Recent Posts

maanantai 31. lokakuuta 2011

NaNoWriMo 2011, osa 5: Paikoillanne, valmiit, hep!

Näin ensinnä kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata NaNoWriMo -kirjoitteluani. Erityisiä ohjeita ei enää marraskuun puolella ole tiedossa, korkeintaan tuskailua oman marraskuun ja oman kirjoittelun parissa. Voi olla että päivitystahtini on marraskuussa tavallista hitaampi, mutta jännitysmomentin tähän kaikkeen luo se, ettei koskaan voi tietää miten käy. Kuukausi voi mennä sutjakkaasti tai loistavasti tai sitten tarvon jo ensimmäisen viikon jälkeen mahdottomassa suossa. Se jää nähtäväksi. Minä ennakoin jo marraskuun alkua ja vaihdoin blogini bannerin paremmin teemaan sopivaksi.

Muutama muistutus NaNoWriMo:on virallisesti osallistuville:

-Muistakaa päivittää NaNoWriMo:n sivuilta oikea aikavyöhyke ja valitkaa alueeksenne Suomi.
- Päivittäkää päivittäiset sanamäärät sanalaskuriin, joka ilmestyy (toivon mukaan pian) NaNoWriMon sivuille sinne oikeaan yläkulmaan kirjautumislinkin viereen. Syötä vain päivittäin tekstin kokonaismäärä laskuriin.
- Lisää (halutessasi) omille sivuillesi sanalaskuri, niin muut voivat seurata etenemistäsi (tämä auttaa jos sosiaalinen paine motivoi) tai haasta joku sanasotaan kanssasi.

Hienoa kun meitä on niin monta mukana tavoittelemassa 50 000 sanaa! Inspiraatiota, flowta ja NaNoWriMo:n mieletöntä mielettömyyttä odotellessa!

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Jostain syystä taidan alkaa sittenkin ymmärtää, miksi Charlaine Harrisin vampyyrikirjat ovat olleet niin suosittuja. Luin toisen osan, Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas) samasta syystä kuin sarjan ensimmäisen kirjan: se vain sattui tarttumaan käsiini sopivasti kun olin käymässä kirjastossa. Ja toisaalta halusin antaa kirjasarjalle uuden mahdollisuuden ensimmäisen - hämmentyneen - lukukokemuksen jälkeen.

Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei kyllä ole, mutta viihdyttävää ja toiminnantäyteistä luettavaa varsinkin silloin kun ei tahdo käyttää aivojensa kapasiteettia yhtään enempää kuin on välttämätöntä.

Romaanissa telepaatti-Sookie lähtee vampyyri-Billin kanssa Dallasiin vampyyri-Ericin käskystä selvittämään sikäläisen vampyyriyhteisön jäsenen katoamista. Muodonmuuttajat ja verenhimoinen mainadi sekä ääriuskonnollinen ja vampyyreitä vihaava yhteisö ovat omassa osassaan tarinassa. Ja tuttuun tapaan kuvioon kuuluu myös paljon verta ja sitä, mitä vampyyrit ja ihmiset touhuavat öiseen aikaan lakanoiden välissä. Ei ihan perheen pienimmille siis.

Ihmettelen näitä kirjoja lukiessani, miten on mahdollista että suhteellisen pieneen sivumäärään on saatu upotettua niin valtavasti tapahtumia. Kuten sanottu, olen nähnyt kirjasarjan perusteella tehdyn tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, jonka tapahtumat oli ihan tosissaan saatu revittyä yhdestä ainoasta kirjasta (mukaan lukien tietysti muutamat ylimääräiset seikat, jotka sarjan tekijä oli ilmeisesti halunnut mukaan). Vaikka en kakkoskautta olekaan nähnyt, voin hyvin arvailla että sen sisältö on yhtä monenkirjava kuin ensimmäisen kauden.

Hömppää tai ei, suosittelen luettavaksi niille, joita genre kiinnostaa ja joihin vampyyrikomiikka iskee. En linkitä, koska tämän ovat lukeneet suunnilleen kaikki muut paitsi minä.


lauantai 29. lokakuuta 2011

NaNoWriMo 2011, osa 4: Kuinka siitä selviää?

Kuva: Johannes Vermeer
Kuinka sitten muka selviää siitä, että kuukausi pitää kuluttaa kirjoittamalla? Kaikkiko vapaa-aika uhrata harrastukselle, jonka tuotteena ei välttämättä ole yhtään mitään järkevää? Seuraavassa listattuna (pilke silmäkulmassa) selviytymiskeinoja NaNoWriMo:on osallistuville. Vielä ehtii järjestää puitteet kirjoittamiselle sopiviksi...

