Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta

327s.

Oma ostos

Voihan dystopia. Kaipasin hömppää ja ostin hetken mielijohteesta kirjakaupan alesta Kiera Cassin Valinta -romaanin. Trilogian ensimmäinen osa on pyörinyt blogeissa ja ristiriitaisista arvioista huolimatta päätin lukea sen, koska kaipasin jotain helposti lähestyttävää hömppää. Sitä saa mitä tilaa.

Romaani sijoittuu Yhdystvaltoihin, jossa ihmiset on jaettu kasteihin sen mukaan, mikä heidän paikkansa on maailmassa. America Singer kuuluu viidenteen kastiin, taiteilijoihin ja esiintyjiin. Rahaa on niukasti, mutta enemmän kuin American poikaystävällä, joka on alempaa kastia eikä varmasti mieluisa puolisoehdokas vanhemmille. Siksi American äiti ja isä ovatkin ihastuneita, kun America valitaan kilpailuun, jonka voittajasta tulee tulevan hallitsijan puoliso. Nälkäpeliin verrattavissa oleva kieroilupeli alkakoon.

Valinnan juoni on ihan hirveän ennalta-arvattava ja kliseinen. Kilpailuun valitut tytöt lähetetään palatsiin, jossa Unelmien poikamies -hengessä prinssi treffailee morsianehdokkaita ja yrittää löytää sopivan puolison. America tekee prinssille heti ensialkuun selväksi, ettei halua puolisoksi, mutta ystäväainesta hänessä on. Prinssin sydän valitettavasti tuntuu sykkivän tälle vastahakaiselle neitokaiselle. Pakkaa sekoittavat "kapinalliset", jotka mekkaloivat palatsin ulkopuolella. Tyttöjen keskinäiset kinastelut ja prinssin perään haikailut tietysti videoidaan koko maalle tosi-tv:n hengessä.

No. Olihan Valinta aikamoista hömpättiä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan hyvin. Se nollasi sopivasti aivot ja antoi muuta ajateltavaa. En kuitenkaan usko, että viitsin tarttua sarjan seuraaviin osiin, elleivät ne nyt ihan kävele vastaan oikealla hetkellä. Kaiken kaikkiaan romaani oli anniltaan aika heppoinen, eikä yllä suosikkidystopiotten joukkoon edes ya-akselilla. Kohderyhmään kuuluvat lukijat viihtyvät varmasti kuitenkin tarinan parissa, onhan se melkoinen tuhkimosatu. Seuraavat osat toivottavasti näyttävät hieman toisenlaistakin naisen roolia tässä varsin perinteiseltä tuntuvassa maailmankuvassa.

Suosittelen Valintaa romanttisten dystopioiden ystäville.

Julie Murphy: Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan

Julie Murphy: Dumplin - isosti tai ei ollenkaan

Otava 2016

335s.

Arvostelukappale

Joskus sitä osuu vastaan sellainen kirja, josta ei olisi ennakkokäsityksen perusteella tiennyt pitävänsä. Takakannen perusteella en olisi osannut ottaa kirjaa luettavakseni, mutta koska sain siitä arvostelukappaleen, halusin tutustua kirjaan ja antaa sille mahdollisuuden. Yllättäen sivut kääntyilivät kuin itsestään ja huomasin viihtyväni tarinan parissa erinomaisesti!

Willowdean on teksasilainen tyttö, joka ei turhia stressaa ulkonäköpaineista, vaikka äiti vetääkin pikkukaupungin missikisoja ja muistuttelee ylipainoisena kuolleen sisarensa kohtalosta. Willowdeanin eli Dumplinin mielestä bikinivartalon saa kun laittaa bikinit päälle, ja työpaikallakin kannattaa kertoa uudelle työkaverille olevansa paikan virallinen läski, että asia tulee heti alkuun käsiteltyä. Dumplin alkaa kuitenkin kokea epävarmuutta, kun söpö ja sänkileukainen Bo kiinnittää häneen huomiota. Äkkiä läskit alkavat ahdistaa, eikä Dumplin voi olla ajattelematta, mitä muut miettivät, jos hän ja Bo alkavat seurustella. Asiaa ei helpota yhtään se, että paras ystävä on juuri päässyt neitsyydestään ja tavannut uuden tyttökaverin, joka katsoo Dumplinia kuin halpaa makkaraa.

Julie Murphyn Dumplin on romaani, joka ei oikeastaan käsittele niinkään lihavuutta kuin ylipäätään ulkonäköön kohdistuvia paineita ja oikeutta olla sellainen kuin on. En ole itse oikeastaan koskaan uhrannut ajatustakaan ylipainolle tai lihavuudelle, koska asia ei ole henkilökohtaisesti koskettanut. Dumplinin tarina kuitenkin alleviivasi osuvasti sitä, ettei kyse ole lihavuudesta, laihuudesta, rumista hampaista tai näppylöistä vaan siitä hyväksyykö itsensä vai ei. Ei siitä hyväksyykö lihavuuden tai laihuuden, vaan itsensä sellaisena kuin on.

Romaanin Dumplin on itsevarma, mutta silti samaan aikaan epävarma. Yhdistelmässä on jotakin samastuttavaa ja toivon, että romaaniin tarttuvat myös - tai ehkä juuri nimenomaan ne nuoret lukijat, jotka mittailevat senttejä vyötäröltään ja ihailevat laihuutta. Dumplinin epävarmuus on samaistuttavaa, ja vaikka teos on selkeästi nuorten ja nuorten aikuisten romaani, löysi aikuinenkin lukija siitä ajattelemisen aihetta.

Jos romaania pitäisi jostakin moittia, voisi sen löyhästi niputtaa minämuodossa kerrottujen viihteellisten ja lukijoita kalastelevien nuortenkirjojen genreen. Kerronta ei ole mitenkään hirveän korkeakirjallista ja tarina liikkuu samoissa ihastumisen, rakastumisen, kolmiodraamailun, kaverikriiseilyn ja ulkonäköpohdintojen maailmassa kuin usea amerikkalainen nuortenkirja. Minua helppolukuisuus ei tänä hektisenä keväänä kuitenkaan ole haitannut, lähinnä harmitti se, että kirja loppui niin pian, sillä olisin voinut jatkaa mukavan hömpän parissa vähän pidempäänkin.

Suosittelen Dumplinia luettavaksi kaikille nuorille ja aikuisille lukijoille, jotka ovat joskus kokeneet olonsa epävarmoiksi omissa nahoissaan.

Colleen McCullough: Missalonghin naiset

Colleen McCullough: Missalonghin naiset

WSOY 1987

196s.

Kirjastosta

Luin taas rakkaan kirjasuosikkini L.M. Montogomeryn Sinisen linnan. Jostain syystä maailmassa on muutama sellainen kirja, jonka voin lukea aina vain uudelleen ja uudelleen kyllästymättä koskaan. Välillä vain tulee sellainen olo, että haluaa palata rakkaan kirjan pariin: on kuin palaisi pitkän ajan jälkeen hyvän ystävän luokse. Sinisen linnan luettuani googlettelin hiukan ja törmäsin keskusteluun Colleen McCulloughin Missalonghin naiset -kirjasta. Sitä pidettiin hyvin samankaltaisena kuin Sinistä linnaa, jopa plagiaatiksi saakka. Ilmeisesti McCullough onkin joskus saanut kuulla syytöksiä siitä, että on kopioinut Sinistä linnaa kirjoittaessaan romaaninsa. Päätin tietysti kaivaa kirjan käsiini ja lukea se.

