Sain kuin sainkin marssittua läpi paksun Valtaistuinpelin, joka aloittaa George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiasarjan. Olin kuullut paljon kommentteja ja kehuja kirjasarjasta ja lähdin lukemaan Valtaistuinpeliä hiukan ristiriitaisin fiiliksin: mitä jos en yhtään pidäkään kirjasta (josta toivoin pitäväni!)?
Ei onneksi tarvinnut pettyä. Valtaistuinpeli oli toki melko raskas ja massiivinen aloitus yhtä massiiviselle kirjasarjalle, mutta ilokseni sain huomata että Tulen ja jään laulu edustaa juurikin sellaista fantasiaa, josta minä pidän: mukana ei ole liikaa taikuutta ja hokkuspokkusta tai monenkirjavia fantasiaolentoja, vaan maailma voisi periaatteessa olla kuin meidän maailmamme. Melkein, mutta ei ihan.
Valtaistuinpelissä liikutaan monen eri päähenkilön voimin, mutta itse huomasin, että varsinainen juoni jäi minulle vähän hämäräksi yrittäessäni muistaa kaikki henkilöt ja heidän suhteensa toisiinsa. Kuka oli kenellekin sukua, kuka vihasi ketäkin ja kuka yritti anastaa keneltäkin vallan? Henkilöhahmoja kertomuksessa kyllä piisasi moneen makuun, mikä toisaalta on aina hyvä asia minun kaltaiselleni lukijalle - jokainen varmasti löytää oman suosikkihahmonsa, jonka tarinaa on mielenkiintoista seurata kertomuksen edetessä. Minulla on lukijana myös se ongelma, että unohdan nimet äärimmäisen nopeasti. En siis suotta ala referoimaan juonta sen tarkemmin, koska minulla ei ole enää mitään mielikuvaa siitä minkä niminen ihminen mahtoi mitäkin tehdä. Ja miksi!
En yleensä kiinnitä lukiessani huomiota kieleen (ellei se oli ihan järjettömän hyvää), mutta Valtaistuinpelin kohdalla suomennokset särähtivät korvaani muutamaan otteeseen aika tavalla pahasti. Aloinkin miettiä, ovatko jotkut kirjat jääneet minulta lukematta juuri siksi, että suomennos on ollut surkea, eikä sen takia, että alkuperäisessä tekstissä olisi jotakin vikaa. Suomennos ei nyt suoranaisesti vähentänyt lukuintoa, mutta muutamassa kohtaa heräsi mielenkiinto tarkistaa alkuperäisversiosta, onko asiat todella muka kerrottu niin tankeasti ja monimutkaisesti. Minulla ei kyllä ole (vielä) sisua lähteä lukemaan tällaisia jättiläiskirjoja alkuperäiskielellä, joten olen yhtä kaikki kiitollinen siitä, että Kirjava on lähtenyt sarjaa suomentamaan!
Nyt odotan innolla, että kirjan pohjalta tehty dvd ilmestyy kauppoihin Suomessa. Haluaisin kamalasti nähdä kirjan tv-ruudulta, ja ainakin Youtube-videoiden perusteella kyseessä on ihan näyttävän näköinen versio tästä tarinasta. Ja näköjään täytyy laittaa kirjastoon varausta seuraavasta osasta, koska kaikki kirjat ovat lainassa niin kesäkodissa kuin talvikodissakin!
Tämän ovat lukeneet muuten ainakin Morre, Salla (joka kommentoi myös käännöstä!) ja myös Taikakirjainten Raija, tosin en löytänyt juttua suoraan kirjan arvosteluun.
Suosittelen Valtaistuinpeliä luettavaksi niille, jotka haluavat kokea keskiaikahenkisen fantasiaseikkailun, joka ei taatusti lopu kesken, vaan tarjoaa lukuelämyksiä useamman osan edestä. Uskoisin, että esimerkiksi Abercrombien Ase itse -romaanista pitäneet syttyisivät myös tästä, sillä Martinin henkilöhahmokuvauksessa on jotain samaa realismia kuin Abercrombien kirjassa...
Recent Posts
lauantai 27. elokuuta 2011
lauantai 20. elokuuta 2011
Suzanne Collins: Matkijanärhi
Lähettänyt
Ahmu
Kiitos kesäkodin kirjaston, sain haalittua käsiini Collinsin Nälkäpelin viimeisen osan, Matkijanärhen. Trilogian ahmimisen jälkeen (ja siinä välissä meni vielä Atwood ja muutama luku Valtaistuinpeliä) on vähän sellainen olo, kun olisi paukutettu lekalla päähän. Voi olla, että pidän pari päivää taukoa lukemisesta, tai muutun ihan hupsuksi.
Matkijanärhi saattaa päätökseen Nälkäpelin ja tarinan, joka alkoi kun Katniss ilmoittautui vapaaehtoisena peliin pelastaakseen sisarensa. Matkijanärhessä liikutaan Vyöhykkeellä numero 13, joka on jo yli 70 vuoden ajan ollut Capitolin valtaa vastustavien, tuhotun vyöhykkeen asukkaiden kotipaikka: maanalainen verkosto täynnä aseita ja kontorolloitua sekä kurinalaista elämää. Jotta Capitolin valta saataisiin lopulla murrettua, on pelin jatkuttava vielä hetki, ja Katnissin astuttava taas esiin Matkijanärhen puvussa, vallankumouksen ja kapina-aatteen symbolihahmona.
Suzanne Collinsin tuotannossa on kokemukseni mukaan sellainen ote, että romaanien tapahtumat onnistuvat joka kerta yllättämään minut. Aina vastassa on jotain sellaista, mitä en yhtään osannut odottaa. Olen myös iloinen siitä, ettei romanssi ole millään muotoa keskeisessä osassa tätä kirjasarjaa, vaikka kolmiodraaman ainekset ovatkin yksi mielenkiintoisista elementeistä. Matkijanärhen juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa keskity romantiikan ympärille, vaan sävy on synkeä. Maanalaisissa käytävissä vaeltavien ihmisten elämä tuntuu surkealta, ja samalla päähenkilöiden realiteetit asettuvat omiin uomiinsa. Katniss ei missään nimessä ole sankari, vaikka lukija on ehkä jossain vaiheessa erehtynyt uskomaan tai toivomaan niin.
