Kirjavuosi 2012

Forssan Finlayssonin vanhat tehtaat. Matkalla Outlet kirjamyyntiin!

Miten yhteen vuoteen voi mahtua niin paljon hienoja lukuhetkiä ja matkoja toisiin maailmoihin? Kirjojen suurkuluttaja pääsee reissaamaan mielikuvituksen siivillä niin paljon, että päässä huimaa ja korvissa kohisee. Vuosi 2012 toi mukanaan monenlaisia lukuhetkiä, joista osa jäi mieleen, ja osan muistan ainoastaan blogin ansioista. Vuonna 2012 luin paljon spekulatiivista fiktiota, seikkailin vampyyrien kanssa melkein kyllästymiseen saakka ja palasin yllättävän harvoin aikaisemmin luettujen kirjojen pariin. Lukemisaikaa verottivat muut rakkaat harrastukset kuten kirjoittaminen ja neulepuikkojen kalisuttelu. Kävin 2012 vuonna myös ulkomailla, metsäretkillä, kuuntelemassa musiikkia ja tapaamassa kirjoittajaystäviä. Kirjallisestikin vuosi oli kiinnostava, sillä luettujen joukossa oli muutama ihan huippukirja!

Oopperajuhlat ja illan hämy. Taikahuilu.

Metsän siimeksessä sieniretkellä. Ei ihan vielä syksy.

Vuoden kohokohdiksi nostan tapani mukaan kolme sellaista kirjaa, jotka ovat erityisesti olleet mieluisia lukea. En osaa laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat aina niin erilaisia, omalla tavallaan hienoja elämyksiä. Vuoden 2012 hienoimmat lukukokemukset olivat Ernest Clinen Ready Player One, jolta en osannut odottaa hirveästi, mutta joka tempaisi minut mukaansa niin, että luin koko yön. Jenny Kangasvuon Sudenveri yllätti minut, koska paranormaalin romanssihömpän sijaan kirja avasi eteeni ihan uuden maailman. Teoksen kirjoituskilpailun voitokkaat romaanit ovat olleet todella mieleeni, sillä vuoden kärkikolmikkoon nousee myös Emmi Itärannan Teemestarin kirja.

Vuonna 2012 luin myös muutaman muun romaanin, joka ansaitsee erityismaininnan. Annukka Salaman Käärmeenlumooja sai minut innostumaan uudelleen kotimaisesta paranormaalista romantiikasta. Kirjoittajatoverini Rina Rovion Ajan loppu toimi esikuvana kirjoitusharrastuksen kannattavuudesta ja Kristiina Vuori osoitti, että vielä 2010-luvullakin kannattaa kirjoittaa historiallista fiktiota (Näkijän tytär).

Vuoteen mahtui myös muutama jo ennalta tuttu klassikko, Colleen McCulloghin ihana Okalinnut, jolla parantelin lukujumia, sekä aina yhtä suloinen L.M. Montogomery ja Sininen linna.

Suurten tarinoiden jalanjäljillä Englannissa.

Haaveilua teemukin ääressä.

Tulevalta kirjavuodelta 2013 toivon paljon ihania lukuhetkiä. Muutamaa järkälemäistä historiallista romaania, joiden parissa vierähtää koko yö. Muutamaa hyvää nuortenkirjaa, muutamaa jännäriä. Kirjaa, joka itkettää ja naurattaa. Kustantamoiden katalogit ovat ilmestyneet ja suosikit on jo tullut bongattua. Nyt vain tekemään kirjastoon varauksia, sillä tulevana vuonna yritän olla ostelematta kirjoja, ellei ole hyvä syy (kuten jonkun tutun kirjoittajatoverin esikoinen, tai sen suosikkikirjailijan uutuus...tai...tai...tai!)

Kirjavuoden 2013 kohokohtia ovat luultavasti ainakin kirjamessut (en ole varma, mutta luulen luvanneeni, että lähden kirjoittajatoverien seuraksi Turun ja Helsingin messujen lisäksi myös Jyväskylään!), Forssan Outlet, ja sitten olen päättänyt lähteä käymään Pukstaavissa, joka on käsittääkseni suositeltava vierailupaikka kirjojen ystävälle. Houkuttelisi tehdä myös kirjallinen inspiraatiomatka, kuten menneenä kesänä. Saa nähdä minne vielä päädyn. Vinttikamarissa jatketaan seikkailua kirjojen maailmassa.