Missalonghin naiset kertoo kolmesta Missalonghin talossa asuvasta naisesta, 34-vuotiaasta vanhapiika Missystä, sekä hänen äidistään ja tämän sisaresta. Missy on koko ikänsä elänyt kahden vaikuttavan naisen suojissa, jäänyt kauniin Alicia-serkkunsa varjoon ja saanut nautintonsa romaanien lukemisesta ja haaveilemisesta. Epäiltyään sairastavansa keuhkotautia (joka osoittautuukin kiertyneeksi hermoksi), Missy päättää ryhtyä itsenäistymään, kiukuttelee sukulaisilleen ja pyytää lopulta puolisokseen kylän pahamaineista muukalaista John Smithiä, ja muuttaa tämän kanssa asumaan kauniin laakson perukoille. Avioliittoon Missyä kannustaa John Smithin ex-vaimon kummitus.

Koska Missyn suunnitelmiin ei kuulunut tupsahtaa yllättäen miehen eteen, hän pysähtyi aukion reunaan ja kutsui miestä niin monta kertaa niin kuuluvasti kuin pystyi. Aidatussa haassa laiduntavat kaksi hevosta kohottivat päätään ja tuijottivat häntä uteliaasti, mutta John Smithistä ei näkynyt merkkiäkään. (McCullough: Missalonghin naiset, s.135)

Parin ensimmäisen luvun jälkeen olin jo aivan valmis heittämään koko kirjan seinään tai hautaamaan sen maan poveen (siitäkin huolimatta, että se oli kirjaston omaisuutta). Colleen McCullough on todella hämmentävä kirjailija, sillä sen lisäksi, että hän on kirjoittanut häikäisevän hienon Okalinnut ja mielenkiintoisen Morganin matkan, hän on näköjään onnistunut kyhäämään kasaan jotain niinkin käsittämätöntä huttua kuin Missalonghin naiset! Kirja todella tuntuu Sinisen linnan kopiolta miltei sanamuotoja myöten: ainoa, mitä McCullough ei ole tarinaan onnistunut vangitsemaan, on Montgomeryn ihastuttavat henkilöhahmot ja taianomainen miljöö. Missalonghin naisten hahmot ovat kuin paperinukkeja ja viimeistään siinä vaiheessa (onneksi vasta kirjan lopussa), kun yksi hahmoista paljastuu kummitukseksi, olisin voinut alkaa itkeä.

Kamala sanoa näin, mutta en oikeastaan keksi kirjasta mitään hyvää! En voi käsittää, miksi se on kirjoitettu, miksi se on kustannettu ja miksi taivaan tähden se on käännetty vielä suomeksikin! En tavoittanut kirjan takakannessa mainittua "hauskaa" ja "piikikästä", minusta kirja oli jaarittelevan yhdentekevä silloin kun se ei saanut minua raivon partaalle Sinisen linnan väärinkäytöstä. Toivon todella, että kaikki muistonrippeet tämän kirjan olemassaolosta haihtuvat pääkopastani mahdollisimman pian. Toisaalta olihan se mielenkiintoista törmätä tällaiseen teokseen, joka ei pelkästään varioi ja kehittele jonkin toisen teoksen juonta tai ideoita, vaan yksinkertaisesti siirtää tarinan lähes sellaisenaan toiseen kontekstiin.

Olen traumatisoitunut. Lukekaa tämä ja kertokaa minulle onko se niin hirveä kuin kuvittelen!

Anna Todd: After

Anna Todd: After
Otava 2014
587s.
Arvostelukappale

En olisi luultavasti koskaan tarttunut tähän kirjaan, ellei kustantaja olisi lähettänyt siitä arvostelukappaletta. En itseasiassa ollut törmännyt koko kirjaan ollenkaan, uteliaisuudesta olisin voinut tähän tutustua, jos siitä olisi kohuttu samalla tavalla kuin vaikka Fifty Shadesista. Minulla on nimittäin paha tapa lukea uteliaisuuttani sellaisia kirjoja, joista kohutaan ihan hirveästi, mutta joista tiedän jo kirjaan tarttumatta, että en luultavasti niistä pidä. Outoa.

After on "nettisensaatio", eli Fifty Shadesin tapaan se on alunalkaen fanfic, joka on julkaistu netissä. Törmäsin tämän kirjan myötä ihan uuteen fanfic-genreen (en siis ole itse harrastanut enkä lukenut ficcejä, joten se kenttä on minulle vieras).  Afterissa fanituksen kohteena ovat nimittäin todelliset henkilöt, eli One Direction bändin pojat. En tiedä miksi, mutta minusta tämän tyyppinen ficci on äärimmäisen kiusallista luettavaa; kirjoihin, sarjoihin ja peleihin liittyvät ficit vielä jotenkin menee, mutta olin kuolla myötähäpeään kun luin Afteria.

Romaanissa kiltti ja kunnollinen (voi mikä yllätys!) Tessa muuttaa kotoaan opiskelemaan collegeen. Tessa haaveilee kirjailijan ja kustannustoimittajan urasta ja odottaa innolla, että hänen vuotta nuorempi poikaystävänsäkin pääsee opiskelemaan. Hän kuitenkin törmää huonekaverinsa kautta tatuoituun, töykeään ja salaperäiseen (miksi en taaskaan ole yllättynyt?) Hardiniin, joka viettelee viattoman Tessan hurjiin seksuaalisiin nautintoihin (voi taivas). Tessan ja Hardinin suhde on yhtä riitelyä, mutta vuoteessa kaikki tietysti sujuu hyvin, vaikka Tessa tunteekin vähän huonoa omaatuntoa poikaystävänsä pettämisestä. Kun poikakamu on lempattu, hän onkin jo valmis parisuhteeseen Hardinin kanssa. Jep.

En edes tiedä viitsinkö alkaa luetella mikä kaikki tämän genren kirjoissa mättää! Ensinnäkin voiko todella todella olla niin, että tämän päivän parikymppisten (Afterin ja Meyerin Houkutuksenkin kohderyhmää) naiset ovat sitä mieltä, että alistava, narsistisen psykopaatin piirteitä omaava, väkivaltainen ja tasapainoton mies on ihaninta ikinä? Siis oikeasti? Eikö naisilla ole tässä maailmassa mitään omanarvontuntoa, joka sanoisi, että ei ole okei, jos mies on väkivaltainen hullu (vaikkakin hänellä olisi ah niin traumaattinen lapsuus, jonka selvittelyssä sankarittaremme voi auttaa). Eikö heittiölle ajautuneita miehiä pelastavat viattomat neitsyet ole jo vähän so last season? Ilmeisesti ei.

Voisin vaahdota tästä vaikka kuinka pitkään, mutta säästän teidät siltä.