Nälkäpeli ei kokonaisuudessaan ole mikään lastenkirjasarja, vaan pistää ihan aikuislukijankin pohtimaan maailman menoa. Itse jäin kuitenkin näin kuriositeettina ihmettelemään mikä yhteiskunnan on sysännyt siihen asetelmaan, jossa se Nälkäpelin alkaessa oli? Mitä on vyöhykkeiden ulkopuolella, ja miksei kukaan lähde sinne? Pakene ja perusta omaa elämäänsä johonkin muualle? Näiden kysymysten lisäksi kirjasarjassa tuli vastaan myös joitain muita epäloogiselta tai ristiriitaiselta tuntuvia juonikuvioita ja ratkaisuja, jota kuitenkin mieluusti sivuutin, sillä niin mukaansatempaava tarina kokonaisuudessaan oli.
Hieno ja mielenkiintoinen lukukokemus kerrassaan, ja kiitokset kaikille bloggaajille, joiden ansiosta löysin nämä kirjastosta ja päädyin lukemaan. Tämä on nimittäin ihan 100% niitä kirjoja, jotka olisivat jääneet minulta lukematta, sillä en olisi ikinä keksinyt lähteä hakemaan kirjastosta tällaista käsiini. Kiitos!
Suosittelen Matkijanärheä Nälkäpeli -trilogiaa lukeneille ja näin yhteenvetona koko sarjaa niille, jotka tahtovat lukea mukaansatempaavan, älykkäästi rakennetun, mutta paikoin raa'an ja ahdistavan tarinan tulevaisuuden maailmasta.
Matkijanärhi saattaa päätökseen Nälkäpelin ja tarinan, joka alkoi kun Katniss ilmoittautui vapaaehtoisena peliin pelastaakseen sisarensa. Matkijanärhessä liikutaan Vyöhykkeellä numero 13, joka on jo yli 70 vuoden ajan ollut Capitolin valtaa vastustavien, tuhotun vyöhykkeen asukkaiden kotipaikka: maanalainen verkosto täynnä aseita ja kontorolloitua sekä kurinalaista elämää. Jotta Capitolin valta saataisiin lopulla murrettua, on pelin jatkuttava vielä hetki, ja Katnissin astuttava taas esiin Matkijanärhen puvussa, vallankumouksen ja kapina-aatteen symbolihahmona.
Suzanne Collinsin tuotannossa on kokemukseni mukaan sellainen ote, että romaanien tapahtumat onnistuvat joka kerta yllättämään minut. Aina vastassa on jotain sellaista, mitä en yhtään osannut odottaa. Olen myös iloinen siitä, ettei romanssi ole millään muotoa keskeisessä osassa tätä kirjasarjaa, vaikka kolmiodraaman ainekset ovatkin yksi mielenkiintoisista elementeistä. Matkijanärhen juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa keskity romantiikan ympärille, vaan sävy on synkeä. Maanalaisissa käytävissä vaeltavien ihmisten elämä tuntuu surkealta, ja samalla päähenkilöiden realiteetit asettuvat omiin uomiinsa. Katniss ei missään nimessä ole sankari, vaikka lukija on ehkä jossain vaiheessa erehtynyt uskomaan tai toivomaan niin.
Nälkäpeli ei kokonaisuudessaan ole mikään lastenkirjasarja, vaan pistää ihan aikuislukijankin pohtimaan maailman menoa. Itse jäin kuitenkin näin kuriositeettina ihmettelemään mikä yhteiskunnan on sysännyt siihen asetelmaan, jossa se Nälkäpelin alkaessa oli? Mitä on vyöhykkeiden ulkopuolella, ja miksei kukaan lähde sinne? Pakene ja perusta omaa elämäänsä johonkin muualle? Näiden kysymysten lisäksi kirjasarjassa tuli vastaan myös joitain muita epäloogiselta tai ristiriitaiselta tuntuvia juonikuvioita ja ratkaisuja, jota kuitenkin mieluusti sivuutin, sillä niin mukaansatempaava tarina kokonaisuudessaan oli.
Hieno ja mielenkiintoinen lukukokemus kerrassaan, ja kiitokset kaikille bloggaajille, joiden ansiosta löysin nämä kirjastosta ja päädyin lukemaan. Tämä on nimittäin ihan 100% niitä kirjoja, jotka olisivat jääneet minulta lukematta, sillä en olisi ikinä keksinyt lähteä hakemaan kirjastosta tällaista käsiini. Kiitos!
Suosittelen Matkijanärheä Nälkäpeli -trilogiaa lukeneille ja näin yhteenvetona koko sarjaa niille, jotka tahtovat lukea mukaansatempaavan, älykkäästi rakennetun, mutta paikoin raa'an ja ahdistavan tarinan tulevaisuuden maailmasta.
perjantai 19. elokuuta 2011
Väriä
Lähettänyt
Ahmu
Lupasin arpoa Luonnonvärjäys -kirjan postaukseen kommentoineiden käsityötaitoisten/intoisten kesken vyyhdin lankaa Vinttikamarin lankakorista. Käsityöintoisia ilmoittautui sen verran vähän, että kevennän lankavarastoja ihan mieluusti niin, että jokainen saa oman kerän. Eli laittakaahan postauksen yhteydessä ilmoittautuneet osoitetta s-postiin vinttikamarissa(at)gmail.com, niin laitan ensi viikosta paketit matkaan.
torstai 18. elokuuta 2011
Margaret Atwood: Orjattaresi
Lähettänyt
Ahmu
Katinka vinkkasi minulle taannoin Nälkäpeli -postauksen kommentissa tätä Atwoodin kirjaa, ja se tarttui mukaani kirjastoreissulla, kun mitään muuta samaa genreä edustavaa ei juuri sillä hetkellä ollut hyllyssä. Nälkäpeli kun inspiroi etsimään luettavaksi tällaisia "tulevaisuuden yhteiskuntaan" sijoittuvia scifi -kirjoja, jotka eivät ole välttämättä mitään androidi-kyborgi -mättöä vaan enemmän "isoveli valvoo" -henkistä luettavaa. Lisää vinkkejä saa antaa, nyt kirjastolistalla on Matkijanärhen lisäksi kotimainen Routasisarukset.