Lopuksi vielä linkkilistaus vuonna 2012 lukemistani kirjoista:

• James: Fifty Shades - Vapautettu
• Kolu: Metsänpimeä
• Harris: Pedon veri
• Rannela: Taivaan tuuliin
• Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
• Utrio: Sunneva
• Haig: Radleyn perhe
• Cline: Ready Player One
• van der Steen: Ennustus
• Nabokov: Naurua pimeässä
• Vala: Kuolema sypressin varjossa
• Vänskä: Saattaja
• Gabaldon: Skottilainen vanki
• Salama: Käärmeenlumooja
• James: Fifty Shades - Satutettu
• Harris: Veren sitomat
• Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa
• Kangasvuo: Sudenveri
• Lukjanenko: Yöpartio
• James: Fifty Shades Sidottu
• Enoranta: Painajaisten lintukoto
• Remes: Itäveri
• Hahn: Kunhan Helen tulee
• Werner: Puck joutuu pulaan
• Remes: Pedon syleily
• Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen
• Rouhiainen: Kesytön
• Remes: Pahan perimä
• Vuori: Näkijän tytär
• White: Yliluonnollisesti
• White: Paranormaali
• See: Pionin rakkaus
• Johnson: Saharan tytär
• Laitinen: Surunsyöjät
• Harris: Pahan veren valtakunta
• Raatikainen: Kristallikuningas
• Turtschaninoff: Helsingin alla
• Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan
• Meloy ja Ellis: Sysimetsä
• Rovio: Ajan loppu
• Montgomery: Sininen linna
• Kirjoita kosmos
• Hautala: Torajyvät
• Kettu: Kätilö
• Meresmaa: Mifongin perintö
• Remes: Ikiyö
• Deveraux: Ylämaan laulu
• McCullough: Okalinnut
• Deveraux: Ylämaan lupaus
• Martin: Korppien kestit
• Demick: Suljettu maa
• Itäranta: Teemestarin kirja
• Toivola: Tuomas Karhumieli
• Martin: Miekkamyrsky 1 ja 2
• Brown: Kadonnut symboli
• Martin: Kuninkaiden koitos
• Harris: Veren perintö
• Enoranta: Gisellen kuolema
• Harris: Verta sakeampaa
• Harris: Veren imussa

Kirjavaa vuotta 2013 kaikille!

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu (Otava 2012) 621 sivua

Minä en ihan tajua mitä joululomalla tapahtui. Olin ilmeisesti unohtanut käydä kirjastossa, koska päädyin valitsemaan kirjahyllystäni sinne epäjärjellisen herätteen seurauksena päätyneen Fifty Shades - Vapautettu -kirjan, jonka itse asiassa olin hyvin varmasti päättänyt jättää lukematta. Olin ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen samaa mieltä kuin aloittaessani, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa muutama aivosoluni tuhoutui, koska luin kirjan kaikesta huolimatta loppuun saakka - tosin hyvin paljon harppoen.

"Sinun on syytäkin olla hermona sillä työsi tässä projektissa on juuri nyt veitsenterällä. Mutta kaikki sujuu varmasti hyvin jos vain pidät näppisi erossa aviomiehestäni."

(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.181)

Anastasia on päätynyt naimisiin Christian Greyn kanssa. Suhteen alkuhuuma jatkuu, jos ei oteta lukuun fanaattisia mustasukkaisuuspuuskia, menneisyyden hyvin synkkiä ja salaperäisiä varjoja, sekä päätöntä koheltamista, jolla ei tunnu olevan varsinaista päämäärää. Minä en ole muutenkaan erityisen hyvä juoniselostusten kirjoittamisessa, mutta Vapautetun kohdalla haaste tuntuu mahdottomalta. No, he menivät naimisiin, ovat häämatkalla, palaavat kotiin, suunnittelevat taloa, viihtyvät makuuhuoneessa (ja muualla), riitelevät, käyvät töissä ja riitelevät vähän lisää muun muassa entisten rakastajattarien ja sisustussuunnittelijan ja joidenkin muiden epäolennaiselta tuntuvien seikkojen takia. Tai jotain. 

