Recent Posts

torstai 29. marraskuuta 2012

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
(2012 WSOY) 258s.
Kerrostalojen takana häämöttävä taivaanranta oli lumisateesta huolimatta vaaleampi kuin taakse jäävä taivas. Kun puolilta päivin taivaalla pilkottaisi jotakin auringon tapaista, he olisivat koulussa, istuisivat jossakin nopeasti kyhätyssä suuressa opetussalissa. (Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas, s.73)

Dystopia-aalto on yltänyt Suomeen saakka. Olin jostain syystä vältellyt kirjan lukemista, mutta kiinnitin siihen huomiota kirjamessuilla ja eilisellä kirjastoreissulla se tarttui mukaani. Kirjoitin itse NaNoWriMossa dystopiaa, joten tuntui jostain syystä hyvältä idealta lukea ihan oikeaa sellaista. Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas on nuorille suunnatun kirjasarjan aloitus ja sijoittuu käsittääkseni vajaan sata vuotta eteenpäin nykyhetkestä, ja ainakin kaikista elementeistä päätellen Suomen tyyppisiin maisemiin ja oloihin.

Ilmastokatastrofi on koetellut maailmaa. Pohjolassa kesät ovat tukahduttavan kuumia ja talvet hyytävän kylmiä Tekla on muuttanut pikkuveljensä Kaurin, sekä vanhempiensa kanssa kauas pohjoiseen North Endiin vanhempien töiden perässä. Avioeroon päätyneet vanhemmat vuorottelevat lasten huoltajina ja Teklan 14-vuotissyntymäpäiviä edeltävällä viikolla käy niin, että vuorot menevät sekaisin, eikä kotiin tule kumpikaan vanhemmista. Tekla päättää ottaa ilon irti itsenäisyydestä ja olla kertomatta asiasta kenellekään. Kaikki kuitenkin menee kammottavalla tavalla pieleen, kun ruoka käy vähiin, lämmityspelletit loppuvat ja pikkuveli katoaa maanalaisiin käytäviin. Jotain outoa tapahtuu muutenkin: karkkitehtaaseen murtaudutaan ja öiseen aikaan ulkona lumimyrskyssä kuljeksii liian vähiin vaatteisiin pukeutuneita, surkean näköisiä lapsia. Kaiken keskellä Teklaa vaivaa se, että entinen elämä on jäänyt taakse: ystävät eivät ole häneen enää yhteydessä, eikä uudesta asuinpaikastakaan ole löytynyt kavereita.

Olin vähällä lopettaa lukemisen kesken alkuunsa, sillä Lähteenmäen tarinan maailma tuntui varsin synkältä ja toivottomalta. Päähenkilön höntti käytös alkoi ärsyttää, enkä saanut tarinasta kiinni. Jatkoi kuitenkin sitkeästi lukemista, ja kertomus alkoi saada onnellisempia sävyjä. Lähteenmäki oli onnistunut vangitsemaan talven kylmyyden niin ansiokkaasti, että aivan värisin kylmästä hautautuessani illalla vuoteeseen kirja kainalossa.

Noustuaan eteiseen hän tajusi, miten kylmä kotona oli. Kun ilmaan puhalsi, hengitys höyrysi. Uunin edessä oleva juparikokori oli tyhjä. Hänen olisi lähdettävä takaisin varastoon hakemaan brikettejä.
(Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas, s.84)

Kirja on selvästi suunnattu nuorille lukijoille ja heidät tarina varmasti vie mukanaan. Minä tuhahtelin Teklan poikahuolille ja sille, miten nykypäivän artisteista puhuttiin "muinaisina". Termivalinta tuntui hassulta, sillä aikaa nykypäivän ja kirjan maailman välillä vaikutti ajallisesti olevan melko vähän. Jopa Ruotisin kuningatar Victoria mainittiin mummoikäiseksi, eli missään satojen vuosien päässä ei liikuttu. Dystopista maailmaa Lähteenmäki on sen sijaan osannut kuvata vakuuttavasti. Isoveli valvoo -tyyppinen järjestelmä, ilmastouhkat sekä ekoajattelu ovat vanhvasti esillä ja nostavat käsittelyyn tärkeitä asioita. Plussaa annan vielä kekseliäistä nimivalinnoista (esim. Havu, Kutri, Luna, Kauri); samanhenkisten nimien muotiintulo on aistittava jo nykypäivänäkin!