1. Osta kaappi täyteen valmisruokia tai lahjo puolisosi siivoamaan/laittamaan ruokaa koko kuukauden. Voi olla että kärsit tästä järjestelystä joulukuussa, jolloin kuukauden lusmuilu kotitöistä kaatuu niskoille. Mutta mitä väliä, sillä silloin sinulla on jo 50 000 sanaa kirjaa kirjoitettuna!

2. Jos olet perheellinen, luovu periaatteista ja istuta lapset koomailemaan television eteen. Marraskuu ei oikein suosi ulkoleikkejä, mutta sijoita hankkimalla tenaville kunnon sadepuvut. Voit myös rakentaa muksuille majan olohuoneeseen ja sulkeutua vessaan kirjoittamaan

3. Raivaa työpöydälle/sohvalle sen verran tilaa, että mahdut kirjoittamaan. Mieti etukäteen, mikä on mukavin mahdollinen kirjoituspaikka ja sijoittele tarpeelliset asiat sen ympäristöön niin, että kaikki on käden ulottuvilla

4. Hanki kirkasvalolamppu ja osta purkillinen d- ja c-vitamiinipillereitä. Käy ostamassa hyvästä tee- tai kahvikaupasta kunnollista virvoitusjuomaa, joka pitää sinut hereillä

5. Suunnittele itsellesi sopiva taukojumppa, joka on helppo ja mukava vetää kirjoitustreenien välissä

6. Valitse iltalukemiseksi jokin sellainen kirja, joka ei sekoita päätäsi liikaa kun kirjoitat, eikä tunge intertekstuaalisiksi viittauksiksi omaan tekstiisi. Unohda television katselu kuukaudeksi; yllätyt miten paljon aikaa saat lisää!

7. Kerää mielimusiikeistasi soittolista, joka sopii kirjoittamasi tekstin henkeen. Kuuntele ja haaveile aina silloin kun ei ole mahdollista kirjoittaa (automatkoilla esim.)

8. Pohdi pystytkö hyödyntämään myös ne ajat, jolloin et normaalisti voisi edes kuvitella kirjoittavasi: töissä kahvitauolla, tylsällä luennolla jossa et muutenkaan käy istumassa kuin pakotettuna

9. Päätä että et vietä joulua ollenkaan. Stressi joulusiivouksista ja lahjahankinnoista häviää kokonaan. Tämän päätöksen voi toki pyörtää vielä joulukuun alkaessa ja stressata senkin edestä

Eikö kerran vuodessa olekin lupa olla (kuukauden ajan) hiukan itsekäs ja nipistää muista velvollisuuksista siksi, että haluaa tehdä jotain mistä oikeasti tykkää kovasti? Työnnä huono omatunto syrjään ja järjestä itsellesi (ja kirjoituksellesi) laatuaikaa, jos se suinkin on mahdollista. Marraskuun jälkeen on taas aikaa korjata katkenneet ystävyyssuhteet ja hyvitellä vihastunutta puolisoa. Sekä siivota koti, joka on kuukauden aikana ajautunut täydelliseen kaaokseen. Voi olla myös, että saat huomata aikataulujen järjestelemisen helpommaksi sitten joulukuussa, kun kalenterista on kadonnut yksi, kuukauden mittainen koitos.

Ja toisaalta: jos kirjoitustahti tuntuu liian kovalta ja haasteet liian suurilta, ei mikään estä asettamasta omia tavoitteita, vaikka 20 000 sanaa kuukaudessa. Minusta tärkeintä on se, ettei jää pohtimaan ja haaveilemaan olisiko unelman toteuttaminen mahdollista, vaan tarttuu toimeen ja yrittää! Lopputuloksena rehellisestä yrittämisestä on yleensä saavutuksista riippumatta hyvä mieli. Kun tietää, että tavoitteita on mahdollista saavuttaa.

torstai 27. lokakuuta 2011

Silvana De Mari: Viimeinen haltia

Ihmettelen kovasti, että tämä ihana, ihana kirja on niin niukalti noteerattu blogimaailmassa. Italialaisen kirjailija Silvana De Marin surullisen hykerryttävän suloinen Viimeinen haltia (L'ultimo Elfo) löytyi pikaisen selauksen perusteella vain Tarinauttisen hämärän hetkistä. Pistäkäähän muutkin lukulistalle.

Tämä tarina alkaa sateesta, jossa vaeltaa yksinään ja suruissaan pieni haltialapsi, haltiavesa, jonka omituiselta kuulostavaa nimeä kaikki luulevat aivastukseksi, niistämiseksi tai muuksi tahattomaksi äännähdykseksi. Haltia ei syö mitään mikä on ajatellut ja osaa sytyttää tulen käsillään -eikä siinä ole mitään ihmeellistä, sillä niin haltiat tekevät. Haltioita ei kuitenkaan ole enää monta, sillä ihmisten viha on hävittänyt tuon oudon kansan. Fantasiatodellisuuden muutkin hahmot alkavat kuolla sukupuuttoon maailmasta, niin myös viimeinen lohikäärme, jonka kohtalo kietoutuu yhteen pienen haltian kanssa.

