Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula&Co
363 sivua
Arvostelukappale

Kustantamon sivuilta: 

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää.

Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka saavuttaa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on ihana kirja! Postilaatikosta kolahtanut arvostelukappale sai pitkästä aikaa tarttumaan lukemiseen. Olen ollut kirjojen kanssa hieman jumissa viime aikoina, mikä on harmi, kun ottaa huomioon, miten rakas harrastus lukeminen on. Kevään kiireet ovat vieneet puutarhaan ja toisaalle, mutta mökkiviikonloppuna ehdin tarttua kirjaan ja luin sen miltei yhdeltä istumalta.

Tarinan päähenkilö on Tom, ihan tavallinen mies, joka ei kuitenkaan ole ollenkaan tavallinen. Tomille vuosi on yksi silmänräpäys, sillä hän on elänyt jo neljäsataa vuotta. Tomin vaivaksi kutsuma ominaisuus estää häntä ikääntymästä tavallisten ihmisten tahtiin, eikä Tom ole ainoa. Albatrossien mukaan Alboiksi itseään kutsuvilla ihmisillä on seura, joka yrittää huolehtia kummallisella ominaisuudella varustettujen ihmisten turvallisuudesta. Tom on selvinnyt noitavainoista ja sodista, mutta rakkaus on asia, josta on vaikea selvitä. Tom ei ole päässyt yli ensirakkaudestaan Rosesta. Lapsensa äidistä, naisesta, jonka hän joutui jättämään, koska oli liian vaarallista seistä normaalisti ikääntyvän kumppanin rinnalla kun ei itse vanhentunut juuri ollenkaan. Suhteesta syntyi lapsi, joka peri Tomin vaivan. Vuosisatoja myöhemmin Tom yrittää jäljittää tytärtään, pysyä turvassa ja olla rakastumatta.

Tom voi viettää samassa paikassa, samassa elämässä vain kahdeksan vuotta kerrallaan. Se on Albojen sääntö, jonka tarkoituksena on taata noiden omituisten ihmisten turvallisuus. Tom päätyy historianopettajaksi Lontooseen; historiasta on hyvä puhua, sillä hän on kokenut sen kaiken itse. Koulussa hän kiinnittää huomionsa ranskanopettaja Carolineen. Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta Tom ei halua rakastua. Rakkautta ei kuitenkaan voi käskeä.

Kuinka aika pysäytetään toi heti alkuun mieleeni Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon, joka oli itkettävän ihana ja katkeransuloinen. Ihan samanlaista kyyneltulvaa Kuinka aika pysäytetään ei saanut aikaiseksi, vaikka kirjassa oli paljon samaa. Aikamatkusteluteema, tai ylipäätään ajan ja sen rajallisuuden pohtiminen, yli rajojen yltävä rakkaus, nousevat kummassakin teoksessa keskeiseen rooliin.

Käytännössä Kuinka aika pysäytetään on samaan aikaan historiallinen romaani, jännityskirja ja rakkaustarina. Tomin menneisyyteen mahtuvat niin noitavainot, Shakespeare kuin Kapteeni Cook. Ratkaisu olisi voinut olla mauton, mutta onneksi Haigin tapa kuljettaa juonta menneen ja nykypäivän välillä toimii hyvin. Loppuratkaisulta olisin odottanut enemmän katkeransuloisuutta, nyt loppu tapahtui aika äkisti ja vastasi lukijan odotuksia ehkä liikaakin. Kokonaisuutena silti oivallinen teos.

Samalla lukuflowlla onkin hyvä tarttua seuraavaan kirjaan ja käpertyä riippumattoon. Vaikka en olekaan helteiden ystävä, on pakko todeta, että näissä säissä kelpaa elellä. En valita.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Bazar 2016

671s.

Oma ostos

Ei mahda mitään, vuosisadan tai muutaman takaiseen Englantiin sijoittuvat romaanit vievät minut aina mukanaan. Ne ovat kuin jokin outo huume, heikkous, ne imaisevat omaan maailmaansa, saavat aikaan kaukokaipuun, tuoksuvat teelle ja homeisille taloille ja nummille ja lampaille. Englanti <3 p="">

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu tarttui kirjakaupasta hetkellisenä heräteostoksena. Olen yrittänyt vältellä uusien kirjojen hankkimista, mutta epäonnistuin tavoitteessani kesällä. Keskiyön ruusun lukemisesta on jo muutama tovi aikaa, mutta se oli melkein täydellinen kesäkirja. Ainoa suoranainen vika oli sen aiheuttama matkakuume Englantiin...

Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahitan jättää kuolinvuoteellaan lapsenlapselleen käsikirjoituksen elämäntarinastaan ja tehtävän etsiä Anahitan poika, joka kaikkien tietojen mukaan on kuollut 3-vuotiaana. Vanhan isoäidin höpinöitä ei ota enää kukaan uskoakseen, mutta Arin elämän ollessa muutosvaiheessa, hän viimein tarttuu isoäidin kirjoitelmaan ja tempaa samalla romaanin lukijan Intian palatseista sumuiseen Englantiin. Toisaalla amerikkalainen filmitähti Rebecca päätyy englantilaiseen kartanoon kuvaamaan pukudraamaa ja talon salaperäinen isäntä ja mystinen historia alkavat kiehtoa häntä, vaikka oma elämä on myllerryksessä. Arin ja Rebeccan tiet kohtaavat ja vähitellen Intiasta alkunsa saaneen tarinan langat punoutuvat yhteen.

Tosiasiassa -vaikka Brittilä miljöönä ihastuttaakin - Keskiyön ruusu oli hirveän sekava ja loppuratkaisuiltaan kömpelöltä tuntuva teos. Viehätyin kyllä tarinasta, jossa oli yhdistelmä goottilaista kartanoromantiikkaa Rebeccan ja Kotiopettajattaren romaanin hengessä, mutta kokonaisuutena tarina oli aika sekava. Kirjailijan tyyli ja miljööt muistuttivat Kate Mortonin teoksista, mutta jokin hienovarainen vire jäi uupumaan, että olisin aivan täysin voinut lumoutua tarinasta. Vaikka kertomus oli loppuratkaisultaan outo, viihdyin sen parissa mainiosti, enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Intian tuominen mukaan kertomukseen antoi lisäväriä tarinalle, joka olisi muuten muistuttanut liikaa vastaavanlaisia, kartanoromantiikkaa hyödyntäviä teoksia.

Kirjailijalta ei ole suomennettu muita teoksia, mutta aion pitää tekijää silmällä vastaavanlaisten tiiliskivien varalta. Vaikka tämä tarina jäi anniltaan vähän epämääräiseksi, en silti epäröi tarttua Rileyn seuraaviin kirjoihin, jos ne vain suomennetaan. Runsaista aineksista syntyy varmasti myös jotain vähän harkitumpaa ja vähemmän polveilevaa. Keskiyön ruusussa oli ehdottomasti loistavan lukuromaanin ainekset.

Suosittelen niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneita, romantiikkaa ja tiiliskivipitkiä tarinoita.

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta

327s.

Oma ostos

Voihan dystopia. Kaipasin hömppää ja ostin hetken mielijohteesta kirjakaupan alesta Kiera Cassin Valinta -romaanin. Trilogian ensimmäinen osa on pyörinyt blogeissa ja ristiriitaisista arvioista huolimatta päätin lukea sen, koska kaipasin jotain helposti lähestyttävää hömppää. Sitä saa mitä tilaa.

Romaani sijoittuu Yhdystvaltoihin, jossa ihmiset on jaettu kasteihin sen mukaan, mikä heidän paikkansa on maailmassa. America Singer kuuluu viidenteen kastiin, taiteilijoihin ja esiintyjiin. Rahaa on niukasti, mutta enemmän kuin American poikaystävällä, joka on alempaa kastia eikä varmasti mieluisa puolisoehdokas vanhemmille. Siksi American äiti ja isä ovatkin ihastuneita, kun America valitaan kilpailuun, jonka voittajasta tulee tulevan hallitsijan puoliso. Nälkäpeliin verrattavissa oleva kieroilupeli alkakoon.

Valinnan juoni on ihan hirveän ennalta-arvattava ja kliseinen. Kilpailuun valitut tytöt lähetetään palatsiin, jossa Unelmien poikamies -hengessä prinssi treffailee morsianehdokkaita ja yrittää löytää sopivan puolison. America tekee prinssille heti ensialkuun selväksi, ettei halua puolisoksi, mutta ystäväainesta hänessä on. Prinssin sydän valitettavasti tuntuu sykkivän tälle vastahakaiselle neitokaiselle. Pakkaa sekoittavat "kapinalliset", jotka mekkaloivat palatsin ulkopuolella. Tyttöjen keskinäiset kinastelut ja prinssin perään haikailut tietysti videoidaan koko maalle tosi-tv:n hengessä.

