E.L. James: Fifty Shades - Sidottu

E. L. James: Fifty Shades Sidottu (Fifty Shades
of Grey) Otava 2012, 586 sivua.

Tämä kirjasyksy puhuttaa odotetuilla ja kohistuilla kirjoilla. Minä tartuin mammapornoksikin kutsuttuun Fifty Shades - Sidottu -romaaniin suurella mielenkiinnolla, koska sen syntytarina on niin hauska. Twilight -aiheinen fanfic levisi vähän käsistä ja siitä tuli maaimanmenestys. Innokkaan lukijan ja harrastelijakirjoittelijan näkökulmasta romaanin menestystarina on hulvaton: saatan melkein kuvitella, miten tarina on ensialkuun ollut vain pienen joukon sisäpiirivitsi ja sitten äkkiä jotain ihan muuta.

Fifty Shades kertoo kömpelöstä, epävarmasta ja viattomasta Anastasiasta (huomaammeko yhtymäkohtia Bellaan?), joka tapaa mystisen, rikkaan ja salaperäisen Christian Greyn. Näiden kahden välillä syttyy kiihkeä suhde, joka saa Anastasian kohtaamaan uusia asioita. Hänelle ei pelkästään selviä Christianin makuuhuoneen ihmeellisyydet, vaan samalla hän joutuu kurkistaneeksi moraalikysymysten monimutkaiseen maailmaan. Kirja päättyy ratkaisuun, joka suorastaan pakottaa lukijan odottamaan jatkoa. Eihän tämä hulluus nyt tähän pääty, eihän?

Fifty Shades -trilogia on puhututtanut erityisesti makuukamaritapahtumien yksityiskohtaisten kuvausten takia. Christianin mielenkiinnonkohteen ovat perin erikoisia ja saavat ihan taatusti perustallaajan kohauttelemaan kulmakarvojaan vuoroin järkyttyneenä vuoroin lumoutuneena. Tältä osin kirja tuskin juurikaan poikkeaa genren klassikoista. Fifty Shadesin suosion syyn on pakko olla jossakin muualla.

E.L James on onnistunut kirjoittamaan Twilight -henkisen romaaninsa niin, että se kopioi juurikin Houkutuksen koukuttavimmat piirteet. Ei monikaan kaiketi Houkutustakaan lue vampyyrien takia, vaan koukku on jossakin muualla. Christianissa kiteytyy oivallisesti Meyerin Edwardin narsistinen ja häiriintynyt persoonallisuus (kyllä, minusta Edward todella on narsistinen ja häiriintynyt). Tässä mielessä James on onnistunut poimimaan Meyerin saagan henkilöhahmoista juuri olennaiset seikat. Niin Twilight -saagassa kuin Fifty Shadesissa se olennainen juttu ei ole se, mitä tehdään vaan nimenomaan se mitä EI tehdä. Houkutuksessa Edward kieltäytyy rakastelemasta Bellan kanssa vedoten omiin moraalisääntöihinsä. Fifty Shadesissa Christian kyllä lähestyy Anastasiaa mitä moninaisin tavoin, mutta kieltää tyttöä koskemasta itseensä. Kun Anastasia näkee arvet herra Greyn rinnassa, hän tajuaa vähitellen, että miehen mieltymysten taustalla on pakko olla jotakin outoa...

Sekä Houkutuksessa että Fifty Shadesissa lumous on rakennettu kiellettyä ja sallittua yhdistelemällä. Lukija jää miettimään, mikä mystisen miehen salaisuus mahtaa olla. Miksi Edward katselee Bellaa vuoroin himokas, vuoroin tuskainen ilme kasvoillaan? Miksi Christian haluaa hallita Anastasiaa, mutta pelkää tämän kosketusta?

Okei, kielellisesti Fifty Shades on ihan oksetus. Se on juurikin niin kioskipokkarikamaa kuin saattaa olettaa, eikä henkilöhahmoissakaan ole kehumista varsinkin kun ne ovat pääsääntöisesti melko tarkkoja kopioita Houkutuksen vastaavista. Mutta ilmiönä kiinnostava, sitä en kiellä.