Margaret Atwoodin Orjattaresi sijoittuu aikaan ja yhteiskuntaan, jossa fundamentalistit ovat alistaneet naiset synnytyskoneiksi ja tahdottomiksi esineiksi kodin seinien sisälle. Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö, tai oikeammin isäntänsä mukaan nimetty Frediläinen, kertoo elämästään tavalla, joka saa lukijan masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Vähä vähältä selviää palasia siitä maailmasta, jonka osana päähenkilö joutuu olemaan: lapsi joka häneltä on riistetty, sekä aviomies jonka olinpaikkaa hän ei tiedä vilahtelevat päähenkilön ajatuksissa. On kuitenkin selvää, että toivoa ei enää ole. Kapinan siemen silti itää ja jossain toisaalla on ihmisiä jotka eivät usko yhteiskuntaan.
Pelkäsin alkuun tätä kirjaa kovin feministiseksi, mutta sellainen se ei onneksi ollut. En näet innostu kovin feministisistä aatteista (feminismissä sinänsä ei ole vikaa, vaan lähinnä ilmaisutavat, jotka yleensä asiaan liittyvät särähtävät korvaani), ja ajattelin, että kirjassa esiintyvät dystopiakuvat saattaisivat saada lopussa toisenlaisen sävyn. Romaanin ote oli kuitenkin koko kirjan ajan sellainen, ettei lukijan ahdistukseen anneta juuri helpotusta väläyttelemällä toisenlaisten yhteiskuntamallien aatteita.
Kirjan sävyssä jokin toi muuten mieleeni Ishiguron Ole luonani aina -romaanin. Onko jollekulle muulle tullut samanlaisia mielleyhtymiä?
Nämä tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat kieltämättä mielenkiintoista luettavaa, enkä ole genreen pahemmin tutustunut ellei lasketa mukaan Orwellin 1984 -kirjaa ja Rufinin Globaliaa. Ja tietysti parhaillaan lukemaani Nälkäpeli -tilogiaa. Vaikka onhan tässäkin kaikessa jo sulattelemista: ja onnitelen itseäni uuden aluevaltauksen tekemisestä.
Kirjan ovat muuten lukeneet myös Vauhko, Raija, Zephyr ja Raisa. Käykää kurkkaamassa.
Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka ovat innostuneet dystopia- ja yhteiskuntakuvauksista, mutta myös niille, joita kiehtoo hienosti kirjoitettu, ahdistavasävyinen kaunokirjallisuus. Ehkä kokeiltavaksi myös Ishiguron Ole luonani aina -romaanin ystäville.
Margaret Atwoodin Orjattaresi sijoittuu aikaan ja yhteiskuntaan, jossa fundamentalistit ovat alistaneet naiset synnytyskoneiksi ja tahdottomiksi esineiksi kodin seinien sisälle. Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö, tai oikeammin isäntänsä mukaan nimetty Frediläinen, kertoo elämästään tavalla, joka saa lukijan masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Vähä vähältä selviää palasia siitä maailmasta, jonka osana päähenkilö joutuu olemaan: lapsi joka häneltä on riistetty, sekä aviomies jonka olinpaikkaa hän ei tiedä vilahtelevat päähenkilön ajatuksissa. On kuitenkin selvää, että toivoa ei enää ole. Kapinan siemen silti itää ja jossain toisaalla on ihmisiä jotka eivät usko yhteiskuntaan.
Pelkäsin alkuun tätä kirjaa kovin feministiseksi, mutta sellainen se ei onneksi ollut. En näet innostu kovin feministisistä aatteista (feminismissä sinänsä ei ole vikaa, vaan lähinnä ilmaisutavat, jotka yleensä asiaan liittyvät särähtävät korvaani), ja ajattelin, että kirjassa esiintyvät dystopiakuvat saattaisivat saada lopussa toisenlaisen sävyn. Romaanin ote oli kuitenkin koko kirjan ajan sellainen, ettei lukijan ahdistukseen anneta juuri helpotusta väläyttelemällä toisenlaisten yhteiskuntamallien aatteita.
Kirjan sävyssä jokin toi muuten mieleeni Ishiguron Ole luonani aina -romaanin. Onko jollekulle muulle tullut samanlaisia mielleyhtymiä?
Nämä tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat kieltämättä mielenkiintoista luettavaa, enkä ole genreen pahemmin tutustunut ellei lasketa mukaan Orwellin 1984 -kirjaa ja Rufinin Globaliaa. Ja tietysti parhaillaan lukemaani Nälkäpeli -tilogiaa. Vaikka onhan tässäkin kaikessa jo sulattelemista: ja onnitelen itseäni uuden aluevaltauksen tekemisestä.
Kirjan ovat muuten lukeneet myös Vauhko, Raija, Zephyr ja Raisa. Käykää kurkkaamassa.
Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka ovat innostuneet dystopia- ja yhteiskuntakuvauksista, mutta myös niille, joita kiehtoo hienosti kirjoitettu, ahdistavasävyinen kaunokirjallisuus. Ehkä kokeiltavaksi myös Ishiguron Ole luonani aina -romaanin ystäville.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Anna-Karoliina Tetri: Luonnonvärjäys
Lähettänyt
Ahmu
Anna-Karoliina Tetrin kirja Luonnonvärjäys esittelee sujuvasti miten villalankaan saa väriä luonnon antimilla. Lisävinkkiä voi hakea muuten myös kirjoittajan nettisivuilta www.tetridesign.fi.
Kasvivärjäys on kiva tapa saada luonnollisen ja herkullisen värisiä lankoja talven neuleisiin. Itse olin kokeillut värjäyspuuhia jo ennen Luonnonvärjäys -kirjaan tutustumista, mutta uskonpa, että ainakin värjäyshommia aloitteleville tästä saattaa olla suuresti apua. Itse olen kuitenkin huomannut, että kokeilemalla puuha on ehdottomasti kaikkein hauskinta ja isnpiroivinta!
tiistai 16. elokuuta 2011
Suzanne Collins: Vihan liekit
Lähettänyt
Ahmu
Voi kun pistää harmittamaan, että olen välillä kuin pahainen ahmimisikäinen lapsi, joka lukee ja lukee ja lukee ja haukkaa koko kirjan yhdeltä istumalta. Suzanne Collinsin kirjoilla näyttää nyt olevan sellainen vaikutus, että ne on pakko lukea yhdeltä istumalta. Niin kävi myös Vihan liekkien kanssa.
Romaanissa eletään Nälkäpelin jälkeistä aikaa, ja Katnissin tehtävänä on uskotella, että pelissä kylvetyt kapinan siemenet ovat vain rakastuneen tytön hourailua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei yhteiskunta anna anteeksi virhettä, Katnissista on tulossa vallankumouksen symboli, kun vyöhykkeillä herää kapina vallanpitäjiä vastaan. Ja sitten: Nälkäpeli alkaa uudestaan.