Haltia tutustuu pitkällä matkallaan kahteen ihmiseen, jotka oppivat ymmärtämään hänen kauneutensa. Haltialle maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin ihmisille ja sen tulee jokainen huomaamaan matkan varrelta. Tarinassa siirrytään myöhemmin aikaan, jossa haltia on jo nuorukainen ja lohikäärme hautoo munaa. Tarina saa päätöksensä kuitenkin vasta sitten kun vanha ennustus käy viimeistä merkkiään myöten toteen.

Tämä takakannen perusteella Italian myydyin fantasiakirja oli uskomattoman ihanaa luettavaa. Se oli samalla äärettömän surullinen ja niin hauska, että purskahtelin ääneen nauruun, kun luin kirjaa. Ja sitä ei muuten tapahdu kovin usein. Tarina on samalla hyvin klassisia fantasian elementtejä noudattava ja toisaalta ihan tuore. Kaunis kuvitus tukee kirjan tarinaa hyvin ja piirtää haltian eteeni juuri sellaisena kuin kirjan tarina antaa ymmärtää.

Silvana De Mari sanailee kauniisti ja taitavasti. On mahtavaa, miten pohjavireeltään surullinen kirja vetää hymyn huulille. Asetelmassa on jotakin sellaista taitavuutta, mikä menee yli minun ymmärrykseni. Ihmettelenkin kovasti, ettei kirja ole herättänyt pahemmin huomiota blogirintamalla. Laittakaahan lukulistalle.

Tämä kirja on hieman samanhenkinen kuin Kirsi Ellilän Eksyneet näkevät unia. Suositten ehdottomasti luettavaksi niille, jotka Ellilän kirjasta ovat pitäneet. Uskoisin, että tämä sopii myös hieman pienemmillekin lukijoille ja ehdottomasti myös aikuisille. En äkkiä keksi toista näin kaunista tarinaa.

tiistai 25. lokakuuta 2011

NaNoWriMo 2011, osa 3: Jos ideat eivät riitä?

Kuva: Edvard Munch
Huippuhienoa huomata, että muutkin ovat alkaneet lämmetä tälle NaNoWriMo -jutulle. Tähän mennessä ainakin Ketturuukku, Susi, Nafisan, Emilie, Meri, Kettu , Liina, Haukku, sekä pienellä varauksella myös Paula ja Morre olisivat lähdössä mukaan! Hyvä me! Ihana, hullu marraskuu, tule jo!

Meri kirjoitti blogissaan aiheesta oivallisesti: Toisaalta mieli tekisi kovasti päästä jo kirjoittamaan, toisaalta pieni ääni sisällä pyörittelee silmiään ja totetaa, ettei tässä ole mitään järkeä ja paras vain luovuttaa ennen kuin juttu ehtii edes alkaa.

Juuri yllä mainittu on varmasti monelle NaNoWriMo:on osallistuvalle äärimmäisen tuttu tunne. Ja juuri silloin on hauska yllättää itsensä ja tehdä jotain ihan hullua: kirjoittaa, vaikka siinä ei olisikaan mitään mieltä!

Mutta kieltämättä kirjoittamisessa on välillä murheensa... Odotatko sinä inspiraation hetkeä ennen kuin voit ryhtyä kirjoittamaan (tai ylipäätään luomaan jotakin uutta)? Joskus innostuksen hetket eivät tule kun niitä odottaa. Silloin kun edessä on kuukauden verran kirjoittamista ja 50 000 sanaa, käy kieltämättä herkästi mielessä kysymys siitä riittävätkö rahkeet niin pitkän teksin luomiseen. Kantaako idea tarpeeksi pitkälle.

Nyt kun itsekriittisyys on kaivettu syvään kuoppaan ja unohdettu kokonaan vaatimukset tuottaa jotakin hienoa ja syvällistä, voi helpommin heittäytyä kirjoittamaan. Asiasta en varsinaisesti tiedä, sillä en ikinä ole kirjoittanut leipätyökseni (ellei gradua lasketa), mutta väittäisin, että kirjoittaminen on pohjimmiltaan ihan samanlaista työtä kuin melkein mikä tahansa muukin työ. Lähteekö marketin kassa joka päivä innoissaan töihin? Onko opettajasta aina hauskaa toistella samoja neuvoja oppilailleen? Mikään työ ei tunnu aina mielekkäältä, enkä usko, että kirjoittaminenkaan.