Eniten Vapautetussa otti päähän se, että kirjailija ei loppujen lopuksikaan pura oikeastaan yhtäkään sitomaansa solmua. Tuntuu siltä, että kaikki varsinaiset kysymykset jäävät käsittelemättä ja pääpariskunnan vastavoiminakin kulkevat henkilöhahmot sysätään tyystin sivuun, eikä heidän motiivinsa paljastu oikein todella missään vaiheessa - tai sitten jossakin sivulauseessa, jota ei käsitellä enää sen enempää. Sellainen on turhauttavaa ja tuntuu lukijan aliarvioimiselta.

Koko kirjasarjan - jos ajatellaan näin laajemmin - varsinainen ongelma vaikuttaisi olevan se, ettei siinä ole juonta. Asia kiinnitti huomioni erityisesti siksi, että olemme kirjoitusleirillämme keskustelleet viime aikoina muun muassa juonikaaviosta ja siitä miten toimiva juoni rakentuu. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään sellaista, minkä takia siitä olisi kannattanut kirjoittaa kirja. En sano, että koko Fifty Shades olisi ihan kehno. Väitän, että todella rankalla kädellä karsien siitä olisi saanut ehkä yhden toimivan ja jopa ihan hyvällä maulla varustetun eroottissävyisen kirjan. Mutta että trilogia? Viimeistään kirjasarjan toinen osa pudotti pohjan, joka oli muutenkin hyvin hatarille perustuksille rakennettu. Nyt koko kirjasarjan luettuani voin ihan vilpittömästi sanoa, että sen saama kohu on liioiteltu. Ensimmäinen kirja oli jopa melko mukaansatempaava, mutta loppu on pelkkää huttua. Makuuhuonekohtauksetkin hypin lopulta vain yli, koska ne olivat käsittämättömän tylsiä.

"Aah..."

"Pidätkö siitä kun kosketan sinua?" kuiskaan.

(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.152)

Mutta suosioon on aina jokin syy. On pakko olla. Fifty Shadesin kohdalla se luultavasti on aihe, josta on uskallettu kirjoittaa populaaristi tavalla, jolla siihen ei ole ehkä aikaisemmin kajottu. Eroottista kirjallisuutta on toki ollut olemassa ties miten kauan, mutta James kirjoitti oman trilogiansa ehkä erilaisella mentaliteetilla. Tai en edes tiedä. Miksi fanficiä ylipäätään kirjoitetaan? Se on sitten toinen tarina, miten lähinnä itseä varten viihdykkeeksi kirjoitettu jättimäinen kokonaisuus päätyykin maailmanmaineeseen ja suosioon. 

Olen kirjoittanut kirjasarjan ensimmäisestä osasta täällä. Toisesta kirjasta en edes kehdannut kirjoittaa. En tiedä viitsinkö suositella tätä kenellekään; älkää vain lukeko, jos keksitte parempaa tekemistä. Paremmin kirjoitettua eroottista kirjallisuuttakin löytyy ihan taatusti jos vain tietää mistä hakea.

Talven taikaa ja joulun valoa

Rauhallista joulua kaikille Vinttikamarin lukijoille!

Siri Kolu: Metsänpimeä

Siri Kolu: Metsänpimeä ( Otava 2008), 394s. 

Turkiskuoriaisviikonloppuna aloitin uuden rituaalin. Asetuin johonkin asentoon ja pysyin siinä liikkumatta puoli tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia. Pakotin itseni myös mielen hiljaisuuteen.
(Kolu: Metsänpimeä, s.49)

Me Rosvolat -kirjoista tutuksi tulleen Siri Kolun esikoinen Metsänpimeä, on kirja, josta olisin halunnut kovasti pitää, mutta joka luikahtaa otteesta kuin metsänpeitto, eikä anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Tarinan minäkertoja Laura on lukiolaistyttö, joka huumaantuu kirjallisuuden kurssilla kerrotuista suomalaisista uskomuksista, metsän lumovoimasta, joka innoittavan opettajan ansioista tarttuu joukkoon lukiolaisia. Tarinaa tarkastellaan kahdessa eri ajassa, Lauran lukion aikaan, sekä vuosia myöhemmin, kun Laura on päätynyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon.