No. Olihan Valinta aikamoista hömpättiä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan hyvin. Se nollasi sopivasti aivot ja antoi muuta ajateltavaa. En kuitenkaan usko, että viitsin tarttua sarjan seuraaviin osiin, elleivät ne nyt ihan kävele vastaan oikealla hetkellä. Kaiken kaikkiaan romaani oli anniltaan aika heppoinen, eikä yllä suosikkidystopiotten joukkoon edes ya-akselilla. Kohderyhmään kuuluvat lukijat viihtyvät varmasti kuitenkin tarinan parissa, onhan se melkoinen tuhkimosatu. Seuraavat osat toivottavasti näyttävät hieman toisenlaistakin naisen roolia tässä varsin perinteiseltä tuntuvassa maailmankuvassa.

Suosittelen Valintaa romanttisten dystopioiden ystäville.

Daphne du Maurier: Rebekka

Daphne du Maurier: Rebekka

WSOY 1952

565s.

Kirjastotalon poistokärryistä

Viime yön näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Daphne du Maurierin Rebekkaa on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen, mutta nyt viimein sain tartuttua kirjaan ja rakastuin. Blogiani seuranneet tietänevät, että brittiläinen miljöö on heikkouteni; kesällä lukemani Mortonin Hylätyn puutarhan tavoin myös Rebekka sijoittuu Cornwalliin, jossa pääsin käymään menneenä kesänä. Saatan edelleen tuntea suolanmakuisen tuulen ihollani ja meren hiomien kivien kosketuksen. Ruohon tuoksun ja auringon poltteen. Kaikki se, löytyi myös Rebekan sivuilta.

Tarinan kertoja rakastuu itseään vanhempaan, mystisellä menneisyydellä varustettuun Maxim de Winteriin ja muuttaa hänen kanssaan Cornwallin rannikolle Manderleyn kartanoon. Talo on täynnä salaisuuksia ja suurin mysteeri on Rebekka. Maximin entinen vaimo, jonka nimi on kaikkien huulilla. Sinä olet niin erilainen kuin Rebekka, kertojalle sanotaan, ja mustasukkaisuus kasvaa hänen mielessään. Hän haluaisi olla yhtä hyvä ja onnistunut, yhtä pidetty kuin Maximin entinen vaimo, joka oli hienoja juhlia järkestänyt taitava kaunotar kertojan kokiessa itsensä ujoksi ressukaksi. Vähitellen tarinan juoni punoutuu auki ja paljastaa todellisuuden, joka on pukeutunut salaperäisen kaunottaren asuun.

Kirjassa kaiken läpi tunkeva brittiläisyys saa suorastaan kuolan valumaan ja alan googletella halpoja lentoja maahan, josta saa cream teata oikealla clotted creamilla, jossa mustarastaat ja punarinnat istuvat salaperäisten puutarhojen oksilla, ja jossa vanhat talot tuoksuvat menneelle ajalle (ja homeelle, mutta ei puhuta siitä nyt). Rebekassa on avaria ruohokenttiä, Atlantin rannalla olevia rantapoukamia, arvokkaan kartanon synkkää palvelusväkeä ja iltapäiväteetä. Kaikkea sitä, mitä brittinostalgialta voi kaivatakin.

Rebekka tuo mieleeni Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun. Siinä on samanlaista synkänjähmeää tunnelmaa, kuin edellämainituissa, mutta minusta Rebekan kerrontaratkaisu on oikeasti varsin kekseliäs ja kirjailija onnistui jujuttamaan minua juuri sopivan herkullisella tavalla. Vaikka tarina oli jossain määrin ennalta-arvattava ja Maxim de Winterin alentuva suhtautuminen nuoreen, naiiviin vaimoonsa välillä aika rasittava (ainakin nykynaisen näkökulmasta), pidin tarinasta paljon. Melkein harmittaa, että olen lukenut sen nyt, ja ihana lukukokemus on takanapäin.

Rebekka jätti minuun vaihteeksi matkakuumeen ja toisaalta kaipuun lukea uudelleen muutama rakas brittiklassikko. Pitääkö sitä aina lukea uutuuksia? Ehkä omistan tämän syksyn nostalgialle!

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ja erityisesti Englantiin sijoittuvien kirjojen ystäville.

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Gummerus 2014

1209s.

Shoppailtu kirjakaupasta

Kesä menikin aikalailla tuijottaessa Outlanderin tv-sarjan jaksoja. Jossain vaiheessa tajusin, että minullahan on lukemattomana kirjahyllyssä sarjan kahdeksas osa Sydänverelläni kirjoitettu, jonka ostin melkolailla heti kun kirja ilmestyi. Olin aika pettynyt sarjan edelliseen osaan, joten arastelin tähänkin tarttumista melko pitkään, ennen kuin annoin tempaista itseni tarinan maailmaan.

Jos aloitetaan ongelmista, niin ongelma Diana Gabaldonin tuotannossa on mielestäni se, ettei hän ole osannut lopettaa ajoissa. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat oikeasti hyvä kirjoja, joiden juoni pysyy kasassa ja henkilögalleriakin sellaisena, että sen pystyy vielä muistamaan tarkastamatta edellisistä osista kenestä milloinkin oli kysymys. Siinä vaiheessa kun Gabaldon siirsi kirjansa tapahtumat Amerikkaan ja maan sisällissodan vaiheisiin, mopo lähti käsistä: pääpari alkaa olla jo sen ikäinen, että mukaan on kirjoitettava roppa kaupalla nuorempia ja viriilimpiä hahmoja. Claire ja Jamie, jotka ovat alusta saakka olleet kirjan kantava voima, eivät enää hahmoina varsinaisesti kehity, vaan heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa nivoutuvat runsaan henkilögallerian moninaiseen joukkoon niin, että tarina alkaa muistuttaa sillisalaattia.

Sydänverelläni kirjoitettu alkaa suunnilleen siitä mihin Luiden kaiku päättyi. Kuolleeksi luultu Jamia palaa takaisin perheensä luokse ja toisaalla toisessa ajassa Brianna ja Roger etsivät kaapattua poikaansa aikamatkustuksen keinoin - erikoisella lopputuloksella. Suuri osa kirjasta kuvaa sodankäynnin vaiheita ja kuten henkilövetoiselta tarinalta saattaa odottaa, erilaisten henkilösuhteiden vatpomista ja aika tavalla myös romantiikkaa. Kirja pysyi huomattavasi paremmin kasassa kuin pari edellistä osaa ja loppuratkaisusta päätellen myös jatkoa on tulossa. 

Kritiikistä ja nitinästä huolimatta nautin kirjan lukemisesta ihan hirveästi. Minä rakastan juuri tällaisia loputtoman pitkiä ja turhanpäiväisiä kirjoja, joissa voi ajelehtia halutessaan vaikka kuinka pitkään, lukea iltapalaksi yhden luvun ja elää tarinan hahmojen kanssa niin kauan, että he ovat kuin tuttuja tai perheenjäseniä. Toisaalta toivoisin saavani lukea Gabaldonilta joskus jotakin ihan uutta, ihan uusilla hahmoilla kirjoitettya proosaa ennen kuin Jamie ja Claire kuluvat ihan puhki. Sydänverelläni kirjoitetussa oli lisäksi muutama outo juttu, joista en meinannut millään päästä yli: esimerkiksi lukujen nimien oudot intertekstuaaliset viitteet, joille en yksinkertaisesti löytänyt mitään järkevää selitystä tekstin sisältä. Gabaldonilla on kyllä aikaisemminkin ollut tapana nimetä lukunsa pitkästi ja polveilevasti, mutta intertekstuaalisuus oli hämmentävää. 

Ja apua Gummerrus, miksi kirjan kannen ulkoasua piti mennä muuttamaan niin, että Mika Launiksen kuvitukset on korvannut valokuva. Launiksen kuvituksista voi kuka vaan olla mitä mieltä haluaa, mutta minä olisin halunnut omaan hyllyyni kirjasarjan, jonka kaikki kannet ovat fontteja myöten saman kaavan mukaan tehdyt. Sydänverelläni kirjoitetun valokuvakansi ja erilainen fontti saavat neuroottisen kirjanystävän hulluuden partaalle. Kustantamon graafikot: älkää tehkö noin!