Sen lisäksi, että After  seuraa juoneltaan, kerrontatavaltaan ja maailmankuvaltaan Houkutusta ja Fifty Shadesia, se toistaa sivu sivulta itseään. Ihan vakavissaan jos tämä kirja olisi ollut 200 sivua pitkä ja teemoiltaan jotenkin järkevä, siinä olisi voinut olla jopa jotain järkeä, vaikka juonelliset ratkaisut ovatkin kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Toisaalta tuntuu kovin kaksinaismoralistiselta haukkua tätä kirjaa, koska jos sitä todella on netissä luettu yli miljardi (!) kertaa, niin täytyyhän siinä olla jotakin hyvää (tai sitten maailmassa on vain tosi paljon One Direction -faneja). Tarinankerronta on periaatteessa ihan koukuttavaa ja jaksoinhan minäkin lukea kirjan loppuun, vaikka olisin voinut kuristaa sekä kirjailijan, että tarinan henkilöt.

Hirveää paasausta taas. Oikeasti tämä oli ihan viihdyttävä, jos tykkää tällaisista kirjoista: viihdyttävä, kevyt, makuuhuonepitoinen, ei-liian-syvällinen. Nuoria kauniita ihmisiä, jotka bilettävät ja pitävät hauskaa. Voi, miten vanhaksi tunnenkaan itseni juuri nyt!

Suosittelen Afteria eroottisten viihdekirjojen ystäville. Niille, jotka eivät ole jo kyllästyneet genren juonikaavaan, eivätkä saa hepulia perinteisten sukupuoliroolien ylikorostamisesta.

Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

WSOY 2010

490s.

Työpaikan kahvihuoneesta

Välikevennystä. Nappasin työpaikan löytöhyllystä Jennifer Weinerin Tietyt tytöt taukolukemiseksi. Romaani kertoo Cannie Shaphirosta, joka julkaisi vuosikausia takaperin omaan elämäänsä pohjautuvan romaanin. Vuosia myöhemmin hän on salanimellä romaaneja kirjoittava perheenäiti, jonka teini-ikäinen tytär järjestää hänelle päänvaivaa. Cannie tasapainottelee äitinä ja vaimona olemisen välillä ja yrittää ymmärtää tytärtään Joyta. Äidin ja tyttären kerrontajaksojen välillä vuorotteleva tarina oli tiiliskivi, mutta helppoa ja kevyttä luettavaa.

Kirjassa ei varsinaisesti ole sen syvällisempää juonta ja näin muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen on vaikea palauttaa mieleen tarinan yksityiskohtia. Kirjaan tarttuessani luulin lukevani ihan silkkaa hömppää, mutta tarinassa oli yllättäen myös muita sävyjä. Äidin ja tyttären vuoropuhelun seuraaminen oli tavallaan mielenkiintoista, vaikka olinkin hämmentynyt sillä luulin lukevani ihan silkkää viihdehömppää. Tarinassa oli aineksia muuhunkin, mutta viihteellisen ja humoristisen otteen ja toisaalta vakavien aiheiden vuorottelu oli ratkaisuna hiukan outo. Loppuratkaisukin oli aika yllättävä, eikä ollenkaan sellainen kuin olin genreltä olettanut.

Oliko tämä edes viihteellistä hömppää, vaikea sanoa. Kirjan kansi ja kevyesti kirjoitettu takakansi hämmentää. Tarina ei aina ole sitä miltä se näyttää päälle päin, ja mielikuvia voi olla vaikea muuttaa enää siinä vaiheessa kun kirjan on jo aloittanut. Joskus lukiessa käy näin.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät viihteellisistä, mutta myös vakavampiakin teemoja sisältävistä romaaneista.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

WSOY 2007

335s.

Minähän en ole varsinaisesti mikään kotimaisen realismin ystävä. Miina Supisen Liha tottelee kuria luettiin kirjablogeissa vuosia sitten (minä olen aina jäljessä trendeistä, mutta se ei ole mitään uutta). Oikeastaan minun ei ollut nytkään tarkoitus lukea kirjaa, sillä olin etsimässä kirjastosta Supisen Sädettä. Kyseinen kirja oli kuitenkin merkillisesti hukassa. Tietokanta väitti, että sen pitäisi olla hyllyssä, mutta kirjaa ei löytynyt mistään, eikä vaikuttanut realistiselta, että se olisi ollut kirjaston sillä hetkellä ainoan asiakkaan sylissä piilossa. Vaikka mistä sitä tietää. Supisen kohdalla päätin napata jonkin muun kirjan mukaani, ja siksi Liha tottelee kuria päätyi kirjastokassiin.

Sillä aikaa kun Launo ja Katriina olivat sukeltamassa, Silmu, joka oli silloin 13-vuotias, luki kakkosluokan scifikirjoja. Hän piti niistä hillittömästi toisin kuin Astra, joka luki vain harvoin, mutta aina laadukkaita kirjoja ja ymmärsi mitä niissä sanottiin. Silmu piti hirviöistä, avaruusaluksista ja sankareista, varsinkin sankareista. (Supinen: Liha tottelee kuria, s.109)

Romaani kertoo perheestä, joka on ihan tavallinen perhe, mutta sellaisella tavallisella tavalla vähän outo ja viksahtanut. Isä Launo on tunnettu kapellimestari, äiti Katriina sisustussuunnittelija. Lapset Astra, Silmu ja Pelagia kulkevat jokainen omaa polkuaan. Liha ja lihallisuus ovat romaanissa vahvasti esillä: lihava ja vähän koulukiusattu Silmu ryhtyy rakentamaan kehoa, kotoa omilleen muuttanut Astra nauttii sadomasokistisesta seksistä, äiti tarttuu kiellettyyn hedelmään. Lihallisuus ei kuitenkaan ole pelkkää revittelyä ja irstailua, vaan Supinen sanailee tarinansa humoristisesti ja kevyesti, vaikka asia on painavaa.

Pikaisen googletuksen perusteella kirjaa on luettu paljon ja siitä on tykätty. Minulla on epämääräisesti sellainen mielikuva, että kirja olisi ollut yhteen aikaan paljonkin puheenaiheena, mutta en ollenkaan muista miksi. Olen aina kärsinyt jostakin kummallisesta allergiareaktiosta, joka liittyy kotimaisen realismin ilmiöihin (spefivillityksiin lähden sen sijaan heti mukaan, outoa), joten olen varmaan skipannut suurimman osan siitä keskustelusta, joka kirjan ympärillä on pyörinyt. Supisen esikoinen on joka tapauksessa omassa sarjassaan varsin virkistävä ja eloisa lukukokemus. Vaikka kertomuksen aihe on realistinen ja jopa raadollinen, tarina on osattu pukea sanoiksi niin, ettei lukijalle jää likainen ja ahdistunut olo. Jollain tavalla Supisen perhekeskeinen asetelma tuo mieleeni Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjat. Vai johtuisikohan se siitä, että osaa tapahtumista peilataan vallattoman tyttölapsen näkökulman kautta?