Kertomuksen elementit tuntuvat erinomaisilta, mutta melkein neljäsataa sivua angstisten ja elämänsä hallinnan menettäneiden nuorten aikuisten fanaattinen sekoilu on minulle liikaa. Kuolleiden runoilijoiden seura -henkinen porukka hengailee metsässä löytääkseen mystisen yhteyden luontoon ja johonkin muinaiseen mihinlie, josta edesmenneet kirjailijat ovat ammentaneet innostuksensa. Kolu pujottelee langanpäitä sinne tänne, mutta jättää suurimman osan sitomatta. Kirja herättää kysymyksiä huomattavasti enemmän kuin antaa vastauksia.

Makasin metsässä aina vain pidempään, pakotin itseni liikkumattomuuteen useiksi tunneiksi ja kuvittelin, miten minut löydettäisiin kangistuneena monen viikon päästä, kun olisin viimeinkin onnistunut keskittymään niin, että olisin unohtanut hengittää, eivätkä edes refleksini pelastaisi minua enää. (Kolu: Metsänpimeä, s.173)

Kolun kieli on varsin omaäänistä, kielikuvia, pitkiä lauseita ja lauseenvastikkeita lauseenvastikkeiden päälle. Tavallaan monitulkintaisuus ja runollisuus sopii tarinan henkeen. Intertekstuaalisuus, kirjallisuuslainaukset ja kertomuksen yleinen ilmapiiri vetää lukijan kirjallisuuden opiskelijoiden sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, jossa kaikki on sanoja ja runoja ja ah, niin henkevää. Sitten kun mukaan sekoittaa vielä poikaystävän selitystä vaille jäävän sairauden, kummalliset tapahtumat metsässä, kuoleman ja omistavan rakkauden, opettajan ja oppilaan suhteen, isän kaipuun ja äiti-tytär-suhteen. Huh, mikä soppa.

Yritän olla olematta liian kriittinen, mutta sanotaan, että takakannen perusteella odotin pitäväni kirjasta ja olin pettynyt, ettei niin käynyt. Luin sen läpi miltei veren maku suussa, koska halusin ymmärtää mitä kirjassa oikeastaan tapahtui. Ehkä joulu on pehmentänyt pääni, mutta en missään vaiheessa löytänyt selitystä kysymyksille, joita lukiessa heräsi. Kirjasta jäi turhautunut olo, ja vaikka idea oli oivallinen, jäin lopulta kaipaamaan muuta. Jos kirja olisi ollut puolet lyhyempi (ja on muuten harvinaista, että minä sanon näin!) se olisi voinut toimia. Nyt se lähinnä näännytti.

Suosittelen Siri Kolun Metsänpimeää luettavaksi kauniin ja runollisen kielen ystäville, kirjallisuusmaailmoissa hifisteleville, sekä niille, jotka eivät kaipaa vastauksia. Blogimaailmassa tätä ei ole pahemmin luettu.

Miten Follettin Maailma vailla loppua kääntyy tv-sarjaksi?

Ken Follettin Taivaan pilarit on yksi kautta aikojen suosikkikirjani. Olen kirjoittanut kirjasta ja siitä tehdystä tv-sarjasta aikaisemmin täällä. Nyt löysin ihan sattumalta Taivaan pilarien kanssa samoihin maisemiin sijoittuvan Maailma vailla loppua -tiiliskiven tv-sarjan tehdessäni joululahjaostoksia. Ajattelin, että siinäpä hyvä joululahja itselleni. Se ei tosin saanut odottaa jouluun saakka, vaan katsoin sarjan läpi jo etukäteen.

Tämän blogin olemassaolon aikana en ole lukenut Maailma vailla loppua -romaania, mutta löysin varhaisemmasta blogistani tekstin, jonka olen kirjoittanut heti luettuani kirjan vuonna 2008:

Sain tänään aamulla luettua loppuun Follettin uusimman Maailma vailla loppua, jota olen odottanut jo vuositolkulla sen jälkeen, kun kuulin kyseisen opuksen ilmestyvän. Kirjan haasteeksi sanottakoon se, että Taivaan pilarien jälkeen odotukset olivat aivan valtavan suuret, ja on melko lailla epätodennäköistä, että mikään romaani pystyisi niitä odotuksia täyttämään. Skeptinen suhtautuminen jatko-osiin ei auta asiaa yhtään: olen aina ajatellut, että hyvä kirja pitää jättää koskemattomaksi ja unohtaa jatko-osat, jotka vain pilaavat mielikuvan, jonka alkuperäinen teos on luonut.