Suosittelen vähän rankemmista harlekiineista innostuville, sekä nille joihin Twilight -henkinen eläimellinen vetovoima tehoaa. Aikuisille.

Mennyttä kesää, tunnustusta ja syksyn lukuhaaveita

Tuntuu siltä, että kesän voi kuitata päättyneeksi. Alkaa syksy, elonkorjuun aika. Pimeät illat, sateet, takkatulet, hetket sohvalla viltin, kirjan ja teekupin kanssa. Käsityöt, NaNoWriMo, joulun odotus, ensilumet. Syksy on mukavaa aikaa.

Kesästäkin jäi paljon kauniita muistoja. Nähtyjä paikkoja, luettuja kirjoja, kauneutta. 

Syksyssä odotan muutakin kuin pimeitä iltoja. Muun muassa. Diana Gabaldonin Skotlantilaista vankia, Jenny Kangasvuon Sudenverta, Vera Valan Kuolema sypressin varjossa, sekä montaa muuta. Voi kun saisi palkallisen lukuloman. Sellaisen, jonka aikana saisi vain lukea ja nauttia hijaisuudesta. Kaikki muu olisi kiellettyä.

Post-it tunnustuksella minua muistivat Emilie ja Sanna! Kiitokset! En tällä kertaa laita tunnustusta eteenpäin, koska se näkyy kiertäneen jo ympäriinsä melkein kaikissa tutuissa blogeissa.

Näiden kuvien myötä toivotan ihanaa syksyä kaikille!

Ps. Olen ajatellut muuttaa käyttäjänimeni muotoon nimi/blogin nimi. Eli jos blogianne jossain vaiheessa kommentoi joku outo tyyppi Vinttikamarista, se olen minä!

Nojatuolimatkalaisena

Kaukokaipuu äityy välillä hurjaksi. Tekisi mieli pakata laukku, hypätä autoon ja ajaa jonnekin uuteen paikkaan, ennennäkemättömään, kokemattomaan. Tai ottaa lento ja katsoa miten kauas siivet kantavat. Haistella vierasta ilmaa ja outoja tuulia.

Kesän matka sai aikaiseksi kaukokaipuun, joka kohdistuu Britanniaan. Nyt kun matkustamiseen ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta, päätin lähteä nojatuolimatkalle. Kaivoin kirjahyllystä Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjan, Jude Deverauxin Ylämaa -sarjan, Iso-Britannian matkaoppaat, laitoin cd-soittimeen pauhaamaan The Proclaimersin ja keitin mustaa teetä. Matka voi alkaa!

Nojatuolimatkailun ideaan ei kuulu se, että kirjoja luetaan kuten ne tavallisesti luetaan läpi, alusta loppuun. Valitsen tutuista kirjoista lempipaikkoja, luen ne läpi. Otan karttakirjan ja matkaoppaan ja tutkin romaanissa mainitut paikat läpikotaisin. Tässä suureksi avuksi on muodostunut Google Earth -palvelu, jonka olen ladannut iPadiini. Ainakin Skotlannin maisemat on muutettu niin uskottavaan muotoon, että kaikki vuoret ja laaksonpohjukat näyttävät yllättävätn aidoilta. Kun Muukalaisen Claire katselee kukkulalta Invernessiin, etsin iPadilta saman kaupungin, kiipeän kukkulan laelle ja katson miltä maisema näyttää.

Olen harrastanut nojatuolimatkailua monen romaanin kanssa. Yleensä vieraat paikat kiehtovat minua ja haluan päästä perille siitä, miltä kirjassa mainitussa paikassa näyttää. Vanha ja kulunut Kaunis maailma -kirjasarja palveli samassa tehtävässä ennen internetin ihmemaata ja Google Earthia. Googlen ja romaanin kanssa olen matkannut ihmeellisiin paikkoihin maailmassa.

Oletteko te käyneet organisoiduilla nojatuolimatkoilla? Sellaisilla, että suunnittelette etukäteen minne haluaisitte kirjan sivuilla matkustaa? Asiaan kuuluu toki se, että olosuhteet ovat mahdollisimman autenttiset ja sopivat kirjan maailmaan ja maisemaan. Jos ette, suosittelen lämpimästi! Varsinkin syksyn synkkinä iltoina nojatuolimatkat ovat parasta!