Pidin valtavasti romaanin rakenteellisesta ratkaisusta. Tarinassa hypähdellään vähän ajasta toiseen, mutta jostain syystä minulla ei ollut mitään vaikeuksia seurata juonta ja pysyä kättyillä. Romaani eteni todella loogisesti ja tapahtumia oli helppo seurata. Sivut suorastaan kääntyilivät itsekseen. Tällainen lukukokemus on vaihteeksi virkistävä, sillä tuntuu kuin olisin kahlannut pitkän aikaa kituliaiden, tahmeiden sanojen viidakossa. Tämä ei pelkästään johdu valitsemistani kirjoista, vaan huonosta ajoituksesta ja niin edelleen. Liha tottelee kuria osui kyllä nyt hyvään saumaan.

Ja sattuipa niin, että seuraavalla kirjastovisiitillä myös Säde löytyi hyllystä. Sen sijaan läheisessä pikkukirjastossani ei ollut yhtäkään Edith Södergranin runokirjaa. Mikä tätä maailmaa vaivaa, kysyn vaan?

Suosittelen Supisen Liha tottelee kuria realististen, ilkikuristen ja humorististen romaanien ystäville. Tämä ei kumminkaan ole hömppäkirjallisuutta, vaan painavaa asiaa pilke silmäkulmassa.

Tuija Lehtinen: Franseska

Tuija Lehtinen: Franseska (Otava 2007) 236s.

Minulla on ollut tänä keväänä hieman vaikeuksia löytää itselleni mieluisaa lukemista. Tuija Lehtisen Franseska sattui näppeihin ihan sattumalta ja päätin lukea ohukaisen viihdepokkarin ihan vain "paremman puutteessa". En ole Lehtisen kirjoja aikaisemmin lukenut, joten tämä toimi myös johdatuksena uuden kirjailijan maailmaan. Kirjan lukemisesta on jo jokunen tovi aikaa, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä sanaakaan.

Romaanin päähenkilö Franseska on selvänäkijän kykyjä hallitseva nuori nainen, joka työskentelee perheyrityksessä Tähdet kertovat. Franseskan perhe on varsin epätavallinen, huikentelevainen veli, seksipuhelinlinjaa pyörittävä isoäiti, sekä äiti, joka rakastaa poikaansa enemmän kuin tytärtään ja keskustelee kuolleiden kanssa.  Henkilökaarti on herkullinen, mutta jää minun makuuni turhan pinnalliseksi. Erikoisista henkilöhahmoista olisi voinut lukea enemmänkin, jos tarinassa olisi ollut enemmän sisältöä.

Franseskan mieltä painaa Stefan-veljen  käytös, sekä omituinen Jäämies, jonka Franseska tietää tuntevansa, mutta ei muista mistä. Intohimoinen suhde salaperäiseen mieheen, perheen sisäiset ongelmat ja selvänäkijän työ ovat romaanin keskeisin sisältö, eikä tarinassa oikein päästä pintaa syvemmälle. Kertomus oli kevyt ja nopealukuinen, mutta sen suurempaa sisältöä siinä ei varsinaisesti ollut.

Suosittelen romaania kevyen hömpän ystäville.

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu (Otava 2012) 621 sivua

Minä en ihan tajua mitä joululomalla tapahtui. Olin ilmeisesti unohtanut käydä kirjastossa, koska päädyin valitsemaan kirjahyllystäni sinne epäjärjellisen herätteen seurauksena päätyneen Fifty Shades - Vapautettu -kirjan, jonka itse asiassa olin hyvin varmasti päättänyt jättää lukematta. Olin ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen samaa mieltä kuin aloittaessani, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa muutama aivosoluni tuhoutui, koska luin kirjan kaikesta huolimatta loppuun saakka - tosin hyvin paljon harppoen.

"Sinun on syytäkin olla hermona sillä työsi tässä projektissa on juuri nyt veitsenterällä. Mutta kaikki sujuu varmasti hyvin jos vain pidät näppisi erossa aviomiehestäni."

(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.181)

Anastasia on päätynyt naimisiin Christian Greyn kanssa. Suhteen alkuhuuma jatkuu, jos ei oteta lukuun fanaattisia mustasukkaisuuspuuskia, menneisyyden hyvin synkkiä ja salaperäisiä varjoja, sekä päätöntä koheltamista, jolla ei tunnu olevan varsinaista päämäärää. Minä en ole muutenkaan erityisen hyvä juoniselostusten kirjoittamisessa, mutta Vapautetun kohdalla haaste tuntuu mahdottomalta. No, he menivät naimisiin, ovat häämatkalla, palaavat kotiin, suunnittelevat taloa, viihtyvät makuuhuoneessa (ja muualla), riitelevät, käyvät töissä ja riitelevät vähän lisää muun muassa entisten rakastajattarien ja sisustussuunnittelijan ja joidenkin muiden epäolennaiselta tuntuvien seikkojen takia. Tai jotain. 

Eniten Vapautetussa otti päähän se, että kirjailija ei loppujen lopuksikaan pura oikeastaan yhtäkään sitomaansa solmua. Tuntuu siltä, että kaikki varsinaiset kysymykset jäävät käsittelemättä ja pääpariskunnan vastavoiminakin kulkevat henkilöhahmot sysätään tyystin sivuun, eikä heidän motiivinsa paljastu oikein todella missään vaiheessa - tai sitten jossakin sivulauseessa, jota ei käsitellä enää sen enempää. Sellainen on turhauttavaa ja tuntuu lukijan aliarvioimiselta.

Koko kirjasarjan - jos ajatellaan näin laajemmin - varsinainen ongelma vaikuttaisi olevan se, ettei siinä ole juonta. Asia kiinnitti huomioni erityisesti siksi, että olemme kirjoitusleirillämme keskustelleet viime aikoina muun muassa juonikaaviosta ja siitä miten toimiva juoni rakentuu. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään sellaista, minkä takia siitä olisi kannattanut kirjoittaa kirja. En sano, että koko Fifty Shades olisi ihan kehno. Väitän, että todella rankalla kädellä karsien siitä olisi saanut ehkä yhden toimivan ja jopa ihan hyvällä maulla varustetun eroottissävyisen kirjan. Mutta että trilogia? Viimeistään kirjasarjan toinen osa pudotti pohjan, joka oli muutenkin hyvin hatarille perustuksille rakennettu. Nyt koko kirjasarjan luettuani voin ihan vilpittömästi sanoa, että sen saama kohu on liioiteltu. Ensimmäinen kirja oli jopa melko mukaansatempaava, mutta loppu on pelkkää huttua. Makuuhuonekohtauksetkin hypin lopulta vain yli, koska ne olivat käsittämättömän tylsiä.

"Aah..."

"Pidätkö siitä kun kosketan sinua?" kuiskaan.

(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.152)

Mutta suosioon on aina jokin syy. On pakko olla. Fifty Shadesin kohdalla se luultavasti on aihe, josta on uskallettu kirjoittaa populaaristi tavalla, jolla siihen ei ole ehkä aikaisemmin kajottu. Eroottista kirjallisuutta on toki ollut olemassa ties miten kauan, mutta James kirjoitti oman trilogiansa ehkä erilaisella mentaliteetilla. Tai en edes tiedä. Miksi fanficiä ylipäätään kirjoitetaan? Se on sitten toinen tarina, miten lähinnä itseä varten viihdykkeeksi kirjoitettu jättimäinen kokonaisuus päätyykin maailmanmaineeseen ja suosioon. 