Vihan liekit ei ottanut tulta alleen ihan samalla tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa, mutta väistämättä tämäkin oli sellainen kirja, jonka mielellään luki loppuun saakka. Collins on onnistunut ainakin toistaiseksi välttämään aika hyvin teinidraaman kuvaamisen, vaikka kaikki ainekset olisivat kasassa. Siitä suuri plussa, sillä tulevaisuuden yhteiskuntaspekulaatiossa on ihan riittämiin pohdiskeltavaa ainakin näin aikuislukijan näkökulmasta katsottuna.
Kotipaikkakunnan kirjastossa ei trilogian päätösosaa ollut, joten pitää katsoa, jos kesäkodin kirjastoista vaikka löytyisi. En nyt millään malttaisi olla lukematta sarjan päätöstä, sillä Vihan liekit jää kutkuttavasti kesken. Kaikkein mieluiten olisin lukenut koko tarinan, trilogian, yksien kansien välissä. On kuitenkin ymmärrettävää, että sellainen tiiliskivi olisi varmasti säikyttänyt nuoremmat lukijat pakoon...
Vihan liekit on tullut luettua myös Taikakirjaimissa (en aikaisemmin huomannut, että sieltäkin löytyi Nälkäpelin arvostelu), Kirjamielessä, Alas taikavirtaa -blogissa, Harakanvarpaissa ja Jossulta (myös Nälkäpeli löytyi sieltä, kiitos vinkistä!).
Suosittelen Vihan liekkejä niille, jotka lukivat Nälkäpelin ja pitivät siitä. Tämä kirjasarja nähtävästi pitää lukea kokonaan jos tahtoo tietää miten tarina päättyy...
Romaanissa eletään Nälkäpelin jälkeistä aikaa, ja Katnissin tehtävänä on uskotella, että pelissä kylvetyt kapinan siemenet ovat vain rakastuneen tytön hourailua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei yhteiskunta anna anteeksi virhettä, Katnissista on tulossa vallankumouksen symboli, kun vyöhykkeillä herää kapina vallanpitäjiä vastaan. Ja sitten: Nälkäpeli alkaa uudestaan.
Vihan liekit ei ottanut tulta alleen ihan samalla tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa, mutta väistämättä tämäkin oli sellainen kirja, jonka mielellään luki loppuun saakka. Collins on onnistunut ainakin toistaiseksi välttämään aika hyvin teinidraaman kuvaamisen, vaikka kaikki ainekset olisivat kasassa. Siitä suuri plussa, sillä tulevaisuuden yhteiskuntaspekulaatiossa on ihan riittämiin pohdiskeltavaa ainakin näin aikuislukijan näkökulmasta katsottuna.
Kotipaikkakunnan kirjastossa ei trilogian päätösosaa ollut, joten pitää katsoa, jos kesäkodin kirjastoista vaikka löytyisi. En nyt millään malttaisi olla lukematta sarjan päätöstä, sillä Vihan liekit jää kutkuttavasti kesken. Kaikkein mieluiten olisin lukenut koko tarinan, trilogian, yksien kansien välissä. On kuitenkin ymmärrettävää, että sellainen tiiliskivi olisi varmasti säikyttänyt nuoremmat lukijat pakoon...
Vihan liekit on tullut luettua myös Taikakirjaimissa (en aikaisemmin huomannut, että sieltäkin löytyi Nälkäpelin arvostelu), Kirjamielessä, Alas taikavirtaa -blogissa, Harakanvarpaissa ja Jossulta (myös Nälkäpeli löytyi sieltä, kiitos vinkistä!).
Suosittelen Vihan liekkejä niille, jotka lukivat Nälkäpelin ja pitivät siitä. Tämä kirjasarja nähtävästi pitää lukea kokonaan jos tahtoo tietää miten tarina päättyy...
Makea tunnustus
Lähettänyt
Ahmu
Sain Sadulta makean tunnustuksen! Kiitos huomiosta! Tehtävänä olisi siis kertoa lempiväri, lempiruoka ja paikka johon haluaisin matkustaa.
Nämä kaikki kysymykset ovat hankalia koska mielipiteeni vaihtelevat melkein päivästä riippuen. Lempivärejäni ovat tällä hetkellä monet murretut värisävyt, erityisesti ne, joita löytyy syksyisestä metsästä: pidän sammalenvihreästä, ruosteenpunaisesta ja mustasta. Oikeastaan epämieluisilta silmissäni näyttävät vain räikeät ja keinotekoiset värisävyt. Kaikki luonnosta löytyvä on kaunista katsella.
Lempiruoka! Siinä vasta kysymys, sillä mielitekonikin vaihtelevat. Jos nyt kuitenkin puhutaan ruuasta, eikä erityisistä herkuista, valitsen hyvin tehdyt salaatit, joista löytyy avokadoa ja vaikkapa katkarapua. Myös kala maistuu herkulliselle ainakin jos se on huolella loimutettu tai savustettu.
Minulla on aika usein sellainen tunne, että haluaisin matkustaa joka paikkaan ja nähdä kaiken! Yleensä minua kiinnostavatkin sellaiset kohteet, joihin ei pahemmin tehdä matkoja, ja joihin on syystä tai toisesta hankala päästä: haluan mennä sellaiseen paikkaan, joka ei ole ihan vielä turistien kansoittama. Siksi tahtoisinkin käydä esimerkiksi Fäärsaarilla, Shetlanninsaarilla ja Grönlannissa. Helpommin lähetyttävistä kohteista minua houkuttelisi Irlanti ja Skotlannin saaret, joilla en ole päässyt käymään, vaikka Skotlannissa olenkin kerran käynyt. Harmi, että matkalle tulee päästyä aika harvoin...
En ole nähnyt haastetta vielä Satakielen blogissa, joten lahjoitan eteenpäin sinne!
maanantai 15. elokuuta 2011
Suzanne Collins: Nälkäpeli
Lähettänyt
Ahmu
Tässä on kirja, johon en olisi varmaankaan ikinä tarttunut, jos en olisi törmännyt niin moneen kehuvaan blogiarvosteluun. Hassua kyllä, yrittäessäni googlettaa kirjaa en törmännyt kuin Kirjamielellä ja Oota, mä luen tän eka loppuun -blogien arvosteluihin. Muutkin tämän lukeneet voisivat laittaa vaikka kommenttiboksiin linkkiä omaan arvosteluunsa, koska kävisin mielelläni lukemassa. Lisäksi ihan taannoin joku kommentoi blogissaan kirjan elokuvaversiota, mutta en kuollaksenikaan muista kuka se oli!