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

 

Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto (WSOY 2012) kertoo Lunnista, joka karkaa kotoaan nähdäkseen maailmaa. Hänen ratkaisuillaan on kuitenkin suuremmat vaikutukset kuin hän osasi arvata. Matkallaan todellisessa maailmassa Lunni tapaa Tuin, joka haluaa tuntea ja olla kuten ihminen. Linnut ovat kadonneet maailmasta, jossa Lunni ja Tui kulkevat, ja Lunni tietää, että hänen täytyy palata takaisin kotiin ja pelastaa se, mitä pelastettavissa on.

Painajaisten lintukoto on mystinen ja runollinen kirja, joka tuo monessa kohtaa mieleeni Inception -elokuvan. Kirjassa venytetään todellisuuden rajoja ja kuljetaan unimaailmassa. Yritin pitkään istuttaa tarinaa johonkin genreen, mutta totesin, etten osaa. Tässä on sekoitus perinteistä fantasiaa maustettuna scifimaailmojen elementeillä. Enoranta on saanut mukaan ripauksen suomalaista sävyä, mikä on aina plussaa.

Kokonaiskuvaltaan kirjasta jäi minulle sekava mielikuva, enkä oikein päässyt perille siitä mitä tapahtui. Osittain unenomainen tunnelma tuntui lumoavalta, mutta kaipa minä olen lukijana sellainen, että kaipaan jotakin kosketeltavampaa. Jos Enorannan Omenmean vallanhaltija on jäänyt mieleeni hyvinkin perinteisenä fantasiana, on kirjailijan myöhempi tuotanto ihan muuta. Minulle olisi kelvannut perinteisempikin kirjallinen ilmaisu ja kerronta, mutta ehkä tyylin kehittyminen ns. taiteellisempaan suuntaan on vaikuttanut siihen, että lahjakas kirjailija on siirtynyt pienkustantamo Robuksen leivistä WSOY:n talliin.

Vaikka Painajaisten lintukoto ei tarinana saanut minua hyrisemään innosta, on kirjan maailmassa jotakin ainutlaatuista ja kaunista. Tämä ei ole perinteisten fantasiamaailmojen toisintoa, vaan jotakin ihan uutta. Lintutematiikka ja kansanperinteen rippuset toimivat saumattomana kokonaisuutena, jotan minun näkökulmastani rikkovat ainoastaan juonen puutteet. Tarina sinällään ei ole merkillinen, mutta miljöö onnistuu kyllä vangitsemaan lukijan.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, jotka haluavat lukea perinteestä poikkeavan, kauniin ja runollisen fantasiakertomuksen.

Copycat -kisa

Amman ihanan Copycat -kisan aika koitti taas. Oli ensin sellainen olo, että en taida osallistua, sillä en millään keksinyt hyvää ideaa. Muiden kuvia katsellessani alkoi raksuttaa. Viime vuonna kansikuvaa varten kuvasin itseäni, mutta tänä vuonna halusin kokeilla muuta (osittain siksi, että sekä minulla että kuvaajalla meinasi palaa hermot Sinisen linnan kansikuvan henkistä kuvaa ottaessa...)

Kansikuva luonnosteluvaiheessa.

Koska kilpailun säännöt eivät sitä kieltäneet, päätin piirtää kansikuvan itse. Onhan huomioitavaa, että suuri osa kirjojen kansista on kuvitettu piiroksilla. Valokuva ei siis ole ainoa tapa täyttää kirjan kansia. Inspiraatio löytyi viime vuonna luettujen kirjojen joukosta. Piirrettyäni, kumitettuani ja kirottuani sain lopulta aikaiseksi sitä mitä yritin!

Kansikuvani inspiraationa toimi Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurnia Tate. En löytänyt mistään tietoja alkuperäisen kannen kuvittajasta (sama kuva on ollut kansissa myös maailmalla), mutta kunnia kuuluu tietysti hänelle. Jos joku sattuu kuvittajan tietämään, niin valistakaa minua.