Olen kirjoittanut kirjasarjan ensimmäisestä osasta täällä. Toisesta kirjasta en edes kehdannut kirjoittaa. En tiedä viitsinkö suositella tätä kenellekään; älkää vain lukeko, jos keksitte parempaa tekemistä. Paremmin kirjoitettua eroottista kirjallisuuttakin löytyy ihan taatusti jos vain tietää mistä hakea.

E.L. James: Fifty Shades - Sidottu

E. L. James: Fifty Shades Sidottu (Fifty Shades
of Grey) Otava 2012, 586 sivua.

Tämä kirjasyksy puhuttaa odotetuilla ja kohistuilla kirjoilla. Minä tartuin mammapornoksikin kutsuttuun Fifty Shades - Sidottu -romaaniin suurella mielenkiinnolla, koska sen syntytarina on niin hauska. Twilight -aiheinen fanfic levisi vähän käsistä ja siitä tuli maaimanmenestys. Innokkaan lukijan ja harrastelijakirjoittelijan näkökulmasta romaanin menestystarina on hulvaton: saatan melkein kuvitella, miten tarina on ensialkuun ollut vain pienen joukon sisäpiirivitsi ja sitten äkkiä jotain ihan muuta.

Fifty Shades kertoo kömpelöstä, epävarmasta ja viattomasta Anastasiasta (huomaammeko yhtymäkohtia Bellaan?), joka tapaa mystisen, rikkaan ja salaperäisen Christian Greyn. Näiden kahden välillä syttyy kiihkeä suhde, joka saa Anastasian kohtaamaan uusia asioita. Hänelle ei pelkästään selviä Christianin makuuhuoneen ihmeellisyydet, vaan samalla hän joutuu kurkistaneeksi moraalikysymysten monimutkaiseen maailmaan. Kirja päättyy ratkaisuun, joka suorastaan pakottaa lukijan odottamaan jatkoa. Eihän tämä hulluus nyt tähän pääty, eihän?

Fifty Shades -trilogia on puhututtanut erityisesti makuukamaritapahtumien yksityiskohtaisten kuvausten takia. Christianin mielenkiinnonkohteen ovat perin erikoisia ja saavat ihan taatusti perustallaajan kohauttelemaan kulmakarvojaan vuoroin järkyttyneenä vuoroin lumoutuneena. Tältä osin kirja tuskin juurikaan poikkeaa genren klassikoista. Fifty Shadesin suosion syyn on pakko olla jossakin muualla.

E.L James on onnistunut kirjoittamaan Twilight -henkisen romaaninsa niin, että se kopioi juurikin Houkutuksen koukuttavimmat piirteet. Ei monikaan kaiketi Houkutustakaan lue vampyyrien takia, vaan koukku on jossakin muualla. Christianissa kiteytyy oivallisesti Meyerin Edwardin narsistinen ja häiriintynyt persoonallisuus (kyllä, minusta Edward todella on narsistinen ja häiriintynyt). Tässä mielessä James on onnistunut poimimaan Meyerin saagan henkilöhahmoista juuri olennaiset seikat. Niin Twilight -saagassa kuin Fifty Shadesissa se olennainen juttu ei ole se, mitä tehdään vaan nimenomaan se mitä EI tehdä. Houkutuksessa Edward kieltäytyy rakastelemasta Bellan kanssa vedoten omiin moraalisääntöihinsä. Fifty Shadesissa Christian kyllä lähestyy Anastasiaa mitä moninaisin tavoin, mutta kieltää tyttöä koskemasta itseensä. Kun Anastasia näkee arvet herra Greyn rinnassa, hän tajuaa vähitellen, että miehen mieltymysten taustalla on pakko olla jotakin outoa...

Sekä Houkutuksessa että Fifty Shadesissa lumous on rakennettu kiellettyä ja sallittua yhdistelemällä. Lukija jää miettimään, mikä mystisen miehen salaisuus mahtaa olla. Miksi Edward katselee Bellaa vuoroin himokas, vuoroin tuskainen ilme kasvoillaan? Miksi Christian haluaa hallita Anastasiaa, mutta pelkää tämän kosketusta?

Okei, kielellisesti Fifty Shades on ihan oksetus. Se on juurikin niin kioskipokkarikamaa kuin saattaa olettaa, eikä henkilöhahmoissakaan ole kehumista varsinkin kun ne ovat pääsääntöisesti melko tarkkoja kopioita Houkutuksen vastaavista. Mutta ilmiönä kiinnostava, sitä en kiellä.

Suosittelen vähän rankemmista harlekiineista innostuville, sekä nille joihin Twilight -henkinen eläimellinen vetovoima tehoaa. Aikuisille.

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Voi voi, miten Montgomeryn veljeksiä nyt koetellaan. Luin vähän aikaa sitten Deverauxin Ylämaan lupauksen, jossa Gavin -veli päätyi naimisiin. Tällä kertaa on Rainen vuoro (Rainen, joka kävi kovaa silmäpeliä Gavinin vaimon kanssa ja paheksui Gavinin tapaa kohdella vaimoaan...)

Mutta kuten muissakin Ylämaa- sarjan kirjoissa, ei päähenkilönä ole Montgomeryn veljekset, vaan nainen, joka kulloinkin onnistuu nappaamaan miekkosen itselleen. Tällä kertaa sankarittaren roolissa on kauniilla lauluäänellä varustettu Alyx, joka onnistuu nipin napin pakenemaan noitaroviolta ja päätyy pojaksi pukeutuneena Rainen metsäleiriin lainsuojattomien joukkoon. Raine tuntee omituista vetoa viehättävään poikaan ja kas kummaa, poika osoittautuukin tytöksi! Hienoa! Kuten Montgomeryn veljeksillä yleensä, Rainellakaan ei ole helppoa vaimonsa kanssa, varsinkaan kun Alyx ajattelee liikaa härkäpäisen miehensä tekoja ja yrittää tämän selän takana selvitellä Montgomeryn sukuriitoja. Paha moka, koska naisten kuuluu vain olla nättejä ja miellyttää sängyssä.

Jude Deverauxin piirtämät sukupuoliroolit ovat niin käsittämättömän karikatyyrisiä, että en ole ihan varma pitäisikö nauraa vai itkeä. Deveraux onnistuu jokaisessa Ylämaa- sarjan kirjassa vakuuttamaan lukijan siitä, että naiset ovat oikeasti tosi fiksuja ja joutuvat tekemään hurjasti työtä, että onnistuvat huijaamaan typeriä ja jääräpäisiä miehiään niin, että kaikki päättyy hyvin. Ei käy kyllä kateeksi Montgomeryn perhettä, sillä kaikilla veljeksillä on pahuksenmoisia vaikeuksia naistensa kanssa. Tappeluilta ja riidoilta ei vältytä, mutta onneksi sänkypuuhat hyvittävät kaiken, ja pojilla on lopulta hyvä mieli.

Salla on muuten myös lukenut tämän. Käykää lukemassa hänen hulvaton kirjoituksensa!

