vuotiaan Jacobin ankeassa arjessa ja värikkäässä menneisyydessä 1930-luvun Amerikassa vuorottelevat ja lukijan eteen piirretään kuva sirkuselämän villistä arjesta ja rakkaudesta. Romaanissa keskeisessä osassa on Jacobin ja sirkuksen eläintenkesyttäjän nuoren vaimon romanssi mutta toisaalta myös ne muut ihmissuhteet (ja eläinsuhteet) joita sattumalta sirkuksen mukaan päätynyt Jacob kokee. Nykypäivään sijoittuvissa kohtauksissa seurataan vanhaa Jacobia, jonka vanhainkodin edustalle on saapunut kiertävä sirkus. Tutun miljöön näkeminen herättää vanhassa miehessä muistot ja kaipuun menneeseen.

Kun junan viimeinen osuus lähtee liikkeelle, minä kyyhötän makuuvaunussa yhden punkan alla ahtautuneena toisen miehen viereen. Tila kuuluu virallisesti hänelle, mutta hän suostui päästämään minut siihen tunniksi tai pariksi kun lupasin hänelle dollarini. Silti hän valittaa ja minä pitelen polvistani kiinni ollakseni mahdollisimman pieni. (Gruen: Vettä elefanteille, s.69)

Vettä elefanteille oli oikeastaan todella surullinen kirja. Surin sekä vanhan Jacobin kohtaloa, että hurjaa sirkuselämää ja sitä miten sirkuksen eläimiä (ja ihmisiä) kohdeltiin. En ole oikein koskaan, edes lapsena, ollut innostunut sirkuksesta ja vielä vähemmän mitä enemmän olen saanut tietää siitä miten niissä on eläimiä joskus kohdeltu. Nykyään sentään asiat taitavat olla toisin. Erityisesti keskeisessä roolissa ollut elefantti ja hevoset herättivät myötätuntoa ja mietin välillä pystynkö ollenkaan lukemaan kirjaa loppuun, sillä niin hurjilta jotkut jutut tuntuivat.

Toisaalta romaanissa oli myös mielenkiintoista ajankuvaa 1930-luvulta, vaikkakin sitä olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Minua jollain tavalla häiritsi se, että kirjassa oli mielestäni asetelmasta ja teemoista huolimatta jotenkin yllättävän vahva viihdekirjan maku ja jotenkin tarinan loppuratkaisut vahvistivat sitä fiilistä, että tarina oli kuitenkin kirjoitettu ajatellen lukijan mielihyvää. Toisenlaisilla ratkaisuilla tämä olisi ollut ihan toisenlainen kirja, ja voi olla että olisin saattanut pitää siitä enemmän. Olisin myös ehkä pitänyt tästä enemmän jos olisin joskus jossakin elämäni vaiheessa pitänyt sirkuksista enkä katsonut vain eläinten surullisia silmiä.

Vaikka eipä silti, vaikka kirja herättikin ristiriitaisia tunteita, se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Koska olen toipunut preesenstraumoista, rakastin sen kieltä ja ajankuvaa, joka oli raadollisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen. Oli myös hienoa huomata, että kirjaa varten oli tehty taustatyötä joka selvästi välittyi lukijalle. Tätä romaania oli ilo lukea.

Suosittelen Vettä elefanteille luettavaksi kaikille 1900-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien ystäville sekä sirkusmaailmasta kiinnostuneille.

Andrea Levy: Pitkä laulu

Andrea Levy: Pitkä laulu

Into 2014

359s.

Arvostelukappale

Rattaat eivät olleet vielä ajaneet pois helteiseltä kadulta, ne olivat vielä Clara-neidin näkyvissä. Eivät ne olleet vielä ajaneet edes vielä Ebo Cornwallinkaa ohi, kun July jo pohti täyttä päätä - samalla kun hän toisti joko kolmannen kerran nuorelle valttarille, että "Kyllä, kyllä, tässä on oikein mukavaa" -millaisen puvun hän pukisi ylleen, jos hän Clara-neidin tavoin saisi napattua itselleen valkoisen "aviomieheksi". (Levy: Pitkä laulu, s.225)

Voi miten pitkään ja piinallisesti luin tätä kirjaa! Tartuin 1800-luvun Jamaikalle sijoittuvaan tarinaan suurin odotuksin, mutta kerronnan monimutkaisuus sai minut hidastelemaan kirjan parissa monta viikkoa. Tosin syksy on ollut lukemisten puolesta muutenkin vaivanloinen, joten kaikkea syytä tuskin voi pelkälle kirjalle ja sen kerronnalle laittaa. Olen kuitenkin iloinen, että luin sitkeästi kirjan loppuun, sillä viimein se olikin miellyttävä lukuelämys.

Pitkä laulu on Amityn sokeriplantaasille orjaksi syntyneen Julyn tarina. Kun tuskailin vaikeaa kerrontaa, tarkoitin sitä, millainen ratkaisu Pitkässä laulussa on: välillä kertojana on vanha July (minäkertoja) välillä Julyn poika, välillä kaikkitietävä kertoja, joka selostaa tarinaa hyvin ulkoapäin katsovalla otteella. Minun oli todella vaikea pysyä tarinassa mukana ja välillä kerronta oli jopa piinallisen yksityiskohtaista ja hyppeli aiheisiin, jotka eivät tuntuneet mitenkään olennaisilta tarinan kannalta. Toisaalta kertojaratkaisu oli kiehtova ja jollain merkillisellä tavalla se onnistui tukemaan tarinaa kuitenkin niin, että loppujen lopuksi viehätyin tarinan tyylistä.

July elää aikaa, jona sota lopettaa orjuuden. Vapaus ei sokeriplantaasityöhön tottuneille orjille ole kuitenkaan helppoa, sillä elämässä on haasteita, joita on vaikea käsitellä. Julyn tarina on samalla rakkaustarina ja selviytymistarina, sanojen kaikissa merkityksissä. Mikään kevyt välipala ei kirja ainakaan minulle ollut, sillä se jäi mietityttämään ja lopulta minua alkoi melkein harmittaa se, että olin lukenut kirjan alkupuolen niin huolimattomasti ja haukotellen. Kummasti punaiset langat solmiutuvat yhteen tarinan lopulla ja kertomus saa merkityksensä.

En oikein osaa pukea sanoiksi niitä fiiliksiä, jotka tämä kirja sai aikaan. Pitkään lauluun kannattaa ehdottomasti tarttua jos 1800-luvun siirtomaa-aika ja orjien elämä kiinnostavat.

Suosittelen Pitkää laulua historiallisten romaanien ystäville.