Recent Posts

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Charmaine Craig: Vaino ja viettelys

Keskiaikainen kylä ranskassa, kielletty rakkaus, kerettiläisyys ja inkvisitio ovat Charmaine Craigin romaanin keskeiset teemat. Tartuin kirjaan vailla ennakko-odotuksia ja laskin sen käsistäni lopulta todeten, etten oikeastaan saanut romaanista juuri muuta kuin ajankulua. Mutta ihan hyvää ajankulua kuitenkin.

Vaino ja viettelys nivoutuu usean henkilöhahmon ja useiden sukupolvien elämään. Romaanin olennaisin aihepiiri tuntuu olevan seksuaaliset ja kielletyt halut, joiden kanssa henkilöhahmot kamppailevat. Pappi tekee syntiä seurakuntalaistensa kanssa ja himoitsee pikkutyttöä, lääkäriksi opiskeleva poika koskettelee koulussa toista poikaa ja tajuaa olevansa sodomiitti. Rakkaus leimataan synniksi, sillä kerettiläiset hyvätmiehet haluavat omistautua vain jumalalle. Ja lopulta inkvisitio ulottaa lonkeroisen otteensa pikkukylän väkeen.

Craigin kirjotustyyli oli minulle hieman raskasta lukea, mutta sinänsä romaani oli mielenkiintoinen ja todellisiin dokumentteihin ja ihmiskohtaloihin perustuva kuvaus inkivistion maailmasta ja kirkon otteesta, joka yltää ihmisten ylle. Romaanista kuvastui suuri määrä pelkoa, joka näyttäytyi eri tavoilla ja ohjasi ihmisten elämiä. Kovin iloinen tai optimistinen lukuelämys Vaino ja viettelys ei tosiaankaan ollut.

Charmaine Craig on keskiajan kirjallisuuden tutkija ja esikoisromaaniksi Vaino ja viettelys oli erinomainen. Craig selostaa romaanin lopuksi kirjaa varten tekemäänsä tutkimustyötä, josta näkyy ammattimainen ote. Suurimmassa osassa yksityiskohdista lukija voi luottaa siihen, että Craig on pyrkinyt mahdollisimman autenttiseen ilmaisutapaan. Sivuseikkana huomautettakoon, että Charmaine Craig on antanut kasvonsa Disney elokuvan Pocahontas -intiaanineidolle!

Suosittelen inkvisition vaiheista kiinnostuneelle lukijalle, joka haluaa lukea vahvan ja pysäyttävän väläyksen keskiajan maailmasta.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Hömppälinjalla jatkoin kuitenkin, vaikka kaavailin lukevani jotakin hiukan syvällisempää. Löysin käsiini Jude Deverauxin Skotlannin maisemiin sijouttuvan romaanin Ylämaan taika, joka on käsittääkseni neliosaisen kronikan toinen osa. Kirjan takakansi tosin väittää romaania sarjan ensimmäiseksi, mutta pieni googletus paljastaa, että kirjat on suomennettu väärässä järjestyksessä, minkä takia Ylämaan taikaa väitetään ensimmäiseksi osaksi. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska osat voi aivan hyvin lukea myös itsenäisinä kirjoina...

Ylämään taika on melkein täysveristä kioskikirjallisuutta sillä erolla, että se sijoittuu 1500-luvulle ja pitää sisällään onneksi hiukan muutakin kuin pelkkää romantiikkaa. Ensin kirja vaikutti tympeän naiivilta, mutta onneksi kuvioon kuului muutakin kuin pelkkää ihmissuhdedraamaa.

Ylämaan taika -romaanissa McArranin klaanin naispäällikkö Bronwyn naitetaan kuninkaan toimesta englantilaiselle Stephen Montgomerylle. Nuoren pariskunnan välillä on vetovoimaa, mutta myös suuria ennakkoluuloja, jotka vaikeuttavat huomattavasti yhteiseloa. Skotlannin ylämailla taistellaan McGregorin klaanin kanssa, kamppaillaan McArranin isännyydestä ja taistellaan menneisyyden haamuja vastaan. Kaiken kaikkiaan loppu kääntyy kuitenkin onnelliseksi ja kaikki päättyy hyvin.

Tällaisissa suhteellisen keveissä kertomuksissa minua jää usein harmittamaan se, miten kömpelösti esimerkiksi romaanin käännös on tehty. Tämä oli ihan kelpoa viihdelukemista ja välipalaa, mutta kirjitusvirheet ja tökeröt käännökset turhauttivat melkoisesti. Halvaksi ja viihdyttäväksikin suunniteltu kirja voidaan kääntää hyvin: kömpelö käännös vähentää valitettavasti muuten keveästi kulkevan kirjan tarinaa.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea menneisyyteen sijoittuvaa, viihdyttävää mutta hyvin viatonta ja harmitonta hömppää. Toimii myös skotlantikaipuuseen. Pistä levysoittimeen vaikka tätä, ja keitä kuppi kuumaa vahvaa teetä: matka ylämaille voi alkaa...

torstai 14. lokakuuta 2010

Uutisia Ken Follettin Taivaan pilarit -romaanin ystäville

Edit: Kokemuksia tv- sarjasta täällä.