Mikään maailmoja avaava lukuelämys North End ei minulle kuitenkaan ollut. Se on niin selkeästi varhaisnuorille ja nuorille suunnattu tarina, että tarttumapintaa oli vaikea löytää. Sinällään ajankohtaiset aiheetkin tuntuivat ehkä hivenen päälleliimatuilta. Kohderyhmälleen tämä on silti varmasti hieno lukuelämys. 


Suosittelen kirjaa nuorille dystopian ystäville!

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kaari Utrio: Sunneva

Kaari Utrio: Sunneva (Tammi 2012), 752s
Kansi: Mika Kettunen
Sunneva Jaarlintytär on ylpeä ja itsepäinen 13-vuotias ruotsalaisneito, jonka orvokinsiniset silmät ja kullanväriset hiukset saavat miesten kupeet kuumottamaan ja sydämet sykkimään. Naimaikäinen neito on vanhemmilleen ylpeys mutta haaste: Sunneva pitäisi saada naimisiin, mutta tyttö ei ole nöyrä, eikä taivu vanhempiensa tahtoon, vaan liehittelee miehiä sopimattomalla tavalla. Sunneva passitetaan sukulaisperheen oppiin ja sieltä Vretan luostariin, mutta tyttöpä pakenee ja hänen matkansa taittuu Norjaan. Tulevaa sulhastaan kartellessaan Sunneva matkaa aina piskuisen Suomen perukoilta Ranskan ja Espanjan hoviin ja aina kaukaiseen Kostantinopoliin asti kunnes viimein tajuaa, että se jota hän pakenee onkin todellisuudessa se, jota hän rakastaa.

Kaari Utrion Sunneva on yhteisnide kirjoista Sunneva jaarlintytär ja Sunneva keisarin hovissa. Kirja on historiallista romaania parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu mielipiteestä), sillä se on tiiliskivimäinen ja pitää sisällään niin vaiherikkaan matkan, että heikompia hirvittää. Rouvaspornoksikin kutsuttu romanttisen historiikin perinne pitää punaisena lankanaan neitsyen miesseikkailuja, mutta Utrio näyttää samalla patriarkaaisen ja naista alistavan maailman ja piirtää mielenkiintoisen kuvan historiallisesta miljööstä. 

Juonellisesti kertomus on melkoisen kömpelö, sillä itse ainakin lukijana turhaudun tyhjäpäiseltä vaikuttavaan päähenkilöön, jonka itsekkyydelle ja lapsellisille ratkaisuille ei tunnu löytyvän järkiperäistä selitystä. Vai kumpaa sitä mieluummin tekisi: olisi takamailla pakanoiden orjana vai sisilialaisen ruhtinaan kadehdittuna vaimona? Sunnevan vastenmieli tulevaa aviomiestään kohtaan selittyy lähinnä ainoastaan tytön naiiviudella ja kiivaalla kapinahalulla omia haluja ja tuntemuksia vastaan. Miestä kohtaan koettu fyysinen vetovoima lienee säikyttänyt ylimielisen tytön niin pahasti, että hän mieluummin pakenee, kuin heittäytyy tunteiden vietäväksi. 

Vaikka tarinan päähenkilön käytös paikoin ärsyttää ja huvittaa, kirja on silti vallan viihdyttävää luettavaa. Sunnevassa Utrio syyllistyy ehkä hieman samaan ilmiöön, kuin monet muut histriallisen romaanin kirjoittajat, eli päähenkilö tuntuu olevan osallisena suunnilleen kaikissa varhaiskeskiajan tärkeissä tapahtumissa. Vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta mitä väliä uskottavuudella, jos kerronta vetää ja tarina vie mukaansa? Ja sen Utrio taatusti taitaa, Sunnevan uusintapainoksen siistitty versio myös kolahtaa nykypäivän lukijalle, eikä kerronnassa ole häiritsevää ajan patinaa.