Vaikuttaisi siltä, että minulla on enää yksi Montgomeryn veljesten naimapuuhia käsittelevä kirja lukematta. Ylämaan enkeli voi tosin olla vaikeampi hankkia, sillä sitä ei oikein tunnu olevan kirjastossa ja huutonetissäkin pyytävät kirjasta huikean 40e hintaa. Milesin avioliittokriisi ei välttämättä ole neljän kympin arvoinen, joten jään odottamaan, josko kirja putkahtaa eteeni jossakin.

Suosittelen Ylämaan laulua luettavaksi historiallisen hömpän ystäville. Varsinkin niille, jotka kykenevät suhtautumaan tällaiseen huumorilla...

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

Hömppää, hömppää, oi kyllä! Muutaman uuvuttavan lukuokemuksen jälkeen halusin jotakin aivotonta luettavaa ja onneksi kirjahyllystäni löytyi Ylämaan lupaus, Skotlantiin sijoittuvan romanttisen kirjasarjan osa, jota en ole lukenut aikaisemmin. Ylämaan taika tuli luettua pari vuotta sitten ja hankin myös tämän siltä varalta, että haluan lukea jotakin kevyttä. Nyt oli sen hetki.

Jostain syystä tuntuu, että nämä Montgomeryn veljesten elämää käsittelevät kirjat ovat toinen toistensa kopioita. Naimakauppoja, joissa lähtökohtana on se, että pariskunta vihaa toisiaan, mutta sitten kaikesta huolimatta rakkaus heidän välillään syttyy! Tässä luostarielämään valmistautunut Judith naitetaan Montgomeryn perheen Gavinille. Gavinilla on Alice niminen rakastettu, jonka olemassaolo paljastuu Judithille hääpäivänä. Morsian suuttuu Gavinille verisesti ja päättää, ettei koskaan rakasta tätä (ja muuta saman suuntaista). Sänkypuuhat toki sujuvat. Ja kyllä se yhteinen sävelkin sieltä löytyy, varsinkin sitten kun Alice paljastuu petolliseksi ja kieroksi naikkoseksi. Juoni pääpiirteittäin siinä.

Eniten näissä Deverauxin kirjoissa harmittaa se, että nämä ovat todella huonosti suomennettuja. En tosin tiedä miten laadukkaita alkuperäisetkään versiot ovat. Onhan näissä aika stereotyyppiset henkilöhahmot, joiden käytös on todella yksioikoista ja naiivia. Mikä sai minut ajattelemaan: onko hömpän lukeminen juuri siksi niin rentouttavaa, että se saa aikaan ylemmyydentuntoja? Kun sitä lukiessa ajattelee, että itse kyllä toimisi fiksummin, jos olisi vastaavanlaisessa tilanteessa. Ehkä asian ydin piileekin siinä, että yksinkertaiset ja yksioikoiset hahmot saavat lukijan kokemaan, että itsellä menee oikeastaan ihan hyvin. Päti ainakin minuun, koska tämä poisti ainakin hetkellisesti uupumuksen, jonka George R.R. Martin pääsi aiheuttamaan.

Suosittelen luettavaksi historiallisen hömpän ystäville.

CharlaineHarris: Veren perintö

Tein ekskursion kaupungin pahamaineisimman lähiön kirjastoon, ja sain käsiini Charlaine Harrisin Veren perinnön (Definitely Dead, 2007), joka jatkaa Sookien tarinaa siitä, mihin edellinen kirja jäi. Olen tullut todenneeksi, että tämä sarja toimii minulla parhaiten, kun luen kirjoja tiiviisti lyhyellä aikavälillä: muuten kaikki olennaiset yksityiskohdat pääsevät unohtumaan ja oikeanlainen tunnelma katoaa.

Kirjassa Sookie lähtee New Orleansiin tyhjentämään kuolleen serkkunsa asuntoa, ja onnistuu taas sotkeutumaan mukaan verisiin yhteenottoihin. Ihmissusi/muodonmuuttajaperhe haluaa kostaa Sookielle sen, että tämä itsepuolustukseksi listi muodonmuuttajanaisen, joka sattumalta oli myös Sookien silloisen ihmissusiheilan exä. Tämän lisäksi Louisianan kuningattaren hääbileet päättyvät verilöylyyn ja Sookien ensirakkaus paljastaa ikäviä asioita motiiveistaan.

Minulla alkaa mennä kirjasarjan eri osien juonet sekaisin. Oikeastaan tuntuu siltä, ettei näissä kirjoissa varsinaisesti tapahdu mitään muuta tähdellistä, kuin se että erilaiset yliluonnolliset olennot heilastelevat keskenään ja siinä sivussa tappavat toisiaan. Viihdyttävää tämä on edelleen, mutta en minä kai missään vaiheessa oikeasti ajatellutkaan, että löytäisin näistä kirjoista yhtään sen syvällisempää sisältöä.

Tällä hetkellä olen vain iloinen siitä, että Bill tuntuu olevan menneisyyttä, koska siitä tyypistä en alun alkaenkaan tykännyt tippaakaan. Ihme limanuljaska.

Harrisin kieli on ilahduttavan eloisaa hömppää. Näin ilman televisiota elävänä ihmisenä on kiva heittäytyä välillä viihteelle ja lukea jotakin sellaista, minkä voi helposti ja vieläpä hyvällä omallatunnolla rinnastaa television saippuasarjoihin.

Suosittelen niille, jotka tykkäävät.

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Jatkan vuottani verisissä merkeissä lukemalla Charlaine Harrisin Verta sakeampaa (Dead as Doornail, 2005), joka jatkaa siitä mihin edellinen Sookien elämästä kertova kirja jäi. Tämä romaani pitää sisällään valitettavan vähän romantiikkaa, mutta sitäkin enemmän kosijoita.

Joku vainoaa muodonmuuttajia ja Sookie joutuu tahtomattaan sekaantumaan ihmissusien johtajanvaihdosseremonioihin. Ericiä harmittaa, ettei hän tiedä mitä on tullut tarjoilijatyttösensä kanssa peuhanneeksi muistinmenetyksensä aikana ja suunnilleen kaikki muut urokset, jotka ovat kiinnostuneita Sookiesta, ovat mustasukkaisia kuka kenellekin. Sookie pysyy koko kirjan aikana siveellisenä, eikä ryhdy sen syvällisempään suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka tarjontaa riittäisi. Mystinen muodonmuuttajien vainoajakin selviää, ja pienoinen kipinöinti Sookien ja viikinkivampyyrin välillä jatkuu. Siinä tärkeimmät.

Kirjoitin edellisesti Harrisin kirjasta kommentoidessani siitä, miten minua ärsyttää kun kaikki asiat toistetaan jokaisessa kirjassa aivan kuin lukija ei muistaisi olennaisia yksityiskohtia muutenkin. Huomasin tätä kirjaa lukiessani toisenkin maneerin, joka näkyy olevan Harrisille tyypillinen. Jokaisesta uudesta hahmosta kerrotaan tärkeänä tietona tämän tarkka pituus. Minusta on hassua, että kirjoittaja kokee tärkeäksi mainita uuden vampyyrilurjuksen olevan noin sataseisemänkymmentäviisisenttiä pitkä. Tietysti ulkonäköön liittyvät seikat voivat olla hahmon persoonan kannalta olennaisia, mutta jossain vaiheessa minua alkoi ihan tosissaan naurattaa kun koko kirjan väki marssi edessäni rimpsuna numeroita. Se taitaa vain olla sellaisia asioita, joita en itse ikinä tule miettineeksi!