Jos ideat loppuvat kesken, eikä huvita kirjoittaa? Miljöökuvauksella ja turhilla dialogeilla saa kokemukseni mukaan NaNoWriMo -tekstiin lisää sanoja, mutta silloin kun tavoitteena on 50 000 sanan kuukausisaldo, ei oikein voi lopettaa siinä vaiheessa kun vähän tympäisee eikä viitsikään. Minä suhtaudun asiaan samalla tavalla kuin ollessani leipätyössä: jos ei huvita niin teen silti, koska se on minun työtäni ja minun täytyy se tehdä. Joskus myös luovaan työntekoon voi yrittää soveltaa samaa periaatetta, luulen.

Monesti ideoiden katoamiseen saattaa auttaa myös mielikuvakartta tai jokin muu keino luotsata ajatuksia oikeille urille. Jokainen ryhtyy tietysti rakentamaan tarinaa omista lähtökohdistaan: niille jotka kaipaavat huolellista suunnittelua, suosittelen aloittamaan suunnittelun hyvissä ajoin. Tällöin voi jo miettiä etukäteen tekstin rakenteen, mikä varmasti helpotaa työtä monella tapaa. Tai sitten voi hypätä alkuun marraskuun ensimmäisenä päivänä ja katsoa mitä vastaan tulee. Olisi mielenkiintoista kuulla miten teillä tarina punoutuu mielestä paperille: tarkan suunnittelun kautta vaiko spontaanisti ja hetken mielijohteesta?

Kannattaa muuten lukea Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto, jos potee tyhjän paperin kammoa tai ideoiden häviämisen pelkosyndroomaa...

maanantai 24. lokakuuta 2011

NaNoWriMo 2011, osa 2: Mutta kun en osaa!

Kuva: Salvador Dali
Kirjoitin viimeksi NaNoWriMo:on liittyen siitä, miten meillä on hurjan usein tapa perustella joidenkin projektien tekemättä jättäminen sillä, että aika ei riitä tekemiseen. Nyt kun Dalin kello on, kuten kuvassa, räjäytetty taivaan tuuliin, ja aika on todettu suhteelliseksi käsitteeksi, astuu kuvaan seuraava ongelma: mutta kun mä en osaa.

Tämä perustuu ihan täysin siihen, mitä olen lueskellut netin kirjoittajablogeista, mutta monesti tuntuu siltä, että kirjoittamisen motiivit liittyvät ainakin osittain kirjailijaksi tulemiseen ja kirjan julkaisemiseen. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta luulen, että se asettaa ihan hirvittävästi paineita. Mitä jos vain on hyvä tarina, jonka tahtoisi kertoa? Voisiko sen kirjoittaa paperille ilman, että mielessä pyörivät kustannustoimittajien odotukset/vaatimukset ja omat käsitykset siitä millainen teksti on hyvää ja julkaisukelpoista. En tiedä, mutta luulen, että aika harva kirja on valmis ensimmäisen kirjoittamiskerran jälkeen. Harva teksti on läpeensä valmista kun sen on ensimmäisen kerran naputellut tietokoneen ruudulle.

Olen blogeja lueskellessani huomannut, että monet pohtivat NaNoWriMo:on osallistumista epäillen, että liika itsekriittisyys tekee kirjoittamisesta liian hankalaa. Varmasti! Nanottaessa itsekriittisyyden voi tyystin unohtaa, sillä siihen ei missään tapauksessa ole aikaa. Ainakin minä olen jo valmiiksi asennoitunut niin, että lopputuloksesta ehkä vain osa on mitenkään kelvollista. Mutta miksi kelvottomuus vähentäisi tekstin arvoa ja tekemisen iloa?

Tässä kohtaa voikin kaiketi kysyä mikä kumman järki on kirjoittamisessa, jos sen ei ole edes tarkoitus tuottaa julkaisukelpoista romaania? No, minusta se on hauskaa. Kun kirjoitin NaNoWriMo:ssa ensimmäisen kerran, minä yksinkertaisesti kyllästyin siihen, että aina vain haaveilin ja suunnittelin, että olisipa kiva kirjoittaa joskus "Tarina X". Päätin, että minähän kirjoitan "Tarina X:n" ihan riippumatta siitä millainen siitä tulee. Marraskuun lopussa huomasin, että minulla oli yli 50 000 sanaa "Tarina X:ää". Monta monta liuskaa kirjoitusta. Minun kirjoitusta. Minun ikiomaa kirjoitusta!