Edit: Selvisi, että alkuperäisen kuvan tekijä on siluettitaiteilija Beth White. Ilmeisesti alkuperäinen kuva on siluettileikkaus, eikä piirros! Käsittämätöntä! Omani on ihan vaan huopakynällä piirretty.

Omassa kannessani korvasin alareunan eläimet sanoilla, ja yritin piirtää tytön jaloissa kasvavat kasvit Sananjaloiksi, koska kyseinen hämärien metsien asukki sopii hyvin kirjojen ystävälle. Tytön käteen ajattelin piirtää ensin kirjan, mutta koska myös kirjoittaminen on lähellä sydäntäni, kiemurtelee tytön kädestä "Olipa kerran kauan sitten" tarinaperinteen mukaisesti.

Ilkka Remes: Itäveri

Ilkka Remes: Itäveri
(WSOY 2002)

Minulla on aika monta kirjaa kesken tällä hetkellä. Töissä kahvitaukoluettavana Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto. Kotona sängyn vieressä Diana Gabaldonin Muukalainen (kyllä, tämä on vähintään kymmenes kerta kun luen kyseistä kirjaa). Kesäkodin alakerrassa Stephen Kingin massiivinen Lasikuvun alla ja yläkerrassa Sergeanne Golonin klassikko Angelika. Auton nauhurissa on pyörinyt viikkotolkulla Remeksen Itäveri, jonka sain viimein eilisellä mökkireissulla loppuun.

Juho Nortamolle selviää yllättävä asia. Hän ei olekaan vanhempiensa lapsi, vaan hänet on adoptoitu perheeseen kolmekymmentä vuotta takaperin. Koko asiaa peittää salaisuuksien verho, josta Juho päättää ottaa selvän. Hän lähtee Saksan kautta viimein Venäjälle selvittämään sukujuuriaan. Kuka hän oikein on? Venäläinen vai suomalainen? Moraalisen pohdinnan eteen Juho joutuu, kun biologisesta isästä selviää asioita. Moraali- ja identiteettikysymykset kietoutuvat toisiinsa kun salaliitto Venäjän edesmennyttä presidenttiä vastaan alkaa kuroutua auki.

Itäveri on kaiketi vaihtoehtohistoriaa. Remes on rakentanut fiktiivisen rakennelman, joka leikittelee Venäjän ja Suomen suhteilla ja muodostaa mielikuvan Venäjän yhteiskunnasta ja niistä asioista, jotka suurvallassa ovat tyystin toisin kuin kotona Suomessa. Näkökulma värittyy Juhon katkerista ja suoraviivaisista tulkinnoista. Itäveri on ensisijaisesti kertomus Juhosta, ei Venäjän suurvallasta eikä salaliitoista.

Itäveri olisi varmaan ollut ihan ok kirja, ellei päähenkilö olisi ollut niin idiootti. Pahoittelen sensuroimatonta sanavalintaa, mutta mikään ei ole niin ärsyttävää kuin lukea kirjaa, jossa koko ajan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä käyttäytymään. Juho on kolmekymppiseksi keskenkasvuinen ja fanaattinen. Hän toimii hetkellisten mielihalujen ja tunteiden johdattelemana, eikä mieti sitä mikä on järkevää ja mikä ei ole. Kirjan ärsyttävyyden kuittaa "loppu hyvin kaikki hyvin" -asetelma. Juho on onnekas paskiainen, joka idioottimaisesta käytöksestään huolimatta saavuttaa onnen ja ihanuuden.

On kirjassa hyviäkin pointteja. Pidin siitä, miten Remes kuljettaa tarinan mukana Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Venäläisen klassikkoromaanin arvot nousevat useaan otteeseen esille ja heräsi mielenkiinto lukea tiiliskiviklassikko joskus. Intertekstuaalisuus on aina plussaa, jostain syystä tarinan liittäminen kirjalliseen perintöön saa minut aina nostamaan hattua.

Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostavat vaihtoehtohistoria sekä venäläineen maailma. Dekkariksi tätä ei voi sanoa, mutta jännitystä (ja ärsytystä) kyllä piisasi.