Sekä Sunnevan että myös monen monen muun tänä päivänä julkaistun historiallisista tai myös fantasiateemaisista lähteistä ammentavan romaanin yhteydessä en voi olla ihmettelemättä kustantajien nykylinjausta, joka popularisoi menneisyyden tarinan kansikuviin räikeän mauttomalla tavalla. Saman ilmiön huomasin Kristiina Vuoren esikoisen kohdalla, ja valitettavasti myös Sunnevan kannen koen epäonnistuneeksi. Kansien kuvitus tietysti ammennetaan kuvapankeista, mutta en voi kuvitella, etteikö pienellä vaivalla olisi ollut mahdollista tuottaa kuva-aineistoa, joka edes kituisesti täyttäisi ajankuvan vaatimukset. Ainakin minä kiinnitän kansikuvaan suuresti huomiota ja pidän sitä varsin tärkeänä osana kokonaisuutta. Räikeät meikit (ei onneksi Sunnevan kannessa!), ajankuvaan täysin sopimattomat asustukset ja muu kirjan sisällön kanssa ristiriidassa oleva kuvitus ei millään tavalla luo mielikuvaa siitä, että julkaisu olisi toteutettu harkittuna kokonaisuutena. Varmasti resurssien puute vaikuttaa asiaan, mutta se on harmittava ilmiö näin esteettistäkin nautintoa hakevan lukijan kannalta.

Sunneva oli kaikenkaikkiaan juuri sellainen kirja, jota todella kaipasin pimeään marraskuun iltaan. Minä olen vannoutunut historiallisen romaanin (tai historiallisen hömpän!) ystävä. Pidän näistä paksuista tiiliskivistä, joiden juoni rakentuu pienen romantiikanhitusen ja historiallisen maailman väreistä. Olen itse asiassa aika innoissani siitä, että minulla on aika iso osa Utrion kirjoista vielä lukematta ja sen lisäksi genren klassikot, Angelinat. 

Kirjan on lukenut muuten myös Sara. Muualla blogimaailmassa en ole tähän pahemmin törmännyt. Lieko tiiliskivimäinen koko pelottanut, vai ovatko muut lukeneet tämän jo aikaisemmin? Vai onko romanttinen historia tällä hetkellä kaikkea muuta kuin mediaseksikästä luettavaa?

Suosittelen Kaari Utrion Sunnevaa historiallisten ja romanttisten tiiliskivien ystäville. Tämä on todellista arjen pakoa!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Äänikirjailua

Olen melkein huomaamattani ajautunut siihen ajatukseen, että en pidä äänikirjaa kirjana ja unohdan siksi kirjoittaa kirjoista, jotka olen kuunnellut. Tämä on outoa. Jos ajatellaan tarinoita ja kertomuksia ylipäätään, on selvää, että suullisesti kerrotut tarinat ovat olleet olemassa hyvin pitkään ja kauan ennen kirjoitustaidon keksimistä saatikka kirjapainotekniikoita. Suullisesti kerrottu tarina on siis tarinaa aidoimmillaan. Nyt kuitenkin vain lyhyt kurkistus viime aikoina kuunneltuihin, koska olen nähtävästi jo unohtanut kaiken, mitä korvistani on valunut sisälle.

Ilkka Remes: Hiroshiman portit. Mielenkiintoista Remestä, joka nostaa päähenkilöksi jälleen Antti Korven. Tarinassa juostaan Seinen pohjaan joutuneen, Suomen päättäjistä arkaluontoisia asioita paljastaneen aineiston perässä, mietitään olemisen syvimpiä olemuksia ja pohditaan teorioita, joille X-filesitkin kalpenevat. Jännittävää oli myös muinaisen kartanpiirtäjä Piri Raisin osuus tarinassa. Remekselle annan huikeaa plussaa kunnioitettavasta tietomäärästä ja taustatöiden perusteellisuudesta!

Jyrki Pitkä: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet. Okkultistisesta etsivä Rautapäästä kertovan kuunnelmasarjan aloitus, joka toimii nimenomaan lyhyenä trippinä. Pitkä sekoittelee mainiosti dekkariperinnettä ja yliluonnollista genreä mukavaksi sopaksi, jota ei hämmennellä liikaa. Äänikirja ei ehkä toimi perinteisemmän dekkarin ystäville, vaan pikemminkin niille, joille yliluonnollinen ei ole liian erikoinen juttu. Minulla on Rautapää -sarjaa vielä toinen kuunnelma kuuntelematta ja odotan mielenkiinnolla millaisia vastoinkäymisiä Rautapää joutuu kohtaamaan jatkossa. Punavuoren susimiehet -äänikirjasta löytyy hyvä arvostelu esim. Risingshadown sivuilta. Ainoana miinuksena on sanottava, että lukijana toimivan Markku Kurosen tempo oli hieman liian nopeaa Lars Svedbergin hyvin tasaiseen tahtiin tottuneelle kuuntelijalle.