Itsekriittisyys on tietyissä olosuhteissa ihan hyvä asia (varmasti ainakin silloin, jos sitä nanossa kasaan kyhättyä 50 000 sanaa pohtii lähettävänsä kustantajalle tai luetuttavansa jollakin tutulla). Joskus on kuitenkin hyvä muistaa, että kukaan ei näin kliseisesti sanottuna ole seppä syntyessään. Osasitko sinä muka kävellä, kun nousit ensimmäistä kertaa jaloillesi?

edit: Sudelta tuli edelliseen nanopostaukseen kommentti, jonka laitan tähän kaikkien näkyville. Tärkeää asiaa NaNoWriMo:on osallistuville!

Kaikille nanottajille vielä tiedoksi: käykäähän merkitsemässä "my regions" kohdassa Europe - Finland omaksi kotialueeksi, jotta saadaan teidänkin sanat mukaan maakohtaiseen listaukseen :) Tavallisesti meillä on lisäksi ollut joku pikkuinen yhdysvaltalaisosavaltio sanasodassa meidän kanssa ja jostain olin lukevinani, että tänä vuonna olisi kaavailtu myös Ruotsi-Suomi-maaottelua! 

Lisäksi kannattaa omista profiiliasetuksista vielä tarkistaa, että on oikealla aikavyöhykkeellä, jotta sanapäivitykset merkitään marraskuulla sitten oikealle päivälle.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Charlaine Harris: Veren voima

On muuten ihan äärimmäisen hyvä kysymys miksi kummassa luin tämän kirjan. No, se sattui kirjastossa sopivasti kohdalle ja satuin kerran sairaana ollessani tuijottamaan sarjan ensimmäisen tuotantokauden vuokraamosta löydetyltä dvd:ltä. Mutta silti. Miksi, oi miksi?

Charlaine Harrisin suureen suosioon nousseen kirjasarjan aloittava osa Veren voima (Dead until dark) kertoo Sookiesta, joka kuulee muiden ajatukset ja päätyy deittailemaan vampyyrin kanssa. Mukaan kuvioon kuuluu omituisia murhia, baarin omistaja joka onkin koira -tai siis muodonmuuttaja, miljoonavuotias viikinkivampyyri sekä paljon verta ja seksiä. Ja ai niin, omituinen jälkeenjäänyt vampyyri, joka muistuttaa mystisesti kuuluisaa, edesmennyt populaarimusiikin ikonia. Joo.

Olihan tämä viihdyttävä, luulen. Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Ehkä tämä ei ollut kirja, vaan jokin outo ilmiö joka kiteyttää ja parodioi ajan henkeä: paranormaalin rakkauden suosiota nuortenkirjallisuudessa. Taitaa olla parempi, että en sano enempää.

Suosittelen tätä luettavaksi niille, jotka tykkäävät vampyyrikirjallisuudesta. Olen ihan varma, että jotakin olennaista jäi minulta tajuamatta, enkä siksi uskalla sanoa tästä sen enempää. Ehkä pitää lukea sarjan toinen osa ja katsoa mitä mieltä sen jälkeen olen.

lauantai 22. lokakuuta 2011

NaNoWriMo 2011, osa 1: Miten aika riittää?

Olen pannut merkille, että Vinttikamariin eksytään suhteellisen usein NaNoWriMoon liittyvillä hakusanoilla, joten vaikka aikaisempiin postauksiin (klikkaa sivupalkista NaNoWriMo) ei ole tullut pahemmin kommentteja, uskallan olettaa, että sentään jotakuta kiinnostaa aihe. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että muutama muukin bloggaaja olisi lähdössä nanottamaan, joten päätin nyt ennen nanoa ja nanon aikana kirjoittaa muutamia postauksia aiheeseen liittyen.

NaNoWriMossa on pitkälti kyse itsensä ylittämisestä ja monessa tapauksessa myös haaveiden toteuttamisesta. Aika moni haaveilee kirjoittavansa joskus kirjan, mutta tuntuu siltä, että monen kohdalla yritys kaatuu liialliseen itsekriittisyyteen tai ajan puutteeseen. Nanon kohdalla on hyvä muistaa, että tarkoitus ei olekaan "ryhtyä kirjailijaksi" tai kirjoittaa julkaisukelpoista romaania. Hauskuus piilee siinä, että kovalla työllä kateissa ollut luovuus ja luotto omiin kykyihin alkaa vähitellen löytyä.