Suosittelen kirjaa Diana Gabaldonin tuotannon ystäville. Muut älkää vaivautuko.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Bazar 2014
669s.Kirjastosta

Kate Mortonin Hylätty puutarha oli loppukesästä minulle sellainen oikein kesäkirjojen kesäkirja. Luin sitä hitaasti makustellen ja nauttien ja pidin lukemastani. Kävin kesällä Cornwallissa, joten miljöö ja kartanoromantiikan hehkuttaminen osui nyt tänä kesänä nappiin. Bloggaamattahan tämäkin kesäkiireessä jäi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Morton kuljettaa kirjassa tarinaa läpi vuosikymmenten. Yksinään vieraalle mantereelle päätyvä orpotyttö kuulee taustastaan vasta aikuisena, mutta todellinen mysteeri jää Nellin tyttärentyttären selvitettäväksi. Tarina kulkee Lontoon, Brisbanen, Maryboroughin ja tietysti Cornwallin välillä. Sumuisella, tuulisella rannikolla sijaitseva kartano ja rannassa oleva pikkuinen talo sekä sitä ympäröivä salaperäinen puutarha ovat tarinan juonen kannalta olennaisia paikkoja.

Hylätty puutarha ei varmastikaan ole hirveän korkeakirjallinen, eikä kaikilta osin ansioikas kirja. Nykypäivään sijoittuvat Cassandran elämään liittyvät kohtaukset ovat paikoin hyvikin ennalta-arvattavia, ja tarinan romanssi tuntuu päälleliimatulta. Minut englantilainen miljöö kuitenkin lumosi niin täydellisesti, etten hirveästi jaksanut välittää kirjan puutteista. Paluu Rivertoniin oli niin ikään sitä brittiläistä nostalgiaa täynnä, joten en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että hehkutan kirjaa, vaikka myönnänkin sen puutteet. 

Kaikki lukijat eivät ole Hylätystä puutarhasta pitäneet, ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Tarinassa on hiukan puhkiselittämisen vikaa, ja vaikka juoni onkin mielenkiintoinen, se kaatuu hiukan omaan nokkeluuteensa. Mielestäni tässä tapauksessa miljöökuvaus pelastaa kuitenkin aika tavalla ja lopputulos jää siinä määrin tasapainoiseksi, että kirjaa uskaltaa suositella ainakin vähän kevyempien historiaa sisältävien romaanien ystäville. Harmittavasti kirjan lukemisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että en täysin pysty enää muistamaan sen herättämiä negatiivisia fiiliksiä; lähinnä pinnalle jäi englantilaisen miljöön kuvaus, joka kyllä ainakin minuun upposi.

Hylätty puutarha on syyskesän iltojen lukuromaani, joka tarjoilee polveilevaa ja mukaansatempaavaa juonta ja miljöökuvauksella iloittelua.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Tammi 2014

483s.

Kirjastosta

Elina Rouhiaisen Jäljitetty oli sattumalta kesäkodin pikkukirjastossa heinäkuun alussa, joten nappasin sen luettavakseni. Kirjasta bloggaaminen (ja muutamasta muustakin kirjasta!) jumitti kesäkiireiden (minkä kiireiden?) takia, mutta muistinpa sentään vielä lukeneeni sen.

Uhanalaisen jälkeen tuli sellainen fiilis, että en taida lukea Susirajan tulevia osia. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin huonoja, e vain päässyt mukaan fiilikseen ja takerruin liikaa yksityiskohtiin, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättä olennaisia. Jäljitetty oli kuitenkin melko mukaansatempaava ja menevä kirja, vaikka koinkin monta WTF-momentia (sukulaislapsilta opittu uusi sana!) kirjaa lukiessani.

Jäljitetyssä Raisa aloittaa opintojaan Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta ei koe viihtyvänsä opinahjossaan. Löydettyään kadonneen kaksoisveljensä, hän päätyy velipojan kanssa Kreikkaan selvittelemään omia yliluonnollisia kykyjään. Leijonanosa kirjasta kuluu True Bloodin hengessä: minulle ihmissusissa olisi ollut jo riittävästi, mutta Rouhiainen tuo tarinaan mukaansa lisää mytologioita. Lopussa taistellaan kohtaloa vastaan ja romantiikalla on tietysti oma osansa kuvioissa.

Jäljitetty seuraa uskollisesti paranormaalin romantiikan genreä lainaillen genren teoksista teemoja juonikulkuunsa. Kolmiodraamat ovat tuttua kauraa Twilightista ja jokin Raisan iskemässä surffaripojassa tuo mieleeni Annukka Salaman faunoidi-kirjasarjan romanssit. Kreikkalainen mytologia oli omiaan repäisemään lukijan ihan toiseen maailmaan, mutta toisaalta kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut sijoittua ihan vain Suomeen sen sijaan, että pakkaa sekoitetaan erilaisilla myyteillä, ennustuksilla ja muilla fantasiagenren kliseillä. Kun nyt pääsin valittamaan, niin totean vielä Raisan olevan henkilöhahmona sellainen, josta en jaksaisi lukea yhtään: tyttö jättää noin vain paikkansa Suomen tavoitelluimmassa taidealan korkeakoulussa ja käyttäytyy muutenkin ihan käsittämättömästi. Ehkä hahmon perimmäiset motiivit eivät avautuneet minulle niin, että olisin pystynyt hyväksymään hänen käytöksensä, nyt se vain tuntui oudolta.

Vaikka Susiraja -sarja ei ole aivan voittanut minua puolelleen, on sanottava, että Rouhiainen onnistuu kirjoittamaan koukuttavasti ja vetävästi, ja kirjat ovat varmasti juuri sitä, mitä teini-ikäinen, Twilightinsä lukenut lukija kaipaa. Tässä on kaikki ne ainekset, jotka saavat lukijan taketumaan kirjaan ja kääntämään vielä yhden sivun, vaikka kellon viisarit näyttävät jo yötä.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Tammi 2015

555s.

Kesäkodin kirjahyllystä

Muutaman päivän hellejakson ansiosta (koska nuupahdan aina helteellä, enkä pysty tekemään mitään muuta kuin lukemaan) sain viimein luettua muutaman kirjan, jotka ovat poltelleet mielessäni jo pidempään. Kristiina Vuoren uusin Neidonpaula odotti jo kesämökin kirjahyllyssä, joten tartuin siihen, kun kuistin lämpömittari näytti lukemaa 32. Ehdottomasti liian kuuma kaikkeen muuhun paitsi sivujen kääntelyyn!

Neidonpaula kertoo Ilveksen suvun kaksostytöistä Britasta ja Trudasta, joiden äiti Kyllikki, vahva tietäjäverta kantava nainen, on päättänyt tyttöjen kohtalon ennalta. Äitinsä oppeja opiskellut Brita päätyy Naantalin Armonlaakson birgittalaisluostariin, kun taas pakanallisista opeista kieltäytynyt Truda naitetaan vaimoksi äidin parhaaksi katsomalle miehelle. Truda kuitenkin rakastuu luostarissa maalarina olevaan Lukakseen, eivätkä siskokset välty kolmiodraamalta, eivät synniltä, eivätkä kadotetulta rakkaudelta.

Neidonpaula oli kirjana mielenkiintoinen, toisaalta se tuotti pettymyksen. Lukukokemusta on vaikea kuvailla, koska se oli aika hämmentävä. Ensinnäkin tarinan keskeiset hahmot Brita ja Truda, joista Truda toimii minäkertojana ovat oudolla tavalla samanaikaisesti moniulotteisia ja yksiulotteisia hahmoja. Minulla oli kirjaa lukiessa koko ajan sellainen olo, että en pääse kertojan pään sisälle; en ymmärrä hänen motiivejaan, vaikuttimiaan enkä tahtoaan. Toisaalta taas hahmot olivat mielenkiintoisia, koska he eivät täyttäneet odotuksia. Brita ei ollut luostariin soveltuva kuuliainen tytär ja lopulta taas olikin, eikä Trudakaan oikein onnistunut kulkemaan niissä saappaissa, joihin tarina hänet yritti asettaa. Päähenkilökaksikko oli vaikeasti lähestyttävä, mikä teki hahmoista mielenkiintoisia, mutta toisaalta jollain tavalla turhauttavia. Odotin koko ajan, että hahmojen kehityksessä olisi tapahtunut jokin suuri, ratkaiseva käänne, mutta mielestäni sellaista ei missään vaiheessa tapahtunut, vaan hahmot jäivät polkemaan paikalleen. Hämmentävää.

Itse tarinan juoni oli melko tavanomainen, jopa pitkästyttävä. Keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissa kielletty rakkaus, joka lopulta saa täyttymyksensä on vain niin nähty juttu, etten osaa enää saada siitä juuri mitään. Tarinankerronta itsessään on taattua Vuorta; kirjan maailma tuntuu historiallisesti uskottavalta ja Vuori on myös kehittynyt kertojana niin, että tarinaa lukiessa voi unohtaa lukevansa kirjaa sen sijaan, että kuvittelisi olevansa yhtäkkiä keskiajan maailmassa. Kielen tasolla tarina on saanut sanastoonsa vanhoja termejä, jotka istuvat kirjoitettuun kieleen tuntumatta teennäisiltä. Vuoren kirjat tuntuvat jakavan mielipiteitä, sillä esimerkiksi Kirjahilla piti Neidonpaulasta paljon enemmän kuin Disa Hannuntyttärestä, joka taas on Vuoren kirjoista minun suosikkini. Mutta näinhän sen onkin hyvä mennä. Mielenkiinnolla odotan, mitä Vuori seuraavaksi kirjoittaa!

