Recent Posts

tiistai 27. tammikuuta 2015

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen



Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Nemo 2014
246s.
Nettikirjakaupasta

Oletko niitä tyyppejä, jotka haluavat mielummin viettää illan kotona nojatuolissa tai hiljaisella lenkkipolulla kuin baarissa bilettämässä? Siellä valot osuvat silmiin ja musiikki on liian kovalla. Tuntuuko sinusta joskus siltä, että näet ja tajuat asioita joita muut eivät huomaa, että työkaverin huono tuuli tarttuu sinuun hetkessä niin että oma päiväsi on pilalla. Uuden villapaidan hankaava kaulus tekee hulluksi ja jätät lounaan syömättä koska ruoka tuntuu suussa väärältä. Tervetuloa erityisherkkien joukkoon.

Psykologian tohtori Elaine N. Aron kirjoittaa kirjassaan Erityisherkkä ihminen niistä ihmisistä, noin viidesosasta koko väestöä, jotka ovat tavanomaista herkempiä. Tällaiset ihmiset leimataan helposti ujoiksi, sulkeutuneiksi, vaativiksi ja hankaliksi tai muuten vain oudoiksi. Aronin mukaan taustalla on kuitenkin ominaisuus, hermostollinen tai geneettinen taipumus aistia asiat eri tavalla kuin suurin osa muusta väestöstä.

Aron kuvailee kirjassaan erityisherkkyyttä esimerkkitapausten kautta, ja syventää tutkimustaan elämän eri osa-alueisiin ja teemoihin, joissa taipumus erityisesti vaikuttaa. Kirjassa käsitellään asiaa myös lääketieteelliseltä kannalta, vaikka itse olisin kaivannut vielä perusteellisempaa pohjustusta sille  miten erityisherkkä konkreettisesti eroaa fysiikaltaan ja hermostoltaan ns. tavallisesta ihmisestä. 

Erityisherkkyys on viime vuosina ollut esillä aika paljon, mikä on ollut monelle erityisherkäksi itsensä kokeneelle ihmiselle hyvä juttu, mutta toisaalta asiassa on myös toinen puolensa, minkä Aron tuo myös kirjassaan esille. Erityisherkkyys ei ole sellainen ominaisuus, millä itsensä erilaiseksi tuntevat ihmiset yrittävät pönkittää egoaan tai esittäytyä muita paremmassa valossa. Sillä onhan jo herkkyyttä testaava testikin johdatteleva: kuka nyt tahtoisi vastata kysymykseen: "Minulla on rikas ja monitahoinen sisäinen elämä" jotain muuta kuin kyllä? Herkkyyttä on eri asteista ja ainakin minulle, itseni poikkeuksellisen herkäksi ja ärsykkeisiin voimakkaasti reagoivalle kokevalle, Aronin kirja oli valaiseva lukukokemus. On kieltämättä mukava ymmärtää, että en oikeasti ole vain hankala ja vaativa, kun en kestä työpisteeni ympärillä leijailevaa viemärin hajua tai sitä, että rikkinäinen lamppu räpsyy. Tai sitä hankaavaa villapaidan kaulusta. Siinä missä kollega kohauttaa hartioitaan, minä saan päänsäryn ja tulen hulluksi. Kiva tietää, että se on ihan normaalia. Tai unohdetaan koko normaali, eihän sellaista edes ole...

Aronin Erityisherkkä ihminen osoittautui itselleni tärkeäksi kirjaksi, jonka kautta moni juttu näyttäytyi uudessa valossa. Kirjassa oli kyllä myös sellaista amerikkalaishenkistä huuhaata, jonka sivuutin vähän vähemmälle painoarvolle, mutta pääasiassa koin kirjan varsin mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi. En lähtisi tuuppimaan kirjaa luettavaksi sellaiselle, joka ei omassa elämässään tai lähipiirissään ole joutunut (tai päässyt) pohtimaan erityisherkkyyttä, mutta kaikille niille, joita aihe kiinnostaa, tästä on varmasti ammennettavaa.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, joille blogipostaukseni ensimmäinen kappale kolahti. Ja niille, jotka tunnistavat siitä läheisensä.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat



Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat - Huutolaislasten kohtaloita Suomessa
Ajatus kirjat 2011
223s.