Tällä hetkellä auton radiossa ei pauhaa mitään ja se tuntuu oudolta. NaNoWiMosta toipuminen vie vähän aikaa, eivätkä sanat vielä ole asettuneet paikoilleen kirjojen sivuille, kun tuntuu, että niitä edelleen pulppuilee ilmassa ja yritän pyydystää niitä kiinni kuin perhosia haaviin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Matt Haig: Radleyn perhe

Matt Haig: Radleyn perhe (Atena)
Sain NaNoWriMo-tekstini maagiseen 50 000 sanaan muutama päivä sitten. Luin Matt Haigin Radleyn perheen jo marraskuun alussa, mutta minulla ei ole ollut tippaakaan ylimääräistä energiaa niin, että olisin saanut toimeksi kirjoittaa siitä edes muutaman sanasen. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut sen verran aikaa, etten hirveän hyvin muista mitä siinä tapahtui. Osittain tästä voinee päätellä, että kirja ei muutenkaan jäänyt erityisesti mieleeni.

Radleyn perhe vaikuttaa ulospäin aivan tavalliselta perheeltä. He ovat kuitenkin vampyyreja. He yrittävät elää normaalia elämää, mutta kun ominaisuuksistaan tietämätön teinityttö erehtyy murhaamaan ihmisen, ovat hyvät neuvot tarpeen. Radleyn perheen vanhemmat joutuvat turvautumaan apuun, joka ei välttämättä ole hyvä idea. Veri houkuttelee niitäkin, jotka ovat sen kiusauksista päättäneet vapaaehtoisesti luopua.

Lukiessani tätä kirjaa, minulle tuli viimeistään selväksi se, että olen kurkkua myöten täynnä vampyyreja. Kaikki sen veren kanssa läträäminen vain inhottaa. Onpa kyseessä miten klassinen hahmo hyvänsä, voinen todeta, että olen vähäksi aikaa saanut todella tästä sakista yliannostuksen. Vampyyrit ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin samanlaisia; okei, jotkut kimeltelevät, jotkut palavat auringossa, toiset nukkuvat arkussa ja jotkut roikkuvat pää alaspäin kuin lepakot. Samaa porukkaa kaikki tyynni. Miten kliseisestä muka saisi aikaiseksi mitään muuta kuin kliseistä?

En myöskään juurikaan pitänyt kirjan tyylistä. Haig kirjoittaa melko moniselittäistä tekstiä, mutta jostain syystä preesensin lukeminen uuvutti minut ja tuntui siltä, että tähän tarinaan se ei toiminut vaan latisti tunnelman. Jollain tavalla tarina oli myös kovin ennalta-arvattava, tai sitten vain tämä kaikki vampyyriys alkaa olla minulle liikaa ja lähtökohta on se, että en odota kirjalta kovin suurta lukuelämystä. Ehkä vain täytyy todeta, että tämä genre saa hetkeksi nyt jäädä.

Arvosteluita muualla: Luettuja maailmoja, Kirjamielellä, Yöpöydän kirjat.

Suosittelen aikuisemmille vampyyrien ja perherdaamojen ystäville.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Vuoden 2013 lukulistojen laatiminen OSA 2

NaNoWriMo on tekemässä minut hulluksi, mutta päätin yrittää nipistää pienen hetken siihen, että laadin toisen luettelon tulevan kevätkauden 2013 kirjoista. Minulla on bloggaamatta ainakin kolme kirjaa, mutta niiden aika saa luvan olla siinä vaiheessa, kun pystyn keskittymään jotenkin järkevän tekstin tuottamiseen 38 000 sanaa tajunnanvirtaa vajaassa kahdessa viikossa on tehnyt tehtävänsä ja muuttanut ajatuksenjuoksuni tahmeaksi sohjoksi.

Tähditettynä odotetuimmat.

Otava:

J.K. Rowling: Paikka vapaana (*)
Johanna Holmström: Itämaa
Magde Hovden: Viisuviikingit
Moira Young: Julma maa (*)
Reetta Aarnio: Tuulien taika
Colin Meloy - Carson Ellis: Maanalainen sysimetsä

(Huomioitavaa: Myös Otavalla löytyy "Nuoret aikuiset" kohderyhmä! Hienoa!)