No. Oli tämä silti viihdyttävä.

Suosittelen luettavaksi jos genre kiinnostaa ja aikaisemmat kirjat ovat tuttuja. Minulla tulee näiden lukemiseen nyt pienoinen tauko, koska lähiseudun kirjastoista kaikki mokomat ovat lainassa (myös englanninkieliset! Tarkistin!). En viitsi näitä omaan hyllyynkään ostaa, joten pitänee odottaa, että ne ovat taas saatavilla.

Charlaine Harris: Veren imussa

Kun muut olivat viime yönä rellestämässä ja juhlimassa vuoden vaihtumista, minä lojuin sohvalla ja luin Charlaine Harrisin Veren imussa (Dead to the World, 2004). Ei hassumpi tapa viettää uusi vuosi.

Sookien vanha heila, Bill, on lähtenyt lätkimään ja Sookie päättää vuodenvaihteen (!) kunniaksi pysytellä poissa vaikeuksista. Päätös on hankala pitää, kun komea viikinkivampyyri Eric säntäilee muistinsa menettäneenä pitkin metsiä ja päätyy Sookien hoiviin. Pahat noidat ovat vieneet Ericin muistin ja kaiken päälle Sookien velikin onnistuu katoamaan. Siinä ainekset ihan viihdyttävään kirjaan.

Olen näköjään alkanut oivaltaa mikä koukku näissä Harrisin kirjoissa piilee. Silkan parodian lisäksi näissä on ihan kivaa ihmissuhdemättöä, ja kyllähän nämä aina harlekiinipokkarit voittavat. Sitä paitsi se viikinkivampyyri on söpö, mutta sen varmaan kaikki jo tiesivätkin?

Minua pikkuisen harmittaa se, että Harris kertaa aina kunkin kirjansa alussa melko perusteellisesti Sookien taustaa. Tämä tuntuu turhalta, koska en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi lukemaan tätä kirjasarjaa sattumanvaraisesti mistään muusta kuin ensimmäisestä osasta lähtien. Siksipä kaikenlainen toistaminen tuntuu hiukan hölmöltä. Sookienkin yliluonnolliset kyvyt alkavat olla tässä vaiheessa tuttua kauraa ja ellei mitään uutta sanottavaa ole, en keksi miksi vanhaa pitäisi toistaa uudelleen.

Tämä oli kumminkin kiva. Seuraava osa odottaa jo, eli näköjään saan vuoden ensimmäiset päivät sujumaan varsin mukavasti. Käykää myös katsomassa mitä Marjis ja Morre tykkäsivät.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka tahtovat viihdyttää itseään vampyyrihötöllä ja tykkäävät komeista viikinkimiehistä, jotka ovat kuolleita mutta viriileitä.

Cecilia Ahern: Ihmemaa

Löysin kirjastosta tämän Cecilia Ahernin romaanin, jonka kansi ennustaa hömppää, mutta takalehti lupailee myös jotakin hiukan muuta: kertomuksen paikasta, jonne kaikki kadonneet asiat päätyvät. En ole ollut viime aikoina mitenkään hirmuisen vakavastiotettavalla mielellä, joten tämä vaikutti ihan sopivalta, varsinkin kun edellinen Ahern osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Tämän ovat lukeneet myöskin Mandi, Kuutar, Tessa (joka muuten vihasi kirjaa!) ja Lumikki.

Romaanissa pakkomielteisesti kadonneita ihmisiä ja asioita etsivä Sandy Shortt katoaa paikkaan, jossa kaikki kadonneet ovat. Fantasiaelementtejä ja hippunen romantiikkaa sävyttää tätä outoa, mutta ihan viihdyttävää romaania, joka ei kauheasti anna mitään, mutta ei myöskään ota. Tämän kirjan kohdalla pätee sama kuin Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan -romaanin: tarina olisi huomattavasti vakuuttavampi, jos sitä ei olisi sullottu hömppä-siirappi kansiin. Olihan tämä tietysti sisällöltäänkin aika kevyt, mutta kansi ei missään nimessä anna oikeutta tarinalle. Ainakin tämä oli sillä lailla mukaansavievää lukemista, että nielaisin tarinan muutamassa illassa iltalukemisena.

Tästä ja Mitä huominen tuo tullessaan -romaanista jää mieleen Ahernin maneeri, joka toistui nyt kummassakin häneltä lukemassani kirjassa. Kummankin tarinan päähenkilöllä oli hassu sukunimi, josta väännettiin vitsiä tarinan edetessä. Sandy Shortt on kuin onkin hurjan pitkä nainen, mitä nimi ei anna ymmärtää, ja Mitä huominen tuo tullessaan nauratti päähenkilö Tamara Goodwinin nimellä. En tiedä olenko sitten vain sattunut lukemaan samalta kirjailijalta kaksi samaa vitsiä hyödyntävää kirjaa vai mikä oli. Täytyy kuitenkin sanoa: sen verran tylsästä vitsistä oli kyse, että toivon mukaan kirjailija ei vaivaudu mokomaa enää muihin kirjoihinsa kirjoittamaan.

Suosittelen Cecilia Ahernin romaania Ihmemaa fantasiahöystetyn hömpän ystäville.

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Hömppälinjalla jatkoin kuitenkin, vaikka kaavailin lukevani jotakin hiukan syvällisempää. Löysin käsiini Jude Deverauxin Skotlannin maisemiin sijouttuvan romaanin Ylämaan taika, joka on käsittääkseni neliosaisen kronikan toinen osa. Kirjan takakansi tosin väittää romaania sarjan ensimmäiseksi, mutta pieni googletus paljastaa, että kirjat on suomennettu väärässä järjestyksessä, minkä takia Ylämaan taikaa väitetään ensimmäiseksi osaksi. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska osat voi aivan hyvin lukea myös itsenäisinä kirjoina...

Ylämään taika on melkein täysveristä kioskikirjallisuutta sillä erolla, että se sijoittuu 1500-luvulle ja pitää sisällään onneksi hiukan muutakin kuin pelkkää romantiikkaa. Ensin kirja vaikutti tympeän naiivilta, mutta onneksi kuvioon kuului muutakin kuin pelkkää ihmissuhdedraamaa.

Ylämaan taika -romaanissa McArranin klaanin naispäällikkö Bronwyn naitetaan kuninkaan toimesta englantilaiselle Stephen Montgomerylle. Nuoren pariskunnan välillä on vetovoimaa, mutta myös suuria ennakkoluuloja, jotka vaikeuttavat huomattavasti yhteiseloa. Skotlannin ylämailla taistellaan McGregorin klaanin kanssa, kamppaillaan McArranin isännyydestä ja taistellaan menneisyyden haamuja vastaan. Kaiken kaikkiaan loppu kääntyy kuitenkin onnelliseksi ja kaikki päättyy hyvin.