Kun Heikki täytti kuusi vuotta, isäntä kävi kunnassa tekemässä "orjanpaperit". Sen jälkeen kunta alkoi maksaa talolle elättikorvausta. Molemmat olivat nyt saman talon palveluksessa, äiti piikana ja poika huutolaisena. (Halmekoski: Orjamarkkinat, s.68)

Jouko Halmetkosken teos Orjamarkkinat on koskettava kokoelma ihmiskohtaloita 1900-luvun alkupuolelta. Kirjassa on kerättynä useita tarinoita, jotka kertovat todellisten ihmisten todellisia kohtaloita ajalta, jolloin lasten myyminen huutolaiseksi oli ihan normaalia. Käytäntö vastasi nykypäivän sosiaalihuoltoa, vaikka huutolaislaisten oloja ei ollut tarkoituskaan valvoa, vaan vain sijoittaa lapset sen sijaan, että he olisivat olleet irtolaisia. Usein huutolaiseksi päätymisen taustalla oli perheen tragedia.

Orjamarkkinat on ravisteleva teos, joka valottaa sellaista osaa Suomen historiasta, josta ei ole pahemmin kerrottu koulussa. Olisin kaivannut kirjaan vielä enemmän historiallista taustoitusta ja faktoja huutolaisuuden historiasta, esimerkiksi tilastotietoja ja tosiasioita siitä, millainen käytäntö huutolaisuus on ollut. Vaikka teos käsitteli pelkästään huutolaisuutta, myös muut 1900-luvun alkupuolen "sosiaalihuoltotoimet" alkoivat kiinnostaa.

Kirjan kertomukset on koottu kerätyn aineiston perusteella. Kirjan kertomusten sävy on paikoin vähän naiivi, mutta toisaalta tarinat ovat niin kamalia, ettei niitä ehkä olisi voinutkaan kirjoittaa kovin raadollisesti; kyse on kuitenkin menneisyydestä, joka on vielä aika lähellä ja käsin kosketeltavissa. Omalle lukulistalleni kirja päätyi siksi, että suvussani on huutolaislapsuuden elänyt ihminen. Onneksi hänen tarinansa on ollut onnellisempi kuin useilla kirjassa tarinaansa kertovilla huutolaisilla.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneita tästä Suomen historian vaietusta asiasta.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Sara Gruen: Vettä elefanteille




Sara Gruen: Vettä elefanteille
Bazar 2011
366s.
Työpaikan kahvihuoneesta

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanin. Se oli yhteen aikaan blogeissa melko puhuttu, mistä syystä johtuen se taisikin jäädä minulta silloin lukematta. Toisekseen kärsin joskus kamalaa preesensangstia minkä johdosta en oikein tykännyt tarttua sellaisiin kirjoihin, jotka on kerrottu preesensissä. Nyt kuitenkin kirja osui käsiini ja päätin lukea sen.

Vettä elefanteille kertoo Jacobista, joka muistelee vanhainkodissa elämäänsä sirkuksessa. Nykypäivä 90-vuotiaan Jacobin ankeassa arjessa ja värikkäässä menneisyydessä 1930-luvun Amerikassa vuorottelevat ja lukijan eteen piirretään kuva sirkuselämän villistä arjesta ja rakkaudesta. Romaanissa keskeisessä osassa on Jacobin ja sirkuksen eläintenkesyttäjän nuoren vaimon romanssi mutta toisaalta myös ne muut ihmissuhteet (ja eläinsuhteet) joita sattumalta sirkuksen mukaan päätynyt Jacob kokee. Nykypäivään sijoittuvissa kohtauksissa seurataan vanhaa Jacobia, jonka vanhainkodin edustalle on saapunut kiertävä sirkus. Tutun miljöön näkeminen herättää vanhassa miehessä muistot ja kaipuun menneeseen.