WSOY:

Linda Lomelino: Taivaalliset täytekakut
Hannu Rinne: Perinnemestarin rintamamiestalo
Suzanne Collins: Ylismaan Gregor
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (*)
Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (*)

(Huomioitavaa: Lasten- ja nuortenkirjallisuus sikin sokin ihan katalogin lopussa)

Gummerus:

Milja Kaunisto: Synnintekijä (*)
Charlaine Harris: Samaa verta
Jussi Siirilä: Barrikadikesä
Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

lauantai 3. marraskuuta 2012

Vuoden 2013 lukulistojen laatiminen OSA 1

Nyt on se aika vuodesta, kun kustantamot alkavat julkaista tulevan kevätkauden katalogeja. On jännittävä selata katalogia ensimmäistä kertaa ja valita keväälle luettavaa. Jos jotenkin kirjablogit ovat vaikuttaneet elämääni, niin näin: nykyään seuraan tarkasti millaisia uutuuksia julkaistaan, enkä vain haahuile kirjastossa ja kerää syliini sattumanvaraista luettavaa.

Tällä kertaa ensimmäinen silmiini osunut katalogi oli Tammelta. Seuraavassa listassa lukutärppejä keväälle (en ole lajitellut aikuisten- ja lastenkirjoja erikseen, koska ne ovat minun mielessäni ihan samalla viivalla):

Kristiina Vuori: Siipirikko (Pidin kirjailijan esikoisesta paljon, minusta on mahtavaa, että historiallisia romaaneja taas julkaistaa. Siipirikkokin vaikuttaa lupaavalta ja kansikuva on paljon vakuuttavampi kuin Näkijän tyttäressä, vaikka kieltämättä siinä on edelleenkin historian romantisoinnin vivahteita...)

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Ensinäkemältä kuvittelin kirjan olevan taas jokin paranormaali romanssi, mutta mitä ilmeisimmin ihan siitä ei ole kyse. Ihan vain uteliaisuuttani haluan tutustua. Tässä on jotenkin suuren maailman meininki, enkä edes tiedä miksi)

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja-kirjasarjan kakkososa. En ole vieläkään keksinyt miten kansikuvissa olevat perhoset liittyvät koko juttuun.)

Sari Peltoniemi: Haltijan poika (En ole lukenut vielä Kuulen kutsun metsänpeittoon -kirjaa, joten sekin on lukulistalla ennen tätä)

Uutuuksissa oli myös Murakamin uusin, mutta sen luen vasta sitten, kun olen tutustunut kirjailijan muuhun tuotantoon (kyllä, yleissivistyksessäni on aukko). Laitoin merkille myös muutaman muun asian:

1) Eroottinen kirjallisuus: ilmeisesti 50 Shades on saanut aikaiseksi sen, että vakavastiotettavat kustantamot julkaisevat kioskipokkareita. Anteeksi, tämä oli ilkeästi sanottu. Sanotaan toisin: kirjallisuuden kenttä elää jatkuvassa muutoksessa, minkä seurauksena aikaisemmin arvottomina pidetyt teemat ovat nousemassa kaanoniin. Uutuutena Sylvia Dayn eroottinen Crossfire-kirjasarja.

2) YA-genreä ollaan herättelemässä Suomessakin tunnetuksi ilmiöksi. Tiettyjä kirjoja suunnataan nimenomaan nuorille aikuisille. Tyypillistä genrelle tuntuu olevan yliluonnollisuus ja paranormaalit elementit. Tammenterhoa selailemalla tuli sellainen olo, että realistisia nuortenkirjoja ei julkaista enää ollenkaan. Tästä olikin joskus keskustelua muun muassa Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa. Myös kirjoittajatoverini Lukuhoukka on muutamaan otteeseen pohtinut asiaa. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista tietää mistä kyseinen ilmiö johtuu. Eikö realismille ole kysyntää vai eikö kustantamoihin enää tarjota realistisia nuortenkirjoja? Olisi jännittävää kuulla myös kustannusalalla työskentelevien näkemys asiasta. Tutkimattomat ovat kirjallisuuden tiet.

Myös Vinttikamari oli päätynyt Tammen katalogiin! Kiva, että ihan tavallisen lukijan mielipiteellä on väliä!


Tästä klikkaamalla Tammen sivuille.