Suosittelen Neidonpaulaa historiallisten romaanien ystäville.

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Tammi 1968

385s.

Kirjastosta

Klaus Kristerinpoika Horn saisi ihan kenet tahansa, mutta hän rakastuu villiin ja tuittupäiseen Kirstiniin, joka ei millään ottaisi miehekseen naistenkaatamisesta kuuluisaa Klaus Kristerinpoikaa. Kaari Utrion esikoisromaanissa käydään kilpasilla naisen rakkaudesta, eletään 1500-luvun tiimellyksessä, kuollaan ja rakastetaan ihan niin kuin historiallisessa romaanissa kuuluukin. Historiallisia faktoja hyödyntävä ja ajankuvaa tyylikkäästi (mutta puuduttavasti) kelaava romaani viihdyttää kesäkoomassa valuvaa lukijaa, mutta muistuttaa samalla, ettei kovin montaa tämän genren tekstiä kannata lukea peräjälkeen: sen verran samankaltaisena toistuvat juonikuviot historiallisen viihderomaanin klassikkorintamalla.

Kirsten vastustelee vanhempiensa ja sukunsa suosimaa avioliittoa ja onnistuu neljä vuotta välttelemään innokasta Klaus Kristerinpoikaa, joka on miltei pakkomielteisesti päättänyt saada punakutrisen neidon itselleen. Avioliiton myötä Kirstinin on myönnettävä erheensä ja todettava aviomies sangen tyydyttäväksi niin makuukamarissa kuin muussakin elämässä. Kirjan alkupuolisko keskittyy Klausin ja Kirstinin kilpaleikkiin, loppupuolisko käy läpi Erik XIV:n aikakauden historiallisia tapahtumia. Kieltämättä tarinan jännite hiipui huomattavasti siinä vaiheessa kun lemmenpeliä pelanneet rakastavaiset saivat toisensa. Loppupuolisko tuli luettua harppoen ja haukotellen, vaikka aikakausi sinällään kiinnostava onkin.

Historiallinen viihde on omalla tavallaan viehättävä genre, vaikka välillä tuntuukin siltä, että tarinat toistavat itseään aika tavalla. Toisaalta Utrion ja kumppanien kirjoihin on aina välillä mukava tarttua; siinä missä toinen nappaa käteensä Bridget Jonesin tai Fifty Shadesin, toinen viihdyttää itseään tempautumalla romanttisen historian pyörteisiin. Niin ennalta-arvattavia kuin tarinat onkin, jokin niissä silti vetää puoleensa.

Utrion kirjoissa ihastuttaa autenttiselta tuntuva menneisyyden kuvaus (mikä ei valitettavasti välity esimerkkinä olevasta kansikuvasta!). Tarinoissa on paljon tietoa, ja koska en ole historian harrastaja, en takerru yksityiskohtiin vaan nieleskelen aika pureskelematta kaiken lukemani, ellei vastaan ostu jotakin ällistyttävän epäloogista tai ajankuvaan sopimatonta. Kartanonherra oli kieltämättä ainakin osittain aikamoista infotulvaa, mikä ehkä vähän uuvutti.

Suosittelen romaania historiallisen viihteen ystäville.

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio: Vaskilintu

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kesäisin aika on erilaista. Kesällä kello käy omalla, käsittämättömällä tavallaan, riistää minuutteja, aamut kuluvat illaksi ja yöksi. Valoisaa aikaa on niin paljon, että sitä tekee mieli ahmia. Tulee oltua ulkona ja naukkailtua ulkoilmaa niin paljon, että ajatus sisällä tietokoneen kanssa istumisesta tuntuu absurdilta. Tänään kastelin puutarhaa ja juttelin puolikesyn mustarastaan kanssa. Viime viikolla luin Kaari Utrion Vaskilinnun. Nyt työpöytä on tyhjänä ja odottaa sitä aikaa (lomaa), että kirjoihin ehtii taas tarttua.

Kaari Utrion Vaskilintu on eeppistä historiallista romaania parhaimmillaan. Melkein 800 sivua seikkailua Euroopassa, rakkautta, vihaa ja kaihoa. Kaikkea sitä mitä kesäiseltä lukukokemukselta sopii odottaa. Minä olen lukenut Utrion tuotantoa melko vähän, koska itseään toistava juoni pistää ärsyttämään, jos monta kirjaa lukee peräjälkeen. Nyt kuitenkin odotan jo kovasti Kristiina Vuoren kesällä ilmestyvää romaania, ja ajattelin virittää itseni historiallisen romaanin tunnelmaan.

Tarinassa liikutaan 1000-luvun alkupuolella. Kertomus alkaa Hämeestä, jossa Terhen syntyy sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Tytöllä on esi-isiensä kyvyt, mutta elämä paiskaa hänet Hämeestä Gotlantiin ja lopulta Bysanttiin ylhäiseksi prinsessaksi. Tarinan polveileva juoni kuljettaa tyttöä ympäri maailman moniin erilaisiin kohtaloihin. Lopulta rakkaus on kuitenkin se paikka, josta Terhen löytää kotinsa.

Vaskilinnussa muinaisuskon ja kristinuskon kohtaaminen on keskeisessä roolissa. 1000-luvun maailmassa kyseinen vastakkainasettelu onkin sen verran yleinen teema, ettei kohtaamiselta voi välttyä. Utrio käsittelee aihetta mielenkiintoisesti, eikä nosta sitä päärooliin, vaikka ristiriidat ovat jatkuvasti kerronnan taustalla olevana kantavana elementtinä. Tietynlainen viihteelliselle historialliselle romaanille tyypillinen rakkauskuvio toistuu myös Vaskilinnussa. Mies, joka päähenkilön mielestä on alunperin joko hirvittävä, vastenmielinen tai muuten vain kamala, alkaa romaanin edetessä muuttua tavoittelemisen arvoiseksi. Lopulta päähenkilö ymmärtää, että hän on oikeasti aina rakastanut miestä. Kuvion kliseisyydestä huolimatta se on viihdyttävä ja jopa kiehtova. Olisi joskus jännittävää lukea jokin tutkimus, joka käsittelee romantiikkaa historiallisista romaaneista. Genren teoksista löytyy niin paljon yhdistäviä tekijöitä, että palapelin paloilla on selvästi jokin yhteys toisiinsa.

Menneessä maailmassa naisten asema oli kurja, mutta Utrion naiset ovat siitä huolimatta vahvoja, ja heidän roolinsa osana historiaa nousee suureksi. Miehisten taistelukertomusten sijaan naisista kertovien historiallisten romaanien maailma on täynnä juonittelua ja taktikointia. Naiset ovat osanneet olla kieroja aina, ja niin ikään Vaskilinnussa Utrio kuvaa asetelmaa oivallisesti.

Vaskilinnun jälkeen jäi sellainen tunne, että historialliselle romaanille voisi olla vielä tilaa lukujonossani. Nyt kun vain saapuisi kauan odotettu kesäloma (tai edes vapaapäivä!!) niin pääsisin heittäytymään tarinoiden maailmaan. Kesän kiireisyyttä ei voi kuin päivitellä: työlistalla on niin puutarhanhoitoa, remontointia kuin muutama kirjoitusprokkis, joilla on ihan oikea deadline. Tällä kertaa se on onneksi vain hyvä asia.

Suosittelen Vaskilintua tiiliskivimäisten historiallisten romaanian ystäville. Niille, jotka eivät säikähdä pikkutarkkoja yksityiskohtia, polveilevaa kerrontaa, sankkaa joukkoa henkilöhahmoja ja historiallisen romaanin traditiota toistavia kliseitä...

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu (Otava 2012) 621 sivua

Minä en ihan tajua mitä joululomalla tapahtui. Olin ilmeisesti unohtanut käydä kirjastossa, koska päädyin valitsemaan kirjahyllystäni sinne epäjärjellisen herätteen seurauksena päätyneen Fifty Shades - Vapautettu -kirjan, jonka itse asiassa olin hyvin varmasti päättänyt jättää lukematta. Olin ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen samaa mieltä kuin aloittaessani, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa muutama aivosoluni tuhoutui, koska luin kirjan kaikesta huolimatta loppuun saakka - tosin hyvin paljon harppoen.

"Sinun on syytäkin olla hermona sillä työsi tässä projektissa on juuri nyt veitsenterällä. Mutta kaikki sujuu varmasti hyvin jos vain pidät näppisi erossa aviomiehestäni."