Kun junan viimeinen osuus lähtee liikkeelle, minä kyyhötän makuuvaunussa yhden punkan alla ahtautuneena toisen miehen viereen. Tila kuuluu virallisesti hänelle, mutta hän suostui päästämään minut siihen tunniksi tai pariksi kun lupasin hänelle dollarini. Silti hän valittaa ja minä pitelen polvistani kiinni ollakseni mahdollisimman pieni. (Gruen: Vettä elefanteille, s.69)

Vettä elefanteille oli oikeastaan todella surullinen kirja. Surin sekä vanhan Jacobin kohtaloa, että hurjaa sirkuselämää ja sitä miten sirkuksen eläimiä (ja ihmisiä) kohdeltiin. En ole oikein koskaan, edes lapsena, ollut innostunut sirkuksesta ja vielä vähemmän mitä enemmän olen saanut tietää siitä miten niissä on eläimiä joskus kohdeltu. Nykyään sentään asiat taitavat olla toisin. Erityisesti keskeisessä roolissa ollut elefantti ja hevoset herättivät myötätuntoa ja mietin välillä pystynkö ollenkaan lukemaan kirjaa loppuun, sillä niin hurjilta jotkut jutut tuntuivat.

Toisaalta romaanissa oli myös mielenkiintoista ajankuvaa 1930-luvulta, vaikkakin sitä olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Minua jollain tavalla häiritsi se, että kirjassa oli mielestäni asetelmasta ja teemoista huolimatta jotenkin yllättävän vahva viihdekirjan maku ja jotenkin tarinan loppuratkaisut vahvistivat sitä fiilistä, että tarina oli kuitenkin kirjoitettu ajatellen lukijan mielihyvää. Toisenlaisilla ratkaisuilla tämä olisi ollut ihan toisenlainen kirja, ja voi olla että olisin saattanut pitää siitä enemmän. Olisin myös ehkä pitänyt tästä enemmän jos olisin joskus jossakin elämäni vaiheessa pitänyt sirkuksista enkä katsonut vain eläinten surullisia silmiä.

Vaikka eipä silti, vaikka kirja herättikin ristiriitaisia tunteita, se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Koska olen toipunut preesenstraumoista, rakastin sen kieltä ja ajankuvaa, joka oli raadollisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen. Oli myös hienoa huomata, että kirjaa varten oli tehty taustatyötä joka selvästi välittyi lukijalle. Tätä romaania oli ilo lukea.

Suosittelen Vettä elefanteille luettavaksi kaikille 1900-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien ystäville sekä sirkusmaailmasta kiinnostuneille.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Maria Turtschaninoff: Anaché



Maria Turtschaninoff: Anaché
Tammi 2012
523s.
Kirjastosta

Tiiliskivien lukeminen jatkuu. Maria Turtschaninoffin Anaché tarttui mukaani kirjastosta spontaanina päähänpistona. Olen lukenut kirjailijalta aikaisemmin romaanin Helsingin alla, joka oli ihan ok, mutta ei herättänyt hirveän suurta intoa lukea kirjailijan muuta tuotantoa. Nyt Finlandia Juniorin myötä muistin kuitenin Turtschaninoffin ja päätin koittaa lukea häneltä jotakin.

Anaché onkin ihan omanlaistaan fantasiaa, joka sijoittuu Mongoliaa ja jurtissa asuvia paimentolaisheimoja muistuttavaan maisemaan ja elämään. Kirjailija on luonut tarinaansa kokonaan oman sanastonsa, jonka oppimiseen ei olisi kulunut niin kauaa aikaa, jos olisin kirjaa aloittaessani tajunnut etsiä sanaston takasivuilta. Tästä kielikysymyksestä huolimatta tarinassa oli viehättävää historiallisen fiktion tuntua ja minulla oli koko ajan sellainen tunne, että luin kirjaa, joka sijoittui johonkin ihan oikeasti olemassaolevaan mutta minulle tuntemattomaan maahan. Hauska yksityiskohta.