Olen monessa blogissa huomannut kirjoittamista harrastavien ihmisten perustelevan kirjoittamattomuuttaan ajan puutteella. Marraskuun mittainen kirjoitussessio on tarpeeksi lyhyt mutta samalla riittävän pitkä aika todistaa, että ajanpuute on pelkkä klisee, joka syystä tai toisesta tuntuu olevan hyvinkin ominainen keino välttyä toimeen tarttumiselta. Niin tässä kuin muissakin asioissa. Kirjoittajatreffitkin muuten kirjoitti juuri Katoavista tunneista, käykää vilkaisemassa. (Myös Nanottamisesta löytyy useampi artikkeli)

Tähän liittyen siteeraan vihattua ja rakastettua Paulo Coelhoa: "Ensimmäinen merkki siitä että tapamme unelmiamme, on ajan puute. Kiireisimmät tuntemani ihmiset ovat aina ehtineet tehdä kaikkea. Ne, jotka eivät tee mitään, ovat jatkuvasti väsyneitä, eivätkä tee sitä vähääkään, mikä heidän pitäisi tehdä, vaan valittavat yhtenään, että päivä ei riitä. Todellisuudessa he pelkäävät käydä hyvään taisteluun". (Pyhiinvaellus).

Mikä on sinun syysi olla tekemättä niitä asioita joista haaveilet? NaNoWriMo:ssa 50 000 sanan mittaiseen romaaniin vaaditaan noin 1700 sanaa päivässä. Se on aika vähän, keskimäärin kolmen blogimittaisen kirja-arvostelun verran. Kirjoitustahdista riippuen 1700 sanaa takoo ehkä 1/2-2 tunnissa. Voisiko herätyskello herättää tunnin aikaisemmin? Voisitko olla kuukauden katsomatta televisiota? Onko ne tiskit pestävä juuri nyt?

Tietysti on niin, ettei kaikkien luovuus ja mielenkiinto riitä ns. väkisin kirjoittamiseen. Suosittelen kuitenkin NaNoWriMoa niille, joilla on kova halu saada sysäys kirjoittamiseen, ja joita toisaalta myös motivoi sosiaalinen paine: tarve näyttää itselle, että pystyy kirjoittamaan sen 50 000 sanaa kuukaudessa, kun kerran moni muukin pystyy samaan.

(Tässä kirjoituksessa oli 331 sanaa, kirjoitusaika noin 10 minuuttia)

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Tunnustan!


Sain Nafisanilta tunnustuksen, toivon mukaan en ole taas epähuomiossa sivuuttanut jonkun toisen antamana tätä samaa tunnustusta, mutta jos niin on käynyt, niin huomauttakaa hajamielistä. Minulla oli hirveän hieno ajatus vastata tähän tunnustukseen valokuvilla. Menin kuitenkin juuri muutama päivä sitten poistamaan koneeltani kamalan määrän kuvia, enkä jaksa etsiä jäjelle jääneiden joukosta mitään julkaisukelpoista. Tyydyn siis kirjaamaan teille kahdeksan asiaa, joita ette ehkä vielä tiedä minusta.

1. Minulla on hävettävän huono kielipää. Harmittaa monesti erityisesti silloin kun yritän lukea vaikkapa englanniksi: ymmärrän kyllä periaatteessa mistä on kyse, mutta en pääse ollenkaan mukaan tarinaan. Olen yrittänyt treenata kielipäätäni lukemalla vierailla kielillä, mutta lukemisen ilo vain katoaa kokonaan. Olen ehkä liian laiska, kun en yritä tarpeeksi.

2. Olen edellä mainitun lisäksi melkein täysin kykenemätön matemaattiseen ongelmanratkaisuun. En esimerkiksi osaa laskea päässä yhtään, vaan yksinkertaisetkin laskutoimitukset tyyliin 15+23 saavat aikaan sen, että lasken loppujen lopuksi salaa sormin pöydän alla oikean vastauksen pitkällisen miettimisen jälkeen. En myöskään oppinut koskaan koulussa kertotaulua.

3. Hyödyllisten asioiden sijaan osaan monia outoja juttuja, kuten kirjoittaa peilikirjoitusta sekä vasemmalta oikealle, että oikealta vasemmalle ylösalaisin. Pystyn myös kirjoittamaan samanaikaisesti (samaa tekstiä) kummallakin kädellä niin että vasen kirjoittaa peilikuvana saman kuin oikea.

4. Opin helposti asioita ulkoa. Osaan paljon esimerkiksi hirvittävän määrän laulujen sanoja, runoja sekä pätkiä lukioaikaisista oppikirjoista. Vieraan kielen sanat eivät tosin jostain syystä tartu päähäni yhtä helposti.

5. Sanoin ensimmäiset, tunnistettavat sanani kun olin 6kk vanha. Ainakin vanhempani väittävät niin ja ovat myös muutamaan otteeseen huomauttaneet, että niin pieni "puhuva" vauva herätti monesti melkoista hämmennystä. Tykkäsin myös pikkuisena sepitellä omia lauluja ja tarinoita.

6. Tykkään tehdä käsitöitä. Harmi vaan, että keksin koko ajan uusia juttuja, joita olisi hauska tehdä, minkä seurauksena minulla on yleensä monta käsityötä keskeneräisenä. Pikaisen laskutoimituksen lopputuloksena tällä hetkellä kahdeksan(!) keskeneräistä neuletyötä puikoilla.