(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.181)

Anastasia on päätynyt naimisiin Christian Greyn kanssa. Suhteen alkuhuuma jatkuu, jos ei oteta lukuun fanaattisia mustasukkaisuuspuuskia, menneisyyden hyvin synkkiä ja salaperäisiä varjoja, sekä päätöntä koheltamista, jolla ei tunnu olevan varsinaista päämäärää. Minä en ole muutenkaan erityisen hyvä juoniselostusten kirjoittamisessa, mutta Vapautetun kohdalla haaste tuntuu mahdottomalta. No, he menivät naimisiin, ovat häämatkalla, palaavat kotiin, suunnittelevat taloa, viihtyvät makuuhuoneessa (ja muualla), riitelevät, käyvät töissä ja riitelevät vähän lisää muun muassa entisten rakastajattarien ja sisustussuunnittelijan ja joidenkin muiden epäolennaiselta tuntuvien seikkojen takia. Tai jotain. 

Eniten Vapautetussa otti päähän se, että kirjailija ei loppujen lopuksikaan pura oikeastaan yhtäkään sitomaansa solmua. Tuntuu siltä, että kaikki varsinaiset kysymykset jäävät käsittelemättä ja pääpariskunnan vastavoiminakin kulkevat henkilöhahmot sysätään tyystin sivuun, eikä heidän motiivinsa paljastu oikein todella missään vaiheessa - tai sitten jossakin sivulauseessa, jota ei käsitellä enää sen enempää. Sellainen on turhauttavaa ja tuntuu lukijan aliarvioimiselta.

Koko kirjasarjan - jos ajatellaan näin laajemmin - varsinainen ongelma vaikuttaisi olevan se, ettei siinä ole juonta. Asia kiinnitti huomioni erityisesti siksi, että olemme kirjoitusleirillämme keskustelleet viime aikoina muun muassa juonikaaviosta ja siitä miten toimiva juoni rakentuu. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään sellaista, minkä takia siitä olisi kannattanut kirjoittaa kirja. En sano, että koko Fifty Shades olisi ihan kehno. Väitän, että todella rankalla kädellä karsien siitä olisi saanut ehkä yhden toimivan ja jopa ihan hyvällä maulla varustetun eroottissävyisen kirjan. Mutta että trilogia? Viimeistään kirjasarjan toinen osa pudotti pohjan, joka oli muutenkin hyvin hatarille perustuksille rakennettu. Nyt koko kirjasarjan luettuani voin ihan vilpittömästi sanoa, että sen saama kohu on liioiteltu. Ensimmäinen kirja oli jopa melko mukaansatempaava, mutta loppu on pelkkää huttua. Makuuhuonekohtauksetkin hypin lopulta vain yli, koska ne olivat käsittämättömän tylsiä.

"Aah..."

"Pidätkö siitä kun kosketan sinua?" kuiskaan.

(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.152)

Mutta suosioon on aina jokin syy. On pakko olla. Fifty Shadesin kohdalla se luultavasti on aihe, josta on uskallettu kirjoittaa populaaristi tavalla, jolla siihen ei ole ehkä aikaisemmin kajottu. Eroottista kirjallisuutta on toki ollut olemassa ties miten kauan, mutta James kirjoitti oman trilogiansa ehkä erilaisella mentaliteetilla. Tai en edes tiedä. Miksi fanficiä ylipäätään kirjoitetaan? Se on sitten toinen tarina, miten lähinnä itseä varten viihdykkeeksi kirjoitettu jättimäinen kokonaisuus päätyykin maailmanmaineeseen ja suosioon. 

Olen kirjoittanut kirjasarjan ensimmäisestä osasta täällä. Toisesta kirjasta en edes kehdannut kirjoittaa. En tiedä viitsinkö suositella tätä kenellekään; älkää vain lukeko, jos keksitte parempaa tekemistä. Paremmin kirjoitettua eroottista kirjallisuuttakin löytyy ihan taatusti jos vain tietää mistä hakea.

Kaari Utrio: Sunneva

Kaari Utrio: Sunneva (Tammi 2012), 752s
Kansi: Mika Kettunen

Sunneva Jaarlintytär on ylpeä ja itsepäinen 13-vuotias ruotsalaisneito, jonka orvokinsiniset silmät ja kullanväriset hiukset saavat miesten kupeet kuumottamaan ja sydämet sykkimään. Naimaikäinen neito on vanhemmilleen ylpeys mutta haaste: Sunneva pitäisi saada naimisiin, mutta tyttö ei ole nöyrä, eikä taivu vanhempiensa tahtoon, vaan liehittelee miehiä sopimattomalla tavalla. Sunneva passitetaan sukulaisperheen oppiin ja sieltä Vretan luostariin, mutta tyttöpä pakenee ja hänen matkansa taittuu Norjaan. Tulevaa sulhastaan kartellessaan Sunneva matkaa aina piskuisen Suomen perukoilta Ranskan ja Espanjan hoviin ja aina kaukaiseen Kostantinopoliin asti kunnes viimein tajuaa, että se jota hän pakenee onkin todellisuudessa se, jota hän rakastaa.

Kaari Utrion Sunneva on yhteisnide kirjoista Sunneva jaarlintytär ja Sunneva keisarin hovissa. Kirja on historiallista romaania parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu mielipiteestä), sillä se on tiiliskivimäinen ja pitää sisällään niin vaiherikkaan matkan, että heikompia hirvittää. Rouvaspornoksikin kutsuttu romanttisen historiikin perinne pitää punaisena lankanaan neitsyen miesseikkailuja, mutta Utrio näyttää samalla patriarkaaisen ja naista alistavan maailman ja piirtää mielenkiintoisen kuvan historiallisesta miljööstä. 

Juonellisesti kertomus on melkoisen kömpelö, sillä itse ainakin lukijana turhaudun tyhjäpäiseltä vaikuttavaan päähenkilöön, jonka itsekkyydelle ja lapsellisille ratkaisuille ei tunnu löytyvän järkiperäistä selitystä. Vai kumpaa sitä mieluummin tekisi: olisi takamailla pakanoiden orjana vai sisilialaisen ruhtinaan kadehdittuna vaimona? Sunnevan vastenmieli tulevaa aviomiestään kohtaan selittyy lähinnä ainoastaan tytön naiiviudella ja kiivaalla kapinahalulla omia haluja ja tuntemuksia vastaan. Miestä kohtaan koettu fyysinen vetovoima lienee säikyttänyt ylimielisen tytön niin pahasti, että hän mieluummin pakenee, kuin heittäytyy tunteiden vietäväksi. 

Vaikka tarinan päähenkilön käytös paikoin ärsyttää ja huvittaa, kirja on silti vallan viihdyttävää luettavaa. Sunnevassa Utrio syyllistyy ehkä hieman samaan ilmiöön, kuin monet muut histriallisen romaanin kirjoittajat, eli päähenkilö tuntuu olevan osallisena suunnilleen kaikissa varhaiskeskiajan tärkeissä tapahtumissa. Vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta mitä väliä uskottavuudella, jos kerronta vetää ja tarina vie mukaansa? Ja sen Utrio taatusti taitaa, Sunnevan uusintapainoksen siistitty versio myös kolahtaa nykypäivän lukijalle, eikä kerronnassa ole häiritsevää ajan patinaa.

Sekä Sunnevan että myös monen monen muun tänä päivänä julkaistun historiallisista tai myös fantasiateemaisista lähteistä ammentavan romaanin yhteydessä en voi olla ihmettelemättä kustantajien nykylinjausta, joka popularisoi menneisyyden tarinan kansikuviin räikeän mauttomalla tavalla. Saman ilmiön huomasin Kristiina Vuoren esikoisen kohdalla, ja valitettavasti myös Sunnevan kannen koen epäonnistuneeksi. Kansien kuvitus tietysti ammennetaan kuvapankeista, mutta en voi kuvitella, etteikö pienellä vaivalla olisi ollut mahdollista tuottaa kuva-aineistoa, joka edes kituisesti täyttäisi ajankuvan vaatimukset. Ainakin minä kiinnitän kansikuvaan suuresti huomiota ja pidän sitä varsin tärkeänä osana kokonaisuutta. Räikeät meikit (ei onneksi Sunnevan kannessa!), ajankuvaan täysin sopimattomat asustukset ja muu kirjan sisällön kanssa ristiriidassa oleva kuvitus ei millään tavalla luo mielikuvaa siitä, että julkaisu olisi toteutettu harkittuna kokonaisuutena. Varmasti resurssien puute vaikuttaa asiaan, mutta se on harmittava ilmiö näin esteettistäkin nautintoa hakevan lukijan kannalta.

Sunneva oli kaikenkaikkiaan juuri sellainen kirja, jota todella kaipasin pimeään marraskuun iltaan. Minä olen vannoutunut historiallisen romaanin (tai historiallisen hömpän!) ystävä. Pidän näistä paksuista tiiliskivistä, joiden juoni rakentuu pienen romantiikanhitusen ja historiallisen maailman väreistä. Olen itse asiassa aika innoissani siitä, että minulla on aika iso osa Utrion kirjoista vielä lukematta ja sen lisäksi genren klassikot, Angelinat. 