Anaché rakastaa veljeään Heoria, mutta veljen miehuusriittien sekä oman naiseksi tulemisen jälkeen elämä muuttuu, eikä Anaché voi enää samalla juosta aroilla ja leikkiä veljensä kanssa. Ankara isä on heimo rouk, joka ei suvaitse katsoa tyttärensä käyttäytymistä. Anachén suurin haave on oma hevonen, jonka kanssa liitää pitkin niittyjä. Valkoisen vuohen hahmossa vierellään kulkevasta henkiolennosta hän uskaltaa kertoa vain äidilleen, koska henkien maailmassa kulkeminen on angakokien asia.

Anaché tiesi, miten kylmä näin hurjassa tuulessa oli ratsastaa. Hevoset kyllä selvisivät, mutta joskus ratsastaja jäätyi talviyönä hevosen selässä kuoliaaksi, kun kylmyys kävi sietämättömäksi. Mutta vielä ei ollut talvi, eikä nyt ollut yö. (Turtschaninoff: Anaché, s. 230)

Anaché oli lukukokemuksena yllätyksellinen ja virkistävä! Oli huomattavan hauskaa lukea sellainen fantasiaromaani, joka sijoittuu johonkin muualle kuin keskiaikahenkiseen maailmaan. Myös tarinassa oli hienoja ulottuvuuksia, ja vaikka se oli historialliseen miljööseen sijoittuvan fantasiagenren konvention tapaan ärsyttävän patriarkaainen, oli tarinassa myös teemoja, joiden varjolla oli helppoa olla tuhahtelematta miesvaltaisen maailman tavoille. Kokemuksena kirja oli sellainen, että se rohkaisee tarttumaan myös muihin kirjailijan teoksiin vaikka Helsingin alla ei ollutkaan suosikkini.

Suosittelen Anachéa fantasiakirjallisuuden ystäville!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät



Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
559s.
Joululahjaksi

Olen aloittanut kirjavuoteni 2015 tiiliskiviromaanien parissa. Olen aina ollut paksujen kirjojen ystävä, mutta muutaman kuluneen vuoden hektisempi rytmi on saanut aikaan sen, että olen karttanut paksuja kirjoja ja valinnut luettavakseni mielummin ohukaisia yksilöitä. Osittain olen huomannut myös kirjabloggaamisen vaikuttaneen asiaan: paksuja kirjoja kun ei ehdi millään lukea niin monta kuin lyhyttä, ja uinailevaan blogiin tulee postauksia harvoin, kun kirjojen sivumäärät lähentelevät tuhatta. Olen kuitenkin päättänyt nyt palata juurilleni eli lukemaan paksuja kirjoja, joiden parissa viihdyn ja jotka vievät minut toisiin maailmoihin ja todellisuuksiin.

Jussi Valtosen Finlandian voittanut He eivät tiedä mitä tekevät löytyi joulupukin paketista. Olinkin toivonut pääseväni lukemaan kirjan; yleensä suhtaudun skeptisesti kaikenlaisten kisojen voittajiin, sillä ne harvoin vastaavat kirjamakuani. Minusta oli kuitenkin siistiä, että Finlandian voitti sellainen kirja, joka ei ollut ennakkosuosikki (ei silti, että ennakkosuosikitkaan olisivat mitenkään huonoja).

He eivät tiedä mitä tekevät kertoo neurotieteen professori Joe Chayefdkistä, joka on nuoruudessaan kokenut lyhyen avioliiton suomalaisen Alinan kanssa. Alinasta, sekä Joen ja Alinan pojasta Samuelista. Spefimausteita sisältävässä tarinassa on pelottavia tulevaisuudenvisioita, mutta ennen kaikkea se on kertomus hukassa olevista ihmisistä, jotka kirjan nimen mukaisesti eivät tiedä mitä tekevät. Minut romaani lumosi hienolla kielellään, vaikka tarinassa olisi kai periaatteessa ollut lyhentämisen ja tiivistämisenkin varaa, jaaritteleva tyyli ja moneen suuntaan polveileva kerronta ei minua haitannut.

Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä pallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät mihin sellainen kehitys johtaisi.
(Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, s.134)

Kiinnitin romaanissa huomiota erityisesti siihen, millaisella tavalla Valtonen kuvailee Suomea ulkopuolisen silmin. Monet havainnot olivat teräviä ja niihin saattoi samaistua, vaikka asuukin Suomessa. Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys on keskeisessä roolissa tarinassa, ja se tulee esille monessa eri yhteydessä. Tiedon ja tietämättömyyden teemat ovat niin ikään keskeisessä asemassa tarinassa.

Valtosen romaanissa minut pysäytti erityisesti sosiaalisen median uusien ulottuvuuksien, kuten iAm -laitteen luomat tulevaisuudenvisiot. Valtosen maalailema kuva ei ole erityisen kaukana tulevaisuudessa, mikä tuntuikin pelottavalta. Itse tietokonetta ja sosiaalista mediaa käyttäneenä on joutunut huomaamaan, millainen riippuvuussuhde internetin ihmemaahan syntyy, ja miten helppoa on goolettaa asioita sen sijaan, että vaivautuisi itse ajattelemaan niitä. Se on surullista ja olen iloinen siitä, että Valtonen avasi silmäni, sillä sen He eivät tiedä mitä tekevät todella teki. Kirjan visioita pohtineena tuntuu entistä helpommalta sulkea tietokone, iPad ja muut härpäkkeet ja lähteä vaikka lenkille.

Suosittelen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät romaania kaikille niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita nykypäivän ihmissuhdekoukeroista, tulevaisuuden visioista, ja jaksavat antaa aikaa pitkälle romaanille ja monipuoliselle kerronnalle.

torstai 1. tammikuuta 2015

Kirjavuosi 2014

Vuosi 2014 vaan mennä hupsahti. Itse heräsin uuteen vuoteen flunssaisena ilman ääntä, joten tästä ei voi olla kuin matka ylöspäin! Ulkona näyttää keväältä, koska kaikki lumet ovat sulamassa pois, mutta onneksi voi sytytellä kynttilöitä, laittaa takkaan tulen ja kuvitella ulos juuri sellaisen ilman, mikä parhaalta tuntuu.

Kirjavuosi 2014 oli aika nihkeä. Aikaani kului hirveästi kaikkeen muuhun kirjalliseen, enkä ehtinyt lukea ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut. Välillä tuntui siltä, ettei oikein mikään kirja tuntunut mielenkiintoiselta. En myöskään ehtinyt juurikaan lukea muita blogeja tai osallistua keskusteluihin, loppuvuodesta huomasinkin, että moni tuttu seuraamani blogi on totaalisesti lakannut olemasta olemassa ja tilalle on tullut ihan uusia ja minulle vieraita kirjablogeja. Se on tietysti ihan normaali ilmiö, mutta välillä on tullut sellainen olo, ettei enää jaksa seurata mitä blogimaailmalla tapahtuu. Sain hankalasta vuodesta huolimatta luettua ja blogattua seuraavat kirjat:

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu
Hanna Matilainen: Mitä kummaa
Salla Simukka: Punainen kuin veri


Tämän vuoden luettuja ei pahemmin kannata ruveta laskeskelemaan. Niukkaan kirjavuoteen mahtui kuitenkin muutama todellinen helmi, kuten Helena Wariksen Vuori, joka mielestäni olisi ansainnut vähintään Finlandia Juniorin, sekä Paula Havasteen Tuulen vihat, joka pääsi yllättämään. Viihdyin myös Disa Hannuntyttären ja Tulen tytärten parissa.

Täytyy vain toivoa, että 2015 toisi hieman enemmän aikaa keskittyä lukemiseen ja rauhalliseen joutenoloon kirjan kanssa. Tosin vuonna 2014 olen saanut ihan hirveästi aikaan kaikkea hirveän isoa, joten ehkä vuosi ei ollutkaan niin kovin surkea.

Mukavaa uutta vuotta kaikille Vinttikamarissa vieraileville!