Mutta Follettin historialliset romaanit ovat kaikesta huolimatta jotakin sellaista, johon uskallan aina luottaa. Uudessa romaanissa, niin kuinTaivaan pilareissa, Follett kuljettaa useita ihmiskohtaloita tarinan mukana ja lukija voi seurata suurimmalla mielenkiinnolla sitä nimenomaista hahmoa, johon samaistuu kaikkein eniten. Täytyy kuitenkin todeta, että Maailma vailla loppua ei kenties onnistu henkilökerronnassaan aivan niin hyvin kuin Taivaan pilarit. Tämä voi tietysti olla harhaanjohtava kommentti, joka johtuu vain lukijan suurista odotuksista ja Taivaan pilareihin kohdistuvasta intohimosta. Kaikesta huolimatta henkilöhahmot ovat onnistuneita, eläviä ja mielenkiintoisen inhimillisiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Nämä poikkeukset ovat henkilöhahmoja, jotka jostain syystä näyttäytyvät minulle liian "pyöreinä" , eli jollain lailla pinnallisina, kliseisinä stereotyyppisinä henkilöinä, joissa ei tunnu olevan mitään negatiivisella tavalla inhimillistä ominaisuutta. Tällaiset, pääpiirteittäinkin positiivisessa henkilöhahmossa olevat inhimilliset heikkoudet tekevät huomattavaa roolia silloin, kun lukija etsii kohdetta, johon samaistua.

Maailma vailla loppua onkin täysin itsenäinen romaani, eikä sitä näin ollen pitäisi ryhtyä vertaamaan Taivaan pilarien kanssa ainakaan muilta osin kuin kirjoitusteknisiltä ratkaisuiltaan. Romaanissa viittaukset Taivaan pilarien aikaan tuntuvatkin jokseenkin turhilta ja jopa ärsyttäviltä. Ne kuitenkin on helppo ohittaa, kun ottaa huomioon tavan, jolla juoni muuten pitää lukijan otteessaan: itse luin yli tuhatsivuisen opuksen muutamassa päivässä siitäkin huolimatta, että olin päättänyt kahlata uusintakierroksessa olevan GabaldoninTuliristin loppuun ennen sitä. Turha toivo, Follett vei mukaansa niin, etten mahtanut sille yhtään mitään.

Mitä jäinkään Taivaan pilareista kaipaamaan? "Pikkupojat tulivat varhain hirttäjäisiin-" Follett aloittaa ja lopettaa ensimmäisen Kingsbridgen kylään sijoittuvan romaaninsa ja saa joka kerta kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Miksi, sitä en tiedä. Taivaan pilarittuntuukin melkein taideteokselta, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty. Tällaista hengästyttävää kylmänväristystä Maailma vailla loppua ei missään vaiheessa aiheuttanut, vaikka osoittautuikin kaikilla muilla tavoilla äärimmäisen hyväksi lukukokemukseksi. Huomaamattani silti vertailen näitä kahta kirjaa, vaikka se ei missään määrin ole tarkoituksen mukaista.

Tv-sarjaversio oli mielenkiintoinen ja tempasi mukaansa, mutta toi muistikuvan, että Maailma vailla loppua oli kaiken kaikkiaan Taivaan pilareiden teemojen kertausta, eikä niinkään teos, jota on mahdollista ajatella kokonaan itsenäisenä kokemuksena. Tuli sellainen tunne, että pitäisi vaikka joulun rauhallisina pyhinä ottaa projektiksi lukea paksu kirja uudelleen ja vertailla sitä tv-sarjaan oikein tosissaan. Nyt yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan, mutta minulle jäi sellainen mielikuva, että sarjassa joitain mutkia olisi oiottu ja hiottu paremmin tv-ruudulle sopiviksi. Tämä on toki ymmärrettävää, vaikka harmittaakin kirjan faneja.

Löytyykö muita Follettin tiiliskivien ystäviä? Ovatko tv-sarjat tuttuja, vai oletteko päätyneet pitäytymään kirjojen sivuilla fiilistelyyn?