Tämä oli kirja, joka todella imaisi mukaansa. Nälkäpelissä eletään katastrofienjälkeistää aikaa yhteiskunnassa, joka hallitsee jäseniään mm. Nälkäpeli -nimisen tosi-tv:n avulla. Joukko lapsia ja nuoria lähetetään erämaahan ottamaan mittaa toisistaan ja viimeiseksi hengissä selvinnyt voittaa pelin. Siinä se. Tarinan päähenkilö ottaa pikkusisarensa paikan ja lähtee mukaan Nälkäpeliin.
Stephenie Meyer on tiettävästi suositellut kirjojensa lukijoille Collinsin Nälkäpeli -sarjaa, ja ymmärrän kyllä miksi. Nälkäpelissä on jotain sellaista samantapaista imua, joka vei mukanaan myös vampyyrisaagaa lukiessa. Sillä erotuksella tietenkin, että Nälkäpelistä onneksi puuttuu liian siirappinen romantiikka ja sädehtivät vampyyrit. Minä tykkäsin kirjasta paljon, vaikka ensialkuun preesensissä tapahtuva kerronta iski korvaan - en ole koskaan ollut preesensmuodon ystävä.
Kirja olisi saanut olla minulle vielä paksumpi, sillä lukunautinto oli valitettavasti ohi muutamassa tunnissa, ja nyt pitäisi mennä koluamaan kaikki mahdolliset kirjastot läpi siinä toivossa, että löydän trilogian jälkimmäiset osat. Pakko saada tietää miten kaikki päättyy...
Nälkäpelin maailma on raadollisen realistinen -juuri se piirre, mikä tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä juuri viehättääkin. Nälkäpelissä päähenkilöinä ovat lapset ja nuoret, mikä varmasti johtuu kirjan ensisijaisesta kohderyhmästä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ihan kaikkein nuorimmille sovi, kirja oli tavallaan aika ahdistava ja jäi vaivaamaan mieltä. Ja toisaalta se herätti hämmennystä: miten Nälkäpeli tosi-tv loppujen lopuksi eroaa esimerkiksi jenkkilän Survivors -sarjasta ja vaikka BB:stä sillä erotuksella, että jälkimmäisissä ei konkreettisesti tapeta ihmisiä?
Nälkäpelin ystäville suosittelisin aikuiseen makuun sopivaa Jean-Cristophe Rufinin Globaliaa, joka niin ikään sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, rajanvetoon ihanneyhteiskunta Globalian ja "vartioimattomien vyöhykkeiden" välillä.
Suosittelen Suzanne Collinsin Nälkäpeliä luettavaksi niille, jotka tahtovat haukata palasen tulevaisuuden visioita, heittäytyä armottoman tosi-tv:n maailmaa ja lukea sujuvan ja mukaansatempaavan romaanin.
Tämä oli kirja, joka todella imaisi mukaansa. Nälkäpelissä eletään katastrofienjälkeistää aikaa yhteiskunnassa, joka hallitsee jäseniään mm. Nälkäpeli -nimisen tosi-tv:n avulla. Joukko lapsia ja nuoria lähetetään erämaahan ottamaan mittaa toisistaan ja viimeiseksi hengissä selvinnyt voittaa pelin. Siinä se. Tarinan päähenkilö ottaa pikkusisarensa paikan ja lähtee mukaan Nälkäpeliin.
Stephenie Meyer on tiettävästi suositellut kirjojensa lukijoille Collinsin Nälkäpeli -sarjaa, ja ymmärrän kyllä miksi. Nälkäpelissä on jotain sellaista samantapaista imua, joka vei mukanaan myös vampyyrisaagaa lukiessa. Sillä erotuksella tietenkin, että Nälkäpelistä onneksi puuttuu liian siirappinen romantiikka ja sädehtivät vampyyrit. Minä tykkäsin kirjasta paljon, vaikka ensialkuun preesensissä tapahtuva kerronta iski korvaan - en ole koskaan ollut preesensmuodon ystävä.
Kirja olisi saanut olla minulle vielä paksumpi, sillä lukunautinto oli valitettavasti ohi muutamassa tunnissa, ja nyt pitäisi mennä koluamaan kaikki mahdolliset kirjastot läpi siinä toivossa, että löydän trilogian jälkimmäiset osat. Pakko saada tietää miten kaikki päättyy...
Nälkäpelin maailma on raadollisen realistinen -juuri se piirre, mikä tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä juuri viehättääkin. Nälkäpelissä päähenkilöinä ovat lapset ja nuoret, mikä varmasti johtuu kirjan ensisijaisesta kohderyhmästä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ihan kaikkein nuorimmille sovi, kirja oli tavallaan aika ahdistava ja jäi vaivaamaan mieltä. Ja toisaalta se herätti hämmennystä: miten Nälkäpeli tosi-tv loppujen lopuksi eroaa esimerkiksi jenkkilän Survivors -sarjasta ja vaikka BB:stä sillä erotuksella, että jälkimmäisissä ei konkreettisesti tapeta ihmisiä?
Nälkäpelin ystäville suosittelisin aikuiseen makuun sopivaa Jean-Cristophe Rufinin Globaliaa, joka niin ikään sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, rajanvetoon ihanneyhteiskunta Globalian ja "vartioimattomien vyöhykkeiden" välillä.
Suosittelen Suzanne Collinsin Nälkäpeliä luettavaksi niille, jotka tahtovat haukata palasen tulevaisuuden visioita, heittäytyä armottoman tosi-tv:n maailmaa ja lukea sujuvan ja mukaansatempaavan romaanin.
Luettavaa kuutamossa
Lähettänyt
Ahmu
Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät pysty nukkumaan kuutamossa. Jokin ihmissusigeeni arvatenkin valvottaa, sillä täysikuun öinä iskee inspiraatio: tekisi mieli mennä ulos juoksentelemaan, luoda jotakin suurta tai ainakin istua vinttikamarin nurkassa ja katsella ikkunasta sisään paistavaa kuuta. Ylläolevan kollaasin kuutamokuvat otin kesäkodissa toissayönä kun kuu paistoi niin, etten saanut nukuttua.