Kirjan on lukenut muuten myös Sara. Muualla blogimaailmassa en ole tähän pahemmin törmännyt. Lieko tiiliskivimäinen koko pelottanut, vai ovatko muut lukeneet tämän jo aikaisemmin? Vai onko romanttinen historia tällä hetkellä kaikkea muuta kuin mediaseksikästä luettavaa?

Suosittelen Kaari Utrion Sunnevaa historiallisten ja romanttisten tiiliskivien ystäville. Tämä on todellista arjen pakoa!

E.L. James: Fifty Shades - Sidottu

E. L. James: Fifty Shades Sidottu (Fifty Shades
of Grey) Otava 2012, 586 sivua.

Tämä kirjasyksy puhuttaa odotetuilla ja kohistuilla kirjoilla. Minä tartuin mammapornoksikin kutsuttuun Fifty Shades - Sidottu -romaaniin suurella mielenkiinnolla, koska sen syntytarina on niin hauska. Twilight -aiheinen fanfic levisi vähän käsistä ja siitä tuli maaimanmenestys. Innokkaan lukijan ja harrastelijakirjoittelijan näkökulmasta romaanin menestystarina on hulvaton: saatan melkein kuvitella, miten tarina on ensialkuun ollut vain pienen joukon sisäpiirivitsi ja sitten äkkiä jotain ihan muuta.

Fifty Shades kertoo kömpelöstä, epävarmasta ja viattomasta Anastasiasta (huomaammeko yhtymäkohtia Bellaan?), joka tapaa mystisen, rikkaan ja salaperäisen Christian Greyn. Näiden kahden välillä syttyy kiihkeä suhde, joka saa Anastasian kohtaamaan uusia asioita. Hänelle ei pelkästään selviä Christianin makuuhuoneen ihmeellisyydet, vaan samalla hän joutuu kurkistaneeksi moraalikysymysten monimutkaiseen maailmaan. Kirja päättyy ratkaisuun, joka suorastaan pakottaa lukijan odottamaan jatkoa. Eihän tämä hulluus nyt tähän pääty, eihän?

Fifty Shades -trilogia on puhututtanut erityisesti makuukamaritapahtumien yksityiskohtaisten kuvausten takia. Christianin mielenkiinnonkohteen ovat perin erikoisia ja saavat ihan taatusti perustallaajan kohauttelemaan kulmakarvojaan vuoroin järkyttyneenä vuoroin lumoutuneena. Tältä osin kirja tuskin juurikaan poikkeaa genren klassikoista. Fifty Shadesin suosion syyn on pakko olla jossakin muualla.

E.L James on onnistunut kirjoittamaan Twilight -henkisen romaaninsa niin, että se kopioi juurikin Houkutuksen koukuttavimmat piirteet. Ei monikaan kaiketi Houkutustakaan lue vampyyrien takia, vaan koukku on jossakin muualla. Christianissa kiteytyy oivallisesti Meyerin Edwardin narsistinen ja häiriintynyt persoonallisuus (kyllä, minusta Edward todella on narsistinen ja häiriintynyt). Tässä mielessä James on onnistunut poimimaan Meyerin saagan henkilöhahmoista juuri olennaiset seikat. Niin Twilight -saagassa kuin Fifty Shadesissa se olennainen juttu ei ole se, mitä tehdään vaan nimenomaan se mitä EI tehdä. Houkutuksessa Edward kieltäytyy rakastelemasta Bellan kanssa vedoten omiin moraalisääntöihinsä. Fifty Shadesissa Christian kyllä lähestyy Anastasiaa mitä moninaisin tavoin, mutta kieltää tyttöä koskemasta itseensä. Kun Anastasia näkee arvet herra Greyn rinnassa, hän tajuaa vähitellen, että miehen mieltymysten taustalla on pakko olla jotakin outoa...

Sekä Houkutuksessa että Fifty Shadesissa lumous on rakennettu kiellettyä ja sallittua yhdistelemällä. Lukija jää miettimään, mikä mystisen miehen salaisuus mahtaa olla. Miksi Edward katselee Bellaa vuoroin himokas, vuoroin tuskainen ilme kasvoillaan? Miksi Christian haluaa hallita Anastasiaa, mutta pelkää tämän kosketusta?

Okei, kielellisesti Fifty Shades on ihan oksetus. Se on juurikin niin kioskipokkarikamaa kuin saattaa olettaa, eikä henkilöhahmoissakaan ole kehumista varsinkin kun ne ovat pääsääntöisesti melko tarkkoja kopioita Houkutuksen vastaavista. Mutta ilmiönä kiinnostava, sitä en kiellä.

Suosittelen vähän rankemmista harlekiineista innostuville, sekä nille joihin Twilight -henkinen eläimellinen vetovoima tehoaa. Aikuisille.

Jane Johnson: Saharan tytär

Jane Johnson: Saharan tytär (Tammi 2010)
448s.

Jane Johnsonin Saharan tytär seuraa Neidonryöstön perinnettä ja kertoo tarinan, jossa menneisyys ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa mystisen amuletin välityksellä. Arkeologi-isältään perinnöksi saatu amuletti kiehtoo Isabellen mieltä, ja hän päättää lähteä lomamatkalle Marokkoon selvittääkseen samalla mieltään vaivaavan kysymyksen: mitä isä oikein tarkoitti viimeisellä kirjeellään?

Kirjassa Isabellen ja huntujen heimoon kuuluvan Mariatan tarinat kietoutuvat toisiinsa. Kirjassa toistuvat Saharan sävyt, vaikka olisinkin kaivannut vieläkin kuvailevampia värejä kuten esimerkiksi Wilbut Smithin Polttavassa rannikossa. Aavikon ihmeistä riittäisi ammennettavaa enemmänkin.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo ties miten kauan sitten, mutta en oikein päässyt alkua pidemmälle. Otin sen kuitenkin matkalukemiseksi mökkiviikonloppua ajatellen, ja pääsinkin vauhtiin, kun sain muut kirjat ensin luettua. Ei tämä mitenkään säkenöivä elämys ollut, epäuskottava ja lopussa ennalta-arvattava juoni sekä paikoin pintapuolisesti käsitellyt teemat turhauttivat, mutta toisaalta vetäviä seikkailuja on aina rentouttavaa lukea, vaikka sisältö ei olisi ihan niin tenhoavaa kuin soisi.

Jane Johnsonin tuotannon kohdalla nousee esille kysymys siitä, että riittääkö kirjailijalle se, että pyörän keksii kertaalleen, vai pitäisikö se keksiä joka kerta uudelleen. Johnson käyttä Saharan tyttäressä täsmälleen samoja keinoja kuin Neidonryöstössä, mikä kieltämättä hiukan latistaa lukijan intoa. Tuntuu siltä, että tämän idean olen lukenut joskus aikaisemminkin. Kaksi rinnakkaista, eri ajoissa kulkevaa naiskohtaloa ja mystinen esine joka sitoo naiset toisiinsa. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta, sillä on hauska nähdä keksiikö hän seuraavaksi jonkin uuden lähtökohdan kertomukselleen, vai jatketaanko vanhalla ja hyväksi havaitulla teemalla.

Tämän ovat muuten lukeneet myös Kuutar, Norkku ja Emilie.

Suosittelen Saharan tytärtä luettavaksi kaikille hivenen viihteellisistä historiaa ja nykypäivää sekoittavista romaaneista, joista löytyy seikkailua ja romantiikkaa.

Rina Rovio: Ajan loppu

Rina Rovio: Ajan loppu
BoD 2012, 280 sivua

Mayojen maailmanloppu lähestyy. 2012 on vuosi, jolloin kuuluisa kalenteri loppuu, eikä ihmiskunnan tulevaisuudesta ole tietoa.
Romaanissaan Ajan loppu Rina Rovio hyödyntää myyttiset sävyt saaneen kalenterin ennustusta kansainvälisten jännitysromaanien hengessä. Ajan loppu tempaa lukijan mukaan monitasoiseen seikkailuun.

Parisuhteensa loppumisesta toipuva suomalainen Sara kaipaa vaihtelua elämäänsä. Lomamatka Meksikoon tuntuu täydelliseltä ratkaisulta, ja lomaromanssi amerikkalaisen Peterin kanssa saa Saran unohtamaan Samin ja arjen. Toisaalla agentti Corbes tutkii omituisia katoamisia: miksi alueella kidnapataan punatukkaisia naisia? Mitä omituinen lahko heistä oikein haluaa? Loman ja romantiikan huumasta nauttiva Sara ei tiedä olevansa vaarassa...