Charlaine Harris: Pedon veri

Charlaine Harris: Pedon veri (Gummerus 2012)

Kuka juuri muutama kirja sitten sanoi, ettei aio lukea vähään aikaan vampyreista? No, Sookien tarinat ovat jonkinlainen poikkeus, koska niitä ei missään nimessä voi ottaa liian vakavasti. Pedon veri oli kuten aikaisemmatkin Sookie Stackhouse -sarjaan kuuluvat kirjat: kevyttä ja aivotonta vampyyrihömppää.

Olin vihainen vähän kaikille kun ajoin sinä iltana kotiin. Minulle tulee aina välillä sellaisia puuskia. Ehkä niin käy jokaiselle. Se johtuu varmaan kuukautiskierrosta tai jostain muusta kierrosta. Tai ehkä tähtien asennosta. (Harris: Pedon veri, s. 122)

Sookiella on ollut elämässään vauhtia siitä saakka, kun vampyyrit astuivat ulos arkuistaan ja hän tapasi vampyyri-Billin, joka johdatteli hänet mukaan yön salaperäiseen maailmaan. Nyt Bill on menneen talven lumia, sillä Sookie on verisiten sidottu viikinkikomistus Ericiin. Veriside on löyhä tekosyy, sillä Sookie on tuntenut Ericiin vetoa miltei alusta saakka. Nyt Sookien elämään on tullut vieläkin lisää jännitystä, sillä myös muodonmuuttajat aikovat paljastaa todellisen luontonsa ihmisille. Eikä Sookien keiju isoisoisästäkään tunnu olevan pidemmän päälle muuta kuin harmia.

"Minun täytyy siis varoa lähestymästä keijuja, koska kimppuuni saatetaan käydä milloin tahansa siksi, että olen Nialin lapsenlapsenlapsi."
     "Aivan. Keijujen maailmassa on hirvittävän vaarallista, varsinkin nyt. Se on yksi syy siihen, miksi olemme päättäneet elää ihmisten keskuudessa." Claude vilkaisi Claudinea, joka ahmi nugetteja aivan kuin olisi joutunut näkemään nälkää. (Harris: Pedon veri, s. 145)

Sookielle käy selväksi, että hänen isoisoisänsä viholliset yrittävät hankkiutua hänestä eroon. Bon Tempsissä tapahtuu jälleen kerran myös murha, jolla näyttää olevan jotain tekemistä muodonmuuttajien paljastuksen kanssa. Sookie on jälleen joutunut vaaraan, josta hänen pitäisi yrittää selvitä ehjin nahoin.

No niin, ehkä tämä ei kuitenkaan ollut niin kovasti vampyyripainotteinen kirja. Harris tuntuu jo itsekin kyllästyneen pimeässä viihtyviin henkilöhahmoihinsa, sillä tässä romaanissa leijonan osan syövät keijut ja muodonmuuttajat, jotka rikastuttavat yliluonnollisten olentojen hahmogalleriaa läsnäolollaan. Minulla on tältä osin hyvinkin hatarat käsitykset kansanperinteen vastaavista olennoista, mutta keijut vaikuttavat jäätävän kammottavilta otuksilta samaan tapaan kuin muutamassa muussa romaanissa, jossa ne ovat esillä (esimerkiksi Melissa Marrin Ilki ihana, sekä Kiesten Whiten Paranormaali ja Yliluonnollisesti. )

On virkistävää lukea kevyttä hömppää. Olen käytännössä sitä mieltä, että Harrisin juoni alkaa polkea paikallaan, enkä jotensakaan pysty näkemään mitään järkevää ja toimivaa loppua koko kirjasarjalle. Kai tämä kaikki jossain vaiheessa päättyy, mutta se, onnistuuko Harris pitämään lukijansa tyytyväisinä loppuun saakka jää nähtäväksi. Kenties mukaan saadaan taas lisää yliluonnollisia olentoja, murhia ja verellä mässäilyä? Vai valitseeko Sookie helpon ja tavallisen elämän? 

Pedon veri jättää jälleen avonaisia kysymyksiä, jotka saavat luultavasti tarttumaan myös seuraavaan romaaniin. Kannattaa lukea, jos on jäänyt sarjaan koukkuun niin kuin minä näköjään olen...