Joskus netissä surffaamisesta on hyötyä. Osui näet silmääni, että kovasti pitämästäni Taivaan pilarit -romaanista (Ken Follett) on tehty kahdeksanosainen tv-sarja. Follettin Taivaan pilarit sijoittuvat 1100-luvun Englantiin, ja tarinan keskiössä on Kingsbridgen kaupungin katedraalin rakentaminen. Hieno romaani kuvaa elävällä tavalla keskiajan elämää ja ihmiskohtaloita, ja ainakin traileripätkän perusteella myös sarjassa on osattu vangita romaanin tunnelma jopa yllättävänkin lupaavalta vaikuttavalla tavalla.

Nettikaupan mukaan The Pillars of the Earth on saatavilla joskus marraskuun loppupuolella. Menee tilaukseen ehdottomasti, tosin joudun kenties lukemaan kirjan (taas) uudelleen ennen kuin alan katsoa sarjaa. Follettin suositusta romaanista on aikaisemmin toteutettu myös lautapeli, siihen en sentään ole vielä tutustunut.

Follettin romaanin ystävät voivat käydä ihastelemassa elokuvaversiota osoitteessa  http://www.the-pillars-of-the-earth.tv/

tiistai 12. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Luiden kaiku

Saatuani tänään päätökseen Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan herraties monennenko osan nimeltä Luiden kaiku voin vain todeta: ei, Gabaldon ei vieläkään aio lopettaa...

...Nimittäin Clairen ja Jamien tarinaa, joka on Muukalaisesta alkaen kulkenut aina 1740-luvun Skotlannista 1770-luvun Pohjois-Carolinaan. Jakobiittien kapinasta Amerikan vapaussotaan, taisteluista ja epätoivosta rakkauteen ja rauhaan, tai sitten ei.

Luiden kaiku -romaanissa pääpari Claire ja Jamie ovat aikeissa palata Skotlantiin hakemaan Jamien painokoneen toivuttuaan ensin menetyksestä, jonka sai aikaan Briannan ja Rogerin sekä näiden lasten Jemmyn ja Mandyn paluu omaan aikaansa 1980-luvulle. Kirjassa kulkee rinnakkain monta juonta: Jamien ja Clairen seikkailu vapaussodan melskeessä, Briannan ja Rogerin sopeutuminen 1980-luvun elämään, sekä heille osoitetut kirjeet, jotka Claire ja Jamie ovat kirjoittaneet omassa ajassaan ja säilöneet niin, että Brianna ja Roger saavat ne käsiinsä palattuaan omaan aikaansa. Edellä mainittujen pariskuntien lisäksi keskeiseen rooliin nousevat myös lordi John Grey ja tämän poika -tai pikemminkin Jamien avioton poika William, sekä nuori Ian, joka etsii onneaan menetettyään intiaanivaimonsa jo vuosia aikaisemmin. 

Luiden kaiku on Pohjois-Carolinan elämään keskittyneiden edellisten osien jälkeen virkistävää vaihtelua. Toisaalta lukiessa iskee epätoivo: Gabaldon tuntuu pitkittävän Matkantekijä -sarjaansa keinoja kaihtamatta. Vaikkakin hänen kirjoitustyylinsä on eläväistä ja tempaa mukaansa, herää kysymys miten ihmeen pitkään sarjaa voi jatkaa ennen kuin se menettää aivan kokonaan makunsa. Luiden kaiussa on jo muutamia ratkaisuja, jotka hämmensivät minua lukiessani kirjaa: miten vuosikausia menneisyydessä eläneillä Briannalla ja Rogerilla on varaa hankkia itselleen isänsä lapsuudenkoti Lallybroch? Miten kummassa heidän kärsivällisyytensä kestää olla lukematta vanhempien jäämistöstä löytyviä kirjeitä heti kerralla - voiko kirjeiden välityksellä muka kerrontateknisesti rakentaa vieläkin yhden romaanin, tai kenties useamman? Miten jo lähes 70-vuotias Claire voi taistella ja kamppailla antaumuksella sotatantereella ja toimia muutenkin kuin nuori nainen? Aikooko Gabaldon rakentaa tulevat romaaninsa nuoren Ianin ja kenties Jamien pojan Williamin vetovoiman varaan?