Rovion esikoisteos on vakuuttava kotimainen jännäri, joka hyödyntää ansiokkaasti historiallisia faktoja ja kiehtovia myyttejä. Rovio kuvaa Meksikolaista maisemaa sellaisella varmuudella, että lukija voi hyvin kuvitella ympäröivän maiseman ja muinaisen kulttuurin lumon. Asiaatuntevat faktat ovat ehdottomasti yksi Ajan lopun vahvuuksia. Tulee sellainen vaikutelma, että kirjoittaja tietää mistä puhuu. Monessa kohtaa Rovion tarkkanäköinen tyyli toikin mieleeni Dan Brownin jännärit, joissa samaan tapaan historiallisista yksityiskohdista ja pelottavasta taustakertomuksesta solmitaan lukijaa koukuttava soppa.

Ajan lopun kompastuskivi piilee dialogien niukkuudessa, mikä omalta osaltaan jättää romaanin henkilöhahmot etäisiksi. Toisaalta viihteellisestäkin sävystään huolimatta romaanin painopiste ei ole keveässä henkilökuvauksessa tai ihmissuhdesotkujen selvittämisessä vaan salaliittomaisissa juonenkäänteissä ja miljöökuvauksessa, joka korvaa dialogissa olevat puutteet.

Ajan loppu on nopealukuinen, mutta ajatuksia herättävä romaani, joka laittaa pohtimaan vanhoja myyttejä ja kaipaamaan reppumatkalle jonnekin kauas, missä kulttuuri ja maisema ovat vanhempia kuin kotona. Ajankohtaisuus on plussaa; kukapa tietää, mitä 21.12.2012 tulee tapahtumaan...

Romaanin voit tilata itsellesi täältä. Kirjailijan nettisivut löytyvät täältä.

Suosittelen luettavaksi jännityskirjojen ystäville.

L.M. Montgomery: Sininen linna

L.M. Montgomery: Sininen linna

Ihana, ihana kestosuosikkini, varmaankin kymmenen kertaa luettu Sininen linna pääsi tänään käsiini, kun sateisena helatorstaina löysin sen kesämökin kirjahyllystä. Voiko päivä kuluttaa paremmin!

L.M Montgomeryn aikuisemmille suunnattuun tuotantoon kuuluva Sininen linna sijoittuu Kanadan Ontarioon, Muskokan alueelle kuvitteelliseen Deervoodin kaupunkiin. Kirjan päähenkilö, 29-vuotias Valancy Stirling elää äitinsä ja sukunsa otteessa. Parantumaton vanhapiika on saanut kokea elämässään vähättelyä, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään vaikuta järin lupaavilta. Salaa Valancy haaveilee Sinisestä linnasta, jossa kaikki asiat ovat juuri niin kuin hän toivoisi niiden olevan.

Valancyn elämässä tapahtuu käänne, kun lääkäri kertoo hänen sairastavan parantumatonta sydänsairautta. Valancy päättää, ettei kerro asiasta kenellekään, vaan viettää loppu elämänsä eläen sellaista elämää kuin itse tahtoo -miellyttämättä ketään. Hän pestautuu Karjuvan Abelin taloudenhoitajaksi ja järkyttää sukulaisensa. Ehkä hyvä niin, toisinaan rohkeat teot avaavat uusia ovia.

Pelko on alkuperäinen synti. Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä, että joku pelkää jotakin.

Montgomery tunnetaan kirjailijana Anna-sarjasta ja Runotytöistä. Sininen linna on tyylillisesti samanhenkinen kuin nuorille lukijoille suunnatut kirjat. Luonto ja sen salaperäisyydet elävät Montgomeryn luomassa maailmassa. Annoista ja Runotytöistä poiketen Sinisen linnan Valancy ei haaveile kirjailijuudesta vaan keskittyy elämiseen. Se on tyttökirjahaaveilujen jälkeen mukava poikkeus. Tosin Sininen linna herätti halun tarttua taas pitkästä aikaa myös muihin Montgomeryn klassikoihin.

Ajankuvastaan huolimatta Sininen linna on iätön kirja, jonka luulisi lohduttavan jokaista, joka on joskus pelännyt pitää puoliaan ja seurata unelmiaan. Valancyn rohkeus kannustaa uskomaan, että unelmien saavuttaminen on loppujen lopuksi kiinni vain pienistä teoista: ja siitä ettei aina mieti mitä muut ajattelevat. Tämä kirja ei vanhene koskaan, vaan säilyttää arvonsa ainakin minun kestolukemistonani.

Ihmiset, jotka eivät pidä kissoista, näyttävät aina ajattelevan, että on jokin erikoinen hyve olla pitämättä niistä.

Suosittelen Sinistä linnaa luettavaksi klassisten tyttökirjojen ystäville, niille jotka haaveilevat sinisistä linnoista, ja jotka haluaisivat uskoa unelmiinsa.

Colleen McCullough: Okalinnut

Okalinnut (The Thorn Birds), 1977
658s.

Lukujumista kärsineenä päätin lukea vähän aikaa sellaisia kirjoja, joista tiedän ihan varmasti nauttivani. Kirjahyllystä putosi käteeni Okalinnut, jonka olen varmaankin lukenut ainakin kaksi tai kolme kertaa. Edellisestä kerrasta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa, joten tämä sopi nyt hyvin.

Okalinnut kuuluu sarjaan "minun suuret klassikkoni", eli se on kirja, jonka listaan aina kymmenen elämäni tärkeimmän kirjan joukkoon. Colleen McCulloughin riipaisevanromanttinen sukudraama sijoittuu Austraaliaan 1900-luvun alkupuolikkaalle. Sen voisi oikeastaan sanoa kertovan kolmen sukupolven tarinan. Tarinan, jossa erityisesti naishahmojen valinnat, päämäärät ja toiveet värittävät kuivan ja armottoman Australian arkea.

Okalinnuissa Clearyjen perhe muuttaa Uudesta-Seelannista Austraaliaan suurelle Droghedan tilalle, joka myöhemmin päätyy heidän hallintaansa. Pappi Ralph de Bricassart ottaa perheen seurakuntansa suojiin, eikä hän voi olla kiinnittämättä huomiota perheen ainoaan tyttäreen, 4-vuotiaaseen Meggieen, joka tuntuu jäävän perheen poikien jalkoihin. Kunniallinen ja määrätietoinen isä Ralph, Clearyjen perheen katkeroitunut äiti Fee, viaton Meggie ja monet muut hahmot solmiutuvat tarinassa seitiksi ja punovat lukijan otteeseensa.

On olemassa legenda linnusta, joka laulaa vain kerran elämässään, suloisemmin kuin mikään muu olento maan päällä.

Okalinnut on hienosti kerrottu tarina, joka on samalla surullinen, mutta omituisella tavalla myös lohdullinen. Sukusaagoja välttelevälle lukijalle Okalinnut ei ehkä sovi, mutta itse nautin tavasta jolla Cullough kuljettaa henkilöhahmojaan ja nostaa varsinaisten päähenkilöidenkin ohi uuden sukupolven, jolla on tulevaisuus. Cullough antaa ymmärtää, että loppukin voi omalla tavallaan olla uusi alku. Myös silloin, kun pettymykset, katkeruudet ja viha saavat aikaiseksi sen, että oman hyvän sijaan onkin tavoiteltava hyvää jollekin toiselle. Jollain tavalla rinnastan Okalinnut Steinbeckin hienoon Eedenistä itään -romaaniin, joka myös näyttää toiveikkaan perusideologian synkistä tapahtumista huolimatta.

Okalinnut saa minut aina selailemaan karttakirjaa ja miettimään millaista olisi käydä kirjan kuvailemassa Australiassa. Kirja toimiikin samalla nojatuolimatkana paikkaan ja toisaalta aikaan, joka ei ole niin kovin kaukainen. Tarina kuljettaa lukijan 1960-luvun loppuun ja aikakauden muuttuminen sukupolvien myötä näkyy tarinassa kiehtovalla tavalla. Menneisyydestä onkin siirrytty aikaan, joka tuntuu melkein nykypäivältä, melkein tutulta!

Colleen McCulloughin tuotannosta muistuu mieleeni hieno, Australian siirtolaisuusaikaan sijoittuva Morganin matka, jonka niin ikään nappaisin luettavakseni, ellen juuri olisi muistanut, että se lojuu tällä hetkellä kesämökin hyllystä. Tuttujen ja turvallisten klassikoiden pariin siirtyminen tuntui nyt ainakin väliaikaisesti varsin mukavalta ja taidan mennä penkomaan mitä muuta kivaa hyllystäni löytyykään.

Suosittelen Okalintuja luettavaksi kaikille niille, joita kiinnostaa romantiikan ja draaman sävyttämä kertomus australialaistuneen suvun vaiheista. Tämä on mielestäni myös helppo valinta, jos kaipaa luettavakseen klassikkoa. Kirjaa ei ole pahemmin kommentoitu blogeista, löysin arvostelun vain Hömpän helmistä. En tosin miellä kirjaa "viihdekirjaksi", vaikka tässä romanttinen perussävy onkin. Okalinnuista on myöskin tehty dvd-sarja, joka on ihan mukiinmenevä.