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin (Otava 2007). Kansi: Emmi Kyytsönen

Isä täyttää Auran huoneen kirjoilla, joita hän ostaa lähellä olevasta pölyisestä divarista. Aura joutuu pyyhkimään niiden kansia, ettei aivastelisi. Joihinkin kirjoihin on pinttynyt hoimeisen ullakon löyhkä.

- Sinä olet poikkeuksellisen lahjakas viidesluokkalaiseksi, isä sanoo Auralle

(Rannela: Taivaan Tuuliin, s. 48)

Terhi Rannelan Taivaan tuuliin on koskettava ja vavisuttava romaani, joka kertoo siitä, miten erilaisuus ja siitä seuraava koulukiusaaminen voi vaikuttaa ihmisen mieleen. Luin romaanin loppuun jo viime viikolla, mutta en osannut lähteä heti kirjoittamaan siitä, sillä niin iholle Rannelan teksti pääsi. Vaati hiukan etäisyyttä tarkastella asiaa edes hiukan objektiivisesti.

Auran äiti kuolee auto-onnettomuudessa, ja hän jää kaksin isän kanssa, joka haisee viinalta ja tupakalta, eikä ymmärrä millaista Auran on olla pieni tyttö ilman äitiä. Uudessä koulussa luokkatoverit eivät ymmärrä Auran hiljaista surua, vaan alkavat kiusata ja syrjiä hiukan pyöreää rillipäätä, jonka vaatteet haisevat tupakalta ja tukka on pörrössä. Aurasta kasvaa ahdistunut nuori nainen, joka etsii esikuviaan vahvoista naisista ja terroristeista. Tutkijaperheen tyttärenä Aura on kiinnostunut kirjallisuudesta ja vetäytyy mielummin yksinäisyyteen kuin seuraan, jossa häntä ja hänen ajatuksiaan ei hyväksytä.

Aura tietää sisimmässään, että hänestä voi tulla jotakin suurta toisin kuin heistä. Auraan on sisäänrakennettuna jotakin, mitä muihin ei ole. Hän on tuntenut sen lapsesta saakka. Ehkä siksi hän jaksoi sen ala-asteella. Suurmiesten ja -naisten on kärsittävä. Palkan tuskastaan he saavat myöhemmin. (Rannela: Taivaan tuuliin, s.125)

Kun Aura tapaa Henrin, kaikki muuttuu. Mies näkee Aurassa mahdollisuuden ja alkaa ohjailla tyttöä suuntaan, joka kauhistuttaa lukijaa. Preesens tuo tekstin lähelle ja saa lukijan tuntemaan, että hän on siinä hetkessä mukana seuraamassa tapahtumia. Aura ja Henri lähtevät kulkemaan Auran ihaileman terroristi Ulrike Meinfhofin tietä tavoitteena kostaa se kaikki paha, jota Aura on joutunut lapsuudessaan kokemaan: Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.

Taivaan tuuliin ei ole mikään helppo ja kevyt kirja, mutta se on ehdottoman tärkeä. Koulukiusaus on todellinen ongelma, joka valitettavasti on osa usean koululaisen elämää. Toisaalta mielestäni näkökulma voisi kallistua joskus myös sen koulukiusaajan puolelle: lukijan on helppo ymmärtää Auran järkyttävät ratkaisut ja tie, jota hän lähtee kulkemaan, mutta melkein vieläkin tärkeämpää olisi käsittää mistä koko kiusaamisprosessi saa alkuunsa ja mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat ilmiön aikaiseksi. Kokonaisuutena Taivaan tuuliin on sellainen romaani, joka varmasti kannattaisi kohderyhmään kuuluvien nuorten kanssa lukea keskustellen: miksi päähenkilö päätyy sellaisiin ratkaisuihin ja mistä hänen kiusaamisensa voi johtua. 

Kirjaa ei pahemmin ole blogimaailmassa luettu, vaikka sen luulisi olevan ajankohtainen edelleen. Saran arvio kannattaa käydä lukemassa! Muutenkin suosittelisin laittamaan kirjan lukulistalle, jos siihen ei ole aikaisemmin vielä ehtinyt tutustua. Tavallaan suosittelisinkin kirjaa luettavaksi ihan kaikille. Tämä on tärkeä aihe ja tapa, jolla Rannela siihen tarttuu, on vakuuttava.