7. Näen tosi eläviä ja elokuvamaisia unia. Viime yönä olin Tokiossa. Usein näen unia täysin fiktiivisistäkin henkilöistä, joita en usko koskaan tavanneeni tosielämässä enkä televisiossa tms. Joitain uniani olen myös hyödyntänyt omissa kirjoituksissani.

8. Aion taas tänä vuonna osallistua Nanowrimoon ja kirjoittaa marraskuun aikana romaanin.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Lappalainen&Leinonen: Routasisarukset

Minulla ei ole vähään aikaan ollut oikein lukuinto päällä, mutta koska satuin löytämään kirjastosta Routasisarukset (jota joku suositteli loppukesäisen dystopia-huumani keskellä), päätin tarttua kirjaan. Täytyy sanoa, että kannen perusteella en olisi kyllä ikinä ryhtynyt kirjaa lukemaan, sillä en muista että olisin näin epämääräiseen kanteen ennen törmännyt. Nyt kirjan luettuani hahmotan ehkä ajatusta, mikä kannen suunnittelijalla on ollut, ja toivon todella, ettei tämä kirja jää hyllyyn epäonnistuneen kansikuvansa takia.

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset sai minut alussa epäluuloiseksi, koska yritin etsiä tekstistä viitteitä siitä mikä osuus on kenenkin kirjoittamaa. Onneksi teksti kuitenkin vei mukaansa enkä takertunut epäolennaisuuksiin. Kirjassa 2300-luvulla ihmiskunnan rauniolla elävä Utu lähtee suojaisesta Laaksosta etsimään veljeään Marrasta, joka on karkoitettu syyllisenä rikokseen, jota Utu ei usko veljensä tehneen. Utun ja Marraksen vaiheita kuvaillaan pirstaleisessa maailmassa, ja vähitellen juonikuviot alkavat punoutua auki niin, että yhä ihmeellisempi tarina paljastuu kirjan lukijalle.

En oikein ensin meinannut päästä tarinassa alkuun, mutta en usko, että vika oli kirjassa vaan lukijan mielentilassa. Routasisaruksissa dystopiaa kuvaillaan taas ihan uudella tavalla, eikä vallanpitäjät saatikka näiden perimmäiset motiivit ottaneet paljastuakseen. Koneilla ja uudenlaisen teknologian kehittämisellä on kuitenkin merkittävä osansa tarinassa, joka yhdistää viehättävällä tavalla fantasiamaailmasta tuttua keskiaikahenkisyyttä ja tieteistarinan tulevaisuusvisiointia. Romaani toi monessa paikkaa mieleeni Michael Swanwichin Rautalohikäärmeen tyttären, jossa niin ikään nuori nainen kykeni hallitsemaan konetta (lohikäärmettä) erikoisilla kyvyillään. Edellämainittu kannattaakin lukea jos genre kiinnostaa.

Loppujen lopuksi tämä oli kiinnostava yhdistelmä monia eri elementtejä joista mainittakoon fantasiamausteet (taikuus ja velhot), scifiä (dystopia ja koneet), sekä jotain suomalaiskansallista (hahmojen nimet ja mentaliteetit). Kerrassaan kiinnostava, vaikka ei tempaissutkaan minua mukaansa ihan niin rivakasti kuin olisin toivonut. Varmasti tulen kuitenkin lukemaan myös kirjasarjan tulevat osat jos ja kun sellaisia julkaistaan.

Suosittelen Routasisaruksia dystopioista innostuville lukijoille. Tämä käy myös ihan sopivasti aikuiseen makuun. Kirjan ovat muuten lukeneet myös ainakin Salla, Maria L., Booksy ja Marjis.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Vanhassa vara parempi, eli blogikyselyn tulokset ja arvonnan voittaja

Franz Eybl: Girl reading
Kiitokset suuret kaikille, jotka vastasivat edellisen postaukseni kyselyyn liittyen vimmaani uudistaa blogia jollakin tavalla. Kiteytettynä todettakoon, että vanhassa vara parempi. Vinttikamarissa pysyy siellä missä aina ennenkin ja taidan pitää myös vanhan ja tutun pohjan, sillä se sai vastanneilta kehuja.

Kirja-arvioihin lisään tulevaisuudessa uutta sen verran, että yritän muistaa laittaa mukaan myös faktat, sivumäärät, vuosiluvut ja sen sellaiset. Tahdon kuitenkin itsekin pidättäytyä suuremmista juonireferaateista, sillä en innostu niiden kirjoittamisesta ja kaikesta päätellen blogini lukijat ovat olleet tyytyväisiä tapaani lähestyä kirjoja omakohtaisten kokemusten ja fiilisten kautta. Yritän pysyä myös ajan hermolla ja kirjoittaa enemmän kirjallisuudesta yleensä.