Kaiken kaikkiaan myönnän kuitenkin, että tulen tarttumaan myös jatko-osaan (-osiin?) kun sellainen ilmestyy. Luiden kaiku jättää jälkeensä lukemattoman määrän kysymyksiä, joihin on jossain vaiheessa tultava vastaus: Mitä käy Rogerille, joka palasi menneisyyteen luullessaan poikansa joutuneen kivikehän kautta väärään aikaan? Millainen mies on McKenzie, joka tuli resuisena Briannan ja Rogerin ovelle ja kertoi tulleensa menneisyydestä -vahingossa? Miten käy Stuarttien kullan, jota espanjalainen vartioi? Oliko Rogerin mystisesti kadonnut isäkin aikamatkaaja? Ja lopulta: Saavatko Claire ja Jamie viimein vanheta rauhassa?

Suosittelen... no, kannattaa lukea jos on näin pitkälle päässyt Gabaldonin Matkantekijä -sarjassa...

lauantai 9. lokakuuta 2010

NaNoWriMo 2010

Heräsin tänään siihen todellisuuteen, että vajaan kuukauden päästä alkaa syksyn omituisin ja mielipuolisin urakka, National Novel Writing Month, eli kansainvälinen (tai alunalkaen kansallinen) romaaninkirjoituskuukausi.

Marraskuun kirjoitusrupeaman kaava on yksinkertainen: aikaa marraskuu ja päämääränä saada aikaiseksi 50 000 sanan teksti. Käytännössä marraskuun aikana olisi tarkoitus saada siis kasaan kokonaisen romaanin verran tekstiä. Ainoana kriteerinä on oikeastaan se, että tekstiä aletaan tuottaa tyhjästä (ei esimerkiksi jatketa jo aloitettua tarinaa), ja tekstin muodon pitäisi olla romaani, eikä esimerkiksi novellikokoelma tai tietosanakirja. Tosin myös Nanokapinalliset omine tekstiviritelmineen otetaan vastaan suvaitsevaisesti.

50 000 sanan romaani 30 päivässä. Tämä vaatii noin 1700 sanaa joka päivä, eli armotonta ja säälimätöntä tajunnanvirtaa vailla sen suurempaa itsekriittisyyttä tai sensurointia. Lopputulos voi olla kerrassaan mainio. Tai sitten ei.

Nanowrimo sai alkunsa vuonna 1999 yhdysvaltalaisen Cris Batyn toimesta. Osallistujamäärä on kasvanut joka vuosi ja esimerkiksi vuonna 2008 Nanowrimoon osallistui 119 301 kirjoittajaa, joista 21 683 ylsi maagisen 50 000 sanan tavoitteeseen. Nanowrimo ei ole varsinainen kilpailu, sillä siinä ei kilpailla toisia vastaan eikä voiteta palkintoja: tärkein saavutus on voittaa itsensä ja yltää mahdottomaan.

Itse olen osallistunut Nanowrimoon vuosina 2008 ja 2009 ja saanut kumpaisenakin vuonna marraskuun aikana kasaan vaadittavat 50 000 sanaa. Myös tänä syksynä olisi tarkoitus tarttua haasteeseen ja ryhtyä naputtelemaan marraskuun pimenevinä iltoina ja sumuisina aamuina sanoja tietokoneen ruudulle. Nanowrimo muuttaa maailmankuvan hetkeksi: marraskuussa aikaa ei mitata tunteina tai minuutteina, vaan sanoina ("Miten monta sanaa kestää viedä pyykit kuivumaan tai laittaa ruokaa"). Minulle Nanowrimo on muodostunut jo tavaksi. Odotan sitä innolla ja kauhulla!

Marraskuun aikana lukutahtini hyytynee, ja pahoittelen jo etukäteen, jos Vinttikamariin eksyy levottomia purkauksia kirotuista sanamääristä ja epätäydellisestä kirjoittamisesta. Olisi myös mielenkiintoista kuulla, jos blogini lukijoiden joukossa on muita nanottajia? Oletko koskaan osallistunut tai harkinnut osallistuvasi? Miltä tuntui?

Nanowrimosta kiinnostuneille linkki nanottajien nettisivuille löytyy tästä.

torstai 7. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa

Sain tänään päätökseen Gabaldon -luku-urakkani kuudennen osan, reippaasti yli tuhatsivuisen tiiliskiven Lumen ja tuhkan maa. Pitkäveteisyydessään epätoivoa aiheuttaneen Tuliristin jälkeen Lumen ja tuhkan maa oli helpompaa ja viihdyttävämpää luettavaa. Siltikin, vaikka olen lukenut romaanin kertaalleen aikaisemmin. On kuitenkin myönnettävä, että on etunsa lukea sarja alusta alkaen kirja kerrallaan -yhtäjaksoisesti, sillä Gabaldonin rönsyilevään tyyliin ja monenkirjaviin henkilöhahmoihin on vaikeampi tarttua jos lukee romaanisarjan myöhemmät osat yksittäisinä teoksina...