Lopeteltuani Gelinekin romaanin Kymmenes sinfonia, valikoitui luettavaksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli sekä George R. R. Martinin Valtaistuinpeli. Kuutamolla siis luetaan peleistä. Aamulla valvotut yöt näkyvät mustina silmänaluksina niin, että genreen sopisi myös jokin vampyyrityyppinen -kirja. Onneksi vuoroaan odottaa Gregory Maguiren Wiched, joka sopii myös kuunhämyiseen elokuuhun. Ja lisäksi vielä Audreu Nieffeneggerin Hänen varjonsa tarina, joka tarttui mukaan kesäkodin kirjastosta...
Mistä muuten johtuu se, että juuri elokuun kuutamo on niin lumoava?
Minä en ole vielä seurannut syksyn kirjauutuuksia, vaan luotan siihen, että löydän muista blogeista hyviä suosituksia siinä vaiheessa kun aktiivisemmin uutuuksia seuraavat bloggaajat ovat poimineet jyvät akanoista. "Kuutamopinon" lukemiseen menee jokunen tovi ja elokuun yöt houkuttavat myös muutaman kirjoitusprojektin loppuunsaattamiseen. Sitten aletaankin jo kaivata syksyä.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Joseph Gelinek: Kymmenes sinfonia
Lähettänyt
Ahmu
Mitä seuraa, jos alastaan innostunut tieteilijä päättää kirjoittaa romaanin? Salaliittomysteereitä ja tieteellisiä faktoja ja niiden varaan rakennettu juoni.
Joseph Gelinek -salanimellä kirjoittava musiikkitieteilijä rakentaa romaanissaan Kymmenes sinfonia Beethovenin viimeisen, kadonneen sinfonian ympärille murhamysteerin. Tarinassa selvitellään murhaa, ihmetellään nuotteihin piilotettuja salakirjoituksia ja viestejä ja pohditaan toki myös Vapaamuurarien ja Illuminaattien osuutta tähän kaikkeen. Paketissa on kasassa siis perus mysteerikirjallisuuden ainekset.
Pistää pohtimaan olisiko Gelinekin ollut viisaampaa kirjoittaa kansantajuinen tieteellinen teos Beethovenista. Kymmenes sinfonia väläyttelee toki mielenkiintoisia yksityiskohtia musiikinteoriasta ja kaikista salamerkityksistä joita säveltäjät ovat kautta aikojen jättäneet teoksiinsa. Tämä on toki kiinnostavaa ja varsinkin musiikkia harrastavana (ja erityisesti Beethovenin tuotantoa rakastavana) lukijana yksityiskohdat todella kiinnostivat. Varsinainen juoni jäi kuitenki väljäksi: miksi murha tapahtui? Mikä oikein oli se mysteeri? Miksi kirjailijan piti vasta ihan lopussa sekoittaa mukaan katkelmia Beethovenin elämästä, kun koko kirjan alku liikuttiin nykypäivässä? Miten päähenkilön ihmissuhde liittyi koko kuvioon?
Kymmenettä sifoniaa ovat lukeneet myös Norkku sekä Lukutoukka.
Suosittelen kirjaa musiikkitieteestä kiinnostuneille mysteerien ystäville.
Joseph Gelinek -salanimellä kirjoittava musiikkitieteilijä rakentaa romaanissaan Kymmenes sinfonia Beethovenin viimeisen, kadonneen sinfonian ympärille murhamysteerin. Tarinassa selvitellään murhaa, ihmetellään nuotteihin piilotettuja salakirjoituksia ja viestejä ja pohditaan toki myös Vapaamuurarien ja Illuminaattien osuutta tähän kaikkeen. Paketissa on kasassa siis perus mysteerikirjallisuuden ainekset.
Pistää pohtimaan olisiko Gelinekin ollut viisaampaa kirjoittaa kansantajuinen tieteellinen teos Beethovenista. Kymmenes sinfonia väläyttelee toki mielenkiintoisia yksityiskohtia musiikinteoriasta ja kaikista salamerkityksistä joita säveltäjät ovat kautta aikojen jättäneet teoksiinsa. Tämä on toki kiinnostavaa ja varsinkin musiikkia harrastavana (ja erityisesti Beethovenin tuotantoa rakastavana) lukijana yksityiskohdat todella kiinnostivat. Varsinainen juoni jäi kuitenki väljäksi: miksi murha tapahtui? Mikä oikein oli se mysteeri? Miksi kirjailijan piti vasta ihan lopussa sekoittaa mukaan katkelmia Beethovenin elämästä, kun koko kirjan alku liikuttiin nykypäivässä? Miten päähenkilön ihmissuhde liittyi koko kuvioon?
Kymmenettä sifoniaa ovat lukeneet myös Norkku sekä Lukutoukka.
Suosittelen kirjaa musiikkitieteestä kiinnostuneille mysteerien ystäville.
torstai 11. elokuuta 2011
Gregory David Roberts: Shantaram
Lähettänyt
Ahmu
Tämä yli tuhatsivuinen järkäle on odottanut omassa kirjahyllyssäni joulusta saakka ja nyt luin sen muutamassa päivässä. Miksi odotin niin kauan, sillä Gregory David Robertsin omiin kokemuksiin perustuva Shantaram oli ihmeellinen kertomus Intiasta ja romaanin kertojan matkasta kohti omaa itseään. En löytänyt blogimaailmastakaan yhtään arviota tästä kirjasta, joten ilmeisesti se ei ole vielä saanut suuremmin huomiota.
Romaanin minäkertoja Lindsay on karannut vankilasta ja päätynyt Bombayhin, joka imaisee hänet heti maailmaansa. Linin tie kulkee Indian Guest housesta Bombayn slummiin ja lopulta Afkanistanin lumisille vuorille Bombayn mafiapäällikön apurina. Olennaisia eivät kuitenkaan ole itse tapahtumat, vaan ne kaikki ihmiskohtalot ja oivallukset, joita Lin matkallaan näkee. Hän on länsimaalainen, mutta Intia imaisee hänet mukaansa ja opettaa hänet rakastamaan kuin Intialainen: epäilyksettä joka hengenvedollaan.