Tällaisissa suhteellisen keveissä kertomuksissa minua jää usein harmittamaan se, miten kömpelösti esimerkiksi romaanin käännös on tehty. Tämä oli ihan kelpoa viihdelukemista ja välipalaa, mutta kirjitusvirheet ja tökeröt käännökset turhauttivat melkoisesti. Halvaksi ja viihdyttäväksikin suunniteltu kirja voidaan kääntää hyvin: kömpelö käännös vähentää valitettavasti muuten keveästi kulkevan kirjan tarinaa.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea menneisyyteen sijoittuvaa, viihdyttävää mutta hyvin viatonta ja harmitonta hömppää. Toimii myös skotlantikaipuuseen. Pistä levysoittimeen vaikka tätä, ja keitä kuppi kuumaa vahvaa teetä: matka ylämaille voi alkaa...

Diana Gabaldon: Matkantekijä

Olen edennyt Gabaldon -uudelleenlukukierroksellani romaanisarjan kolmanteen kirjaan nimeltänsä Matkantekijä. Romaanissa viisissäkymmenissä oleva Claire palaa Craig na Dunin kivikehän kautta 1960-luvulta takaisin 1700-luvun Skotlantiin löytääkseen jälleen rakastettunsa. Jälleennäkemisen jälkeen pariskunnan matka jatkuu erinäisten koettelemuksien ja sattumusten kautta Ranskaan, Länsi-Intian saaristoon ja lopulta Uuteen maailmaan, Amerikkaan.

Muukalainen -romaanin kutkuttava viehätys on kadonnut Gabaldonin jatko-osista, mutta Matkantekijä on vielä ihan viihdyttävää luettavaa kaikkine omituisuuksineen. Gabaldonin romaaneissa tuntuu olevan aivan liikaa sattumia ja ihmeellisiä onnistumisia, mutta onneksi myös jotkut asiat on kuvattu suhteellisen realistisesti. Ensimmäistä kertaa romaania lukiessani muistan ihmetelleeni, miksi pariskunnan jälleennäkeminen oli niin viileä ja hämmentynyt, mutta nyt tajusin ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta: tottahan kaksikymmentä vuotta toisistaan erossa ollut pariskunta on väistmättä vieraantunut toisistaan. Gabaldonin Matkantekijässä yhteinen sävel löytyy kuitenkin huomattavan nopeasti...

Gabaldonin kertojaratkaisu on hiukan omituinen, mutta toimii yllättävän hyvin. Clairen näkökulmasta kerrotut tapahtumat kuullaan minämuodossa, mutta kun kohtauksen päähenkilönä on joku toinen henkilöhahmo, on kerronta kolmannessa persoonassa. Ratkaisu toimii hyvin ollakseen melko erikoinen. Minämuodossa kerrotut kohtaukset kun eivät ole mitenkään eroteltuna muust tekstistä -tai pänvaistoin, vaan kertojanäkökulma vaihtuu miten sattuu. Hauskaa mutta outoa.

Suosittelen Matkantekijää Gabaldonin sarjaa lukeville. Tähänkään romaaniin ei kannata tarttua, ellei ole lukenut aikaisempia osia...

Anne Fortier: Julian rakkaus

Esikoiskirjailija Anne Fortier pelailee romaanissaan Julian rakkaus sillä ikiaikaisella, Shakespearen tunnetuksi tekemällä tarinalla, jossa kahden suvun välinen ristiriita sekä julma kohtalo riistää rakastavaiset toisiltaan. Fortierin tarinassa vanhempansa onnettomuudessa menettäneelle Julialle tai pikemminkin Giullettalle selviää, että hän ja hänen sisarensa ovat alkuperäisen Julian jälkeläisiä. Kuvioon liittyy lisäksi salaperäinen Romeo, kadonnut isoäiti, omituinen taiteilija sinisen oven takana, sekä tietysti salaperäinen aarre, jota Julia lähtee metsästämään Siennasta, todellisesta Romeon ja Julian kotikaupungista...

Julian rakkaus on sekasortoinen rykelmä Shakespearea ja historiaa. Ajallisesti tarina poukkoilee nykypäivän ja 1300-luvun välillä ja piirtää ainakin aluksi Dan Brown-maisella tavalla jännittävän kertomuksen. Juoni kuitenkin muuttuu loppupäässä melkoiseksi salatieteeksi munkkiseurueineen ja aarteen perässä säntäilevine rikollisineen. Kaikesta huolimatta tarina ei kuitenkaan ole ihan silkkaa hömppää ja farssia, vaan historiaan kytketty tarina jaksaa kiehtoa -osittain Fortierin loistavan sanailun johdosta.

Fortierin tarinankerrontaan siis. Kirja on kirjoitettu äärettömän humoristisella tavalla. Päähenkilön oivallukset ovat paikoin kyynisiä, paikoin erittäin sarkastisia ja saivat ainakin minut huvittumaan. Fortierin tarinankerrontataito pelastaa ainakin osan siitä, mitä pelastettavissa on sen jälkeen kun juoni ajautuu kaaokseen ja sekasortoon. Rakenteellisesti tarinassa on muutama oivallinen kohta, vaikka lopputulos onkin melkoista sillisalaattia...

En päässyt ihan perille siitä, onko Julian rakkaus tarkoitettu keskivertoa harkitummaksi viihteeksi, vaiko varteenotettavaksi historiallis-myyttiseksi seikkailukertomukseksi. Kesäillanvietoksi se kyllä sopi, vaikka ei nostattanutkaan sen suurempia tunteita.

Suosittelen Shakespearen ystäville, niille jotka haluavat lukea historian myytteihin sidottuja tarinoita yhdistettynä sujuvasanaiseen romanttissävytteiseen hömppään.

Sheryl Woods: Kun siivet kantavat

Luin hömppää. En tiedä mistä tämä mielenliike tuli päähäni, koska en yleensä kajoa romanttisiin kioskipokkareihin. Ehkä idea olikin juuri siinä: lukea jotain sellaista, mitä ei välttämättä tulisi ihan heti mieleeni lukea.

Serenityn kaupunkiin tulee uusi kaupunginjohtaja, joka ihastuu paikallisen kylpylän kosmetologiin. Tunteet ovet molemminpuolisia, mutta kummankin menneisyys varjostaa taustalla ja estää rakkautta roihahtamasta liekkeihin. Kaiken taustalla häämöttää tuleva joulu kaikkine valmisteluineen. Ja kuinka ollakaan: lopulta rakkaus voittaa.

Lukukokemus oli mielenkiintoinen, koska se sai minut tajuamaan kirjallisuudesta jotakin uutta. Kirja syntyy aina johonkin tarpeeseen ja silloin kun tarve ja lukija kohtaavat, on lopputuloksena onnistunut lukuelämys. Minä kaipaan lukemaltani kirjalta erityisesti sitä, että se herättää minussa tunteita, ja jostain syystä onnellisen rakkaustarinan lukeminen ei herätä minussa juuri mitään. Hömppäkirjallisuus viihdyttää, mutta ei herätä ajatuksia. Pehmeää, turtaa ja välinpitämätöntä, mutta ei sen enempää.

Suosittelen kioskipokkarien ystäville.