Isabel Abedi: Lucian

Jostain hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen, ja siitä että kesäkodin kirjastossa sattui vastaan osumaan, otin luettavakseni Isabel Abedin Lucianin, joka kulkee käsi kädessä Meyerin vampyyrisarjan kanssa sillä erotuksella, että mystinen poikaystävä ei ole vampyyri vaan ihmiseksi muuttunut enkeli. Tai jotain.

Romaanissa Rebecca tapaa mystisen, muistinsa menettäneen pojan joka vetää häntä puoleensa magneetin lailla. Lucian ei muista itsestään mitään, mutta hän näkee Rebecasta unia, jotka ovat tapahtuneet -tai tulevat joskus tapahtumaan.

Lucian ei ole mitenkään ihan ruokottoman teiniangstinen romaani vaikka noudatteleekin aika ennalta-arvattavasti tuttua kaavaa. Minua juonessa häiritsi ihan suunnattomasti monet epäloogisuudet, joita olisi ollut syytä avata hieman enemmän lukijalle. Ehkä olen liian kriittinen lukemaan tällaisia kirjoja.

Toisaalta on ihan hurjan mielenkiintoista seurata nuortenkirjallisuuden virtoja ja lukea näitä teini-ikäisten keskuudessa suosion saaneita kirjoja. Johtopäätöksenä voi sanoa, että tyttö ja yliluonnollinen poikaystävä -teema on nyt todella suosittu. Kaikenlaista on jo nähty: tyttö ja vampyyri (vanha juttu, mutta uusista mainittakoon Meyer), tyttö ja ihmissusi (Stiefvater), tyttö ja enkeli (Abedi). Mitä sitten seuraavaksi? Tyttö ja kyborgi? Tyttö ja kentauri?

Juonessa oli kaikesta huolimatta muutamia ihan ovelia käänteitä ja jollain tavalla tarina jäi mieleen: näin siitä viime yönä painajaista. En kuitenkaan ehkä viitsi lukea kirjasarjan muita osia, joita ilmeisesti on jo kirjoitettu tai ainakin tekeillä. Blogeissakaan tätä ei ole pahemmin näkynyt, vai onko joku lukenut?

Suosittelen luettavaksi teini-ikäisille sekä niille, jotka ovat hurahtaneet mahdottomiin rakkaustarinoihin. Laitoin tähän tunnisteeksi myös scifi, koska tarinassa oli mielestäni genreen istuvia piirteitä.

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Innostuin Luolakarhun klaanin ja elokuvan vauhdittamana lukemaan vapaapäiväni ratoksi Maan lapset -sarjan kakkososan, Hevosten laakson, joka löytyi kotoa lojumasta. Katsotaanpas vaan, niin intoudun lukemaan vielä koko sarjan lävitse niin kuin viime vuonna kävi Gabaldonin Matkantekijä -sarjan kohdalla. Vaan mikäs siinä: nämä historiallis-romanttis-harlekiini-tiiliskivi -opukset vaan yksinkertaisesti vievät mukanaan.

Hevosten laakso on Maan lapset -sarjan ehkä mielenkiintoisin osa Luolakarhun klaanin ohella. Ayla on joutunut karkoitetuksi klaanin parista ja kuljettuaan kauas pohjoiseen, hän päätyy elämään laaksoon, jonka niityillä laiduntavat hevoset. Romaani seuraa rinnakkain Aylan selviytymistä autiomaassa, sekä zeladoniheimosta kotoisin olevan Jondalarin matkaa veljensä kanssa. Tietysti romaanin lopussa Ayla ja Jondalar päätyvät yhteen ja se mitä sitten tapahtuu saa luvan jäädä jokaisen itsensä pääteltäväksi.

No. Mielenkiintoista romaanista ei tee (pelkästään) Aylan ja Jondalarin hekuma, vaan se, mitä kaikkea Ayla keksii ja oppii eläessään Hevosten laaksossa. Hän tulee kesyttäneeksi hevosen ja luolaleijonan lemmikeikseen, ja keksimään piikiven käytön tulentekovälineenä. Välistä on melkein huvittavaa lukea tekstiä jossa Ayla tuntuu kehitelleen lähes kaikki ihmiskunnan historian kannalta ratkaisevat keksinnöt! Jos ei kuitenkaan lue romaania liian ryppyotsaisesti, voi ajatella Aylan neuvokkuuden jonkinlaisena allegoriana esihistoriallisen ihmisen kyvystä ja ennen kaikkea tarpeesta keksiä uutta selvitäkseen ja kehittyäkseen. Niin tai näin, viihdyttävää lukemista Hevosten laakso ihan totisesti kyllä on.

Jean M. Untinen-Auelin romaaneja on kehuttu historiallisesti hyvinkin tarkoiksi ja paikkaasapitäviksi. Siitä en tiedä, mutta joka tapauksessa tekstistä välittyy kirjoittajan paneutuminen aiheeseen. Yksityiskohdat yrteillä parantamisesta metsästystekniikoihin on selitetty tarkasti, ja lukeminen on mielenkiintoista, jos jaksaa innostua tällaisista aiheista. Maan lapset -sarjan kirjat ovat houkuttelevan paksuja, joten lukeminen ei lopu kesken ihan heti. Positiivista Maan lapset -sarjassa on se, ettei lukijan tarvitse olla alati sydän kurkussa ja odottaa eteen tulevia kauheuksia: jollain tavalla romaanit ovat yleissävyltään toiveikkaita, vaikka hahmoille tapahtuukin kaikenlaista.

Suosittelen Hevosten laaksoa luettavaksi niille, jotka ovat lukeneet Luolakarhun klaanin ja pitivät siitä. Maan lapset -sarjan voi hyvin jättää näihin kahteenkin kirjaan, jos ei jaksa lukea pidemmälle Aylan ja Jondalarin seikkailuista. Koko sarjan sisältö kiteytyy aika hyvin näihin kahteen osaan...

Maggie Stiefvater: Väristys

Maggie Stiefvaterin Väristys on herkkä ja kaunis rakkaustarina, joka kertoo tytön ja suden välille syntyvästä yhteydestä. Grace katselee kotitalon takana metsässä asuvia susia, mutta kerran suden tilalla onkin poika, Sam. Ja heillä on lyhyt aika viettää yhteistä taivalta ennen kuin alkava talvi muuttaa Samin jälleen suden hahmoon.

Väristys on rakkaustarina, kyllä, mutta se on myös fantasiakertomus yliluonnollisen ja tavallisen kohtaamisesta. Yritän välttää vertailuja Stephenie Meyerin Twilight-kirjasarjaan, sillä yhteyksiä löytyy runsaasti, jos niitä alkaa hakea. Haluaisin kuitenkin ajatella, että Väristys on ihan eri genreä kuin Meyerin teini-ikäisiä (tai teini-ikään jämähtäneitä) kosiskelevat vampyyrikirjat. Enkä tällä halvenna Meyeriäkään -olenhan itsekin hänen romaaninsa lukenut.

Väristys on kuitenkin rakenteellisesti eheä, mielenkiintoinen ja omalla tavallaan myös tavattoman kaunis kirja. Jos vertailukohteita pitäisi etsiä, etsisin niitä mieluummin vaikka Kokon Pessistä ja Illuusiasta. Runollisesta tyylistä ja kaikkein stereotyyppisimpien kliseiden välttelystä huolimatta Väristys on kuitenkin ensisijaisesti hyvin kirjoitettu nuortenkirja ja vetoaa aivan varmasti myös Twilight -sarjan lukijoihin.

Nähtävästi en kuitenkaan pysty kommentoimaan kirjaa tekemättä vertailuja muihin genren edustajiin. Tämä oli jokatapauksessa trilogian ensimmäinen osa, eli ihmissuden ja tytön välinen romanssi odottaa jatkoaan, kun toukokuussa ilmestyy suomennos sarjan toisesta osasta. Nuorelta (-71) kirjailijalta on aikaisemmin ilmestynyt kirjat Lament: The Faerie Queen's Deception sekä Ballad: The Gathering of Faerie.

Suosittelen Väristystä niille, jotka haluavat lukea hyvin ja huolella kirjoitetun rakkaustarinan yliluonnollisin sävyttein maustettuna. Ehdotonta luettavaa teini-ikäisille susitytöille, jotka ovat kyllästyneet vampyyripaatokseen. Toimii myös aikuislukijalla!

Väristyksen ovat minua ennen lukeneet ainakin Leena Lumi, Outoja opuksia-blogin Lyyravega, Maagisen arkin Marika, sekä Kirjamielellä -blogin Marjis.