Robertsin omiin kokemuksiin perustuva romaani on kertomus lain ulkopuolella olevasta maailmasta, kertomus hyvistä ihmisistä, jotka tekevät välillä pahoja tekoja. Minua lukukokemuksessa vavahdutti ymmärrys siitä, miten monitulkintaisia ihmisten teot ovat, ja miten monista eri elementeistä totuus voi rakentua. Kaiken lisäksi Shantaram aivan tuoksuu Intialle ja Bombayn kaduille. Roberts kuvaa karujakin asioita suoraan ja kaunistelematta, mutta ei herkuttele kurjuudella: kaikessa kamalassakin voi olla jotain kaunista.
Osallistun kirjalla Sadun minihaasteeseen, jossa piti lukea yli 500 sivuinen kirja. Lisäksi alan odotella mielenkiinnolla vuotta 2012, sillä silloin pitäisi ilmestyä kirjaan perustuva elokuva, jossa pääosaa näyttelee itse Johnny Depp. Tätä ei voi missata.
Suosittelen Gregory David Robertsin Shantaramia luettavaksi kaikille niille, jotka jaksavat kahlata läpi tiiliskivimäisen teoksen täynnä Intian tuoksua, filosofiaa, jännitystä ja tunnetta. Tätä kirjaa en voinut laskea käsistäni kun pääsin alkuun, ja blogimaailmassa tätä ei ole vielä huomioitu, joten kipin kapin muutkin lukemaan!
Romaanin minäkertoja Lindsay on karannut vankilasta ja päätynyt Bombayhin, joka imaisee hänet heti maailmaansa. Linin tie kulkee Indian Guest housesta Bombayn slummiin ja lopulta Afkanistanin lumisille vuorille Bombayn mafiapäällikön apurina. Olennaisia eivät kuitenkaan ole itse tapahtumat, vaan ne kaikki ihmiskohtalot ja oivallukset, joita Lin matkallaan näkee. Hän on länsimaalainen, mutta Intia imaisee hänet mukaansa ja opettaa hänet rakastamaan kuin Intialainen: epäilyksettä joka hengenvedollaan.
Robertsin omiin kokemuksiin perustuva romaani on kertomus lain ulkopuolella olevasta maailmasta, kertomus hyvistä ihmisistä, jotka tekevät välillä pahoja tekoja. Minua lukukokemuksessa vavahdutti ymmärrys siitä, miten monitulkintaisia ihmisten teot ovat, ja miten monista eri elementeistä totuus voi rakentua. Kaiken lisäksi Shantaram aivan tuoksuu Intialle ja Bombayn kaduille. Roberts kuvaa karujakin asioita suoraan ja kaunistelematta, mutta ei herkuttele kurjuudella: kaikessa kamalassakin voi olla jotain kaunista.
Osallistun kirjalla Sadun minihaasteeseen, jossa piti lukea yli 500 sivuinen kirja. Lisäksi alan odotella mielenkiinnolla vuotta 2012, sillä silloin pitäisi ilmestyä kirjaan perustuva elokuva, jossa pääosaa näyttelee itse Johnny Depp. Tätä ei voi missata.
Suosittelen Gregory David Robertsin Shantaramia luettavaksi kaikille niille, jotka jaksavat kahlata läpi tiiliskivimäisen teoksen täynnä Intian tuoksua, filosofiaa, jännitystä ja tunnetta. Tätä kirjaa en voinut laskea käsistäni kun pääsin alkuun, ja blogimaailmassa tätä ei ole vielä huomioitu, joten kipin kapin muutkin lukemaan!
maanantai 8. elokuuta 2011
Kirjastotietäjät
Lähettänyt
Ahmu
Kirjastovisan voittajiksi päätyivät Sinisen linnan Maria ja Valkoinen kirahvi, joilla kummallakin oli kirjastotuntemus kohdallaan. Laittakaahan osoitetta s-postiin vinttikamarissa(a)gmail.com, niin pistän kesälukemista postiin. Oikea suora on siis:
1. Imatran kirjasto
2. Forssan kirjasto
3. Oulun kirjasto
4. Porin kirjasto
5. Raision kirjasto
Kiitos osallistuneille!
1. Imatran kirjasto
2. Forssan kirjasto
3. Oulun kirjasto
4. Porin kirjasto
5. Raision kirjasto
Kiitos osallistuneille!
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Ihana (kamala?) intertekstuaalisuus ja tarinoiden kuvitetut maailmat
Lähettänyt
Ahmu
Aikanaan kirjansa Eksyneet näkevät unia blogiarvosteluista hämmentynyt Kirsti Ellilä kirjoitti blogissaan intertekstuaalisuudesta. Hän ihmetteli, miten lukijat löytävät kirjasta sellaisia viittauksia, joita hän ei ollut itse tiennyt kirjoittaneensa ollenkaan. Intertekstuaalisuus on yksi kirjallisuustieteen keskeisimpiä käsitteitä, jolla viitataan kirjasta löydettävissä oleviin viitteisiin toisista teksteistä. Sanotaankin, että kaikki kirjoitettu perustuu jollain tapaa aikaisemmin kirjoitettuun.
Intertekstuaalisuus on sitä, että kirjoitettu maailma keskustelee keskenään teosten välityksellä. Minusta onkin tätä nykyä jännittävää etsiä kirjoista intertekstuaalisia viitteitä ja pilkahduksia siitä, millaisessa kerronnallisessa ja tarinallisessa maailmassa kukin kirja on saanut syntynsä. Intertekstuaalisuus ei minusta ole kopiontia tai matkimista, vaan kerrontaperinteen kunnioittamista ja sitä, että tarinat saavat uusia muotoja ja tulevat kerrotuksi uusilla tavoilla eri konteksteissa.
Tämä kaikki intertekstuaalisuus tuli mieleeni, kun selasin mökillä vanhaa lehteä, jossa oli juttu ruotsalaisesta kuvittajasta, John Bauerista. Hänen teoksensa tuovat ihan hurjasti mieleeni Eksyneet näkevät unia -kirjan ihanan, Kirsi Haapamäen piirtämän kannen, ja tajusin heti, miksi Haapamäen kansikuva tuntui niin kotoisalta. Bauerin kuvia on näet tullut lapsena ihasteltua satukirjoissa ja hänen maalaustensa henki on hyvin samanlainen kuin Haapamäen eksyneet -kuvituksessa. Onko tämä sitten intertekstuaalisuutta vai ei, en tiedä, mutta yhtä kaikki olen vakuuttunut siitä, että kerrontaperinteen jatkaminen ja uudentaminen on ennen kaikkea positiivinen asia!