Lumen ja tuhkan maan tapahtumat sijoittuvat 1770-luvun Pohjois-Carolinaan, jossa vapaussodan aatteet tavoittavat Clairen ja Jamien asuttaman Harjun. Sotaan liittyvien teemojen lisäksi keskeisessä osassa romaania ovat Harjun ihmissuhteet ja tapahtumat, joiden pyörteisiin "nykyajassa" kasvaneet aikamatkaajat väistämättä joutuvat. Claire on omaksunut aukottomasti 1700-luvun elämäntavan, mutta hänen tyttärensä Briannan ja tämän miehen Rogerin ajatuksissa kaikuu kaipuu omaan aikaan: rakkaus lähimmäisiin sitoo kuitenkin nuoren parin elämään menneisyyden elämää Pohjois-Carolinan takamailla.

Kommentoin Tuliristiä luettuani Gabaldonin taipumusta haastaa miessankarinsa erilaisiin koettelemuksiin, mutta Lumen ja tuhkan maassa myös naiset saavat osansa kärsimyksistä. Claire joutuu kaapatuksi ja raiskatuksi ja on vähällä menettää henkensä kuumetaudin kourissa, Brianna taas kaapataan vanhan vihollisensa Stephen Bonnetin laivalle puhumattakaan Harjun nuorista naisista, jotka kantavat äpärälapsia ja kärsivät koston ja kateuden kierteessä. Kaiken kaikkiaan tämä oli virkistävää vaihtelua ainaisille mieshahmojen kärsimyksille.

Lumen ja tuhkan maan jälkeen Gabaldonin romaanisarjaan on ilmestynyt vielä yksi, suomennettu osa: Luiden kaiku. Tiettävästi Gabaldon on aikeissa kirjoittaa tämän jälkeenkin sarjalleen jatkoa, mutta nähtäväksi jää milloin uusi tiiliskivi ilmoitetaan valmistuneeksi. Minä tartun seuraavaksi Luiden kaikuun ja jatkan matkaani 1700-luvun melskeessä...

 Suosittelen jatkoksi sarjan muut osat lukeneille... Niin kuin viimeksikin.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Tuliristi

Lukiessani aikoinani ensimmäistä kertaa Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa, taisin ajatella Tuliristin kohdalla Gabaldonin menettäneen viimeistään tässä vaiheessa otteensa alkujaan kiehtovaan ja kutkuttavaan juoneensa. Sarjan viides osa, Tuliristi kuljettaa lukijat Jamien, Clairen, Briannan ja Rogerin kanssa elämään Pohjois-Carolinassa, joka pitää tuttuun tapaan sisällään romantiikkaa, jännitystä ja sodan melskettä.

Tuliristi on Gabaldonin sarjassa siihen asti ilmestyneistä kirjoista ehdottomasti sekavin. Se alkaa klaanikokouksesta, joka tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi ja etenee Fraserin Harjun, Cros Creekin ja River Runin maisemissa kuvaillen yksityiskohtaisesti milloin mitäkin yhdentekevältä tuntuvaa arkipäivän seikkaa. 1300 -sivuiseen romaaniin on ympätty lukematon määrä viittauksia ja sivujuonia, jotka jotenkin pysyvät kasassa hamaan loppuun saakka.

Keskeisimpänä juonina Tuliristissä piirtyy Briannan raiskaajan, Stephen Bonnetin etsintä, sekä paria sarjan osaa aikaisemmin esille noussut kysymys Stuartin kätketystä kullasta, jonka kohtaloa pohditaan paikallisissa häissä sattuneen selkkauksen yhteydessä -ja myöhemmin. Useaan otteeseen. Sinällään löyhät juonenkäänteet kuitenkin kuljettavat tarinaa eteenpäin romantiikan sävyttäminä.

Gabaldonin voimauttavana menetelmänä tuntuu olevan kirjasarjan miespäähenkilöiden asettaminen kuolemanvaaraan, mikä tietysti saa hahmoihin ihastuneet naislukijat pidättämään henkeään ja kääntämään sivua pelätessään sankariensa kohtaloa. Aika ajoin sankarit makaavat vuoteissaan milloin piiskattuna, milloin hirtettynä: naiset sen sijaan kärsivät kolhunsa suuremmin valittamatta ja toipuvat vailla ihmeellisiä huomionosoituksia. Kaipa tämä resepti toimii, sillä onhan se saanut minun lisäkseni monet muutkin tarttumaan uudelleen ja uudelleen Gabaldonin romaanisarjaan...

Suosittelen jatkoksi sarjan muut osat lukeneelle. Ehkäpä tästä voisi innostua myös joku Yhdysvaltain vaihesta kiinnostunut lukija. Ehkä.