Innostuin ajatuksesta ottaa tavaksi valokuvata enemmän kirjan kansia, joten niitä lienee myös tiedossa jossain vaiheessa. Muuten linja pysykööt melkoisen samana kuin tähän asti, sillä kaikesta päätellen olette tyytyväisiä pölyiseen ja tomuiseen vinttikomerooni juuri tällaisenaan. Se on mukava kuulla!

Arvonnan voitti Maija! Laitahan osoitetta tulemaan, niin laitan kirjan sinulle postiin!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Uusia tuulia: vinkkejä kaivataan!

Syksy on aina sellaista uudistumisen aikaa. Tai jotain. Minua on alkanut tympäistä blogini ulkoasu ja kaipaan siihen jotakin muutosta, mutta en oikein tiedä mitä. Siksi kysynkin neuvoa teiltä liittyen sekä ulkoasuun, että blogiin ylipäätään. Mitä siis te haluaisitte lukea? Millaisia huomioita lukemisista ja kirjallisuudesta ja minkä näköisestä blogista? Sana on vapaa!

- Onko blogin ulkoasu hyvä, saatteko slaagin jos innostun muuttamaan sitä suuntaan tai toiseen?
- Olisiko mukavaa, jos kuvat olisivat itse ottamiani?
- Mitä kaipaisit lisää kirjaesittelyihin? Sivumäärän, kustantajan, alkuperäisen nimen? Nyt kun olen lähinnä kirjannut ylös fiiliksiäni sen pahemmin erittelemättä
- Haluatteko lukea myös kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta ylipäätään? Tähän asti olen lähinnä kirjannut ylös lukemiani kirjoja
- Olen jopa miettinyt blogin siirtämistä Wordpressiin vai kelpaisiko blogger sittenkin?

Nämä ja kaikki muut mieleen tulevat ehdotukset otetaan innolla vastaan. Porkkanaksi lupaan arpoa vastanneiden kesken joko Riikka Pulkkisen Totta -kirjan tai Cecilia Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan, sen mukaan kumman voittaja kaipaa hyllyynsä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Nappasin kauniskantisen kirjan mukaani kirjastosta ja luettuani muutaman mukavan arvostelun. Ainakin Lumiomena ja Vauhko ovat kirjoittaneet tästä aikaisemmin.

Tämän lapsille suunnatun romaanin voisi lukea tyttökirjaklassikkohin kuuluvaksi siitä huolimatta, että se on ilmestynyt sata vuotta myöhemmin kuin muut genren edustajat. Luonnonlapsi Calpurnia Tate kulkee kuitenkin niin kerronnaltaan kuin teemoiltaan Pienen runotytön, Annan ja Pikku naisien jalanjälkiä.

Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Texasiin, jossa 12-vuotias Calpurnia löytää luonnon ihmeellisyyden vanhan isoisänsä opastuksella Calpurnia ei tahdo asettua naiselle sovinnaiseen rooliin vaan haaveilee tutkijan urasta. Vaikka romaanin loppu ei anna vastausta sille toteutuvatko Calpurnian unelmat, se antaa kuitenkin väläyksen siitä todellisuudesta, jossa myös haaveet voivat toteutua. Vaikka kotelostaan kuoriutuvasta toukasta ei kasva kaunis päiväperhonen vaan harmaa, suuri yökkö, on luonnon ihmeellisyys silti jokaisessa siiveniskussa, jokaisessa hetkessä.

Romaani on sujuvaa, kaunista kieltä ja Charles Darvinin Lajien synnyn ajatukset kulkevat kerronnassa mukana. Itse koin aluksi turhauttavana sen, miten tarina eteni luku luvulta katkelmanomaisesti ilman että punainen lanka olisi varsinaisesti kantanut luvusta toiseen. Tyylissä on kuitenkin etunsa, ja näin Calpurnian elämä piirtyi lukijan eteen yhtä hetkellisenä ja katkelmanomaisena kuin pikkutytön elämä konsanaan: täynnä toistaan seuraavia tapahtumia.

Minulla ei ole oikein lukuinto päällä, joten valitettavasti kirja ei saanut minussa aikaan sellaisia riemunkiljahduksia, mitä se varmasti olisi saanut, jos olisin lukenut sen jonakin toisena ajankohtana. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että lastenkirjahyllystä löytyy tällaisia herkullisia klassikoita, jotka varmasti lentävät siivillään vielä pitkään ja kauas.

Suosittelen Luonnonlapsi Calpurnia Tatea luettavaksi suloisten tyttökirjaklassikoiden ystäville.