Kuvituksia ihastellessa tulee mieleen, miten paljon loppujen lopuksia satujen ja lastenkirjojen kuvitukset merkitsivät silloin pienenä: ne todella antoivat tarinalle kasvot ja auttoivat omaa mielikuvitusta rakentamaan päänsisäisiä maailmoja. Myös kuvituksissa yhdistyi kerrontaperine ja satuhahmot saivat kasvonsa: eivätkö prinsessat olleet aina yhtä ihastuttavia ja menninkäiset hassuja metsän asukkeja, kuvittajasta riippumatta? Toisaalta myöhemmin kuvitukset (ja elokuvaversiot) ovat saattaneet aiheuttaa myös pettymystä, kun tarinan henkilö ei ollutkaan sen näköinen kuin oli kuvitellut!
Toisinaan intertekstuaalisuus luo turvallisuuden tunteen, sillä se yhdistää uuden tarinan jo ennen koettuun. Sama pätee varmasti myös kuvitusten kohdalla. Mutta ovatko intertekstuaaliset viitteet joskus harmittavia tai ärsyttäviä? Pitäisikö kirjoitetun sanan uusiutua niin, ettei siitä olisi löydettävissä viittauksia aikaisemmin sanottuun? Olisiko se edes mahdollista?
Intertekstuaalisuus on sitä, että kirjoitettu maailma keskustelee keskenään teosten välityksellä. Minusta onkin tätä nykyä jännittävää etsiä kirjoista intertekstuaalisia viitteitä ja pilkahduksia siitä, millaisessa kerronnallisessa ja tarinallisessa maailmassa kukin kirja on saanut syntynsä. Intertekstuaalisuus ei minusta ole kopiontia tai matkimista, vaan kerrontaperinteen kunnioittamista ja sitä, että tarinat saavat uusia muotoja ja tulevat kerrotuksi uusilla tavoilla eri konteksteissa.
Tämä kaikki intertekstuaalisuus tuli mieleeni, kun selasin mökillä vanhaa lehteä, jossa oli juttu ruotsalaisesta kuvittajasta, John Bauerista. Hänen teoksensa tuovat ihan hurjasti mieleeni Eksyneet näkevät unia -kirjan ihanan, Kirsi Haapamäen piirtämän kannen, ja tajusin heti, miksi Haapamäen kansikuva tuntui niin kotoisalta. Bauerin kuvia on näet tullut lapsena ihasteltua satukirjoissa ja hänen maalaustensa henki on hyvin samanlainen kuin Haapamäen eksyneet -kuvituksessa. Onko tämä sitten intertekstuaalisuutta vai ei, en tiedä, mutta yhtä kaikki olen vakuuttunut siitä, että kerrontaperinteen jatkaminen ja uudentaminen on ennen kaikkea positiivinen asia!
Kuvituksia ihastellessa tulee mieleen, miten paljon loppujen lopuksia satujen ja lastenkirjojen kuvitukset merkitsivät silloin pienenä: ne todella antoivat tarinalle kasvot ja auttoivat omaa mielikuvitusta rakentamaan päänsisäisiä maailmoja. Myös kuvituksissa yhdistyi kerrontaperine ja satuhahmot saivat kasvonsa: eivätkö prinsessat olleet aina yhtä ihastuttavia ja menninkäiset hassuja metsän asukkeja, kuvittajasta riippumatta? Toisaalta myöhemmin kuvitukset (ja elokuvaversiot) ovat saattaneet aiheuttaa myös pettymystä, kun tarinan henkilö ei ollutkaan sen näköinen kuin oli kuvitellut!
Toisinaan intertekstuaalisuus luo turvallisuuden tunteen, sillä se yhdistää uuden tarinan jo ennen koettuun. Sama pätee varmasti myös kuvitusten kohdalla. Mutta ovatko intertekstuaaliset viitteet joskus harmittavia tai ärsyttäviä? Pitäisikö kirjoitetun sanan uusiutua niin, ettei siitä olisi löydettävissä viittauksia aikaisemmin sanottuun? Olisiko se edes mahdollista?
Yläkuvissa ruotsalaisen John Bauerin satukuvituksia |
Kirsi Haapamäen kuvitusta Ellilän Eksyneet näkevät unia -romaanin kannessa |
maanantai 1. elokuuta 2011
Tunnetko kirjastot?
Lähettänyt
Ahmu
Näin kesällä on tullut reissattua ympäri maata ja nähtyä jos millaista erilaista paikkaa. Oivalsin ottaa kameran mukaan ja räpsiä reissaillessa kuvia matkan varrelle sattuvista kirjastoista. Näistä tuleekin oiva kesävisa, ja parhaalle tietäjälle(tai lähimmäksi arvaavalle) lähtee kirjayllätys. Nyt siis tunnistamaan kirjastoja ja jättämään omat arviot kommenttilaatikkoon! Vastausaikaa on viikon loppuun saakka!
Kirjastokatselmuksen perusteella Suomen kirjastot ovat hyvin pitkälti monitoimi -kulttuurirakennuksia, joista löytyy monenmoisia kulttuuripalveluja. Monet kirjastot ovat hiukan laitosmaisia, mutta joukkoon mahtuu myös muutama huippukaunis, vanha kirjastotalo. Tässä kuvavalikoimassa edustavat monikäyttöiset kaupunginkirjastot, joita voi olla hiukan vaikea tunnistaa. Siksi mukama myös hiukan vinkkiä kuvan tueksi.
1. Tämä kirjasto toimii samalla monipuolisena kulttuurirakennuksena. Se ei ole ihan kaupungin keskustassa, mutta se sijaitsee kauniilla paikalla tunnetun vesialueen rannalla. Ja jossain kauempana kuohuu koski...
2. Tämä tiilinen kirjastotalo on kaupungissa, jonka historiassa kehräämöillä ja kutomoilla on ollut merkittävä osa ja siksi kirjastokin sijaitsee vanhassa teollisuusrakennuksessa.
3. Kirjasto ja teatteri nököttävät vierekkäin vähän kuin veden päällä ja katselevat torin vilskettä
4. Kirjastotalo näyttää sinisen kaakelipintansa ansiosta enemmän uimahallilta kuin kirjastolta! Se sijaitsee kaupungissa, jossa soi kesäisin musiikki
5. Tämä kirjasto on iloisen värinen vaikka seisookin vilkkaan tien vieressä. Ihan suotta ei kirjaston kotikaupunkia haukuta "Suomen suurimmaksi risteykseksi, jolla on kaupunkioikeudet"